Tiedättehän, miten vaikeaa on saada itsensä kuntoilemaan työpäivän jälkeen. Vaikka kuinka tuntisi liikunnan virkistävän, terveellisen vaikutuksen, niin silti löytää itsensä kerta toisensa perään sohvan syleilystä, töllöttimen tuijotuksesta, netin naapurustosta. Ei se liikkuva elämäntapa toisaalta helppoa ole ylläpidettäväksi työttömänäkään, vaikka ei päiviä töissä kuluttaisikaan. Vaikealta tuntuu raahautua, ei siis ampaista, liikuttamaan jäseniään ja vielä tärkeämpää eli mieltään.
Olen viime viikkoina saanut kehitettyä vaihteeksi jonkin hyvän tavankin. Työpaikkani kellarissa sattuu olemaan varsin pätevä kuntosali, jossa olen ruvennut pyörimään vakiokäyttäjänä. Minut tuntevat ihmiset tietävät, etten todellakaan ole mikään ilmeinen punttiveijari tai kuntoklubin rahastuskohde. Aivan oikeasti kuntosalille astuminen on tuottanut minulle henkistä painiskelua ainakin viime aikoihin saakka. Minua ei kiinnosta testosteronia uhkuvat äijäpunttikset, peilailijoille ja trendihiippareille suunnatut kuntoklubit saati vanhemman väen kuntoutuspaikat. Olen siis, herranen aika sentään, ennakkoluuloinen!
Mistä ennakkoluuloni kumpuaa? Vääristyneeseen miehisyyskäsitykseen kuuluu yhä varsin usein jotakin naurettavia penkkipunnerruskuvioita tai vastaavia pullistelukoreografioita. Niistä olen minäkin, malliltani hontelo heinäseiväs, saanut rokotuksen nuoruudessani. Asiaa eivät ole auttaneet muutamat liikunnanopettajat menneisyydestäni, jotka eivät ole osanneet hekään kannustaa nuoria kohti monipuolista liikunnallista elämäntapaa kylvämättä jotakin oman agendansa rikkaruohoista siementä. Onnekseni olen oppinut ymmärtämään, että salilla voi käydä huolehtimassa kunnostaan vaikkei täyttäisikään lyhytnäköisiä itsestäänselvyyksinä pidettyjä mittoja.
Kun päivät istuu konetta naputtamassa toimistossa, on elimistö saatava fyysisesti toimimaan edes pari kertaa viikossa. Monesti ei jaksaisi hiippailla edes sinne työpaikan kellariin päivän päätteeksi, mutta toistaiseksi ei ole tarvinnut kavuta takaisin katutasoon pettynein mielin. Eikä siitä penkistä nouse vielä lähellekään omaa elopainoa! Jos painelee suoraan kotiin kulkematta liikuntaruudun kautta, niin sinne se perse penkkiin vajoaa. Ellei satu niin onnellisesti käymään, että on joku tai jokin innostamassa lamaannuksesta liikutukseen...
En ole jaksanut miettiä, miten harjoittelisin salilla. Yritän oppia kuuntelemaan kehon viestejä. Alkulämmöt vedän soutulaitteessa, toinen suosikeistani. Välissä ährään kaikenlaisten taljojen ja painojen kanssa. Kädet, jalat, selkä, vatsa, kyljet - vaihtelua. Lopuksi toinen suosikkini, mäiskitään hieman säkkiä. Saa muuten olla tarkkana, kun yrittää huiskia löysin rantein varustetuilla tikuilla säkkiä! Koko touhusta menisi ilo, jos joku kaikkitietävä asiantuntija olisi yhtenään kertomassa mitä pitää tehdä. Tosissaan toki suhtaudun kuntoiluun, mutta yritän välttää liikaa vakavuutta. Hyvät neuvot ovat kuin laadukkaat raaka-aineet ruuanlaitossa: ne pitää osata käsitellä ja tarjoilla oikein.
Tuossa edellä höpisin kehon kuuntelemisesta. Minun on tunnustettava, että yhdessä kohdassa en sitä osaa oikein tehdä. Parhaillaan pitäisi olla unessa eikä laukomassa totuuksia ja tuntemuksia. En siis osaa mennä nukkumaan järkevään aikaan, jotta saisin toistuvasti kunnolliset yöunet. No, kukaan meistä ei ole täysin järkevä, vaikka olisi kuinka koulutettu, kasvatettu, valistettu, koeteltu, uskossa, tieteessä, ateismissa, tasapainossa, hyvästä perheestä, hyvinvointiyhteiskunnasta ynnä muuta vastaavaa. Ihminen on aina vajaa - ratkaisevaa on hänen suhtautumisensa asiaan.
Nyt siis Julkaise teksti, Kirjaudu ulos, Sulje selain, Sammuta kone, Sulje vempeleet ja Vetäydy vaakatasoon. Taistelu flunssaa vastaan ei helpota heilumalla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti