Nyt ei tule juttua juhannustaioista, vaikka Midsommarfest päälle puskeekin. Jalkapallon MM-kisat hallitsevat TV-aikaa ja penkkiurheilua parhaillaan, mutta palatkaamme vielä hetkeksi menneen viikonlopun legendaarisiin urheilutapahtumiin.
Jos et tiedä golfin US Openia tai suunnistuksen Jukolan viestiä, et todennäköisesti ole todellinen urheiluentusiasti, vaikka kova lajiniilo jossakin sportissa olisitkin. Golf ja suunnistus asettuvat monen ja monessa mielessä lajispektrin vastakkaisiin päihin, toinen varakkaiden mahakkaiden ukkojen ja toinen kuivakkaan hoikkien pihkaniskojen temmellyskenttänä. Näitä lajeja yhdistävät kuitenkin muutamat tekijät, joista voidaan mainita vaativa tekninen ja taktinen osaaminen, hermokontrolli sekä suorituspaikkojen (ratojen, väylien, kenttien) valtava monimuotoisuus. Ei enempää filosofointia kuitenkaan tällä erää.
Jukolan viesti 2010, Kytäjä
Tänä vuonna oli yksinkertaisesti taisteltava koko yön yli Jukolan seitsemän osuutta penkkiurheilupäässä. Syy oli selkeä eli velipojan ja uuden joukkueensa Lynxin suorituksen seuraaminen. Olihan veljelläni ensimmäistä kertaa realistinen mahdollisuus taistella tasapäin maailman huippuja vilisevien joukkueiden viestinviejien kanssa. Tosin mitenkään varmaa se ei ollut.
Kaksi veljestä siis jännitti kolmannen suoritusta kesäisenä yönä, valitettavasti ei paikan päällä, eikä suinkaan turhaan. Lynx nousi juuri parahiksi kolmannella osuudella kärkikymmenikköön ja veljessarjamme nuorin, kovapäisin pääsi metsään kärkisijoilla. Tosin Norjan huippujoukkue Halden SK oli jo aloittanut karkumatkansa kohti voittoa. Sankarimme hallitsi joukkueensa varamiehenä hermot oivallisesti yhdessä vaativimmista Jukola-maastoista, ja lopun pummaamisesta huolimatta tuli raivoisasti irvistäen neljäntenä vaihtoon. Mainio suoritus ensimmäisessä todella kovassa paikassa penkkiurheilijan näkökulmasta tarkasteltuna!
Veljeni totesi minulle noin viikkoa ennen Jukolaa, että pitää vähän antaa lausuntoja, jos sattuisi pääsemään haastateltavaksi. Tulihan niitä lausuntoja niin TV:ssä kuin radiossakin, koska fiksumpi ja sanavalmiimpi kaveri kykenee lyömään jauhot perustoimittajan suuhun tarvittaessa. Valitettavan harvoin urheilijat, selostajat, haastattelijat ja yhtälailla myös monet muut media-aikaa saavat henkilöt kykenevät tuottamaan järjellistä kommenttia mielenkiintoisesti. No, isoveli onnistui missaamaan suorat haastattelut ollessaan kanavapujottelussa US Openin puolella...
Jukolan viesti on ehdottomasti yksi Suomen hienoimmista ja tervehenkisimmistä (isoista) urheilutapahtumista. Itse olen toistaiseksi ollut paikan päällä vain kahdesti katsojana, mutta tavoitteena olisi joskus osallistua itse kisaankin liiemmälti harhailematta. Toisena hulluna ajatuksena olisi mennä kannustamaan veljeään keskieurooppalaiseen tyyliin - kuten alppi- ja ampumahiihdossa. Eräänlainen performanssi siis...
Tänä vuonna Jukolan viestissä oli hyvin nähtävissä, että vaikeat maastot tuovat yllättävää dramatiikkaa myös ehdottomien huipputekijöiden suorituksiin. Suunnistuksen mediakuvaa on kyetty nykytekniikan avulla parantamaan. Kun kartalla seurataan eri joukkueiden viestinviejiä kuvaavia pisteitä häntineen hämärässä metsässä, saadaan perinteisestä suunnistuskisastakin mielenkiintoista viihdettä. (Monet ovat varmasti eri mieltä, mutta sehän on aivan sama. En minäkään ymmärrä Salkkareita, BB:tä, Sinkkuelämää sun muuta populaariguanoa.) GPS ei auta itse suunnistajaa vaan ennemminkin katsojaa! Kun kaikkea ei näe, niin mielikuvitus ottaa vallan kuin kirjoja lukiessa.
110th US Open, Pebble Beach, Monterrey, California
Golfin US Openilla on mittava historia suurine mestareineen, yllättäjineen ja vaativine olosuhteineen. Minulle tämänvuotinen kisa oli jopa tavallista kiinnostavampi, koska se käytiin Pebble Beachissä Tyynenmeren tyrskyjen äärellä. Sen verran olen hurahtanut golfkenttäarkkitehtuuriin, että tuo 1920-luvun Nevillen helmi lisäsi kiinnostusta varsin merkittävästi. Kiinnostavaksi US Openin tekee vuosittain myös sen vaativuus: kentät on viritetty parhaimmilleen ja vaativimmilleen paksuine raffeineen ja liukkaine viheriöineen, joten par on erinomainen tulos. Lisäksi tänä vuonna vihdoin myös ensimmäinen suomalainen raivasi tiensä tähän kisoista kaikista tavoitelluimpaan.
Tämänvuotinen US Open osoitti hienosti, että raa'an pituuden lisääminen kenttiin ei ole mitenkään pakollista nykytekniikankaan aikana. Pebble Beachin pienet haastavat viheriöt ja aivan rantakallioiden reunoille trimmatut kaltevat väylät veivät palloja ja söivät miestä, olipa nimi sitten Woods, Mickelson tai Els. Eurooppalaisittain oli erittäin upeaa, että 40-vuotinen voitoton putki katkesi vihdoin, kun Graeme McDowell nosti pytyn ilmaan Montereyn niemimaan illassa Tyynenmeren aaltojen kohistessa taustalla. Suomalaisittain kisa alkoi Ilosen osalta kahdella birdiellä, mutta päättyi kuitenkin tuttuun kirjainyhdistelmään MC. Itse nukahdin, onneton, sohvalle edellisen yön Jukola-seurannasta uupuneena. Jäi paras näkemättä, mutta rajalliset on voimat nuorenkin miehen.
Golf on parhaimmillaan silloin, kun kenttä haastaa pelaajat monipuolisesti eikä pelkällä voimaa uhkuvalla läiskimisellä birdietulvineen hallita tapahtumia. Lisäksi Pebble Beachin kaltaiset käsittämättömän kauniit golfkentät korostavat mahtavasti esteettisyyttä, joka monissa maskuliinisissa urheilulajeissa vedetään aivan suotta pöntöstä alas. Parhaat tapahtumat antavat osallistujilleen ja seuraajilleen paljon elämyksiä eikä suinkaan yksiulotteisia ja itsestään selviä.
Joo, se niistä hekumoinneista. Nyt täytyy suunnata Juhannuksen viettoon kansallisromantiikkaan vivahtavissa hämäläismaisemissa. Nauttikaamme paljon enemmästä kuin alkoholin indusoimasta humalatilasta! Kokekaamme elävämme, emme kuolevamme!
torstai 24. kesäkuuta 2010
keskiviikko 16. kesäkuuta 2010
Yön selkään ajettu
Viime viikonloppuna se taas tapahtui - tämän vuoden osalta. Legendaarinen 24 Heures du Mans siis. Maailmassa on parhaillaan paljon muutakin hyvää urheilutarjontaa kuin Copa Mundial. Luulin, että tuo kestävyysajojen kuningastapahtuma, yksi moottoriurheilun ehdottomista helmistä olisi vasta viikon myöhemmin. En siis ollut varustautunut, mutta yritin silti hieman seurata moottorimessua ranskalaisessa alkukesässä.
Le Mansin 24 tunnin ajot ovat monesta asiasta kuuluisia. Siellä ovat taistelleet voitoista Ferrarit ja Fordin GT:t, Jaguarit E-tyypistä Silk Cuttiin, vanhan C-sarjan hurjat tykit kuten Porschen 956 ja 962, uuden ajan Audit ja Wankel-moottorilla varustettu Mazda, ainoa japanilainen voittaja-auto. Oman panoksensa kisaan ovat tuoneet niin Jacky Ickx ja Tom Kristensen lukuisine voittoineen, Paul Newman ja Steve McQueen Hollywoodin takavuosien glorioineen (jälkimmäinen filmasi elokuvan Le Mans) kuin suomalaisittain Keke ja JJ, joista vain jälkimmäinen on kyennyt kokonaiskisan voittoon. Kahdesti. Lähes kaikki suuret autonvalmistajat ovat aikojen saatossa yrittäneet voittaa Le Mansissa, mutta parhaiten ovat menestyneet tietenkin Porsche sekä Ferrari ja Audi.
Mikään kilpa-autoilutapahtuma ei kehity ilman kolareita ja onnettomuuksia. Niin on Le Mansinkin laita, sillä juuri tässä tapahtumassa sattui vuonna 1955 moottoriurheilu-historian pahin yksittäinen onnettomuus. Pierre Levegh'n Mercedes sinkoutui pääkatsomaan liki täydestä vauhdista hänen osuttuaan toisen auton perään. Kuskin lisäksi kymmenet katsojat kuolivat, mutta noihin maailmanaikoihin ei kisaa edes keskeytetty. Tuo kuolonkolarihan johti Mersun vetäytymiseen moottoriurheilusta vuosikymmeniksi sekä lajin kieltämiseen lukuisissa maissa. Ilmeisesti Sveitsissä tuo kielto pätee vieläkin.
Mersuun ja onnettomuuksiin liittyy myös minun henkilökohtaisesti voimakkain muistoni 24 tunnin ajon kuninkaasta. Vuonna 1999 Mercedeksen CLK-malli taisteli voitosta tosissaan, mutta siinä oli yksi perustavanlaatuinen vika. Se tuppasi lähtemään ilmojen teillä tietyissä kohdin pitkiä suoria, joita Circuit de la Sarthessa on riittämiin. Katsoimme suoraa lähetystä Eurosportilta sattumalta juuri, kun Mersu revitti Mulsannen jälkeistä suoraa Toyota GT Onen perässä. Yht'äkkiä pienelle nyppylälle tultaessa auton downforce ei enää pitänytkään sitä kiinni radassa vaan se sinkoutui volttisarjan kautta rataa vierustavaan metsikköön. Peter Dumbreck kiittää varmasti onneaan, että Mersun laskeutumiskohdassa ei ollut puita ja auto tuli pohja edellä alas. Jos ette ole tuota ilmalentoa nähneet ettekä järky helposti, niin etsikääpä se vaikka Youtubesta. Niin, saman vuoden harjoituksissa myös muuan M. Webber sai maistaa vastaavaa lentävää starttia...
Mikä tuollaisessa älyttömässä vuorokauden kestävyysajossa kiehtoo? Varmasti huippunopeat autot valtavan pitkillä suorilla, erilaisten luokkien kisailu samanaikaisesti toistensa seassa, kuljettajien vaihdot ja Le Mansin legendaarinen maine. Kisan edetessä kohti ranskalaista suviyötä mystiikka saa uudet mittasuhteet. Yöllä autoista ei näy kuin ajovalojen keilat ja välistä jarruvalot sekä hehkuvat jarrut. Lisäksi viime vuosina kilpureihin on lisätty hohtavat numerotunnisteet. Kestävyysajo on niin kuluttavaa, että tekniset viat ja väsymyksestä johtuvat kuljettajien virheet voivat yllättää milloin tahansa, jolloin varmankin oloiset johtoasemat häviävät nopeasti. Le Mansissa pelkkä raaka nopeus ei riitä, joten usein voittajaksi ovat selvinneet kestävimmät, taktisimmat ja onnekkaimmat eli siis parhaiten virheitä vältelleet.
Vuoden 2010 kilpailu taisi jäädä viimeiseksi, jossa oli vielä neljä kilpaluokkaa: prototyyppien LMP1 ja LMP2 sekä GT-autojen GT1 ja GT2. Kokonaiskisan voitosta käytiin jälleen Ranskan ja Saksan (Peugeotin ja Audin) välinen taistelu eli dieselin voitto oli melko tavalla selviö. No, Saksa ja Audi vei tuon ottelun nimiinsä 3-0. Peugeotin viimevuotinen juhla vaihtui kaikkien autokuntien keskeytykseen, joten Audi palasi voittajaksi. Tosin ei Kristensenin autokunta tällä kertaa eli ei yhdeksättä voittoa. Jälleen se nopeampi auto osoittautui epäluotettavammaksi eikä Gulf-värityksen koristamista Aston Martineista ollut vielä haastajiksi. Mansellin perhetallin yritys sai varhaisen nolon lopun, kun isä-Mansell peruutti Zytekinsä betoniseinään. Jäivät pojat ilman leikkikaluaan, kun isä sen rikkoi heti alkuunsa...
Muissa luokissa voittoon ajettiin HRD ARX -nimeä kantavalla vempeleellä yllättävän kestävissä protokakkosissa, Saleen S7R:llä keskeytysherkissä GT-ykkösissä ja tietenkin Porschen 911:n versiolla GT-kakkosissa. Suomalaismenestystä ei tullut, vaikka kolme omaa poikaamme olikin matkassa mukana. M. Salon kisailut päättyivät jo harjoituksiin autokunnan yhden kuskin telottua itsensä, Palttalan kaveri pakitti Ford GT:n Dunlopin ässistä perä edellä betoniin ja Vilanderin Ferrari-tiimi sentään raahautui maalin luokkansa neljäntenä. Ajokavereina olivat vanhat herrat Jean Alesi ja Giancarlo Fisichella, jonka käsistä Ferrari lipesi jarruvian myötä Indianapolisissa. Tuo sunnuntaiaamun haaveri vei toiveet luokkavoitosta.
En seurannut kovin kattavasti tänäkään vuonna Le Mansin kaksnelosta, koska minulla ei nyt satu Eurosportia olemaan käytössä. Netin välityksellä hieman seurailin kisaa, vaikka yö jäikin pällistelemättä. Veljen kanssa hieman mehusteltiin ajamalla 23 Minutes of Le Mans Grid-pelissä. Lopuksi kehotan jokaista moottoriurheilusta kiinnostunutta perehtymään edes hieman sellaisiin tapahtumiin kuin 24 Heures du Mans ja Indianapolis 500. Eivät formulan ja rallin MM-sarjat vielä vaadi mitään perehtyneisyyttä, jos niitä seuraa kolmosen tahtiin.
Ehkä jonakin päivänä lähitulevaisuudessa (lue elinaikanamme) turha pärisyttäminen on jo lopetettu, sillä eihän se oikein istu ympäristönsuojelun ja huomisen kanssa yksiin. Jokin siinä moottoriurheilussa kuitenkin kiehtoo aivan kuten päihteissä ja sodissakin. Eivät ne juuri hyvää tee, mutta ilmankaan emme osaa olla.
Lopuksi hieman triviaa: vain yksi mies on saavuttanut klassikkotriplan eli voittanut Le Mansissa, Monacon GP:ssä ja Indianapolis 500:ssa. Kyseessä on the british moustache, Damon's Daddy, Graham Hill.
I drove all night to get to you...
Le Mansin 24 tunnin ajot ovat monesta asiasta kuuluisia. Siellä ovat taistelleet voitoista Ferrarit ja Fordin GT:t, Jaguarit E-tyypistä Silk Cuttiin, vanhan C-sarjan hurjat tykit kuten Porschen 956 ja 962, uuden ajan Audit ja Wankel-moottorilla varustettu Mazda, ainoa japanilainen voittaja-auto. Oman panoksensa kisaan ovat tuoneet niin Jacky Ickx ja Tom Kristensen lukuisine voittoineen, Paul Newman ja Steve McQueen Hollywoodin takavuosien glorioineen (jälkimmäinen filmasi elokuvan Le Mans) kuin suomalaisittain Keke ja JJ, joista vain jälkimmäinen on kyennyt kokonaiskisan voittoon. Kahdesti. Lähes kaikki suuret autonvalmistajat ovat aikojen saatossa yrittäneet voittaa Le Mansissa, mutta parhaiten ovat menestyneet tietenkin Porsche sekä Ferrari ja Audi.
Mikään kilpa-autoilutapahtuma ei kehity ilman kolareita ja onnettomuuksia. Niin on Le Mansinkin laita, sillä juuri tässä tapahtumassa sattui vuonna 1955 moottoriurheilu-historian pahin yksittäinen onnettomuus. Pierre Levegh'n Mercedes sinkoutui pääkatsomaan liki täydestä vauhdista hänen osuttuaan toisen auton perään. Kuskin lisäksi kymmenet katsojat kuolivat, mutta noihin maailmanaikoihin ei kisaa edes keskeytetty. Tuo kuolonkolarihan johti Mersun vetäytymiseen moottoriurheilusta vuosikymmeniksi sekä lajin kieltämiseen lukuisissa maissa. Ilmeisesti Sveitsissä tuo kielto pätee vieläkin.
Mersuun ja onnettomuuksiin liittyy myös minun henkilökohtaisesti voimakkain muistoni 24 tunnin ajon kuninkaasta. Vuonna 1999 Mercedeksen CLK-malli taisteli voitosta tosissaan, mutta siinä oli yksi perustavanlaatuinen vika. Se tuppasi lähtemään ilmojen teillä tietyissä kohdin pitkiä suoria, joita Circuit de la Sarthessa on riittämiin. Katsoimme suoraa lähetystä Eurosportilta sattumalta juuri, kun Mersu revitti Mulsannen jälkeistä suoraa Toyota GT Onen perässä. Yht'äkkiä pienelle nyppylälle tultaessa auton downforce ei enää pitänytkään sitä kiinni radassa vaan se sinkoutui volttisarjan kautta rataa vierustavaan metsikköön. Peter Dumbreck kiittää varmasti onneaan, että Mersun laskeutumiskohdassa ei ollut puita ja auto tuli pohja edellä alas. Jos ette ole tuota ilmalentoa nähneet ettekä järky helposti, niin etsikääpä se vaikka Youtubesta. Niin, saman vuoden harjoituksissa myös muuan M. Webber sai maistaa vastaavaa lentävää starttia...
Mikä tuollaisessa älyttömässä vuorokauden kestävyysajossa kiehtoo? Varmasti huippunopeat autot valtavan pitkillä suorilla, erilaisten luokkien kisailu samanaikaisesti toistensa seassa, kuljettajien vaihdot ja Le Mansin legendaarinen maine. Kisan edetessä kohti ranskalaista suviyötä mystiikka saa uudet mittasuhteet. Yöllä autoista ei näy kuin ajovalojen keilat ja välistä jarruvalot sekä hehkuvat jarrut. Lisäksi viime vuosina kilpureihin on lisätty hohtavat numerotunnisteet. Kestävyysajo on niin kuluttavaa, että tekniset viat ja väsymyksestä johtuvat kuljettajien virheet voivat yllättää milloin tahansa, jolloin varmankin oloiset johtoasemat häviävät nopeasti. Le Mansissa pelkkä raaka nopeus ei riitä, joten usein voittajaksi ovat selvinneet kestävimmät, taktisimmat ja onnekkaimmat eli siis parhaiten virheitä vältelleet.
Vuoden 2010 kilpailu taisi jäädä viimeiseksi, jossa oli vielä neljä kilpaluokkaa: prototyyppien LMP1 ja LMP2 sekä GT-autojen GT1 ja GT2. Kokonaiskisan voitosta käytiin jälleen Ranskan ja Saksan (Peugeotin ja Audin) välinen taistelu eli dieselin voitto oli melko tavalla selviö. No, Saksa ja Audi vei tuon ottelun nimiinsä 3-0. Peugeotin viimevuotinen juhla vaihtui kaikkien autokuntien keskeytykseen, joten Audi palasi voittajaksi. Tosin ei Kristensenin autokunta tällä kertaa eli ei yhdeksättä voittoa. Jälleen se nopeampi auto osoittautui epäluotettavammaksi eikä Gulf-värityksen koristamista Aston Martineista ollut vielä haastajiksi. Mansellin perhetallin yritys sai varhaisen nolon lopun, kun isä-Mansell peruutti Zytekinsä betoniseinään. Jäivät pojat ilman leikkikaluaan, kun isä sen rikkoi heti alkuunsa...
Muissa luokissa voittoon ajettiin HRD ARX -nimeä kantavalla vempeleellä yllättävän kestävissä protokakkosissa, Saleen S7R:llä keskeytysherkissä GT-ykkösissä ja tietenkin Porschen 911:n versiolla GT-kakkosissa. Suomalaismenestystä ei tullut, vaikka kolme omaa poikaamme olikin matkassa mukana. M. Salon kisailut päättyivät jo harjoituksiin autokunnan yhden kuskin telottua itsensä, Palttalan kaveri pakitti Ford GT:n Dunlopin ässistä perä edellä betoniin ja Vilanderin Ferrari-tiimi sentään raahautui maalin luokkansa neljäntenä. Ajokavereina olivat vanhat herrat Jean Alesi ja Giancarlo Fisichella, jonka käsistä Ferrari lipesi jarruvian myötä Indianapolisissa. Tuo sunnuntaiaamun haaveri vei toiveet luokkavoitosta.
En seurannut kovin kattavasti tänäkään vuonna Le Mansin kaksnelosta, koska minulla ei nyt satu Eurosportia olemaan käytössä. Netin välityksellä hieman seurailin kisaa, vaikka yö jäikin pällistelemättä. Veljen kanssa hieman mehusteltiin ajamalla 23 Minutes of Le Mans Grid-pelissä. Lopuksi kehotan jokaista moottoriurheilusta kiinnostunutta perehtymään edes hieman sellaisiin tapahtumiin kuin 24 Heures du Mans ja Indianapolis 500. Eivät formulan ja rallin MM-sarjat vielä vaadi mitään perehtyneisyyttä, jos niitä seuraa kolmosen tahtiin.
Ehkä jonakin päivänä lähitulevaisuudessa (lue elinaikanamme) turha pärisyttäminen on jo lopetettu, sillä eihän se oikein istu ympäristönsuojelun ja huomisen kanssa yksiin. Jokin siinä moottoriurheilussa kuitenkin kiehtoo aivan kuten päihteissä ja sodissakin. Eivät ne juuri hyvää tee, mutta ilmankaan emme osaa olla.
Lopuksi hieman triviaa: vain yksi mies on saavuttanut klassikkotriplan eli voittanut Le Mansissa, Monacon GP:ssä ja Indianapolis 500:ssa. Kyseessä on the british moustache, Damon's Daddy, Graham Hill.
I drove all night to get to you...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)