Jalkapallon MM-kisat ovat taas neljäksi vuodeksi ohi. Futishullut kärsivät nyt kenties suurestikin vieroitusoireista, kun päivittäistä huippumatsia ei ole tarjolla. Onhan sitä tietysti Veikkausliiga ja muita vähäisempiä tapahtumia, mutta lajin kliimaksi on kisailtu historiaan. Jalkapalloa on nykyisin liiaksi tarjolla, että jaksaisin siitä innostua - paitsi arvokisoissa. Neljän vuoden välein käytävät MM-kisat eivät ole jokapäiväistä herkkua, joten niitä jaksaa seurata kuukauden putkeen. Valitettavasti urheilussakin liikatarjonta muuttaa herkkujen maun helposti tavalliseksi pullamössöksi.
Espanja voitti, en valita suuresti. Valitettavasti kesäteatterimies, yksi lukuisista, Iniesta ratkaisi. Casillas oli kuitenkin paras mies. Uusi Saksa oli isku vasten niiden hölmöjen kasvoja, jotka edelleen julistavat vihaavansa tylsää konemaista palloa. Ghana ja Uruguay olivat myönteisiä yllätyksiä, ja niiden välillähän käytiin kenties kisojen dramaattisin matsi. Brasilian ja Argentiinan aikaiset kotimatkat eivät minua harmittaneet. Minulla ei ollut tavoilleni uskollisesti yhtä selkeää suosikkia, mutta veikkaukseni menivät lopulta metsän puolelle. Se niistä kisoista, voipa taas muistella kesää 2010 tulevina aikoina myös futishistorian kautta.
Urheilullisesti lähes kaikkiruokaisena minulle ei tule vieroitusoireita: tänään tulee kaksi viikkoa täyteen Touria ja saadaan uusi mies nostelemaan Claret Jugia. Tulevan viikon aikana ratkotaan siis, kuka missäkin paidassa pyörittelee Champs-Elyseelle. Toivottavasti Pyreneiden viisi HC- ja yhtä monta ykköskategorian nousua ovat näyttämönä klassikoksi kelpaavalle kaksintaistelulle Captain Contador vs. Sergeant Schleck. Viimeiset etapit, aika-ajo niiden joukossa, vedetäänkin lähes täysin tasaisella.
Tämän viikonlopun vanhin tapahtuma kisataan kuitenkin Skotlannin itärannikolla, St. Andrewsin yliopistokaupungissa. Ensimmäinen the Open Championship (siis British Open oikealta nimeltään) käytiin jo 150 vuotta takaperin Prestwickissä, ja nyt näyttämönä on jälleen the Old Course - Home of Golf. Tänä vuonna perinteistä tietoisia golfihmisiä on hemmoteltu Majoreissa Augustan kukkaloistossa ja vihreydessä, Pebble Beachin kallioilla ja Montereyn niemimaan kesän loistossa sekä nyt historiaa huokuvassa golfin pyhätössä Firth of Tayn rannalla.
Links-kentistä vanhin vaatii tuulta, jotta saataisiin kunnon draamaa. Olosuhteet vaihtelevat nopeasti, mutta lopulta mestaruuskandidaatit joutuvat likimain tasavertaisiin keleihin. Onko uusi mestari suuryllättäjä Etelä-Afrikasta vai joku Euroopan uuden aallon huippumiehistä? Ehtiikö kukaan isoista tykeistä enää sotkemaan tulostaulun kärkeä ja kärkimiesten korvien väliä? Joka tapauksessa minä nautin jo pelkistä näkymistä: Swilcan Burn, Hell Bunker, golfkenttäarkkitehtuurin iättömät klassikot Short (8. reikä), Eden (11.) ja Road Hole (17.), valtavat kaksoisviheriöt, tuulessa huojuva heinä, tummanvihreä pensaikko, St. Andrewsin kaupungin silhuetti viimeisen väylän suunnasta (myös nimikko-oluen etiketissä)...
Enempää ei nyt ehdi mehustella, kun pitää keskittyä itse asiaan. Kuka valloittaa vuoret, kuka kukistaa tuulen? Tällaisessa historiallisessa kontekstissa suomalainen urheilukesä näyttäytyy kyllä melko säälittävänä räpeltämisenä: keihäsvalintaporu, lätkämiesten kesäkuulumiset sun muut marginaalijournalistiset tähteet ovat toki grillimaustetta joukkoon vaan eivät mitään pääruokaa!
Call me crazy, because that's what I am. Don't get agitated when I mirror that to you. It will only prove my point.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti