Aallon Alumnit

Olin tuossa viime tiistai-iltana ottamassa osaa uuden Aalto-yliopiston ensimmäiseen alumnitilaisuuteen. Siis ensimmäiseen, jossa kolmen osapuolen alumnit hyppäsivät samaan petiin, vertauskuvallisesti. Miksi hitossa minä olen ylipäätään alumni? No, kun kerran viime syksynä metsästivät alumnitoimintaan jäseniä, niin päätin liittyä. Eipä siitä haittaakaan ole, tuumasin. Heti kärkeen siis pikkutakkia kaapista esiin ja Helsingin kaupungintalolle. Ei tosin ollut helppoa lähteä, melko lailla ulkopuolinen kun satun olemaan. Läksin lopulta kuitenkin, tutkivaa sosiaalista toimintaa.

Katsotaanpa niitä meikäläisen kannalta hyviä puolia tässä evenemangissa listan muodossa:

1. Sain triplan täyteen: Presidentinlinnan, Pääesikunnan ja nyt myös Helsingin kaupungintalon suurissa saleissa olen seikkaillut kuin sormuksen ritarit Moriassa konsanaan. Tai jotain muuta muka sukkelaa. Maan vähäisissä on toivo...

2. Tulipa pestyä ja osin silitettyä kauluspaidat. Tuo silittäminen on jäänyt kovin vähälle, kun ei ole naista saati kissaa. Kauluspaitapolot, suorat housut parat.

3. Pääsinpä kättelemään itseään arvon hra kaupunginjohtaja Pajusta, idän valloittajaa ja nyt myös toveri alumniveljeä.

4. Kykenin taas tarkkailemaan muutaman arvostetun johtajan puhe- ja esiintymistaitoja.

5. Kuulin visioita ja missioita ynnä muuta kivaa Aalto-yliopiston haasteista, jotka olisi varmaan selvinneet netistä. Ei vaan jaksanut googlettaa sitäkin...

6. Kengät on muuten taas hyvässä lankissa, nuo uskolliset Goretex-Ecco-poposet. Vievät miestä kuin viina ja villit naiset, ainakin isot pojat urhoolliset väittävät moista. Kuulemma, keksimmä.

7. Ilmainen cocktail-tarjoilu: kuohuviiniä, savuporotuulihattuja, tomaattibruschettoja ja saaristolaislohileipäpaloja. Jonoa oli vaan tuskin yhtä paljon kuin Hurstin ruokajakelussa.

8. Pieni teoreettinen mahdollisuus tutustua johonkuhun merkittävään tai ainakin hyödylliseen tai edes mukavaan ihmiseen. Ei tärpännyt. Tosin brieffasin tilaisuuden kokkariosuudessa eräälle nuorelle tietotekniikan DI-naiselle, joka myöhästyi reilusti. Erehtyi muuten luulemaan minua aluksi TaiKkilaiseksi. Varokaa taideihmiset, elämäntapataiteilija O. Lavi on nähnyt päivänvalon! Have you seen the light, fatties?

9. Pääsin pois neljän seinän sisästä. Yllättävän tärkeää masennustaustaiselle, päähänpotkitulle, pohdiskelevaisluonteiselle, yksinäiselle, työttömälle, länsimaisin mittapuin köyhälle nuorelle miehelle. Hidas käynnistys, loppurutistus!

10. Top ten täyteen eli bonussektori. Olivat juuri avanneet valokuvanäyttelyn kaupungintalon ala-aulaan, en tosin tiedä tarkalleen ketkä. Miten Suomessa pitkään olleet diplomaatit näkevät kauniin maamme eli näyttely heidän valokuvistaan. No joo, tiirailin sen livakasti läpi ennen poistumistani kylmään pakkaseen. Enpä olisi ilman tämmöistä synergiaa sitä vaivaa taatusti nähnyt...

Herra kaupunginjohtaja Pajunen esitteli tietysti ylpeänä vuoden 2012 rutistusta. Helsinki Resign... Design Capital 2012. Voihan se olla hyväkin juttu, mutta näitä kaiken maailman kilpailu-, promotus-, säätö-, politikointi-, pinnankiillotus- ynnä muita tapahtumia on jo perin turkasesti. Olen näemmä unohtanut suurimman osan esittelyn sisällöstä, valitan veli Jussi. Sen muistan, että Helsingin kaupungin Powerpoint-pohja muistutti Eniron puhelinluettelon kantta. Jussi suosi myös erästä fraasia: hänelle oli tärkeää, että tämä projekti ei ole näyttänyt virittävän käyntiin perisuomalaista hampaiden narskutusta. Lycka till. En lynkkaa ideaa, josta tiedän liian vähän toimiakseni tuomarina.

Aalto-yliopiston rehtori Tuula Teeri oli tietysti paikalla ja puhujana. Pätevän oloinen esiintyjä, vaikka viesti olikin paljolti itsekorostuksellista organisaatio- ja visiojargonia. Ah, jargon, tuo klingonin sukulaiskieli. Unohtanut olen suurimman osan tästäkin puheesta. Uutta kuitenkin yritetään rohkeasti Aallon kanssa, mikä onkin sangen suotavaa. Hyviä painotuksia rouva rehtorin viestissä oli muun muassa nuorten tutkijoiden aseman merkittävään parantamiseen tähtäävä toiminta. Lisäksi tavoite saada kaikki professorit sekä opettamaan että tutkimaan on vihdoin sitä mitä pitäisi jo olla. Tosin pelkkä opettaminen ja tutkiminen ei tee kenestäkään huippua. Tarvitaan muun muassa nykyistä enemmän pedagogisia taitoja todellisen oppimisen implementoimiseksi ja fasilitoimiseksi. Tahallista, typerää briljeeraamista, huuhaa!

Kolmas puhuja oli Toni-Matti Karjalainen, johtaa vissiin IDBM-ohjelmaa eli ei IMDB-ohjelmaa. Kyseinen ohjelma on ollut erään sortin pilottina asianomaisten korkeakoulujen toiminnan nivomisessa yhteen jo vuodesta 1995. Olikohan se peräti Newsweek, joka oli rankannut tämän uraauurtavan ohjelman johonkin yliopistojen maailmanlaajuiseen Top Ten -listaan. Pätevä kaveri tietysti, kaikkien koulujen kasvatti. Selkeä esiintyjä, edellisiin verrattuna uutta koulukuntaa, siisti parta ja ponnari. Slideshow tietysti trendikkäämpi kuin edellisillä. Bloggaa blogspotissa.

Tärkeimpään arvosteluun eli cocktail-tarjoiluihin. Kuohuviini oli maultaan jotakin perusvarmaa, vähän kuin Ballet. Hieman hapokas, melko makea. Joo, en tiedä aiheesta paljon roskaakaan, mutta toimi. Suolaiset tarjoilut olivat aika hyvät paitsi ne bruschettat. Sellainen cocktailpala ei toimi, joka on liian suuri yhteen sivistyneen tahdikkaaseen suupalaan ja hajoaa palasiksi puolivälistä haukatessa. I fall to pieces. Makukin oli ihan ok, ei enempää. Savuporotuulihatut olivat varsin oivallisia, täyteläinen ja kermainen maku, ehkä aavistuksen liian suolainen. Savu olisi saanut tuntua kielellä mielellään ripauksen voimakkaammin. Saaristolohileivät tikun nokassa olivat niin ikään osuma makuhermoon; tummaa leipää, välissä erään sortin lohiterriiniä kai ja koristeena päällä lohenmätiä. Kyllä ma näitä popsin, olenhan kalastajan tyttären poika.

Jos nyt joku nassupossu närkästyi tämmöisestä ruokarutinasta, kun nyt sai sentään ilmaiset tarjoilut, niin tiedoksi: pitää opetella tavoille, jotta voi vääntää niistä hersyvää huumoria. Se maku istuu kielellä kuin karhu mättäällä!

Minähän liikun kokkareissa kuin kala ui vedessä. Kuin silakka Intian valtameressä, kuin tonnikala Suomenlahdessa, kuin barracuda tunturipurossa. Ui kun ei muutakaan voi. Joka tapauksessa alumniväestö oli luonnollisesti enimmäkseen kultivoituneita ja menestyjiä yhteiskunnan, osa kenties ahavoituneitakin. En siis ollut kuitenkaan nuorin osallistuja, sillä ainakin minua TaiKkilaiseksi epäillyt neiti oli nuorempi. Todennäköisesti. En tehnyt kuolemansyntiä, naiset hyvät, päättelin. Epäilen vahvasti, että kukaan toinen osallistuja ei ollut työtön. Ei ainakaan työmarkkinatuen varassa. Ei löytynyt vielä mulle rahakasta taustatukijaa. Daddy Warbucks, were are thou?

Ei se tarjoilu kyllä ilmainen ollut. Salainen hyväntekijä alumnien joukossa oli kustantanut lystin, ja viestinään oli Aallon kasvattaminen lahjoituksin. Sävellahjan hengessä kaikki mukaan sopivaksi katsomallaan summalla! Minä voisin antaa vaikka kirstun saati sen täytteiden puutteessa sanallista tukea ja keksiä joitakin hienoja sloganeita paljon halvemmin kuin alan ammattilaisvärkkärit. Tästäkin lystistä onnistuin turisemaan taasen melkoisen runsaahkosti. Komiikkaan, politiikkaan, ohoi!

Tällaisissa kuvioissa siis käynnistyi uusi AA-kerho tai ehkäpä oikeammin A!A?-kerho. Siis A#All"on A&lu?mn;it! Mystistä tuo uusi markkinointimatsku. Toivottavasti suurin osa Aallon porukasta osaa kirjoittaa paremmin kuin Uuno Turhapuro armeijassa ja käytetyt graafiset suunnittelijat... Adjö.