Reportaasia yön selästä. Nyt alkaa jälleen urheilupomojen, -toimittajien ja -fanien persuuksia kuumottaa, kun ei tule mitalia. Tosiasia on vain semmoinen, että Suomesta ei ole kisoihin lähettää juuri ketään varmaa mitalistia. Pistesijoja kyllä sataa päivästä toiseen, mutta yleensä ne tulkitaan suoraan pettymyksiksi. Ahosen neljäs, Roposen kuudes ja Koivurannan kahdeksas sija ovat juuri sellaisia, mitä kyseisiltä atleeteilta saattoi realistisesti odottaa. Osa siniristin epäonnistumisista on sinällään täysin arvattavia, niitähän tulee aina muidenkin kansakuntain urheilevan nuorison - ja comeback-köriläiden - plakkariin. Toisaalta yksikään suomalainen suksenkuljettaja tai luistimenliu'uttaja ei ole vielä onnistunut venymään parhaimpaansa. Sitä tarvitaan kiristyvässä kilpailussa kärkikolmikkoon pääsemiseksi.
Sen verran statistikon ja analyytikon vikaa minussa on, että helposti tämmöisiä isoja kisoja seuratessa alan laskea mielessäni kaikkea turhaa. Jonkun epäolennaisen mitalitavoitteen tuijottaminen ja älytön kansallistunteinen vouhkaaminen pilaavat urheilun seurantakokemukset. Manaan nyt kuitenkin sitä, että virallista mitalitavoitetta ei Suomen joukkue (hieman teoreettinen käsite itsessään) pääse hätyyttelemään. Sellaisia lajeja ja tapahtumia on toisaalta mukava seurata, joissa ei ole ainuttakaan suomalaista ainakaan median vouhkaamassa mitalijahdissa. Esimerkiksi lumilautacrossia oli hauska seurata; vielä hauskempi kuin edellisyön kumparelaskua, jossa vähäisiä kotimaisia menestystoiveita oli. Juuri hölmön nationalistissävytteisen kohkaamisen takia etenkin jääkiekon katselu voi muuttua painajaismaiseksi luolamiesörinäksi.
Me suomalaiset janoamme urheilumenestystä. Johtuuko se sitten historiasta, alemmuudentunnosta vai itsekorostuksellisesta paremmuuden todistelun tarpeesta? En tiedä. Enkä arvaile. Tällä erää. Harva meistä kuitenkaan oikeasti on urheiluihminen minkään järkevän mittarin mukaan. Lopulta on melko lailla yhdentekevää kansakuntamme tai minkään muunkaan kansakunnan elinkelpoisuuden ja menestymisen kannalta, millaista urheilumenestystä saavutetaan. Sama pätee muihinkin ihmiskunnan virittelemiin viihdykkeisiin, joita silti tarvitaan arkisen taaperruksen elävöittämiseksi. Ei minusta tule sen vähemmän työtöntä tai enemmän tyytyväistä johtajiimme ja kliseiseen paskanjauhantaan, tuohon maailman tapaan, vaikka pitäisi lähettää Antonov hakemaan koti-Suomeen kaikki ne mahtavat määrät kultamitaleita, joista sporttipomot ja himofanit näkevät märkiä unia kuin teinipojat kuumista kissoista.
Öinen kisaseuranta häiriintyi kunnolla, joten eksyin blogistiikkaan turisemaan turhia. On se vaan jännää, että pikaluistelukisat eivät onnistu, kun kanukit eivät saa Zamboniaan pitämään vettä sisällään. Toista iltaa peräkkäin. Yleensä luistelulajit halleissa sentään onnistuvat TV-yhtiöiden ohjelmakarttojen mukaisessa tahdissa. Suksimiset sen sijaan tuppaavat milloin vesittymään, milloin tuulettumaan, joskus jopa sumuttumaan.
Toivottavasti Poutala onnistuu, kun vihdoin jää saadaan kuumalle ryhmälle kuntoon. Siinäpä on suomalaisittain harvinainen urheilija, josta huokuu aitoa ja selittämätöntä luottamusta. Ehkäpä sillä on vaikutusta, että Poutala uskaltaa tunnustaa väriä eli kertoo avoimesti uskostaan. Mihin? No, siihen samaan kuin minäkin. Some things truly are important as all the others depend on them. Sanottakoon se, että sellainen monien urheilijoiden ja muiden julkisten persoonien yletön, teeskennellyn oloinen thankyoujesus-asenne kyllä yököttää minuakin. Se niistä Peukaloisen harharetkistä, taas eksyin erittelemään.
Ja nyt se Zamboni kuntoon, etten valvonut turhaan! Kanadalaiset ovat luistinkansaa, joten ei se nyt voi olla noin vaikeaa. Jos suomalainen ei saisi saunaa lämpimäksi vierailleen, niin jäisihän siitä hieman kyseenalainen mielikuva...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti