Ensimmäisten ja viimeisten joulu

Täytyypä toivotella Hyvää Joulua taannehtivasti, kun jäi oikein ajoitetut terveiset enimmäkseen lähettämättä. Ei tosin tullut kovin montaa toivotusta minullekaan, kun en itse ensin aktivoitunut. Story of our lives. Joulunvietto meni tänä vuonna hieman eri merkeissä kuin yleensä. Ensi kertaa kaukaisen lapsuuteni jälkeen olimme äitini lapsuudenkodissa, takavuosien mummilassa, tulevassa perintökohteessa. Joulunpyhät menivät viileässä pirtissä - soveltamiseen.

Muks, kops, isoäiti ei pysy enää oikein pystyssä. Hieman rajasi joulunviettoa tuo jatkuva episodi, mutta saipa mummini viettää vielä yhden jouluaaton tutussa tuvassa sukulaisten parissa. Koska äitini oli sidottu omaishoitajan tehtäviin, oli paikka kauhan varressa vapaana. Siis osittain, sillä siskoni määräsi minut hetimmiten piparkakkuleipuriksi leivottuaan sitä ennen limput ja pullat. Nyt paistoin siis ensi kertaa kinkun, laitoin uunilohta ja käräytin siskoni kanssa riisipuuron pohjaan. Aina ei voi olla epäonnistumatta. No, ruoka teki kauppansa ja allergioista huolimatta ketään ei myrkytetty. Siihen pystyy ilman koulutustakin, jos asennoituu sopivasti.

Lisää ensimmäisiä. Piparkakkumökki tuli kasattua omin käsin, vaikka osat omalta talotehtaalta hieman kieroina tulivatkin. Jouluna jouduin hankeenkin, en sentään isännän ajamana vaan oman hulluuden ajamana kunnon puulämmitteisestä saunasta. Aikomukseni oluen ja juuston maistelusta sekä sisarusten välisestä lauta- ynnä korttipelailusta jäikin vähemmälle. Hienostelu saa luvan väistyä, kun on pakko hoitaa käytännön kuvioita. Joulukirkot ja -värssytkin jäivät väliin.

Niistä joulun viimeisistä en lausu sen enempää, mutta kaikelle on aikansa eikä viimeistä useinkaan voi tietää. Yhtä kaikki, joulun viettämisessä on paljon liikaa ähkyyn johtavine mässäilytalkoineen ja lahjontapönötyksineen. Onneksi sentään eräs lahja synnytti tuvassa hersyvää naurua, veljeni pitkään toivoma iso sika veikeine kärsineen. Kotitekoinen vanupallo. Perhepiiriin vitsi, ulkopuolisesta sangen vaikea ymmärtää...

Nyt on aika toivottaa Ajatuksellista ja Opettavaista Uutta Vuotta! En toivota menestyksellistä, koska se ymmärretään yleensä varsin suppeasti. Paljon tavaraa, palkkaa, huomiota, ulkoisia kulttuurimme ilmentymiä. Niin hyvää vuotta ei olekaan, ettei siihen sisältyisi vastoinkäymisiä, epävarmuutta, ongelmia ja heikkoja hetkiä. Olennaista on opetella suhtautumaan elämään, itseensä ja lähimmäisiin ymmärtäväisesti ja päättäväisesti. Ne koreat lupaukset voikin jättää teeskentelijöille, niille meistä, jotka ovat yhä epärehellisiä itselleen. Oikeastaan me kaikki olemme sitä vähintään hetkittäin, mutta sen myöntäminen on jo paljon.

Sieltä se filosofiapuppugeneraattorini taas lähti käyntiin. Try to do good, not be god.

Vuosi päiviä

Blogi täytti juuri vuoden. Postauksia tuli tehtyä kovin vähän aikomuksiin nähden, vain helmikuussa olympiablogikokeilun aikaan naputtelin yhtenään. Loppuvuosi onkin mennyt vähäisen parin kirjoituksen kuukausitahtiin - eipä ihan sitä mitä oli aikeissa. No, aiheet ja ideat eivät suinkaan ole lopussa tässä maailmassa tai edes tässä kalloon säilötyssä hyytelömassassa, jota myös aivoiksi kutsutaan. Toinen vuosi olkoon siis edellistä antoisampi (niinhän ne aina sanoo...)!

Kulunut vuosi oli minulle muutosta toisen perään. Nousu toisen luokan työttömästä ylemmäksi toimihenkilöksi kuulostaa ehkä menestystarinalta, mutta se on vain häivähdys todellisesta 2010-luvun nuorehkosta elämästä. Parhaillaan mielessä velloo uuden vuoden epäselvä sumu, sillä nykyinen työ päättyy auringonkierron täyttyessä. Olen kuitenkin pakon edessä joutunut opettelemaan sen, että on aivan turhaa rypistää erilaisten vaatimusten ristitulessa kohti luvattua elintaso-onnea. Jos hajottaa itsensä tavalla tai toisella, saa siitä kärsiä niin yksilö, perhe kuin yhteiskuntakin.

Suomi-neito saavutti kunnioitettavan 93 vuoden iän, ja kuulemma menee paremmin kuin koskaan tai ainakaan paremmin kuin kellään naapurustossa - keskimäärin. Paljon on hyvää, mistä haluan tuoda esille oman näkemykseni. Suuresti on myös surkeutta, josta ei saa vaieta jonkin kummallisen suhteutetun hyvinvointikäsityksen vuoksi. Aion löytää keinot tuoda näkemykseni esille vakavasti ja vieläkin enemmän vakavan huvittavasti. Tietysti omalla nimellä, sillä kuka tahansa voi huudella nimimerkin takaa mitä tahansa. Jää nähtäväksi, miten äijän käy...

Kun haluan elää täydesti, pyrin näkemään pienet tapahtumat ja asiat sekä niistä rakentuvat suuret ilmiöt ja kokonaisuudet. Yksittäinen maku ja koko ateria. Puun lehdet ja metsä. Väärinymmärrys ja täysimittainen sota. Hymynkare ja rakastettava persoona. Satunnainen moite ja suunnaton pelko. Mutta mikä on heikon filosofoinnin pointti? On se vaan niin pirun naurettavaa, kun ihmiset eivät yritä lainkaan tai yrittävät aivan liikaa. Elämä on älyttömän mieletöntä kaikkine koukeroineen, joten pakkohan sitä on käsitellä huumorin, joskus rankankin, kautta! Muutoin ei saa montaakaan ihmistä juttuun mukaan. Ja se pointti on piste, joka jutun päättää.

Loppukevennys. Sattuipa tänään hauska havainto Rautatientorin kulmilla. Baarin kaiuttimista kantautui Gary Numanin Cars, ja samalla katselin lumipyryssä matelevia peltilehmiä utareet hankea viistäen. Satunnaisia havaintoja.

Kemikaalikeittoa, kiitos.

Ne ovat kaikkialla, etkä voi sille mitään. Ne tärvelevät terveytesi samalla kun viettelevät sinut makoisaan elämään. Et ehkä tunne niitä vaan pelkäät tuntematonta. Ne voivat olla pahin painajaisesi mutta myös hyviä ystäviäsi. Mistä on kyse? Uusi leffa tulossa, taas sama tyhjänpäiväinen juoni? Voi olla niinkin vaan ei nyt.

Viime aikoina on muutamissa uutisissa nostettu esille kemikaalihaittoja: bisfenoli-A voi imeytyä kauppakuiteista ihon läpi, Kiina kiristää muuta maailmaa harvinaisten maametallien monopolillaan, Unkari tulvii alumiinitehtaan liejua, kemikaalit heikentävät länsimaisen elintavan ympäristöissä lisääntymiskykyä ja niin edelleen. Jos kadunmieheltä kysyttäisiin, onko tämä huolissaan kemikaalien haitoista, mitä tämä tietenkin vastaisi? Olisi kyllä sinänsä oikeassa. Liian usein kemikaalit nähdään kuitenkin vain vaaratekijöinä, jotka voisi vaikkapa kieltää. Eipä riitä ymmärrystä siihen, että kemikaalit ovat elimellinen osa koko tuotantoon ja kulutukseen perustuvaa elämäntapaamme. Niin, juuri sitä mitä ilman ei voisi kuvitellakaan olevansa. Ovat vielä mokomat molekyylit luonnosta peräisin, suoraan tai prosessoituina!

Olen työskennellyt viime kuukausina uuden eurooppalaisen kemikaalilainsäädännön parissa eli minulle on siis nyt oma lehmä ojassa. REACH-asetus vaatii EU:ssa käytettävien kemikaalien rekisteröimistä, arvioimista, lupamenettelyä ja mahdollisia rajoituksia. Valtava määrä työtä, joka on joskus tehtävä kemikaaliturvallisuuden yhdenmukaistamiseksi ja parantamiseksi. CLP-asetus puolestaan pyrkii yhtenäistämään kemikaalien luokittelun, merkinnät ja pakkaamisen. Siihen onkin syytä, sillä nykyisin sama kemikaali voi olla toisaalla luokiteltu myrkylliseksi ja toisaalla jopa haitattomaksi. Siinä vain yksi esimerkki.

Tulevaisuudessa yhä useammat kemikaalit kielletään - tosin ei kaikkialla maailmassa eikä välttämättä kaikissa sovelluksissa. Kemianalan tehtävänä on kehittää vaihtoehtoisia, turvallisempia kemikaaleja, seoksia, tuotteita ja prosesseja. Haittoja on kuitenkin aina olemassa ja monet niistä havaitaan vasta jälkikäteen. Tietyt peruslainalaisuudet pätevät: Mitä enemmän kulutamme, sitä enemmän tarvitsemme kemikaaleja - suoraan tai välillisesti. Kemikaalien lisääntynyt käyttö johtaa moniin yllättäviin ongelmiin, vaikka samalla niistä saatava hyöty voi hyvin lisääntyä. Halvat tuotteet valmistetaan usein olosuhteissa, joissa työturvallisuutta ei juuri oman standardimme näkökulmasta tunneta. Lisäksi huonolaatuisista tuotteista kulkeutuu kemikaaleja elimistöömme ja ympäristöömme jopa huomattavia määriä.

Kemikaaleja on kaikkialla - ei vain pesuaineissa, maaleissa ja muissa ilmeisissä kohteissa. Niitä on myös elektroniikassa, rakennemateriaaleissa, vaatteissa, lääkkeissä, ruuassa, juomassa, kosmetiikassa, kaikkialla. Kemikaalien haitallisuus riippuu niiden ominaisuuksien lisäksi myös muun muassa määrästä sekä altistusajasta ja -kohteesta. On hyödytöntä ryhtyä vainoharhaiseksi, sillä kemikaalit koskettavat meitä kaikkia. Silti on syytä olla tietoinen kemikaalivalmisteiden ohjeistuksen mukaisesta käytöstä ja miettiä omaa kulutustaan myös tästä näkökulmasta. Opetelkaa edes vaaramerkit ja lukekaa käyttöohjeet!

Meistä kaikista länsimaisen elintason hiippareista löytyy esimerkiksi ftalaatteja, joita käytetään muovien pehmentiminä. Nämä aineet tutkitusti alentavat muun muassa siittiöiden määrää ja voivat aiheuttaa syöpää. Kosmetiikassa ihmiset puolestaan työntävät suoraan iholleen mitä monituisimpia kemikaaleja, jotka eivät kaikki suinkaan paranna terveydentilaa.

Kemikaalit voivat myös olla osana maailmanpolitiikan pelimerkkejä. Kiinalla on tällä hetkellä lähes monopoli harvinaisten maametallien tuotannossa. Nämä metallit ovat elintärkeitä nykyaikaiselle elektroniikalle, ja tämä seikka lataa pelikortit kiinalaisten käsiin. Egobuustaajien suosikkiauto Toyota Priuksen akkuihin uppoaa muuten noin kymmenen kiloa näitä harvinaisia maametalleja. Toki voisimme opetella kierrättämään roinaamme, josta näitä kemian kultajyväsiä saisi talteen. Eikä todellakaan niin kuin TV-uutisten nyrkkipajassa Aasiassa - siis ilman kunnollisia hanskoja ja hengityssuojaimia sulan höyryävän metallin ääressä.

Kemikaaleissa liikkuu suuret rahat, joten niiden käytön hallitsemiseen ja rajoittamiseen liittyvä työ ei etene vaikeuksitta eikä väärinkäytöksittä. Uudet paremmat vaihtoehdotkaan eivät synny itsekseen. Saamme kemikaaleista sekä hyötyjä että haittoja osaksemme. Kemikaaleihiin liittyy sama mielikuvabisnes kuin mihin tahansa ison rahan toimialaan. Jos yritämme ostaa hyvän omantunnon, olemme melko pahasti hukassa touhuinemme!

Kemikaaliturvallisuudesta ja -hallinasta voi kehittyä minulle työura tai sitten ei. Tässä kohtaa on joka tapauksessa tehtävää tavallisten maallikoiden valistamisessa. Ympäristö ei kestä kulutuksellista riekkumistamme loputtomiin, emmekä kestä mekään. Muutosta ei voi kuitenkaan kieltää. On pidettävä huoli siitä, että muutos on oikeasti kehitystä. Myös kemikaalien käytön suhteen.

Maistuiko keittonne? Toivottavasti, sillä sitä särvitte vielä monesti.

Pienissä, suurissa saleissa

Tiedättehän, miten vaikeaa on saada itsensä kuntoilemaan työpäivän jälkeen. Vaikka kuinka tuntisi liikunnan virkistävän, terveellisen vaikutuksen, niin silti löytää itsensä kerta toisensa perään sohvan syleilystä, töllöttimen tuijotuksesta, netin naapurustosta. Ei se liikkuva elämäntapa toisaalta helppoa ole ylläpidettäväksi työttömänäkään, vaikka ei päiviä töissä kuluttaisikaan. Vaikealta tuntuu raahautua, ei siis ampaista, liikuttamaan jäseniään ja vielä tärkeämpää eli mieltään.

Olen viime viikkoina saanut kehitettyä vaihteeksi jonkin hyvän tavankin. Työpaikkani kellarissa sattuu olemaan varsin pätevä kuntosali, jossa olen ruvennut pyörimään vakiokäyttäjänä. Minut tuntevat ihmiset tietävät, etten todellakaan ole mikään ilmeinen punttiveijari tai kuntoklubin rahastuskohde. Aivan oikeasti kuntosalille astuminen on tuottanut minulle henkistä painiskelua ainakin viime aikoihin saakka. Minua ei kiinnosta testosteronia uhkuvat äijäpunttikset, peilailijoille ja trendihiippareille suunnatut kuntoklubit saati vanhemman väen kuntoutuspaikat. Olen siis, herranen aika sentään, ennakkoluuloinen!

Mistä ennakkoluuloni kumpuaa? Vääristyneeseen miehisyyskäsitykseen kuuluu yhä varsin usein jotakin naurettavia penkkipunnerruskuvioita tai vastaavia pullistelukoreografioita. Niistä olen minäkin, malliltani hontelo heinäseiväs, saanut rokotuksen nuoruudessani. Asiaa eivät ole auttaneet muutamat liikunnanopettajat menneisyydestäni, jotka eivät ole osanneet hekään kannustaa nuoria kohti monipuolista liikunnallista elämäntapaa kylvämättä jotakin oman agendansa rikkaruohoista siementä. Onnekseni olen oppinut ymmärtämään, että salilla voi käydä huolehtimassa kunnostaan vaikkei täyttäisikään lyhytnäköisiä itsestäänselvyyksinä pidettyjä mittoja.

Kun päivät istuu konetta naputtamassa toimistossa, on elimistö saatava fyysisesti toimimaan edes pari kertaa viikossa. Monesti ei jaksaisi hiippailla edes sinne työpaikan kellariin päivän päätteeksi, mutta toistaiseksi ei ole tarvinnut kavuta takaisin katutasoon pettynein mielin. Eikä siitä penkistä nouse vielä lähellekään omaa elopainoa! Jos painelee suoraan kotiin kulkematta liikuntaruudun kautta, niin sinne se perse penkkiin vajoaa. Ellei satu niin onnellisesti käymään, että on joku tai jokin innostamassa lamaannuksesta liikutukseen...

En ole jaksanut miettiä, miten harjoittelisin salilla. Yritän oppia kuuntelemaan kehon viestejä. Alkulämmöt vedän soutulaitteessa, toinen suosikeistani. Välissä ährään kaikenlaisten taljojen ja painojen kanssa. Kädet, jalat, selkä, vatsa, kyljet - vaihtelua. Lopuksi toinen suosikkini, mäiskitään hieman säkkiä. Saa muuten olla tarkkana, kun yrittää huiskia löysin rantein varustetuilla tikuilla säkkiä! Koko touhusta menisi ilo, jos joku kaikkitietävä asiantuntija olisi yhtenään kertomassa mitä pitää tehdä. Tosissaan toki suhtaudun kuntoiluun, mutta yritän välttää liikaa vakavuutta. Hyvät neuvot ovat kuin laadukkaat raaka-aineet ruuanlaitossa: ne pitää osata käsitellä ja tarjoilla oikein.

Tuossa edellä höpisin kehon kuuntelemisesta. Minun on tunnustettava, että yhdessä kohdassa en sitä osaa oikein tehdä. Parhaillaan pitäisi olla unessa eikä laukomassa totuuksia ja tuntemuksia. En siis osaa mennä nukkumaan järkevään aikaan, jotta saisin toistuvasti kunnolliset yöunet. No, kukaan meistä ei ole täysin järkevä, vaikka olisi kuinka koulutettu, kasvatettu, valistettu, koeteltu, uskossa, tieteessä, ateismissa, tasapainossa, hyvästä perheestä, hyvinvointiyhteiskunnasta ynnä muuta vastaavaa. Ihminen on aina vajaa - ratkaisevaa on hänen suhtautumisensa asiaan.

Nyt siis Julkaise teksti, Kirjaudu ulos, Sulje selain, Sammuta kone, Sulje vempeleet ja Vetäydy vaakatasoon. Taistelu flunssaa vastaan ei helpota heilumalla!

Putki päällä

Elonmerkkejä pitkään aikaan tällä sivulla. Nyt on pamahtanut putki niin pahasti päälle, että kirjoittelu on jäänyt korvien väliin. Ai mikä putki? Ei, ei anniskelu. Ei kai vielä ura. Taatusti ei mikään ranskalainen muotiluomus. Sattuu vain olemaan nyt niin siunattu tilanne, että töitä on päivästä toiseen päätoimessa tai sivutoimessa. Kolmetoista päivää ennen vapaapäivää parhaillaan. No, silloin on tehtävä töitä, kun niitä on tarjolla!

Niinhän se tuppaa elämässä olemaan, että työ vähentää vakavasti taiteilua ellei sitä tee työksi. Sanaisa arkku täyttyy edelleen ajatuksista, sutkauksista ja repliikeistä - mihinkään muuhun ei ole mahdollisuutta seuratessa nykyistä keskustelukulttuuria. Ei sitä touhua voi seurata ilman mustaa huumoria ja veitsen kääntämistä tosikoiden mieleen helposti syntyvissä haavoissa. Toisaalta olisi suorastaan vastuutonta heittää huumoria ilman todenperäistä kritiikkiä ja syventyvää ymmärrystä elämän eri ulottuvuuksista.

Omasta luomuksesta täytyisi pitää hyvää huolta. Muutoin tulee kohta syyte blogin heitteillejätöstä. Nyt on kuitenkin suunnattava nokka kohti toimistoa, sillä ei tästä filosofoinnista juuri kenellekään makseta - ei ainakaan minulle...

Kun haluat tehdä sitä, mitä kunnollisesti et voi

Otsikko voisi tarkoittaa mitä tahansa, joten repikää siitä samaistumiskohteita. Kenties olette törmänneet tilanteeseen, jossa keksitte itsellenne oivan harrastuksen. Ette kuitenkaan pysty järjestämään itsellenne tarpeeksi hyviä harrastusmahdollisuuksia syystä tai toisesta. Voisitte kenties lopettaa aloittamanne harrastuksen, mutta olette jääneet siihen sen verran koukkuun, että ette vain voi lopettaa. Voisitte tietysti olla tyytyväisiä siihen, että voitte edes joskus harjoittaa kyseistä harrastusta. Toisaalta haluatte kehittyä harrastuksessanne ettekä tahdo muutenkaan tyytyä elämässänne asenteeseen, jossa asiat hoidetaan vähän sinne päin. Onpas pirun kimuranttia!

Minua sattuu keljuttamaan aivan kohtuullisen suhteellisen kookkaasti, etten ole voinut yli kymmeneen vuoteen panostaa läheskään haluamallani tavalla kiinnostavimpaan harrastukseeni. Siis golfiin. Olisin lopettanut lajin jo ajat sitten, jos kyse olisi habituksen pönkittämisestä, hienoilla välineillä prameilusta, sukurasitteesta, kivasta ja helposta harrastuksesta, huomion hakemisesta tai jostakin muusta korkeintaan sekundäärisesta motiivista. En olisi mitenkään viitsinyt ajaa polkupyörällä mailat matkassa satoja tunteja golfkentälle, jos en todella olisi löytänyt minua innostavaa harrastusta. Juniorina läiskin palloa ukkojen seurassa, kun ei ollut muita nuoria peliseuraksi. Moniko lapsi jaksaa moista missään harrastuksessa?

Taannoin vuosituhannen vaihteessa olin itsekin mukana kotikenttäni talkoissa. Samaista peliareenaa hoidin myös niin pienellä palkalla, että useimmat suomalaiset eivät sillä rahalla nostaisi persettään sohvaltaan. Sattui olemaan väärä sukunimi syrjäseudulla, niin en paremmille palkoilla 'oikeissa' töissä päässyt... Vuosien saatossa olen myös lueskellut golfin historiaa ja kenttäarkkitehtuurin ulottuvuuksia, seurannut kilpailuja, osallistunut klubikisoihin - usein huonoin tuloksin, auttanut aloittelijoita, puhunut golfin hyvistä puolista ennakkoluuloisille ja kiinnostuneille sekä paljon muutakin. Valitettavasti en kuitenkaan taida olla hyvä golffari, kun en ole voinut kantaa rahaa klubeille, välinevalmistajille, matkanjärjestäjille sun muille golfbisneksen toimijoille. Toistaiseksi - opiskelijalla/työttömällä ei irtorahaa liiemmin ole. Onneksi sentään isäukko on subventoinut jonkin verran pelaamista entisillä kotikulmilla.

Siksipä tässä avaudun, että eräät lajiliiton työryhmän ehdotukset rajaavat minutkin sitoutumattomaksi golffariksi. Siis hylkiöksi, joka ilmaantuu jostakin riistämään, ryöstämään ja tuhoamaan golfosakeyhtiöiden paratiiseja. En aio pakon edessä ostaa kallista golfosaketta tai pelioikeutta mistä tahansa yhtiöstä, jos en ehdi pelata riittävästi. On järjetöntä sitoutua johonkin golfseuraan, jos ei anneta mahdollisuutta sitoutua edes työelämään ynnä osaamista ja työhaluja vastaavaan tulotasoon. Miksi sitoisin itseni vähillä rahoillani johonkin klubiin, jonka lähiseudulla en edes vuoden päästä välttämättä asu? Vakaa aikeeni on kuitenkin löytää itselleni sopiva golfyhteisö, kun elämäntilanteeni on sopivan asettunut.

Toisekseen avaudun siksikin, että minua vituttaa vinkeästi pelata heikkoa golfia, kun tiedän pystyväni paljon parempaan. Teknisesti vaikeaa lajia on kuitenkin mahdotonta hallita edes auttavasti ilman riittävää harjoittelua. Sapettaa jo kylliksi vähäiset pelimahdollisuudet ja pysähtynyt kehitys, ei siihen tarvita vielä erilaisia väkinäisiä pakkomaksuja ja asenteellista syyllistämistä. Nyt olen tilanteessa, jossa alan olla kypsä tekemään golfin kannalta pakollisimman suuren hankinnan. Siis autokouluun ja koslan hankintaan on mentävä, golfkentille ei muutoin järkevästi pääse. Pyörällä puskeminen ei onnistu yleensä ja kaverin kyydissä olet kaverin aikataulussa. Lisäksi en todellakaan halua jumittaa yhdellä kentällä, vaikka liiton mahakkaat veijarit mitä sanoisivat. Jos muuten pidätte yksityisautoilua automaattisena kansalaisvelvollisuutena ja -oikeutena, voi henkilökohtainen viherpesunne olla hieman hataralla pohjalla. Samanarvoisia ne ovat autokortittomat kansalaisetkin, eikös sen kerro jo suvaitsevaisuusaatekin.

Eipä päästy puusta pitkälle, mutta tulipa ähistyä, puhistua, puhkuttua turhautumista tekstin muotoon omissa nimissä. Aion pelata golfia jatkossakin, vaikka heittäisivät herrat aatteellisessa kapeakatseisuudessaan millaisia esteitä eteeni. En tyydy satunnaiseen läiskimiseen ja ihan kiva -asenteeseen, vaikka moni sellaiseen kehottaakin. Turha on tulla minulle jankuttamaan lyhyistä lyönneistä, vanhoista välineistä tai golfin elitistisyydestä, jos ei kantti kestä tiukkoja vastauksia. Eipä lohduta lainkaan myöskään typerät puheet siitä, kuinka voin sitten joskus eläkkeellä pelata sieluni kyllyydestä. Surkea on se perusta, jolla nuorta intoa kahlehditaan kulloisenkin hetken iäkkäämpien tulevaisuusnäkemyksiin.

Harrastuksen pitäisi kuitenkin olla mielekästä ja virkistävää. Täytyypä minunkin siis opetella hallitsemaan hermoni kentällä paremmin sekä etsimään itselleni sopivaa peliseuraa ja -paikkaa. Golf on minulle tärkeä harrastus ja sellaisena myös pysyköön. Vapaa-aikaan pätee yleisesti seuraava lausahdus, johon tämän lätinävärssyn päätän:

When you bring business to pleasure, you often lose the pleasure.

Fix Pack!

Ostin taannoin tietoturvaohjelmiston Symantecilta. Saman ohjelman versioita olen käyttänyt jo muutaman vuoden, koska se soveltuu tarpeisiini. En jaksa nipottaa lievästä tietoteknisestä raskaudesta, ei se minua haittaa. No, halvin tapa uusia ohjelma taas uudeksi vuodeksi oli ostaa paketti kokonaisuudessaan. Ei siis verkosta tai päivitysversiona.

Mielenkiintoista oli tapa, jolla Symantec Nortoninsa pakkaa. Yksi levyke ja pari ohjevihkosta oli suorastaan ängetty laatikkoon, jonka mitat olivat silmämääräisesti arvioituna 23x18x4 arvatkaa-mitä-yksikköä. Siinäpä kulkee tavaratoimituksissa paljon kallista ilmaa eikä tuota pakkausmateriaalin määrääkään oikein ole optimoitu.

Otetaanpa toinen esimerkki. Ostin hiljattain kannettavan kovalevyn Expertin messuilta. Luonnollisesti niin messevä ostostulva tuotti kassakuitin, joka muistutti pituudeltaan lestadiolaisäidin kauppakuittia paikallisessa Citymarketissa. On se hyvä, että kuitit ovat selkeitä ja ytimekkäitä.

Oletteko seuranneet, kuinka paljon pakkausjätettä syntyy melkein kaikista upean kulutuskulttuurimme ostoksista? Lisäksi tuotantoketjut ovat usein pitkiä, joten matkan varrella ehtii hukkua rutosti materiaalia. Moni vapauttaa itsensä synnintunnosta ajattelemalla, että eipä yksittäinen ihminen voi vaikuttaa juuri lainkaan maailmanlaajuisiin ongelmiin. Itse voi siis jatkaa kulutusta hullun kiilto silmissä, vaikka samalla vaahtoaisi suurten toimijoiden turmiollisuudesta ja vastuuttomuudesta.

Jos ei aloita pienistä asioista, ei koskaan pääse suuriin. Eikö näitä pakkausasioita saada yhtään järkevämmiksi? Pitää olla melko pahasti luonnosta etääntynyt, jos ei näe materiaalin kulutuksessamme mitään suurta ongelmaa. Niin, voisitteko kehittää järkevämmän kokoisia pakkauksia ja kuitteja osana brändienne viherpesua?

Markkinatalouden jättömailla

Viime sunnuntai-iltana näytettiin ykkösellä, siis TV1:llä, mainio dokumentti suuren ja mahtavan Detroitin kehnosta nykytilasta. Useat suomalaiset yhdistänevät kaupungin kiekkojoukkue Red Wingsiin, monet Eminemiin ja jotkut toivottavasti myös Motowniin. Detroitin suuruus on kuitenkin perustunut autoteollisuuden räjähdysmäiseen kasvuun Amerikan Yhdysvalloissa. Kaupunki on mennyt ylös ja alas talouden, etupäässä autoteollisuuden, kasvaessa ja romahtaessa käytännössä hallitsemattomasti. Motor City on nykyisin pitkälti kuva jälkiteollisesta rappeutuneisuudesta, josta kenties syntyy vähitellen myös jotain hyvää.

Detroit on suunniteltu ilmeisesti kahden miljoonan asukkaan tarpeita varten, ja nyt siellä asuu enää 800000 ihmistä. Koko tienoo esikaupunkeineen on rakennettu ja elänyt täysin autojen ehdoilla. Kun autoteollisuus on kokenut mullistuksen, jota menneinä vuosikymmeninä tuskin osattiin ennakoida, on Fordin ja GM:n kotiseutu muuttunut malliksi markkinatalouden jättömaasta. Suuria teollisuushalleja hylättyinä, romahtaneina, tuhopoltettuina. Entisiä pääkonttoreita tyhjillään, kasvien ja eläinten vallattavana. Pusikoituvia esikaupunkeja ja tyhjyttään kumisevia moottoriteitä. Työttömyyttä, huumeita, rikollisuutta, jätteitä, toivottomuutta. Siinäkö on perintömme?

Detroit ei suinkaan ole yksin. Monet muutkin paikat ovat menettäneet menneiden aikojen loistonsa, joka tosin osin lienee muistojen synnyttämää. Yhdysvalloissa riittää entisiä teollisuuskaupunkeja, jotka ovat vajonneet maailman rikkaimman maan mielikuviin nähden alhaiseen olotilaan. Buffalo, Baltimore, Pittsburgh sekä monia muita isoja ja pieniä kaupunkeja. Kurjia jälkiteollisia kaupunkinäkymiä on varmaankin kaikkialla niissä yhteiskunnissa, joissa on kiirehditty jälkiteolliseen aikaan markkinatalouden vetämässä junassa. Englannin keskiosat, itäisen Euroopan vanhat teollisuusseudut, Keski-Eurooppa. En tiedä tarpeeksi karusta todellisuudesta, alkaa mennä arvailun puolelle. Jos kovasti tavoittelemamme kehitys johtaa muun muassa tähän, olemmeko todella kehittyneet?

Meidän nykyajan ihmisten olisi ehdottoman tärkeää nähdä onnistumistemme lisäksi epäonnistumistemme tuloksia. Muutoin saatamme oikeasti uskoa siihen soopaan, että markkinatalous, tiede ja teollisuus vapaana rehottaessaan automaattisesti parantavat tulevaisuuden. Eivät ne vaihtoehtoiset toimintamallitkaan ole johtaneet kovin hääveihin tuloksiin, sitä en toki väitä kritisoidessani taloususkon puutteellisuutta.

Suomessakin alkaa olla runsaasti vierailukohteita, joissa voi todentaa pienessä mittakaavassa jälkiteollisen yhteiskunnan romahdusta. Hakeutukaamme vaikkapa Kuusankoskelle, Varkauteen, Kaskisiin tai Kemijärvelle. Jos elintapa perustuu vahvasti yhteen tukijalkaan, on rakennemuutos usein lannistava ja läpikotainen. Metsäteollisuus on näyttänyt vastaavaa mallia kuin auto-, hiili- tai tekstiiliteollisuus toisaalla. Emme saa unohtaa toisiamme elintapamme murtumakohdissa, sillä yksittäiselle ihmiselle murros on aina kova paikka. Toisaalta menneisyydessä ei voi enää elää eikä tuudittautua lämmiteltyihin muistoihin. Valitettavasti kykymme oppia raa'an rehellisiksi itseämme kohtaan elämänmyönteisyyttä silti unohtamatta tuntuu olevan liian heikko.

Katsokaa ihmiset vaikkapa Langalla-sarjaa (The Wire), joka käsittelee Baltimoren elämää ja ongelmia 2000-luvun alussa. Poliisit, huumediilerit, poliitikot, etniset ryhmät, koululaitos ja nuoret, tiedotusvälineet saavat kukin oman näkökulmansa sarjassa, joka on samalla aito, rehellinen, raju, rujo, hauska ja elämänmakuinen. Seuratkaa ihmiset viihdettä, joka on samalla hauskaa, todellista ja älykästä. Jos haluaa kokea tunteita, on parasta opetella käsittelemään koko palettia. Sillä tavoin kasvetaan ihmisiksi ja kenties viedään kehitystä hyvään suuntaan.

Niin, ei se Detroit dokumentin perusteella ole aivan tärviöllä. Ihmiset ovat alkaneet esimerkiksi viljellä kasveja omiin tarpeisiinsa alueilla, joiden piti olla teollisuuden pysyvästi valtaamia. Enkä nyt tarkoita kannabista tai vastaavaa. Toimettomuus ja hyödyttömyyden tunne ovat turmiollisia ihmisille, jokainen tarvitsee mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä konkreettisesti. Tällaista sekavahkoa tuumintaa tällä kertaa...

Putki poikki!

Nyt se on ohi! Ai mikä? No, minun tapauksessani ei kesän tissutteluputki, saati kesäloma, puhumattakaan jälleen yhdestä parisuhteesta. Ohi on työttömyysputki, kun syyskuu juuri koittaa. Kaksikymmentä kuukautta olin virallisesti työtön, mutta nyt pääsen vihdoin pätkätöihin käsiksi. Onneksi nykyajan nuorilla on niin helppoa, kun kaikki yhteiskunnassamme - peräti maailman parhaassa - valmiiksi tehty!

Suhtautuminen työhön on pitkälti pielessä. Ei ole tarvetta kiistää työnteon moninaista merkitystä yksilölle ja yhteiskunnalle, mutta ei se saa olla myöskään koko elämä. Työ ei tekemällä lopu eikä siitä saatava hyöty jakaudu oikeudenmukaisesti, sanovatpa herrat ja rouvat mitä tahansa. Sietämätön virhe on kuitenkin nostaa kädet pystyyn ja antaa haitallisen työkulttuurin elää ilman todellista arviointia. Yhtä hölmöä on hurskastella omasta poterosta käsin sillä, miten huonoja kaikki muut - ne erilaiset pirulaiset - ovat omaan itseensä verrattuna.

Minä en halua enkä edes voi suhtautua työhön kuten suuret ikäluokat ovat tottuneet. Työ ei ole elämän keskiö, vaikka se on toki yksi peruspilareista. Enää ei edes ole mahdollista tavoitella menestyksekkäästi suurin joukoin alati korkeampaa asemaa, suurempaa palkkiotasoa ja mittavampaa kulutusta. Kestävä tapa elää edellyttää niin henkisesti, fyysisesti kuin sosiaalisestikin hallitumpaa inhimillistä toimintaa. Ehkä olemme kypsiä siihen, mutta todennäköisyys saisi olla suurempi. Itse aion kuitenkin yrittää omassa pienessä elämässäni sijoittaa työn sopivaan rooliin.

Suomalaisen yhteiskunnan suhtautuminen työhön on osoittautunut reilun parin vuoden aikana ongelmalliseksi omassa kokemuspiirissäni. Varusmiespalvelus - paljolti sangen tehotonta ajantappoa - sattumalta huonoon taloudelliseen aikaan vaikeutti työmarkkinatilannettani varmasti. Täysin aikaansa jäljessä oleva byrokraattinen tukijärjestelmä aiheutti paljon hiusten haromista huolissaan. Ei siis sillä tavoin kuin kosmetiikkateollisuuden puffeissa. Because you're worth shit. Työmarkkinatukijärjestelmämme tekee varsin vaikeaksi erilaisten keikkatöiden tekemisen työttömyysaikana. Ay-liikkeetkin saisivat herätä siihen todellisuuteen, että työurat muuttuvat pirstaleisemmiksi. Se voi olla erittäin huono asia, jos työnantajat saavat mellastaa mielivaltaisesti ymmärtämättä ihmismielen toimintaa ja nokka kiinni kvartaalistatistiikassa. Toisaalta vaihtelevuus on parhaimmillaan sellaista, joka turvallisissa perusraameissa auttaa ihmisiä luomaan uutta jämähtämättä tottumuksen turpeeseen. Aito, rehellinen, ytimekäs kannustus on aina virkistävää vaan niin kovin kitsaasti saatavilla.

Minä voin nyt pyrkiä tekemään työni hyvin ja luottamaan siihen, että uusia ovia aukenee myös ilman palokirveellä hätätilanteissa suoritettua survomista. Roolin vaihdos päätoimisesta työttömästä päivätyöläiseksi ei ole aivan yksinkertaista. Harrastuksiin jää paljon vähemmän aikaa, vaikka rahaa ansaitseekin sen kompensoimiseksi. Päivärytmi olisi myös rukattava takaisin perinteikkäämmäksi, sillä ilman riittävää lepoa ei luova työ onnistu ainakaan ansiokkaasti. Liikunta ja hyvä ravinto ovat myös edellytyksiä menestyksekkäälle jaksamiselle työelämän melskeissä. Siinäpä on minulle tavoitetta kerrakseen. Käsitykseni hyvästä elämästä tuntuu selkenevän hiljalleen, mutta sen siirtäminen käytäntöön ei ole helppoa. Tiedostaminen on metka asia, se voi hajottaa tai koota mielen...

Toisekseen meni taasen putki poikki blogin heitteillejätössä. Parasta on vetäytyä horisontaaliin, vaikka valvominen yökyöpeliä houkuttaa. Manifesteja ehtii laatia huomennakin. Vai kuinka, viherpersu kokkaridemari kepulivassari kristillissitoutumaton rantasvedu?

Vuoden neljäs päänäyttämö: Viheltävät Salmet

Vuosi etenee vinhasti, mutta blogi on jäänyt kovin heikkoon jamaan. Yritän korjata asiaa, mutta vanha vihulainen Aloituksen vaikeus kampittaa ajattelijaa.

Joka tapauksessa vuosi on edennyt jo neljänteen golfin major-turnaukseen saakka. Juuri käynnistynyt USPGA Championship, Glory's Last Shot amerikkalaisittain, on osin suotta saanut maineen vain sinä neljäntenä majorina. Tosin kisalla ei ole yhtä selkeästi omaa luonnetta kuin muilla kolmella golfin majorkoitoksella, mutta mahtavaa viihdettä golfin parissa on tarjolla. Jos nyt joku onneton sattuisi ajattelemaan, että blogisti on aivan väärässä mieltymyksineen, niin se joku voi ihan rauhassa nauttia yksinkertaisemmista tai kapoisemmista makuvivahteistaan.

USPGA kisataan tänä vuonna Whistling Straitsin kentällä (Kohler, Wisconsin) Michigan-järven rannalla. Edellinen suurkisa, luullakseni myös ainoa, siellä oli vuoden 2004 USPGA. Kauden muut majorithan kisattiin vanhoilla ja toisistaan poikkeavilla kentillä, joiden historia on monin verroin Whistling Straitsia merkittävämpi. Tällä kertaa kenttä ei tarjoa luonnollisuutta, historiallisuutta ja kuuluisia väyliä esteineen, mutta oiva näyttämö loisteliaine maisemineen se kuitenkin on.

Arkkitehti Pete Dye kumppaneineen on luonut täysverisen links-henkisen kentän entisellä, vieläpä täysin tasaiselle, lentokentällä. Maata on siirretty tolkuttomasti ja puskutraktoria on vingutettu, Michigan-järvi on tuotu mukaan peliin ennen kaikkea psykologisena ja maisemallisena elementtinä ja alueelle on kaivettu ilmeisesti alun toista tuhatta bunkkeria. Tarkemmin kenttään voi tutustua TV-lähetysten ohella USPGAn kotisivuilla ja GolfClubAtlaksessa. Geneerisyys ei mielestäni voi koskaan eikä missään peitota luonnollisuutta, mutta parhaimmillaan voidaan keinotekoisesti loihtia dramaattisia ja näyttäviä ilmestyksiä. Tässä herra Dye on jälleen onnistunut, mutta toki hänen ansioluettelostaan löytävät sellaiset monsterit kuin TPC at Sawgrassin Championship Course ja the Ocean Course at Kiawah Island.

Kuka nostelee Wannamaker Trophya maanantain vastaisena yönä? Tiger on sotkenut siviilielämänsä ohella pelinsä, Mickelson kärsii psoriasiksesta, Westwood on ulkona kisasta vammojen takia. Pytylle riittää ottajia, mutta viikon onnistujan veikkaaminen on vaikeaa jopa golfasiantuntijoille. Kenties nuorten pelaajien esiinmarssi saa jatkoa, itse veikkailin tällä erää amerikkalaisia Young Gunseja. Toki eurooppalaisten voitto olisi hieno asia. Golf on kuitenkin siinä mielessä erittäin harvinainen laji, että jopa kaikista suurimmissa kisoissa on useita kymmeniä mahdollisia ehdokkaita voittajiksi. Sanokaapa jokin toinen laji, jossa tuo pitää paikkansa.

Katselen jälleen kerran ammattimiesten pelisuoritusten ohella kaihoten kilpa-areenaa. Jos sellaiselle kentälle pääsisi itse pelaamaan, niin taitaisi tulla kyykytystä sunnuntaisutijalle, liian vähän pelanneelle, olan takaa ja isän kädestä. Ne näkymät Michigan-järvelle, pitkän heinän saartamat parketinomaiset viheriöt ja aaltoilevat väylät, turmiollisen ankaralta näyttävät hiekkaesteet... Siinä olisi kuitenkin jo muisteltavaa kerrakseen. No, ehkä jonakin päivänä minulla on vihdoin aikaa ja rahaa tarpeeksi, että voin alkaa kiertää arkkitehtonisesti merkittäviä golfkenttiä maailmalla. Siihen saakka on haaveiltava TV:n ääressä.

Katselkaapa huviksenne edes hetken verran USPGA Championshipiä. Jos innostutte urheilusta laaja-alaisesti ja pidätte komeista näköaloista, voi tämä lysti kolahtaa ja koukuttaa. Muutoin, no, eihän kukaan kaikesta pidä. Ei edes generalisti.

Ei vieroitusoireita!

Jalkapallon MM-kisat ovat taas neljäksi vuodeksi ohi. Futishullut kärsivät nyt kenties suurestikin vieroitusoireista, kun päivittäistä huippumatsia ei ole tarjolla. Onhan sitä tietysti Veikkausliiga ja muita vähäisempiä tapahtumia, mutta lajin kliimaksi on kisailtu historiaan. Jalkapalloa on nykyisin liiaksi tarjolla, että jaksaisin siitä innostua - paitsi arvokisoissa. Neljän vuoden välein käytävät MM-kisat eivät ole jokapäiväistä herkkua, joten niitä jaksaa seurata kuukauden putkeen. Valitettavasti urheilussakin liikatarjonta muuttaa herkkujen maun helposti tavalliseksi pullamössöksi.

Espanja voitti, en valita suuresti. Valitettavasti kesäteatterimies, yksi lukuisista, Iniesta ratkaisi. Casillas oli kuitenkin paras mies. Uusi Saksa oli isku vasten niiden hölmöjen kasvoja, jotka edelleen julistavat vihaavansa tylsää konemaista palloa. Ghana ja Uruguay olivat myönteisiä yllätyksiä, ja niiden välillähän käytiin kenties kisojen dramaattisin matsi. Brasilian ja Argentiinan aikaiset kotimatkat eivät minua harmittaneet. Minulla ei ollut tavoilleni uskollisesti yhtä selkeää suosikkia, mutta veikkaukseni menivät lopulta metsän puolelle. Se niistä kisoista, voipa taas muistella kesää 2010 tulevina aikoina myös futishistorian kautta.

Urheilullisesti lähes kaikkiruokaisena minulle ei tule vieroitusoireita: tänään tulee kaksi viikkoa täyteen Touria ja saadaan uusi mies nostelemaan Claret Jugia. Tulevan viikon aikana ratkotaan siis, kuka missäkin paidassa pyörittelee Champs-Elyseelle. Toivottavasti Pyreneiden viisi HC- ja yhtä monta ykköskategorian nousua ovat näyttämönä klassikoksi kelpaavalle kaksintaistelulle Captain Contador vs. Sergeant Schleck. Viimeiset etapit, aika-ajo niiden joukossa, vedetäänkin lähes täysin tasaisella.

Tämän viikonlopun vanhin tapahtuma kisataan kuitenkin Skotlannin itärannikolla, St. Andrewsin yliopistokaupungissa. Ensimmäinen the Open Championship (siis British Open oikealta nimeltään) käytiin jo 150 vuotta takaperin Prestwickissä, ja nyt näyttämönä on jälleen the Old Course - Home of Golf. Tänä vuonna perinteistä tietoisia golfihmisiä on hemmoteltu Majoreissa Augustan kukkaloistossa ja vihreydessä, Pebble Beachin kallioilla ja Montereyn niemimaan kesän loistossa sekä nyt historiaa huokuvassa golfin pyhätössä Firth of Tayn rannalla.

Links-kentistä vanhin vaatii tuulta, jotta saataisiin kunnon draamaa. Olosuhteet vaihtelevat nopeasti, mutta lopulta mestaruuskandidaatit joutuvat likimain tasavertaisiin keleihin. Onko uusi mestari suuryllättäjä Etelä-Afrikasta vai joku Euroopan uuden aallon huippumiehistä? Ehtiikö kukaan isoista tykeistä enää sotkemaan tulostaulun kärkeä ja kärkimiesten korvien väliä? Joka tapauksessa minä nautin jo pelkistä näkymistä: Swilcan Burn, Hell Bunker, golfkenttäarkkitehtuurin iättömät klassikot Short (8. reikä), Eden (11.) ja Road Hole (17.), valtavat kaksoisviheriöt, tuulessa huojuva heinä, tummanvihreä pensaikko, St. Andrewsin kaupungin silhuetti viimeisen väylän suunnasta (myös nimikko-oluen etiketissä)...

Enempää ei nyt ehdi mehustella, kun pitää keskittyä itse asiaan. Kuka valloittaa vuoret, kuka kukistaa tuulen? Tällaisessa historiallisessa kontekstissa suomalainen urheilukesä näyttäytyy kyllä melko säälittävänä räpeltämisenä: keihäsvalintaporu, lätkämiesten kesäkuulumiset sun muut marginaalijournalistiset tähteet ovat toki grillimaustetta joukkoon vaan eivät mitään pääruokaa!

Call me crazy, because that's what I am. Don't get agitated when I mirror that to you. It will only prove my point.

Captain Contador on the Cols - Lance's Last Legs

On taas se aika vuodesta, kun pyöräily täyttää iltapäivät. Useimmat suhtautuvat koko lajiin kilpailutasolla samanlaisen kyynisyyden vallassa kuin hiihtoon ja yleisurheiluun. Siis Suomessa. Suuressa maailmassa ei ole epäselvää, mikä on noiden kolmen lajin marssijärjestys. Kyllä, pyöräilyn maailmassa on vedelty jos vaikka minkämoisia mömmöjä eikä kaikenlainen huijaaminen muutenkaan ole lajin historiassa outo ilmestys. Vaihtakaapa huviksenne pyöräilyn tilalle jokin muu ihmispolon suorittama ajanviete! Maantiepyöräilyn hienous ei kuitenkaan häviä ihmismielen häilyväisyyden takia. Eihän rock-musiikkikaan ole kaikkineen paskaa, vaikka sitä onkin tehty monenmoisessa tuisketilassa...

Le Tour de France. Jälleen sotketaan ympäri Ranskaa, eikä tuossa teräsmieskisassa ole välttämättä mitään järkeä. Loistavaa viihdettä se kuitenkin parhaimmillaan on, ja siksi tuo legendaarinen kisa onkin edelleen voimissaan hatarasta alkuhistoriastaan huolimatta. Tänä vuonna Tourilla koetaan jälleen historian havinaa, koska reittiin on sisällytetty historiallisia osioita: mukulakiveä Belgian ja Ranskan rajalla, kaksi kertaa Col du Tourmalet - toisen kerran loppunousuna, etapin päätös Spa:n kaupunkiin eli peloton ilmeisesti legendaarisella GP-radalla. Sen verran vähän tiedän historiasta kuitenkin, että en pysty tykittämään lisää kihelmöivää faktaa. Yksi odotetuimmista etapeista on kuitenkin vuorossa Pyreneillä (etappi 16). Samana päivänä Col de Peyresourde, Col d'Aspin, Col du Tourmalet ja Col d'Aubisque.

Tourin seuraamisessa on monta ulottuvuutta. Keltaisen paidan jahti jättiläisten kesken, vuoristokauriiden taistelu pallopaidasta, sprintterihirmujen ryskintä vihreä väri silmissään. Sankarilliset irtiotot, joissa muutama uskalikko taistelee pääjoukon kaiken syövää voimaa vastaan. Raaka taistelu vuoristonousuissa repivine irtiottoineen ja taktisine velhoineen. Reikäpäät vuoristolaskuissa ja pakolliset joskin valitettavat kaatumiset. Riehakas yleisömeri etenkin serpentiiniteiden varsilla. Tallien välinen taktikointi Tourin eri palkintojen perässä. Lisäksi samalla saa loistavan katsauksen Ranskan maaseutuun, jota vanhan kulttuurin tavoin täplittävät katedraalit, luostarit, linnat, sillat, akveduktit ja vanhat kylät. Jos olisi Eurosport, saisi kaupan päälle vielä mitä hulvattominta suomalaista television urheiluselostusta!

Tänä vuonna on Armstrong omien sanojensa mukaan viimeistä kertaa Tourilla, mutta riittääkö rautainen kunto ja taktinen loistokkuus enää nuorempia hirmuja vastaan? Contador on taas selkeästi kapteeni numero yksi, the man to beat. Ovatko Schleckin veljekset liiaksi sidoksissa toisiinsa, kun iskun paikka vuorilla koittaa? Kykenevätkö Sastre, Evans, Menchov, Basso ja kumppanit taistelemaan halutuimmasta paidasta? Kuka polkkaa tiensä yleisön sydämiin vuoristonousuissa? Ketkä ovat suurimmat yllättäjät ja pahimmat pettymykset? Onko kirikisa vain Cavendishin ja Hushovdin välinen koitos?

Miksi olen - monen muun tavoin - niin innoissani tästä pyöräkisojen kuninkaasta? Enhän ole koskaan ajanut metriäkään kilpahyrrällä tai edes jalat kiinni polkimissa. Oma pyöräkin on pölyttynyt kellarissa kurjasti ilmat pihalla. Lapsena ja nuorena olen tosin ajanut pyörällä melkein joka paikkaan, kun ei iskä tai äiskä voinut heittää olemattomalla autolla mihinkään. Alamäet tuntuvat muuten hauskimmilta mutta ylämäet selvästi palkitsevimmilta!

Draaman kaari on parhaimmillaan aivan loistava maantiepyöräilyssä. Lisäksi maisemat vaihtuvat eli suorituspaikat ovat valtaisan eläviä. Aivan kuten golfissa ja suunnistuksessa. Kauniit näkymät ja lajin raju luonne eivät myöskään jätä kylmäksi, vaikka ulkona sataisi rakeita ja sohvalla yrittäisi sisäistää jokseenkin liikaa jäätelöä. Seuratkaamme siis erästä hienoimmista - ja ristiriitaisimmista - urheilutapahtumista, olimmepa itsekin kilpapyöräilijöitä tai vain arkisotkijoita kauppareissulla. Ja bongatkaa taasen se hullu ukko pirun puvussa (toivottavasti jaksaa vielä)!

PS. Ruokin omaa laji- ja Tour-tietämystäni loistavaksi kehutun Graeme Fifen kirjan parissa: Tour de France - the History, the Legend, the Riders (2008). Olen liittänyt samanlaisen lähestymistavan osaksi myös niin jalkapallon kuin golfinkin suurkisoja, tosin vasta tänä kesänä. Suosittelen samaa niille, joilla on taipumusta lukemiseen, penkkiurheiluun ja nippelitietoon.

Kesäyön magiikkaa

Nyt ei tule juttua juhannustaioista, vaikka Midsommarfest päälle puskeekin. Jalkapallon MM-kisat hallitsevat TV-aikaa ja penkkiurheilua parhaillaan, mutta palatkaamme vielä hetkeksi menneen viikonlopun legendaarisiin urheilutapahtumiin.

Jos et tiedä golfin US Openia tai suunnistuksen Jukolan viestiä, et todennäköisesti ole todellinen urheiluentusiasti, vaikka kova lajiniilo jossakin sportissa olisitkin. Golf ja suunnistus asettuvat monen ja monessa mielessä lajispektrin vastakkaisiin päihin, toinen varakkaiden mahakkaiden ukkojen ja toinen kuivakkaan hoikkien pihkaniskojen temmellyskenttänä. Näitä lajeja yhdistävät kuitenkin muutamat tekijät, joista voidaan mainita vaativa tekninen ja taktinen osaaminen, hermokontrolli sekä suorituspaikkojen (ratojen, väylien, kenttien) valtava monimuotoisuus. Ei enempää filosofointia kuitenkaan tällä erää.

Jukolan viesti 2010, Kytäjä

Tänä vuonna oli yksinkertaisesti taisteltava koko yön yli Jukolan seitsemän osuutta penkkiurheilupäässä. Syy oli selkeä eli velipojan ja uuden joukkueensa Lynxin suorituksen seuraaminen. Olihan veljelläni ensimmäistä kertaa realistinen mahdollisuus taistella tasapäin maailman huippuja vilisevien joukkueiden viestinviejien kanssa. Tosin mitenkään varmaa se ei ollut.

Kaksi veljestä siis jännitti kolmannen suoritusta kesäisenä yönä, valitettavasti ei paikan päällä, eikä suinkaan turhaan. Lynx nousi juuri parahiksi kolmannella osuudella kärkikymmenikköön ja veljessarjamme nuorin, kovapäisin pääsi metsään kärkisijoilla. Tosin Norjan huippujoukkue Halden SK oli jo aloittanut karkumatkansa kohti voittoa. Sankarimme hallitsi joukkueensa varamiehenä hermot oivallisesti yhdessä vaativimmista Jukola-maastoista, ja lopun pummaamisesta huolimatta tuli raivoisasti irvistäen neljäntenä vaihtoon. Mainio suoritus ensimmäisessä todella kovassa paikassa penkkiurheilijan näkökulmasta tarkasteltuna!

Veljeni totesi minulle noin viikkoa ennen Jukolaa, että pitää vähän antaa lausuntoja, jos sattuisi pääsemään haastateltavaksi. Tulihan niitä lausuntoja niin TV:ssä kuin radiossakin, koska fiksumpi ja sanavalmiimpi kaveri kykenee lyömään jauhot perustoimittajan suuhun tarvittaessa. Valitettavan harvoin urheilijat, selostajat, haastattelijat ja yhtälailla myös monet muut media-aikaa saavat henkilöt kykenevät tuottamaan järjellistä kommenttia mielenkiintoisesti. No, isoveli onnistui missaamaan suorat haastattelut ollessaan kanavapujottelussa US Openin puolella...

Jukolan viesti on ehdottomasti yksi Suomen hienoimmista ja tervehenkisimmistä (isoista) urheilutapahtumista. Itse olen toistaiseksi ollut paikan päällä vain kahdesti katsojana, mutta tavoitteena olisi joskus osallistua itse kisaankin liiemmälti harhailematta. Toisena hulluna ajatuksena olisi mennä kannustamaan veljeään keskieurooppalaiseen tyyliin - kuten alppi- ja ampumahiihdossa. Eräänlainen performanssi siis...

Tänä vuonna Jukolan viestissä oli hyvin nähtävissä, että vaikeat maastot tuovat yllättävää dramatiikkaa myös ehdottomien huipputekijöiden suorituksiin. Suunnistuksen mediakuvaa on kyetty nykytekniikan avulla parantamaan. Kun kartalla seurataan eri joukkueiden viestinviejiä kuvaavia pisteitä häntineen hämärässä metsässä, saadaan perinteisestä suunnistuskisastakin mielenkiintoista viihdettä. (Monet ovat varmasti eri mieltä, mutta sehän on aivan sama. En minäkään ymmärrä Salkkareita, BB:tä, Sinkkuelämää sun muuta populaariguanoa.) GPS ei auta itse suunnistajaa vaan ennemminkin katsojaa! Kun kaikkea ei näe, niin mielikuvitus ottaa vallan kuin kirjoja lukiessa.

110th US Open, Pebble Beach, Monterrey, California

Golfin US Openilla on mittava historia suurine mestareineen, yllättäjineen ja vaativine olosuhteineen. Minulle tämänvuotinen kisa oli jopa tavallista kiinnostavampi, koska se käytiin Pebble Beachissä Tyynenmeren tyrskyjen äärellä. Sen verran olen hurahtanut golfkenttäarkkitehtuuriin, että tuo 1920-luvun Nevillen helmi lisäsi kiinnostusta varsin merkittävästi. Kiinnostavaksi US Openin tekee vuosittain myös sen vaativuus: kentät on viritetty parhaimmilleen ja vaativimmilleen paksuine raffeineen ja liukkaine viheriöineen, joten par on erinomainen tulos. Lisäksi tänä vuonna vihdoin myös ensimmäinen suomalainen raivasi tiensä tähän kisoista kaikista tavoitelluimpaan.

Tämänvuotinen US Open osoitti hienosti, että raa'an pituuden lisääminen kenttiin ei ole mitenkään pakollista nykytekniikankaan aikana. Pebble Beachin pienet haastavat viheriöt ja aivan rantakallioiden reunoille trimmatut kaltevat väylät veivät palloja ja söivät miestä, olipa nimi sitten Woods, Mickelson tai Els. Eurooppalaisittain oli erittäin upeaa, että 40-vuotinen voitoton putki katkesi vihdoin, kun Graeme McDowell nosti pytyn ilmaan Montereyn niemimaan illassa Tyynenmeren aaltojen kohistessa taustalla. Suomalaisittain kisa alkoi Ilosen osalta kahdella birdiellä, mutta päättyi kuitenkin tuttuun kirjainyhdistelmään MC. Itse nukahdin, onneton, sohvalle edellisen yön Jukola-seurannasta uupuneena. Jäi paras näkemättä, mutta rajalliset on voimat nuorenkin miehen.

Golf on parhaimmillaan silloin, kun kenttä haastaa pelaajat monipuolisesti eikä pelkällä voimaa uhkuvalla läiskimisellä birdietulvineen hallita tapahtumia. Lisäksi Pebble Beachin kaltaiset käsittämättömän kauniit golfkentät korostavat mahtavasti esteettisyyttä, joka monissa maskuliinisissa urheilulajeissa vedetään aivan suotta pöntöstä alas. Parhaat tapahtumat antavat osallistujilleen ja seuraajilleen paljon elämyksiä eikä suinkaan yksiulotteisia ja itsestään selviä.

Joo, se niistä hekumoinneista. Nyt täytyy suunnata Juhannuksen viettoon kansallisromantiikkaan vivahtavissa hämäläismaisemissa. Nauttikaamme paljon enemmästä kuin alkoholin indusoimasta humalatilasta! Kokekaamme elävämme, emme kuolevamme!

Yön selkään ajettu

Viime viikonloppuna se taas tapahtui - tämän vuoden osalta. Legendaarinen 24 Heures du Mans siis. Maailmassa on parhaillaan paljon muutakin hyvää urheilutarjontaa kuin Copa Mundial. Luulin, että tuo kestävyysajojen kuningastapahtuma, yksi moottoriurheilun ehdottomista helmistä olisi vasta viikon myöhemmin. En siis ollut varustautunut, mutta yritin silti hieman seurata moottorimessua ranskalaisessa alkukesässä.

Le Mansin 24 tunnin ajot ovat monesta asiasta kuuluisia. Siellä ovat taistelleet voitoista Ferrarit ja Fordin GT:t, Jaguarit E-tyypistä Silk Cuttiin, vanhan C-sarjan hurjat tykit kuten Porschen 956 ja 962, uuden ajan Audit ja Wankel-moottorilla varustettu Mazda, ainoa japanilainen voittaja-auto. Oman panoksensa kisaan ovat tuoneet niin Jacky Ickx ja Tom Kristensen lukuisine voittoineen, Paul Newman ja Steve McQueen Hollywoodin takavuosien glorioineen (jälkimmäinen filmasi elokuvan Le Mans) kuin suomalaisittain Keke ja JJ, joista vain jälkimmäinen on kyennyt kokonaiskisan voittoon. Kahdesti. Lähes kaikki suuret autonvalmistajat ovat aikojen saatossa yrittäneet voittaa Le Mansissa, mutta parhaiten ovat menestyneet tietenkin Porsche sekä Ferrari ja Audi.

Mikään kilpa-autoilutapahtuma ei kehity ilman kolareita ja onnettomuuksia. Niin on Le Mansinkin laita, sillä juuri tässä tapahtumassa sattui vuonna 1955 moottoriurheilu-historian pahin yksittäinen onnettomuus. Pierre Levegh'n Mercedes sinkoutui pääkatsomaan liki täydestä vauhdista hänen osuttuaan toisen auton perään. Kuskin lisäksi kymmenet katsojat kuolivat, mutta noihin maailmanaikoihin ei kisaa edes keskeytetty. Tuo kuolonkolarihan johti Mersun vetäytymiseen moottoriurheilusta vuosikymmeniksi sekä lajin kieltämiseen lukuisissa maissa. Ilmeisesti Sveitsissä tuo kielto pätee vieläkin.

Mersuun ja onnettomuuksiin liittyy myös minun henkilökohtaisesti voimakkain muistoni 24 tunnin ajon kuninkaasta. Vuonna 1999 Mercedeksen CLK-malli taisteli voitosta tosissaan, mutta siinä oli yksi perustavanlaatuinen vika. Se tuppasi lähtemään ilmojen teillä tietyissä kohdin pitkiä suoria, joita Circuit de la Sarthessa on riittämiin. Katsoimme suoraa lähetystä Eurosportilta sattumalta juuri, kun Mersu revitti Mulsannen jälkeistä suoraa Toyota GT Onen perässä. Yht'äkkiä pienelle nyppylälle tultaessa auton downforce ei enää pitänytkään sitä kiinni radassa vaan se sinkoutui volttisarjan kautta rataa vierustavaan metsikköön. Peter Dumbreck kiittää varmasti onneaan, että Mersun laskeutumiskohdassa ei ollut puita ja auto tuli pohja edellä alas. Jos ette ole tuota ilmalentoa nähneet ettekä järky helposti, niin etsikääpä se vaikka Youtubesta. Niin, saman vuoden harjoituksissa myös muuan M. Webber sai maistaa vastaavaa lentävää starttia...

Mikä tuollaisessa älyttömässä vuorokauden kestävyysajossa kiehtoo? Varmasti huippunopeat autot valtavan pitkillä suorilla, erilaisten luokkien kisailu samanaikaisesti toistensa seassa, kuljettajien vaihdot ja Le Mansin legendaarinen maine. Kisan edetessä kohti ranskalaista suviyötä mystiikka saa uudet mittasuhteet. Yöllä autoista ei näy kuin ajovalojen keilat ja välistä jarruvalot sekä hehkuvat jarrut. Lisäksi viime vuosina kilpureihin on lisätty hohtavat numerotunnisteet. Kestävyysajo on niin kuluttavaa, että tekniset viat ja väsymyksestä johtuvat kuljettajien virheet voivat yllättää milloin tahansa, jolloin varmankin oloiset johtoasemat häviävät nopeasti. Le Mansissa pelkkä raaka nopeus ei riitä, joten usein voittajaksi ovat selvinneet kestävimmät, taktisimmat ja onnekkaimmat eli siis parhaiten virheitä vältelleet.

Vuoden 2010 kilpailu taisi jäädä viimeiseksi, jossa oli vielä neljä kilpaluokkaa: prototyyppien LMP1 ja LMP2 sekä GT-autojen GT1 ja GT2. Kokonaiskisan voitosta käytiin jälleen Ranskan ja Saksan (Peugeotin ja Audin) välinen taistelu eli dieselin voitto oli melko tavalla selviö. No, Saksa ja Audi vei tuon ottelun nimiinsä 3-0. Peugeotin viimevuotinen juhla vaihtui kaikkien autokuntien keskeytykseen, joten Audi palasi voittajaksi. Tosin ei Kristensenin autokunta tällä kertaa eli ei yhdeksättä voittoa. Jälleen se nopeampi auto osoittautui epäluotettavammaksi eikä Gulf-värityksen koristamista Aston Martineista ollut vielä haastajiksi. Mansellin perhetallin yritys sai varhaisen nolon lopun, kun isä-Mansell peruutti Zytekinsä betoniseinään. Jäivät pojat ilman leikkikaluaan, kun isä sen rikkoi heti alkuunsa...

Muissa luokissa voittoon ajettiin HRD ARX -nimeä kantavalla vempeleellä yllättävän kestävissä protokakkosissa, Saleen S7R:llä keskeytysherkissä GT-ykkösissä ja tietenkin Porschen 911:n versiolla GT-kakkosissa. Suomalaismenestystä ei tullut, vaikka kolme omaa poikaamme olikin matkassa mukana. M. Salon kisailut päättyivät jo harjoituksiin autokunnan yhden kuskin telottua itsensä, Palttalan kaveri pakitti Ford GT:n Dunlopin ässistä perä edellä betoniin ja Vilanderin Ferrari-tiimi sentään raahautui maalin luokkansa neljäntenä. Ajokavereina olivat vanhat herrat Jean Alesi ja Giancarlo Fisichella, jonka käsistä Ferrari lipesi jarruvian myötä Indianapolisissa. Tuo sunnuntaiaamun haaveri vei toiveet luokkavoitosta.

En seurannut kovin kattavasti tänäkään vuonna Le Mansin kaksnelosta, koska minulla ei nyt satu Eurosportia olemaan käytössä. Netin välityksellä hieman seurailin kisaa, vaikka yö jäikin pällistelemättä. Veljen kanssa hieman mehusteltiin ajamalla 23 Minutes of Le Mans Grid-pelissä. Lopuksi kehotan jokaista moottoriurheilusta kiinnostunutta perehtymään edes hieman sellaisiin tapahtumiin kuin 24 Heures du Mans ja Indianapolis 500. Eivät formulan ja rallin MM-sarjat vielä vaadi mitään perehtyneisyyttä, jos niitä seuraa kolmosen tahtiin.

Ehkä jonakin päivänä lähitulevaisuudessa (lue elinaikanamme) turha pärisyttäminen on jo lopetettu, sillä eihän se oikein istu ympäristönsuojelun ja huomisen kanssa yksiin. Jokin siinä moottoriurheilussa kuitenkin kiehtoo aivan kuten päihteissä ja sodissakin. Eivät ne juuri hyvää tee, mutta ilmankaan emme osaa olla.

Lopuksi hieman triviaa: vain yksi mies on saavuttanut klassikkotriplan eli voittanut Le Mansissa, Monacon GP:ssä ja Indianapolis 500:ssa. Kyseessä on the british moustache, Damon's Daddy, Graham Hill.

I drove all night to get to you...

Tragedy

Olin reilu viikko takaperin viimeksi heilumassa metsissä ja pelloilla golfmaila kourassa. Tuolloin päättyivät toukokuun helteet, mikä tarkoitti dramaattista taivasta heinäkuiseen tyyliin. Hellekausi päättyi siis ukonilman järjestämään räminään. Sitä räiskettä kestikin ympärillä koko neljän ja puolen tunnin kierroksen ajan. Lopulta salamointi saavutti meidät huismannit, joten pakko oli pitää sadetta ja suojautua salamoilta näreen nokassa. Golf ja ukonilma tunnetusti sopivat huonosti yhteen, mitä eivät kaikki tunnu kentällä tajuavan. No, emme onneksi joutuneet elvytyshommiin.

Kierros meni lopulta hieman penkin alle, mutta en voi syytellä siitä luonnonolojen aiheuttamaa lisäjännitystä. Suuren virheen tein siinä, että kuuntelin tarttuvaa klassikkoa ennen pelireissua. Päässäni soi siis koko sähköisen kierroksen ajan tämä!

Golf on peli, jossa vaaditaan keskittymiskykyä, rentoutta ja hienomotoristen liikkeiden sulavaa suorittamista. Siis noin niin kuin teoriassa. No, hieman oli äijän pelaaminen kireää, kun ympärillä rätisti sähköinen luonnonooppera ja päässä jyskytti Gibbin veljesten korkealle kiskova discojytke. Päässä ei saisi humista ja jalkaa ei pitäisi vispata kesken svingin, jos aikoo pitää pallon pelissä.

Mikä on tarinan opetus? Ei pidä kuunnella tarttuvaa melodiaa tai rytmiä, jos se sitten jyskyttää päässä jossakin epäsopivassa kontekstissa. Mitä tästä opimme? Emme mitään, todennäköisesti. Onpa ainakin tarinoita kerrottavaksi, jos ei menestystä makusteltavaksi. It is --- tragedy...

Takaisin satulaan, kuomaseni.

Venähti blogin päivittäminen tekstin osalta viiteen viikkoon. Ei hyvä, ehdin jopa yhden vuosirenkaan kerätä tuona aikana.

Viime ajat on aikaa kulunut siihen, että ensin työskentelin palkatta päästäkseni työskentelemään palkatta koko kesäksi. Aika pirun vaikeaa. No, nyt työskentelen palkatta koko kesän. Kun syksy koittaa, ollaan jälleen tyhjän päällä ellei tuuli käänny suotuisaksi. Ihmiset, ihmiset! Älkää nyt helvetti soikoon olko niin sokeita ympäristöllenne, että aina pitää hämmästellä vaikkapa palkatonta harjoittelua! Meitä on lukuisia tässäkin maassa, jotka emme pääse naatiskelemaan palkallisista kesälomista tai edes palkallisista töistä. Jos naisen euro on 80 senttiä, niin mitä onkaan työttömän euro? Toki samaa ajatusprosessia jatkamalla joudumme kaikki myöntämään etulyöntiasemamme niihin heikoimpiin kaltaisiimme verrattuna, joita emme suin surmin haluaisi muistaa kuin juhlapuheissa.

Olen minä toki palkallisiakin töitä iltaisin tehnyt. Päivällä olen ollut opiskelija, illalla opettaja. Mukavaa työtä sinänsä tuo opettaminen on, mutta vähemmän mukavaa on suomalaisen tukijärjestelmän suhtautuminen noihin riivittyihin rahoihin. Puolet palkastahan minäkin menetän heti ensimmäisestä tunnista alkaen tukien leikkautumisena. Hieno systeemi, suorastaan puskee työttömät sohvalta hankkimaan työkokemusta! Ei niitä laskuja makseta lämpimällä kädellä ja hyvillä aikeilla! Ei tunnu menevän edes talousoppineilla jakeluun nämä perusasiat.

Mielessä on parveillut tukuittain aiheita ja asioita blogiin turistavaksi: energiaratkaisut, ympäristömyrkyt, kemikaalilainsäädäntö, golfkenttäarkkitehtuuri, äidit, formuloiden muotopuoli, lihan- ja kasvissyönti sekä monet muut asiat unohtamatta mustan huumorin viljelyä. Niin, sellaista saivartelehtivaa veijarointia, jonka tarkoitus on riemastuttaa ja raivostuttaa ainakin tekijäänsä.

Both the ugly and the beautiful in human life are intriguing. But which came first? And often times, which is eventually which?

Maailma on liian naurettava paikka meidän ihmisten toilaillessa, että sen voisi jättää vaille jatkuvaa humorismin tuiketta. Joo, nukkuakin pitäisi. 'Oikeat työt' vain uhkaavat viedä elämässä ajan mukavista asioista kuten kirjoittamisesta, mietiskelystä, liikunnasta ja ruoanlaitosta. No, päätä tyynyyn nyt. Pitäisi olla aamulla taas corporate-kunnossa...

Viekää vaikka tuhkat pesästä!

Nyt on oppimisen paikka, joten ottakaamme onkeen.

Eurooppa ja miksei koko maailmakin saa nyt oppia, mitä seuraa, kun konkurssikypsältä valtiolta viedään tuhkatkin pesästä. Ensin puhkesi finanssikupla ja katosivat viikinkipankkiirien rahat, sitten häipyi McDonald's ja nyt viedään tuhkatkin lentorahtina ylle Euroopan.

Ette saa islantilaisten viimeisiä ropoja, britit ja hollantilaiset, vaan sen sijaan apua lentomelun vähentämiseen! IceSave ei pelasta - edes jökulleita - kun geotermisen lämmön tuotanto kasvaa lokaalisti eksponentiaalisesti.

On se perin surkuhupaista, että teknologisen tehokkaan nykymaailman rampauttaminen on niin sangen nopeaa. Äiti Gaia kun vähän älähtää, niin johan menee pasmat sekaisin. Sinänsä kurjaahan se on, kun ihmisjoukot joutuvat liriin syyttä suotta. Matka on kuitenkin aina riski - ja mahdollisuus. Niin on tosin matkailemattomuuskin.

Kuinkas päästökaupassa lasketaan tulivuorten aiheuttamat kaasu- ja hiukkaspäästöt? Onko kokonaisuudessaan hyvä vai huono asia, että taivaalle päätyy tavaraa luonnollista reittiä ja samalla keinotekoiset päästöt vähenevät ainakin väliaikaisesti, kun teräslinnut lepäävät pesissään?

Se oppi tästä tuhkauksessa vähintään on revittävissä, että vähävaraisen nyhtäminen tyhjiin käy lopulta kalliiksi kaikille. Hankkikaa säkkikangasta, sillä kohta kenties sirotellaan päällemme islantilaisten tuhkaa! Äkkiä lahko pystyyn, voihan apokalyptinen älähdys!

Varma kevään merkki - US Masters

Kevät tulee kohisten ja mikään ei kerro siitä paremmin golfarille kuin vuotuinen US Masters Tournament. Yksi neljästä suuresta Major-kisasta pelataan Augusta National -kentällä Georgian osavaltiossa mitä kiehtovimmassa ympäristössä. Jos ette usko, niin katsokaapa ihan vain piruuttanne www.masters.com. Kuvat kertovat paljon siitä, miksi minä ja monet muut ovat koukuttuneet golfin maailmaan. Missä muissa urheilulajeissa ja/tai liikuntaharrastuksissa suorituspaikat voivat ylipäänsä olla vastaavan veroisia? Ei kovin monissa.

US Masters on golfin maailmaan vihkiytyneille paljon suurempi ja merkittävämpi asia kuin yhden Tiger Woodsin edesottamukset. Tiger Woods on toki yksi lajin kaikkien aikojen parhaista pelaajista ja suurin kansainvälinen ilmiö, mutta mestarit kompuroivat ajasta aikaan massiivisten odotusten paineessa. Augusta Nationalista golfillisen perintönsä tehnyt golfin suurmies Bobby Jones kävi itsekin läpi monenmoiset koettelemukset, samaten toinen menneiden vuosien tähti Ben Hogan. US Masters henkii paljolti toista maailmansotaa edeltänyttä aikaa Yhdysvaltain syvän etelän silmää tekevien parissa niin hyvässä kuin pahassakin. Kisan lumoihin liittyy maailman valioiden keskinäisen kilvoittelun ohella varmasti myös eräänlainen unelmointi ja kurkistelu saavuttamattomaan haavekuvaan.

Augusta National on rakennettu entisen siirtolapuutarhan maille, minkä ansiosta väyliä reunustavat mitä moninaisimmat puut ja pensaat. Jokainen kentän väylä on myös nimetty jonkin sen tienoilla havaittavan kasvilajin mukaan. Turnaus pelataan perinteisesti juuri parhaaseen kukinta-aikaan, jolloin kevät etenee vauhdilla Georgiassa. US Mastersia voi siis seurata vaikka loistavan upeiden kukkien ja puiden vuoksi, vaikka itse golf ei innostaisikaan.

Minulle kisan seuranta on kilpailullisten ja taktisten hienouksien lisäksi myös kukkaloiston, valon ja varjon, pinnanmuotojen, hiekan ja veden sekä eri sävyisten vihreiden synnyttämien tuntemuksien nauttimista. Tällaisen näyttämön luomisessa herrat Bobby Jones ja Alistair Mackenzie, kenttäarkkitehdeistä legendaarisin, ovat olleet ehdottamia mestareita. Nimet Magnolia Lane, Amen Corner, Azalea, Hogan Bridge ja Eisenhower Tree eivät jätä ketään golfin historiaa tuntevaa kylmäksi.

Tänä iltana ja tulevana yönä ratkeaa, kuka saa harteilleen kuuluisan vihreän takin. Dramatiikka on taattua ja tiedotusvälineet mehustelevat Tigerin tekosille aivan varmasti. Tuli voitto tai ei. Vielä on mahdollisuus käyttää hetki aikaa kokeakseen sen lumon, jota yksi upeimmista urheilulajien näyttämöistä tarjoaa. Huomenna tuo eksklusiivinen klubi on jälleen sulkenut porttinsa tavallisilta tallaajilta lähes vuodeksi. Augusta National ilmentää siis selkeästi golfin parhaita ja parjatuimpia puolia loistossaan sekä sulkeutuneisuudessaan.

Tosi rakkaus on aina ristiriitaista. Luuserit kuorivat kermaa päältä, rohkeat pureutuvat koko tekstuuriin ja vivahteisiin. Ei siksi, että he todistaisivat sankaruutensa. Siksi, että heidän täytyy ollakseen rehellisiä itselleen ja toisilleen. Tämä pitää paikkansa lajissa kuin lajissa - ainakin minun (en nyt sanoisi pienessä, mutta kuitenkin) päässäni.

Ristiriipuntaa

Siunattua pääsiäistä itse kullekin aivan tasapuolisesti!

Miksi siunattua, sehän on jotakin uskonnollista? Miksei vain hyvää pääsiäistä? No, siksei. On liian yksinkertaista ja ajattelematonta toivotella aina vain hyvää sitä sun tätä. On niitä adjektiiveja, tunnetiloja ja kannanottoja paljon muitakin. Ei minun tarvitse piilotella sitä, mihin uskon. Varsinkaan pääsiäisenä, jonka ydinsanomana on ihmiskunnan historian merkittävin tapahtuma. Kova on väite vaan olkaa vapaasti eri mieltä! Jeesus Kristus ristille, ristillä, ristiltä. Tiedätte tarinan, joten en rupea syöttämään evankeliumia, korostamaan jotakin ihmeen ylemmyyttä (sitä ei ole) tai viuhtomaan isolla kirjalla päähän.

Ehkä uskoni tekee minusta hullun monen silmissä, mutta niinhän sen pitääkin olla. Usko ei kumpua minusta eikä perustu menestykseen. Koettelemuksissa on äijää käytetty, enkä tässä näpyttelisi ilman tukea turvaa vankempaa. Täytyy tosin todeta, että valitettavasti en ole viime aikoina häävisti viihtynyt missään uskonnollisessa kontekstissa. On vähän ollut kränää yläkerran Herran kanssakin, mutta eipä ole siinäkään mitään uutta ja ihmeellistä vuosituhantisessa jatkumossa. Toivottavasti olen ainakin sen verran varjeluksessa, että älyän olla pitämättä sädekehää pään päällä. Siinä olisi jo kerrakseen ekotekoa uskomuksesta riippumatta...

Miksi setä päätti avautua henkilökohtaisista asioistaan, joita Suomessa suotta piilotellaan? Kenties siksi, että minulle pääsiäinen on onneksi muutakin kuin vain muutama vapaapäivä mämmin, pupujen ja suklaamunien kera. Toivottavasti olette viettäneet kuitenkin levollista pääsiäistä, uskoittepa sitten mihin tahansa (johonkin kaikki kuitenkin uskovat). Arki vaatii voimia eikä siinä voi yhteisen hyvän puolesta toimia vain ja ainoastaan itsensä kaltaisten ihmisten parissa.

En aio piilotella mielipiteitäni ja taitojani vastedes, mutta yhtä vähän haluan muita pakottaa kuin toivon itse joutuvani pakotetuksi. Ehdoin tahdoin en pyri loukkaamaan vaan enpä vaikene tärkeistä asioistakaan, vaikka joku herneen nenäänsä vetäisikin. Ja kyllähän se herne aina jonkun nenään tiensä löytää, asettelimmepa sanamme kuinka nätisti tahansa tai emme inahtaisi laisinkaan. Siinäpä sitä oli statementtiä kerrakseen. Pääsiäisen viestinä on kuitenkin uusi elämä ja toivo, jotka tuskasta kumpuavat.

Summer is coming. So let there be light!

Reuman valtakunta

Olette kenties huomanneet kuluneella viikolla uutisen Heinolan Reumasairaalan lakkauttamisesta Reumasäätiön konkurssin takia. Itse en ole koskaan käynyt kyseisessä sairaalassa potilaana, omaisena tai missään muussakaan roolissa, mutta en voi välttää ärtymystä asian tiimoilta. Olen vuosia seurannut läheltä ihmistä, jonka on ollut pakko hakea kaikkea mahdollista apua vakavaan reumaan. Heinolan Reumasairaala on ollut ehdottomasti paras hoitopaikka, mikäli olen yhtään oikein ymmärtänyt. Siellä ei ole kuulemma tarvinnut joka ainoa kerta selittää sairaskertomustaan alusta asti auki, koska hoitosuhteet ovat kestäneet usein pitkään. Reumaa sairastavien ei ole tarvinnut jatkuvasti kohdata sitä ymmärtämättömyyttä, mikä nostaa aina päätään tavallisten ihmisten keskuudessa (ja epätavallistenkin).

Nyt tuo reumanhoidon osaamiskeskus lakkautetaan ja hajotetaan, eikä sellaista ammattilaisten keskittymään saada enää varmaankaan koskaan syntymään tänne Suomeen. Onneksi Sosiaali- ja terveysministeriö vakuuttaa, että reumasairaiden hoidon taso ei tule heikkenemään. Mitä muutakaan STM sanoisi? Tämä on selvä heikennys - etenkin lasten reumahoidon osalta. Kuka nyt tuommoista kehtaisi myöntää?

En ole perillä Reumasairaalan lakkauttamiseen johtaneista syistä raapaisua enempää, mutta spekuleeraan silti hieman. Rakas Kansaneläkelaitoksemme vaikutti osaltaan tähän huonoon lopputulokseen, koska potilaita ei enää useinkaan lähetetty saamaan alan parasta hoitoa Heinolaan. Useat sairaanhoitopiirit alkoivat itse hoitaa vaikeitakin reumatapauksia tai niin ainakin luvattiin. Ei potilaita, ei rahaa, ei tarvetta sairaalaan. Ehkä Kelan kaikkitietävät lääkärit tietävätkin paremmin kuin muut. Ainakin he usein mitätöivät Reumasairaalan lääkäreiden diagnooseja ja jopa suorastaan vähättelivät näiden osaamista leipälajissaan. No, Kelan ja vakuutusyhtiöiden superlääkärit ovat etädiagnooseissaan aivan omassa kastissaan kaikkien lekureiden jo muutenkin kunnianarvoisassa joukossa...

Reumasäätiö saattoi kyllä tärvellä omaa talouttaan rakennuttamalla Heinolan sairaalansa viereen kuulemma turhan fiinin hotellin potilaita ja heidän omaisiaan varten. Yhtä kaikki, vakavaa reumaa sairastavat ihmiset joutuvat nyt kärsimään muiden hölmöydestä. Aivan kuin sairaus itsessään ei olisi riittävän riuduttava. Espoossa taitaa tällä hetkellä reumasairaita hoitaa päätoimisesti ruhtinaallisesti yksi lääkäri, joka hukkunee töihinsä. Eihän rikkaassa Espoossa ole montaa moista reuman riuduttamaa ihmispoloa. Ja tämä lienee tilanne vain yhdessä lukuisista Suomen kunnista.

Suomi ei ole enää pitkään aikaan ollut hyvinvointivaltio. Hyvinvoinnin purkuprojekti etenee edelleen kiivasta tahtia ja rikkana rokassa on tämäkin huono uutinen. Lähden viettämään pääsiäistä, joten päätän avautumisen suomalaisen hyvinvoinnin tärvelemisestä tältä erää tähän. Tack och adjö.

Myy itse(ä)si!

Paluu blogin ääreen. Viime aikoina kirjalliset tuotokseni ovat keskittyneet oikeastaan vain aina niin mukaviin työhakemuksiin. Niitä nyt ei oikein voi tehdä vain copy-paste -linjalla, mukaan on sotkettava vielä ainakin yksikköoperaatio moderate. Oikeastaan olen hakenut palkatonta harjoittelua, koska näin on näreet työvoimakoulutuskurssilla. Nyt katsotaan, kelpaako äijä tekemään edes palkatonta työtä koulutustaan vastaavalle alalle. Kyseessä on siis perinteinen jalkaa ovenväliin -tilaisuus: jää nähtäväksi, pääsenkö sisään vai murtuuko jalka.

Maailma on mennyt sellaiseksi, että itseään on tuotteistettava ja myytävä päivästä toiseen. Entä jos tuotteellesi, omille kyvyillesi ei ole markkinoita? Valehteletko, siis johdatko asiakasta harhaan tuotteesi markkinoinnissa, lähdetkö kehittämään itsestäsi uutta tuotetta vai lopetatko toimintasi? Väitän röyhkeästi, että kukaan meistä ei oikeasti jaksa elää tuommoisten pelisääntöjen maailmassa alituiseen. Moni tosin kehtaa vaatia toisilta sitä, mihin itse ei pysty kykenemään. Mikäs se olikaan maailman vanhin ammatti? Keisarin uudet vaatteet... Tulee niin likainen olo, kun myy itseään päivästä toiseen eikä tavara edes mene kaupaksi.

We people are indeed critical, that is, hypocritical.

Olen joutunut tottumaan siihen, että joudun kerta toisensa jälkeen palamaan lähtöruutuun ja ruotimaan omaa toimintaani läpikotaisin. Minusta tuntuu, että joudun - monien muiden tavoin - pelaamaan tiukemmilla säännöillä kuin ne, jotka pitävät itseään korkeassa arvossa. Olenko siis sankari tai luuseri? Tuskin kumpaakaan. Olen vain ihminen, joka haluaa tehdä mielekkäitä asioita ja tuntea olevansa arvokas. Pakko on tunnustaa, että alkaa käydä kärsivällisyyden päälle jatkuva koettelemusten tie. Katteettomat lupaukset eivät kanna elämässä, vaikka ne olisivat peräisin korkeimmilta mahdollisilta tahoilta.

Työtä hakiessani olen paljolti sen varassa, että jokin työnantaja tai henkilö näkisi minussa kehityspotentiaalia. Minä tiedän kykeneväni monenlaisiin töihin ja kehitykseen. Voisin jopa väittää omaksuneeni elinikäisen oppimisen ideologian ellei se kuulostaisi niin pirun kliseiseltä konsultti/markkinointipuheelta. Valmiina ihmisenä en voi itseäni myydä työ- tai yksityiselämässä, sillä en suinkaan tahdo teeskennellä olevani jotakin muuta kuin olen. Kun ihmisestä tulee valmis, hän lakkaa olemasta ihminen.

En ole työtön siksi, että olisin liian huono ja kyvytön. Osaamisen ja asenteen suhteen minulla ei ole mitään hätää, minkä minulle todistaa kokemukseni monenlaisista yhteisöistä. Olen työtön, koska ajoitukseni oli taas väärä. Sille en paljon voinut. Olen kenties työtön, koska en halua myydä itseäni keinoista riippumatta. Ehkäpä asiaan vaikuttaa myös suhteiden ja kannustuksen puute - siis oikeanlaisessa muodossa. En ole sellainen pässi, joka menisi lieassa minne tahansa, vaikka itsepäisyyttäkin minussa hieman on. Toisaalta pässit eivät kyllä taida tunnistaa itseään peilistä...

Eipä ole juuri vaihtoehtoja. Kovasti on yritettävä parantaa tilannettaan silloin, kun siihen riittää voimia. Muulloin on kerättävä energiaa ja generoitava luovuutta. Kurssi jatkuu ja uutta oppia on tarjolla. Ehkä rypistely palkitaan, ehkä ei.

On vain yksi tie ylöspäin, sanoi Entinen mies, kun kaivoon putosi.

Immateriaalisten innovaatioiden anastus

Urheilulehti 4.3.2010, numero 9/2010:

Kannen kuvassa herra Kovalainen ja pääotsikkona:

Heikki, 28. Jokaisella on oikeus omaan Lotus-hetkeensä. (www.urheilulehti.fi)

Ärrin murrin äkämystynyt murmeli! Ryöstivät, riistivät taasen minun jo kauan sitten vuonna 2009 keksimän ironisen toteamuksen. Heti kuultuani Kovalaisen Lotus-sopimuksesta ja nähtyäni aiemmin sen wc-paperimainoksen väänsin tuon lausahduksen kasaan. Käytinkin sitä. Painoivat sen lehteen, omaan laskuun, vasta nyt. Perkules!

Sattuuhan sitä, ideoita ja ajatuksia lainataan tuon tuostakin ilman ihmeempiä oikeuksia. Tämä nyt ei vain ole ensimmäinen kerta kohdallani. Esimerkiksi Viivi ja Wagner -sarjakuvassa on lukuisia kertoja ollut sellaista sisältöä, joka on kuin suoraan minun ja veljeni hullusta mielikuvituksesta anastettua. Röhnö Sikasen maailmassa pingviinit kaapissa, suunnattomat pullanhimot ja älyttömät mielleyhtymät ovat ainaista todellisuutta. En tosin ymmärrä, mistä Juba Tuomola on ammentanut samaa tavaraa sarjakuvaansa. Teollisuusvakoilua tai sielunveljeyttä, hitostako sen tietäisin!

Onneksi olen tuunannut oman puppugeneraattorini sellaiseen latinkiin, että sitä ei voi ammentaa tyhjiin. Ei ainakaan niin kauan kuin vältän sairastumisen kuolettavaan tylsämielisyyteen.

Admit it. You are insane. We all are. Find the constructive power of your personal madness.

Blogistic issueS - branding personal insanity. Since 2009.

Olympic Overdone - päivä 16

Olympiakisat Vancouverissa on kisailtu ja nyt on käsillä viimeinen BS-kisablogi. Viimeinen kilpailupäivä sisälsi kaksi todennäköistä olympiavoittoa. Miesten viidenkympin hiihto päättyi tietysti tuohon povaamaani antikliimaksiin, porukkahiihdon päättäneeseen ja Northugin viemään loppukiriin. Maastohiihdon yhteislähdöt varsinkin miesten puolella lässähtävät joukkokireiksi kerta toisen perään, jos kisoja ei hiihdetä vaikeissa, raskaissa olosuhteissa. Suomalaisten suoritus oli selkeä pettymys, vaikka tavallaan se oli täysin ennakoitavissa. Nyt ei jaksa paljon Salpausselän mittelöt kiinnostaa, tuli yliannostus pohjoismaisia hiihtolajeja höystettynä kitkerillä suomalaissuorituksilla.

Miesten jääkiekkoturnaus sai Hollywood-loppunsa, kun Sidney Crosby ratkaisi kullan kohtalon jatkoajalla. Täsmälleen käsikirjoituksen mukaan. Ottelu sinänsä oli hieno, vauhdikas ja intensiivinen finaali, ja ero leijonalauman sekä monen muunkin eurooppalaisjoukkueen pelaamiseen oli selkeä jopa amatöörille. En osaa sanoa, olenko tyytyväinen Kanadan mestaruuteen. USA oli pitkin kisoja paras joukkue ja ehdottomasti tulevaisuuden voimatekijä, mikäli NHL:n parhaimmisto vielä pääsee kansainvälisiin turnauksiin mukaan. Olympiafinaalissa oli kuitenkin eräs käsittämätön ulottuvuus, kaksi kanadalaista päätuomaria. Ei se helvetti sentään voi olla vaikuttamatta, Kanadan mestaruutta hehkutettiin niin pirusti etukäteen! Muutoinkin NHL-tuomareita kunnioitetaan aivan liikaa noiden kolmen kirjaimen luoman statuksen pohjalta. Kas kun eivät eteläiset rajanaapurit protestoineet äänekkäästi...

Kisat taputeltiin viime yönä, mutta en jaksanut enää seurata päättäjäisiä kunnolla. Havahduin sohvalta tosin tarpeeksi, että näin kanadalaisten popmuusikkojen eturivin esiintymässä. Nickelback, Avril Lavigne, Alanis Morrissette... Enemmän harmittaa taitoluistelun loppunäytöksen missaaminen loppuosiltaan.

Seurasin näitä Vancouverin talviolympialaisia enemmän kuin yksiäkään aiempia kisoja ja hyvin mahdollisesti myös enemmän kuin mitään tuleviakaan viiden renkaan mittelöitä. Toivottavasti seuraavien kisojen aikaan elämässäni on niin paljon tärkeämpiä asioita, että minua ei innosta istua TV:n ääressä tuntikausia. Toisaalta toivon, että minulla on toki aikaa seurata olympiaurheilua valikoidusti myös jatkossa. Joka tapauksessa ainakin minä olin näiden kisojen aikana paremmassa kunnossa kuin aiempien kisojen aikana. Se ei tosin auttanut menestymättömyyden kalvaessa penkkiurheilijan mieltä, mutta arjessa on kunnosta apua.

Lupasin itselleni kirjoittaa blogia joka päivä olympialaisista ja sen tein. Tosin parina päivänä skippasin kisarutinat seuraavan päivän pakettiin tässä loppuvaiheessa. Kirjoittamisen spontaanisuus parani, mutta kirjoituksen ajankohta valahti kilpailujen edetessä myöhäisillasta seuraavaan päivään tai jopa yöhön. Kisaviivettä siis alkoi ilmetä. Toinen lupaukseni oli omakohtainen liikunta jokaisen suomalaismitalin kunniaksi. No, paljon ei tarvinut hikoilla, kun yksi hopea ja neljä pronssia tuottivat urheiltavaa yhteensä 1x30 + 4x20 = 110 min. Vähän kuntosalia ja vähän enemmän hiihtoa, siinä se. Ei kannata keksiä itselleen typeriä tekosyitä liikunnan harjoittamiseen vaan opetella nauttimaan kuntoilun virkistävästä vaikutuksesta.

Mistä Vancouverin talviolympialaiset 2010 muistetaan? Se riippuu tietysti paljon näkökulmasta ja muistelijasta. Kanada voitti ennätyksellisesti 14 kultaa, joista tuo miesten jääkiekon mestaruus oli kansallisesti varmasti paljon muiden yläpuolella. Ja alussa jännättiin, että saako Kanada vihdoin kultaa kotimaisemissa (Montreal 1976 ja Calgary 1988 ei kultaa).

Suomalaisittain kisat painuvat historiaan surkean tuloksen vuoksi, vaikka monet urheilijamme toki pystyivätkin hyviin tai vähintään odotettuihin tuloksiin. 2000-luvulla on nyt käyty kuudet olympialaiset: Sydney 2 kultaa, Salt Lake City 4 kultaa, Ateena 0 kultaa, Torino 0 kultaa, Peking 1 kulta, Vancouver 0 kultaa. Emme osaa voittaa - paitsi ehkä pronsseja. Putoamme kelkasta, kun emme ole valmiita koviin mutta välttämättömiin ratkaisuihin. Kenties sama asenteellinen harha, oman järjestelmämme suhteelliseen hyvyyteen uskominen, rapauttaa yhteiskuntaamme myös paljon merkittävämmissä asioissa kuin huippu-urheilun tuloksissa.

Juuri päättyneet talvikisat muistetaan myös valitettavasta kelkkailijan kuolemasta sekä ylivoimaisista mestareista kuten Simon Ammann, Shaun White ja Yu-Na Kim. Kisojen mitalirohmuja olivat hiihtäjät Marit Björgen, Justyna Kowalchyk ja Petter Northug sekä short track -luistelija Wang Meng. Suuressa maailmassa heitä ei tosin tunneta. Ampuma- ja alppihiihdossa sekä pikaluistelussa mitalit menivät useille eri urheilijoille eikä ylivoimaisia kultarohmuja nyt nähty.

Suomessa ja monessa muussakin maassa (Venäjä, Italia) joudutaan puimaan heikkoa menestystä. Syyllisten etsiminen ja kivittäminen on jo alkanut. Olisi kuitenkin idioottimaista perustella huonoa tulosta vain henkisen kantin pettämisen, rahan puutteen, muiden dopingin käytön, epäonnen, valmentajien kyvyttömyyden tai jonkin muun yksittäisen asian perusteella. Koko huippu-urheilujärjestelmämme vaatii kipeästi remonttia eikä sitä saada, mikäli samat pukuherrat jauhavat sontaa yhä edelleen. Valmennuksessakin on osattava tehdä tiukkoja valintoja, mutta amatööripohjalta ei voi enää menestyä maailman huipulla. Urheilijoiden asenne ja henkinen kykykin kaipaavat tarkastelua. Ennen kaikkea pirstaleinen urheilujärjestöjen kenttä täytyy saada kasattua toimivaksi kokonaisuudeksi eli orgaanisaatioita ja ajatusmalleja on uudistettava.

Urheilusta vastaava ministerimme Wallin on jo ehtinyt ehdotella jaettuja yhteispohjoismaalaisia olympiakisoja sekä haukkua mitalitavoitteen. Moni muukin ylen pätevä päättäjä on taas hypännyt populismin kelkkaan ja lähtenyt marjastamaan irtopisteitä. Ei paskanärhestä saa albatrossia, vaikka kuinka siipiä levittelisi. Eikä tavallisesta kansalaisesta saa asiantuntijaa, vaikka kuinka tilittäisi blogissa. Ei myöskään onnistu kova työ arjessa, jos riekkuu kaikki yöt netissä.

Kisat ovat ohi ja niin on BS-kisablogikin. Palaan arkeen ja revin rutinat sieltä. Kiitos ja lukemisiin!

Olympialainen osumatarkkuus - päivät 14 ja 15

Ei huolta lainkaan, blogin rustaajanne ei sittenkään uupunut ladun varteen. Tosin hieman tuli reilun parinkympin lenkillä tehtyä Heikkiset - energiat loppuivat kesken, joten oli hiivittävä maltilla kotiin. Ankkaa ylämäissä ja kuokkaa muualla, kovempi kyyti olisi ollut lopulta hitaampaa. Toisen lenkin heitin eilen osin kilpaprofiilin laduilla, ja reisiä hapotti. Säilyy paremmin maltti sohvakommentaattorina.

Talk about overkill. USA strikes six times in mere 13 minutes against poor, struggling Finns. Overkill. Nuf said.

Olympialaisten päivä 14 oli suomalaisittain heikohko, vaikka hieman aneeminen Poutiainen toki kuudenneksi pujottelikin. Kärkeen kaksi, mitalille yksi sekunti. Tuo amerikkalainen tyrmäys oli toki suomalaisittain ikimuistettava - ikävässä mielessä. Suomen jääkiekko ei ole niin vahvoissa kantimissa kuin arvokisamenestys antaisi olettaa. Kohta tulee nuorten leijonain tyhjiö, jolloin millekään hehkutukselle ei ole enää katetta. Näissä kisoissa oli Suomen pelissä nähtävissä paljon ongelmia. Kiekkoja ei osata laukoa häävisti kohti maalia vaan pitkin pleksejä ja vastustajan varusteita, syötöt suuntautuvat minne sun sattuu. Sakut ja Teemut, Villet ja Jeret jo syrjään, ei niitä äijiä saa peluuttaa vanhojen meriittien pohjalta! Kanada vastaan USA, se selkeä vaihtoehto toteutui, vaikka kanukit hieman löysäilivät liiaksi.

Päivä 14 oli ampumahiihdon päätös. Herra Karhulaakso eli Jörkka ite sai vielä kerran tuoda Norjan olympiavoittoon. Kaikki muut ennakkosuosikit ammuskelivat kisansa pilalle jossakin vaiheessa viestiä, vaikka toki Itävalta ja Venäjä himmeämmet hilut kotiuttivatkin. Pummeja, sakkoja ja turvalleen tuiskahtamisia.

Toiseksi viimeinen kisapäivä eli nro 15 oli se toinen suomalainen pronssipäivä. Saarinen taktikoi ja taisteli itsensä kolmanneksi kahden hurjan mitalirohmun takana. Viimeinen suksenvaihto kirvoitti meikäläiseltäkin ärräpäitä, pakko se on myöntää. Totesin itsekseni, että saa olla helvetin hyvä suksi, jotta moinen visiitti kannattaisi. Olihan se. Kuitunen ilmeisesti viimeisessä arvokisahiihdossaan sukelsi metsään, mutta onneksi on Jari lohduttamassa. Hiihto kirkasti lopussa suoritussaldoaan, ja vielähän ukot suksivat kuninkuusmatkaa.

Miesten lätkästä saatiin taas se suomalainen kulta eli pronssi. Kaksi hyvää ja yksi surkea erä. Vähän säälittää Slovakian puolesta, kun jäivät ilman mitalia. Suomen peli tökki niin pahasti tässä turnauksessa, että ainoastaan Tshekki oli mielestäni näistä seitsemästä suuresta heikompi. Sveitsikin haastoi tosissaan USAn - vieläpä kahdesti. No, turnauksissa eivät parhaatkaan aina voita. Pronssi kuitenkin voitettiin, ja Jokinen näytti vihdoin suomalaista viimeistelytaitoa. Vielä on jäljellä kisojen päätös ja kliimaksi - amerikkalainen otatus Yhdysvaltain ja Kanadan välillä. Toivottavasti tuo matsi ei lässähdä toisen joukkueen tyrimiseen.

Toiseksi viimeinen kisapäivä oli pitkälti Kanadan juhlaa, vaikka pujottelussa Italia ottikin vihdoin kultaa Itävallan jäädessä ilman miesten alppimitaleja. Kanada kilisteli kultaa niin curlingista, pikaluistelun joukkuekilpailusta kuin lumilautailun parisuurpujottelustakin. Isännät voittavat mitalitaulukon, kun kullat ovat ensisijaisena mittarina. Talviurheilun suurvallat USA ja Saksa saavat tosin enemmän mitaleita.

Päivän 15 Suomi-kuva oli Halonen ja Jutila samassa aitiossa.

Koko kisojen eräs typerimmistä toimittajain kliseistä oli puolestaan "ei mennyt ihan parhaalla mahdollisella tavalla". Siis lausuttuna selkeän epäonnistumisen ja pettymyksen jälkeen. Sanokaa nyt saakeli selvästi asianne älkääkä lässyttäkö mitäänsanomattomuuksia! Pitää tähdätä, jotta voisi osua. Täytyy harjoitella, että osuu.

Olympic Overkill - päivät 12 ja 13

Kaksi kerralla, kun blogistikkoa jumittaa.

Olympialaiset on kohta kisailtu, mutta suurin huipentuma on ajoitettu loppuun. Kanadassa jääkiekko on todellakin ykköslaji. Kisapäivä 12 huipentui monessa mielessä Kanadan murskaavaan esitykseen Venäjää vastaan kiekkokaukalossa. Kanada on tehnyt niin monesti aiemminkin tällaisen tempun: ensin takkuillaan reilusti oman taitotason alapuolella, mutta loppua kohden meno yltyy parhaimmillaan ylivoimaiseksi. Enää ei olisi lainkaan yllättävää, jos kanukit marssisivat olympiaturnauksen voittoon. Toisaalla Sveitsi taisteli urheasti, mutta USA eteni Suomen vastustajaksi ja todennäköiseksi finalistiksi. Suomi voitti toki hienosti Tshekin, mutta saamme kiittää onneamme vastustajan heikkoudesta. Samanlainen esitys ei riitä semifinaalissa. Viimeksi on tapaus Ruotsi: Slovakia pudotti sinikeltaiset maan pinnalle, mikä oli tavallaan sangen sopivaa. Ruotsalaiset käyvät toki meille suomalaisille malliksi monessa, mutta kyllä se kihahtaa hattuun lahden tuollakin puolella. Ensi yönä kahnataan jälleen, ja Kanadassa toivotaan kovasti naapurien välienselvittelyä - osa 2. Täällä ei - paitsi ehkä pronssimatsiin.

Päivä 12 näytti hieman valoisammalta Suomen mieshiihtäjien kannalta, kun ruma romahdus viestissä vältettiin. Tuloksena oli olosuhteisiin nähden oiva viides sija, ja suksetkin oli vaihteeksi valittu ynnä voideltu mainiosti. Nousiainen on taistellut hienosti läpi kisojen, vaikka se yhdistelmä kesken jäikin.

Lydia Lassila on olympiavoittaja. Ai kuka? Ei, hän ei ole suomalaishiihtäjä jostakin kaukaisilta menestyksen vuosikymmeniltä. Hän on suuren talviurheilukansan Australian freestyle-hyppääjätär, joka sattuu olemaan naimisissa ex-kumparelaskija Lauri Lassilan kanssa. Ja studiossa Riihilahti lausui tietenkin kliseen "kyllähän tästä voidaan pieni murunen Suomeen ottaa". Ollaan optimistisia, jaetaan voitot ja hylätään tappiot!

Päivä 13 taisi olla se 'suuri' suomalainen kisapäivä. Naisten hiihtoviestistä räävittiin kolmas sija, kiitos kahden parhaan hiihtäjämme tällä hetkellä. Monen joukkueen perinteisen sukset eivät kyllä kulkeneet alamäessä mihinkään. Se on raskasta puuhaa, kun joutuu alamäessäkin lykkimään vauhtia. Tosin meistä nuoremmista alati harvemmilla on mitään hajua moisesta koettelemuksesta. Naisjääkiekkoilijat saavuttivat sen sijaan maksimi- ja käsittääkseni myös minimitavoitteensa. Oli se tosin ansaittua. Junnu Vainion sanoin: eivät pärjää Ruotsin missit vaikk' on niillä suuret - luulot! Ei kannata uhota voittavansa kahta suurta, jos siihen ei ole mitään jakoa. Pronssimatsissa oli edelleen rutosti sekoilevaa peliä, mutta kaikkia maaleja kehtaa kyllä katsoa vaikka slomona.

Rouva tasavallan presidentti Halosen suoritus oli melko järisyttävä. Leijonapaita päällä ja lippu kädessä aitiossa hytkynyt maan äiti, muumimamma käy melkoisesta cheerleaderistä malliin seniorisoituva Suomi. Vieressä eksyneen oloisena huojunut tohtori Arajärvi sai varmasti muutaman suomalaismiehen myötähäpeät osakseen. Olisi Pena varmasti ollut mieluummin vaikka taidenäyttelyssä muutaman vieraan valtion päämiehien parempien puoliskojen kanssa. Onhan se ihan kiva, että presidenttimme tukee kansakuntansa urheilevan nuorison pyrkimyksiä varsin maanläheisesti. Suorituksen televisiointi kansainvälisesti on vain niin kovin JÄÄTÄVÄÄ. Ymmärtäkää kuten haluatte, mutta niin te kuitenkin tekisitte...

Suksien voitelu on kai viimein saatu kohtuullisesti jaloilleen. Manninen rutisti sen pakollisen neljännen sijan, jotta olympiamitallin metsästyksen voidaan sanoa jääneen harmittavan lähelle. Totuus on kuitenkin semmoinen, että näissä kisoissa comeback-toivomme Ahonen ja Manninen eivät olleet lopulta kovin lähellä mitalia. Neljänsistä sijoistaan huolimatta. Yhdistetylle oli varmasti lajina sangen tärkeää, että USAn urheilijat veivät kaksoisvoiton. Kerrankin on mahdollista saada edes hieman exposurea rapakon tuolla puolen. Todetaan vielä, että The Hurricane ei riittänyt kultaan. Nimittäin Jeret Petersonin kohuttu volttisarja freestyle-hypyissä. Second to one.

Lopuksi yhteen kauneimmista lajeista eli naisten taitoluisteluun. Ylivoimainen ennakkosuosikki Yu-Na Kim oli täysin maineensa veroinen, sillä kaikki muut jäivät reilusti taakse. Vauhti, suorituksen helppous ja varmuus, tekniikka - kokonaisuus aivan omaa luokkaansa. Niillä pisteillä voittaisi lähes kaikki mieskilpailijatkin. Muutkin mitalistit saavuttivat kahdensadan pisteen rajan ansaitusti, ja media sekä yleisö sai toivomansa lopun traagiseenkin tapaukseen Rochette. Suomalaiset onnistuivat mainiosti, ja Lepistö osoitti selkeän paremmuutensa Korpeen nähden. Maailman kärkisijat ykköstä lukuunottamatta ovat jo ulottuvilla, mutta sinne on monia muitakin pyrkijöitä. Tämä kisa todisti meille suomalaisille penkkiurheilijoille ehkä parhaiten sen, että pistesijat ja hyvät suorituksetkin voivat olla innoittavia ja iloittavia. Ei se mitalin puute ole syy synkistelyyn. Monelle urheilijalle järkevät tavoitteet ovat ihan muualla kuin podiumilla.

BS-kisablogin tuomio: Kanadan esitys Venäjää vastaan. Overkill. Yu-Na Kimin suoritus. Overkill. Presidentti Halosen versio naislätkän fanituksesta. Overkill. Mos def.

Ja sitten vihdoin ukko ladulle. Saattaa himppasen hapottaa. Onko niin hapokasta että ei pysty? Det vill jag se.

Olympic Offside - päivä 11

Hieman jätättää, kisojen 12. päivä etenee vauhdikkaasti. Tuo päivä 11 kuitenkin jälleen vahvisti teoriaani suomalaisesta puolimatkan menestyksestä: yhdistetyn joukkuekisassa Suomi loisti mäessä ja hiipi ladulla. Karu totuus on sellainen, että niinkin pienessä lajissa kuin yhdistetty Suomen maajoukkue on käytännössä vasta kuudes tai seitsemäs paremmuusjärjestyksessä. Suomalainen voitelu on nyt pahasti pettänyt lähes kaikissa hiihtokisailun muodoissa. Olisi tarvittu apua KMS:ltä, Kakkoselta ja Sukarilta näihin voitelupuuhasteluihin.

Pikaluistelun miesten kymppitonnilla nähtiin melkoisen amatöörimäinen virhe, joka vei kullan ja olympiaennätyksen Hollannin ennakkosuosikki Kramerilta. Kaksi kierrosta peräkkäin sisärataa, ja väistämättä hylkäys. Korea kiittää. Toisaalla naisten skicross sai aivan liian monessa erässä naurettavia piirteitä, koska lukuisat kisailijat eivät päässeet kiipeilemättä radan alkuhyllyjen yli. Kaksi jatkoon menijää ratkesivat siis heti kärkeen useammin kuin kerran. Ehkä naisia ei pitäisi laskettaa täsmälleen samalla radalla kuin miehiä. Naisten fyysiset ja tekniset ominaisuudet eivät yllä miesten tasolle eikä kilpailun taso ole samaa luokkaa. En totea tätä siksi, että naiset olisivat huonompia. He ovat erilaisia kuin miehet, ja se on otettava huomioon.

Jääkiekossa maistellaan jatkuvasti suurta yllätystä, vaikka vielä sitä ei ole tapahtunut. Tietysti kuluvana yönä Venäjä tai Kanada pakkaa laukkunsa. Tshekki ja Slovakia tuskailivat nihkeät voitot altavastaajistaan, mikä ei anna näistä joukkueista hääviä kuvaa. Suomalaisten ei kuitenkaan kannata hekumoida Tshekin surkeudella, sillä sehän voi hälvetä nopeastikin. Toisaalta olemme itse samassa jamassa.

Suomi on kyllä pudonnut kevyeen höyhensarjaan lukuisissa talvilajeissa, mikä sangen rumasti paljastuu viimeistään näinä päivinä. Arvokisojen lähestyessä toivotaan kilpaa, että joku suomalainen oman tiensä kulkija, suuri mestari taas kerran pelastaa maineemme. On se ironista, on se sokeaa. Nyt on tehtävä rankkoja päätöksiä tulevaisuuden suhteen tai muutoin putoamme veneestä kuin eno betonisaappaissa. Katsellaan kuitenkin kisat loppuun ja pyöritellään tätä tematiikkaa tuonnempana.

Oma kritiikkini hiihtäjiä kohtaan asettunee oivasti aisoihin, kun vedän sukset jalkaan ja koetan kuokkia ylös nousuja toisensa perään. Läksin nimittäin erään sortin hiihtoleirille tänne maalle, jossa pakkanen paukkuu ja sormet kohmettuu. Jos nyt kelit hieman kevenisivät, niin voisin suksia kuuseen. Me suomalaiset olemme kyllä ajautuneet paitsioon, ei vain olympiamittelöissä vaan myös muilla tantereilla.

Kohti kovaa kiekkokahinaa... No slide means offside.

Orgaaniset olympialaiset? - päivä 10

Jälkijättöistä kirjoitteluahan tämä on, 11. päivä on jo pitkällä. Kommentoimatta en kuitenkaan jätä yhtään päivää, vaikka suomalaisittain useimmat ovat olleet surkeita. Katsastellaan ensin hieman kisatapahtumia, ja sujahdetaan lopuksi päivän teema-O:hon.

Kymmenennen kisapäivän tapahtumat olivat omiaan synnyttämään suomalaisissa jossittelua. Olisihan tullut mitali, jos Ahonen olisi voinut hypätä. Olisi tullut mitali, jos Saarinen olisi alkuperäisten kommenttiensa mukaisesti hiihtänyt parisprintissä. Olisiko kuitenkaan? Varmasti se olisi ollut mahdollista, mutta ei mitenkään varmaa. Lisäksi nämä olympialaiset menevät suomalaisten osalta niin sysipaskasti, että vain epäonnistuminen näyttää olevan odotusarvo. Muut venyvät, suomalaiset paukkuvat. Lisäksi kuulemma hiihtojoukkueessa kiehuu, varsinkin naisten kesken. Taitaa mennä vielä 4x5 perseelleen, kun suksi ei luista ja suhteet eivät suju. Saksa muuten saattaa yllättää siinäkin viestissä takavasemmalta, yllätyskorttina Neuner ampumahiihdosta.

Naisten jääkiekon olympiastatus on nykyajan mittapuussa sangen kyseenalainen. Kaksi maata ovat täysin ylivoimaisia, tuhottoman paljon parempia kuin kaksi seuraavaa. Käytännössä ilman suuria ihmeitä koko turnauksessa ratkotaan kullan ja pronssin kohtalot etukäteen selvissä pareissa eli turha pelailu voitaisiin jättää sikseen. Toivottavasti Sotshin kisoihin saadaan mukaan vihdoin jääpallo, koska se on aivan yhtä jännittävää etukäteisasetelmissaan. Ja varsin suosittua Venäjällä. Ja Suomella pronssin veto. Taitaa kyllä jäädä naisten lätkässä pronssit saamatta, koska maaleja ei osata tehdä millään.

Lopetetaan tältä erää narina ja vitutuksen purku. Suunnataan kohti vakavampia asioita eli kisojen orgaanisuutta. Moniko atleetti on todella liikenteessä luonnollisin tai siis sääntöjen sallimien konstien voimin? Vielä ei ole käryistä infottu lukuunottamatta niitä etukäteissaaliita, joista ei ole yli viikkoon puhuttu. Nimiä, lajeja tai maitahan ei paljastettu. Varmasti urheilussa ja siis näissä kisoissakin on pirusti porukkaa, joka on huijannut puijannut monin tavoin. Aivan samoin kuin taloudessa, politiikassa, työelämässä, harrastuksissa, uskonnossa, perhe-elämässä, terveydessä... Huijaamisesta ei tule oikeutettua, vaikka enemmistö olisi sitä mieltä tai ei jäisi kiinni. Mustavalkoista? Ainakin mustaa valkoisella, omalla nimellä, toisin kuin useimmilla nettiavautujilla.

Mielenkiintoisen näkökulman dopingkeskusteluun saa, jos miettii eri lajien suhtautumista kiellettyihin aineisiin. Hiihtäjät esimerkiksi ovat killuneet kuvainnollisesti ristillä ja purkkiin on pissattava ynnä verta annettava. Jääkiekkoilijat sen sijaan - muiden suurten joukkuelajien tapaan - saavat paljon löysempää kohtelua. Pitää olla varsin typerä ääliö, jos uskoo sinisilmäisesti lätkämiesten puhtauteen ja samalla tuomitsee monien yksilölajien urheilijat dopinghelvettiin jo lajinsa perusteella. Ei ne NHL-sankaritkaan sitä kiekkoa vatvo toista sataa matsia kaudessa ilman jotakin troppeja, eivät ainakaan kaikki. Kaikissa lajeissa on uskoakseni niin puhtaita kuin likaisiakin urheilijoita. Voisi mennä lätkätuloksetkin uuteen uskoon, jos kaikki pelaajat kävisivät läpi samanlaisen testauksen kuin monen yksilölajin taaplaajat. Shades of Stig Wetzell. Joo, dopingista ehkä lisää kun alkaa tuntua palaneen käryä.

Kisojen orgaanisuuteen voi toki ottaa toisenkin näkökulman. Siis ympäristön. Olympialaisethan ovat oivaa mainosta, siksi niihin kai upotetaankin nykymaailmassa rutosti rahaa. Oikea kansakuntain voimannäyttö. Vancouveristakin on välitetty runsaasti kauniita talvisia maisemia ja paikallisten ihmisten ystävällisyyttä sekä kaupungin kuntoon saattamisen viestiä. Brittiläisessä Columbiassa on varmasti paljon kauniita lumisia vuoristomaisemia, jylhiä metsiä, kirkkaita vuoristojärviä, jopa koskematonta luontoa. Kanada kokonaisuudessaan vaikuttaisi myös mainosmiehiä uskoessa olevan luonnonkaunis, ystävällisten ja urheilullisten ihmisten maa. Niinhän ne kaikki ovat. In these games.

Näistä narisen, koska uusimmassa Geo-lehdessä (Helmikuu 2/2010) on mielenkiintoinen artikkeli öljyhiekan jalostuksesta Albertassa, BC:n naapuriprovinssissa. Kanadahan on maailman johtavia valtioita kaivannaisteollisuudessa, muun muassa uraanintuotannossa. Tuolla Albertassa, Edmontonin pohjois- ja Athabasca-järven eteläpuolella sijaisevat valtavan suuret öljyhiekkaesiintymät. Näkymät ovat noilla seutuvilla kaukana olympialaisista postikorttimaisemista, avohakkuita ja järkyttävän laajoja avolouhoksia, vuotavia jätealtaita, jotka voivat saastuttaa Mackenzie-joen vesistön, sekä jopa kaksisuisia kaloja. Öljyn valmistaminen tuosta arvokkaasta hiekasta, jonka perässä ovat lukuisat suuret öljy-yhtiöt, kuluttaa valtavasti energiaa. Samalla vapautuu tuhottomasti hiilidioksidia, jota ei siis enää voi sitoa hävitettyyn pohjoiseen havumetsään. Bitumin erottaminen vaatii melkoisia myrkkyjä, jotta me kaikki elintasotuhot saamme käyttövoimaa puuhasteluihimme. Nopeammin, voimakkaammin, korkeammalle. Citius, altius, fortius.

Lukekaa kyseinen artikkeli, jos aihe kiinnostaa. Hyvä muistutus länsimaisesta kaksinaamaisuudesta ja mielikuvien voimasta. En ole puunhalaaja vaan en puunraiskaajakaan. Neither tree hugger nor tree fucker. Jokin järki pitäisi kuitenkin olla kyltymättömässä suuruudenhulluudessamme, olipa kyse sitten taloudesta tai vain huippu-urheilusta. No, kukapa ei näyttäisi itsestään parhaita puoliaan juhlissa, vieläpä omissaan. Oh Canada, what have you done!