Blogi täytti juuri vuoden. Postauksia tuli tehtyä kovin vähän aikomuksiin nähden, vain helmikuussa olympiablogikokeilun aikaan naputtelin yhtenään. Loppuvuosi onkin mennyt vähäisen parin kirjoituksen kuukausitahtiin - eipä ihan sitä mitä oli aikeissa. No, aiheet ja ideat eivät suinkaan ole lopussa tässä maailmassa tai edes tässä kalloon säilötyssä hyytelömassassa, jota myös aivoiksi kutsutaan. Toinen vuosi olkoon siis edellistä antoisampi (niinhän ne aina sanoo...)!
Kulunut vuosi oli minulle muutosta toisen perään. Nousu toisen luokan työttömästä ylemmäksi toimihenkilöksi kuulostaa ehkä menestystarinalta, mutta se on vain häivähdys todellisesta 2010-luvun nuorehkosta elämästä. Parhaillaan mielessä velloo uuden vuoden epäselvä sumu, sillä nykyinen työ päättyy auringonkierron täyttyessä. Olen kuitenkin pakon edessä joutunut opettelemaan sen, että on aivan turhaa rypistää erilaisten vaatimusten ristitulessa kohti luvattua elintaso-onnea. Jos hajottaa itsensä tavalla tai toisella, saa siitä kärsiä niin yksilö, perhe kuin yhteiskuntakin.
Suomi-neito saavutti kunnioitettavan 93 vuoden iän, ja kuulemma menee paremmin kuin koskaan tai ainakaan paremmin kuin kellään naapurustossa - keskimäärin. Paljon on hyvää, mistä haluan tuoda esille oman näkemykseni. Suuresti on myös surkeutta, josta ei saa vaieta jonkin kummallisen suhteutetun hyvinvointikäsityksen vuoksi. Aion löytää keinot tuoda näkemykseni esille vakavasti ja vieläkin enemmän vakavan huvittavasti. Tietysti omalla nimellä, sillä kuka tahansa voi huudella nimimerkin takaa mitä tahansa. Jää nähtäväksi, miten äijän käy...
Kun haluan elää täydesti, pyrin näkemään pienet tapahtumat ja asiat sekä niistä rakentuvat suuret ilmiöt ja kokonaisuudet. Yksittäinen maku ja koko ateria. Puun lehdet ja metsä. Väärinymmärrys ja täysimittainen sota. Hymynkare ja rakastettava persoona. Satunnainen moite ja suunnaton pelko. Mutta mikä on heikon filosofoinnin pointti? On se vaan niin pirun naurettavaa, kun ihmiset eivät yritä lainkaan tai yrittävät aivan liikaa. Elämä on älyttömän mieletöntä kaikkine koukeroineen, joten pakkohan sitä on käsitellä huumorin, joskus rankankin, kautta! Muutoin ei saa montaakaan ihmistä juttuun mukaan. Ja se pointti on piste, joka jutun päättää.
Loppukevennys. Sattuipa tänään hauska havainto Rautatientorin kulmilla. Baarin kaiuttimista kantautui Gary Numanin Cars, ja samalla katselin lumipyryssä matelevia peltilehmiä utareet hankea viistäen. Satunnaisia havaintoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti