Aika kulkee, mies muuttuu

Varoitus! Seuraava teksti saattaa ahdistaa lukijaa, mikäli tämä on tottumaton käsittelemään vaikeita asioita. Kirjoittaja edustaa tässä blogissa vain itseään yksityisenä kansalaisena ja ajattelijana - ei siis työnantajaansa, kirkkokuntaansa, sukuaan tai mitään muutakaan itseensä kytkeytyvää sosiaalista viitekehystä. Kirjoittaja ei harrasta tuomitsemista vaan keskustelee mielellään erilaisten ihmisten kanssa. Tällöin tosin edellytetään avointa mieltä.

Olen kuullut melko usein kommentteja siitä, miten en ole tehnyt nuorille ihmisille tyypillisiä asioita aikaisin. Asepalveluksen suoritin melko myöhään, perhe on perustamatta, maailmanmatkat lähes tekemättä, nuoruuden huolettomat huvitukset varsin vähissä, ajokorttikin suorittamatta... Ulkoisia asioita, joihin on helppo kiinnittää huomiota - myös oman pään sisällä. Toisaalta olen joutunut käymään läpi monia asioita, useat sisäisiä, joita turhan monet aikaihmisetkään eivät tunnu uskaltavan kohdata. Tällaisissa ikävissäkin kokemuksissa piilee kuitenkin paremman huomisen ydin, enkä aio kiltisti vaieta monia kiusaavista tosiasioista. Ne ajat ovat osaltani taakse jääneet.

Ilman osakseni sattuneita koettelemuksia tuskin olisin edes puoliksi se mies, joksi olen tähän saakka ennättänyt. Vuosia kestänyt koulukiusaaminen ja sitä seurannut eristyminen, liian ahtaassa yhteisössä ja ilmapiirissä vietetyt lapsuus- ja nuoruusvuodet, lapsuuden sairaalareissut, kelpaamattomuuden tunne ja vähättely, pelon vallassa oleminen, jo lukioiässä koettu burnout ja sitä seurannut varsin rajukin masennuskausi, surkeasti alkanut opiskelu ja itsenäinen elämä, pitkälti toista vuotta kestänyt työttömyys heti valmistumisen jälkeen. Paskaa niskaan. Useimmilla ei ole kanttia ja valmiuksia käsitellä tällaisia asioita nuoruudessa. Helppoa ei ole ollut minullakaan, ja vähästä on elämänhalu toisinaan riippunut.

Omin voimin en ole vaikeuksistani selvinnyt. Jo pikkupoikana on minuun syvästi uponnut se keskeinen viesti, joka Raamatussa meille kerrotaan. Paljolti siksi olen yhä tässä, haluan elää ja uskallan puhua vaikeista asioista murtumatta. Erittäin suuri kiitos kuuluu myös äidilleni, joka on kuunnellut kaiken muun elämän tarjoileman sonnan ohella minulle tyypillisiä vuodatuksia vuodesta toiseen. Minä uskon Jumalaan eikä ihmisille ole mielestäni Jeesusta parempaa esimerkkiä. Siinä se nyt rehellisesti on. Tämä tietysti nostaa todella monelle kaverilla niskavillat pystyyn tai tuo punaista näkökenttään. Monilta osin se on täysin ymmärrettävää, sen verran pahasti on tuota perimmäistä rakkauden sanomaa vääristelty mitä erilaisimpien tarkoitusperien vuoksi.

Minä en voi olla uskomatta kuten monet eivät voi uskoa. Ei ole helppoa näinkään päin - ja vielä vähemmän hurskastelun sekä sädekehien paikka. Raa'an raadollista on ymmärtää oma rajoitteisuus mutta samalla perimmiltään sangen vapauttavaa. Tietysti voidaan väittää, että minut on aivopesty uskomaan satuihin jumalasta. Olenhan sentään käynyt kilttinä poikana pyhäkoulua liki vuosikymmenen ajan. Kysyn itse keneltä hyvänsä, mihin heidät on saatu uskomaan. Minä hyväksyn kritiikin, oikeastaan edellytän sitä, mutta sen esittäjiltä vaadin myös tiukkaa itsekriittisyyttä. Muutoin heidän kommenttinsa eivät ole painavia arvoltaan. Nähdäkseni tie täydempään ihmisyyteen vaatii oman järjettömyyden ja rajallisuuden myöntämistä, jotta voisi suhtautua ympäristöönsä hyväntahtoisen vakavasti.

Olen kantanut aivan liikaa syyllisyyttä mitä monituisimmista asioista, mutta alan olla täynnä sitä touhua. Niin paljon on tähän sieluun tullut arpikudosta, että se kuitenkin pitää miehen melko tehokkaasti maassa kiinni. Myönnän avoimesti rajoitteeni ja tarpeeni oppia uutta, mutta en suostu enää sylkykupiksi tai syrjityksi. Jopa ammattilaisiksi itseään tituleeraavat ovat todenneet minulle, että olen peruspessimisti tai että minulla on heikko itsetunto. Huonoimmilla hetkilläni nuo kommentit lienevät sopineen minuun, mutta nykyisin en todellakaan tunnista itseäni tuollaisesta typerästä rienauksesta.

Sen joudun toteamaan, että kaikista ongelmista pahin on yksinäisyys. Omani on pahimmillaan saavuttanut lähes eksistentiaaliset mittasuhteet - ainakin omassa mielessäni, siinä ainoassa paikassa, jossa kukin meistä näitä asioita pohjimmiltaan käsittelee. Kaikki vaikeudet kestää paremmin, jos niitä ei tarvitse kohdata yksin. Myöskään riemunaiheet eivät ole yksin koettuina kovin kummoisia. Ihminen ei kestä yksinään kovin kauan, ei vahvinkaan meistä.

Tässä on tullut harrastettua ainakin puolijulkista vuodatusta, jossa on omat synkät vivahteensa ja happamat juonteensa. Minun on myönnettävä, että vuodet ovat kypsyttäneet mieltäni kohti yhä voimaakkaampaa elämänhalua. Ei ole ollut lainkaan suosittua joutua käymään läpi vaikeita asioita siinä iässä, kun useimmat muut ikäiseni ovat juosseet unelmiensa perässä ja toteuttaneet halujaan hyvin lyhytnäköisesti. Toki voi olla niinkin, että ymmärrän monien kasvun vaiheet täysin väärin. No, joka tapauksessa kykenen käymäni tien takia pääsemään juttuun hyvin monenlaisten ihmisten kanssa. Avoimuus ja rehellisyys synnyttää usein hyvin yllättävää vastakaikua muilta ihmisiltä. Monesti olen miettinyt, miksi ihmiset kertovat minulle sellaisia asioita, joista eivät monille avaudu. Olen kai sittenkin luottamuksen arvoinen!

Voimakkaasti virinnyt elämänhalu näkyy monella tavalla. Nuoruudessani jopa vihasin musiikkia, koska en osannut soittaa tai laulaa. Olisi pitänyt kuunnella iskelmää tai nuorison suosimia yhtyeitä. Bändipojat ja kuorotytöt olivat jotenkin parempia nuoria kuin muut ikäisensä. Siltä minusta tuntui. Olen viime vuosina alkanut nauttia monenlaisesta musiikista eikä minulle kannata tyrkyttää mitään kaupallisesti tai sosiaalisesti suotuisaa soopaa. Kuuntelen sellaista musiikkia, josta saan hyvän mielen. Tärkeää on toimiva melodia ja tarttuva rytmi, juureva tarina ja osuva lyriikka tuo lisäarvoa. En halua jumittua mihinkään tiettyyn genreen, koska silloin ymmärrykseni ei parane ja kehity monipuolisesti.

Nuorena uskoin vakaasti myös siihen, että olen surkea esiintyjä, tylsäkin tyyppi enkä ainakaan hauska. Miten väärässä olinkaan! Esimakua sain jo lukiossa ja sittemmin useat kokemukset ovat vahvistaneet itseluottamustani esillä olemisen ja huumorin saralla. Haluan ehdottomasti löytää rakentavia tapoja käsitellä kipeitä ja vaikeita asioita. Siinä tehtävässä komiikka ja huumori toimii mainiosti, mutta niiden kanssa on oltava tarkkana ettei heittäydy ainaiseksi pelleksi. No, sukuani seuratessa olen todennut, että minussa on ollut jo lähtökohtaisesti huumorin siemen. Se on alkanut puhjeta kukkaan elämän tarjoileman sonnan, kyynelten ja korvennuksen vaikutuksesta. Tuloksena saadaan monitahoista, mustaa ja outoakin huumoria, josta saavat vielä monet kärsiä!

Moni muukin asia on muuttunut. Suhtauduin alkoholiin aikanaan varsin kielteisesti, mutta nyt jopa harrastan pienessä mittakaavassa oluiden maistelua. Tyhmä juo paljon ja kärsii pahasta olosta, viisas juo harkitusti ja ruokkii makuaistiaan laadukkaasti. Olen todennut myös nauttivani opettamisesta - siihen kaikilla opettajien lapsilla lienee osin kompleksinen suhde ainakin nuoruudessa. Kirjoittaminen luonnistuu myös, ja haluan opetella kynäilemään monipuolisesti. Olen päätynyt työhön, jossa tietotekniikan kanssa veivataan päivät pitkät. Huvittavaa sekin, sillä kymmenen vuotta sitten en olisi millään uskonut näin käyvän! Voin myös esimerkiksi laulaa, tanssia ja hakata nyrkkeilysäkkiä kuntosalilla - nekin asioita, joita taannoin kammosin.

Voisin jatkaa taas juttua yhä edelleen, sillä niin valtavasti olen ehtinyt työstää ajatuksia vajaan kolmikymmenvuotisen matkani aikana. Siksi en enää haluakaan vaieta. Minulla on liiaksi annettavaa ollakseni hiljaa. Jos kaltaiseni tyypit vaikenevat, joudumme kuuntelemaan vain tyhmempien, itsekkäämpien sekä ajattelemattomien värssyjä. Ne virret eivät koskaan vaikene, mutta toisenlaista ääntä tässä maailmassa tuodaan aivan liian vähän esiin. En silti halua ylpistyä ja alkaa suhtautua erilaisiin ihmisiin väheksyvästi. Olisi silti huutava vääryys alkaa suvaitsevaisuuden nimissä hyväksyä kaikenlaista touhua, ettei tulisi leimatuksi - niin - kummalliseksi, jopa vääränlaiseksi. Hyväksyminen ja ymmärtäminen liittyvät toisiinsa mutta eivät ole yhtä. Sama pätee älyyn ja viisauteen sekä moneen muuhun keskeiseen käsitteeseen.

Ihmisten Puolueen Topi-Petteriä lainatakseni minä rakastan päiviä, ja minä vihaan päiviä. Samaan aikaan. Aidosti ja oikeasti. Rakastan auringonlaskuja, kävelylenkkejä luonnossa, rantakallioita ja syvällistä pohdiskelua. Rakastan golfkenttiä ja itse peliä sekä liikuntaa ja tarttuvia rytmejä. Nautin ruoanlaitosta sekä moninaisista mauista. Rakastan keskusteluja, pelejä ja monipuolista lukemista. Luonnollinen estetiikka puree minuun kuin mäkäräinen etelän ihmiseen erämaassa. Saan voimaa huumorista, opettamisesta ja uuden oppimisesta. En siis taida olla tavallinen suomalaismies, kun hoin juuri rakastamista kuin mikäkin etelän hurmuri. Toisaalta nautin suuresti myös urheilun seuraamisesta.

Toisaalta vihaan syvästi teeskentelyä, pyrkyryyttä ja itseriittoisuutta. Inhoan tekopyhyyttä ja hurskastelua, tekipä sitä kuka tahansa. Vihaan ongelmien peittelyä, sulkeutuneisuutta ja syyttelyä. Kiittämättömyys samoin kuin merkityksettömät kehut ovat luotaantyöntäviä. En hyväksy kapeakatseisuutta ja sulkeutuneisuutta. Kaiken tämän jälkeen on todettava, että en jaksa enää olla idealisti tai pessimisti. Vähitellen opin ymmärtämään maailmaa paremmin, mutta en voi hyväksyä lukuisia asioita ja tapoja siinä. Olisin luuseri, jos antautuisin vääryydeksi kokemieni asioiden edessä. Olisin luuseri myös, jos yrittäisin pakottaa kaikki muut omaan muottiini.

Minä olen tällainen. Työstän ajatuksia koko ajan - halusin tai en. Olen vähitellen kasvanut persoonallisuudeksi, joka ei halua olla sisäisesti tai ulkoisesti harmaa ja huomaamaton. Ulkoinen muutokseni on toistaiseksi ollut melko maltillinen, mutta sisäisesti maailmani on mullistunut. Se sama arka ja pelokas poika kymmenen vuoden takaa lannistavasta masennuksen tilasta on muuttunut rohkeammaksi nuoreksi mieheksi, jonka sisällä palaa voimakas halu elää tasapainoisesti ja merkityksellisesti. Sisimmässäni kannan aina tiettyä temperamenttia ja koettelemusten painolastia, mutta niin kauan kuin haluan oppia uutta ja kunnioittaa lähimmäisiäni olen todella elossa.

Useimmat unelmistani ovat vielä toteutumatta, vaikka pilvilinnoihin en tähtääkään. Yksin ei voi unelmista totta tehdä, sen asian kanssa taistelen päivittäin. Olen kuitenkin ajan myötä viisaampi sen suhteen, mitä elämässäni on todella tärkeää. Kun unelmia toteutetaan yhdessä, ne muovautuvat uudestaan. Todellinen yhteistyö muovaa aivan uusia näkymiä, joita yksittäinen ihminen - suurikaan ajattelija - ei kykene omasta sielustaan yksin tuottamaan. Minäkin olen sisimmässäni yhä pieni poika, joka kaipaa rakkautta ja välittämistä. Se ei vie mitään miehisyydestäni pois, sillä vain lujat tyypit uskaltavat kohdata itsensä ja myöntää tunteensa. Kukin voi työstää sen asian tavallaan, siihen ei ole malliratkaisuja.

Jokaisen päivän päätteeksi voin vain toivoa, että ymmärtäisin elämänkokemusteni tarkoituksen ja voisin työstää niitä rakentavasti. Ehkä joku muukin voi saada ajatuksistani ja avoimuudesta jotakin arvokasta. Toiveeni on kyetä auttamaan muita ja uskaltaa ottaa apua vastaan. Minne tieni viekin, en selviä reissusta vain omin nokkineni. Jokainen päivä, jona opin jotakin uutta enkä menetä uskoa tulevaisuuteen, en ollut arvokas vaikka ei silti alkuun tuntuisikaan. Jos saavutan jotakin teeskentelemällä ja mielistelemällä, olen rakentunut sellaiset aikaansaannokset hiekalle.

Avoimuus ja herkkyys ei tee minusta heikkoa ja haavoittuvaa, sillä minä olen jo valmiiksi sellainen. Jos olen sinut jonkin asian kanssa, se ei enää muserra minua vaan tekee minusta luottavaisen ja päättäväisen. Kun osaan nauraa itselleni, ei minua helposti nujerreta. Minun tieni on ollut kärsivällisyyttä koetteleva ja vastoinkäymisten sävyttämä, sen taustan kanssa on elettävä. Monet lähipiirissäni ovat niin ikään olleet koettelemusten kourissa. Jokainen meistä tuntee omat kipunsa jäsenissään ja mielissään aina tiukimmin - olennaista on se, miten toimimme niiden kanssa. Elämä ei ole yleensä helppoa eikä koskaan täysin eheää.

Siinä sitä on pitkää tuuttausta kerrakseen. Purin edellä varmaankin enemmän kuin monet miehet tai naiset eläessään, mutta minulle tuo oli vasta pieni raotus pinnan alle. Pitäisi varmaankin kirjoittaa joskus kirja. Näin kevään koittaessa kehotan kysymään itseltänne: Mihin minä uskon? Mikä auttaa minua jaksamaan? Miten tavoittelen menestystä elämässäni? Mitä oikeasti haluan tehdä elämäni aikana? Mitä kaikkea kannankaan sisälläni? Ei ole patenttivastauksia. Kysely- ja ihmettelyikä on koko elämän mittainen, kun säilyttää lapsen ihmettelyn ja riemun edes pienenä osana itseään.

Onnittelut sinulle, joka oikeasti jaksoit lukea tänne asti. Todennäköisesti tulisimme hyvin juttuun keskenämme ellemme ole jo tulleetkin!

Elämä on liian arvokas asia teeskenneltäväksi. Se on niin vakava asia, että sillä täytyy välillä nauraa hyväntahtoisesti.

Vappuna 2011, yksittäinen ja yksinäinen ajattelija Espoossa