Työttömän työn vuosi 2009

Vuosi 2009 oli minulle iso tai rehellisemmin helvetin iso pettymys, kun puhutaan työasioista. Niin, 5.1.2009 ilmoittauduin työttömäksi työnhakijaksi, koska muuta vaihtoehtoa ei tuolloin ollut. Kotiuduin asepalveluksesta 2.1.2009, mutta en voinut siitä iloita nuorten miesten tavoin. Olin toki tyytyväinen intin loppumiseen, koska se ei ollut hehkeää saati järkevää hommaa kuin ehkä satunnaisesti. Lisäksi todistin itselleni ja kenties joillekin lähimmäisilleni, että minä en suinkaan ole mikään surkimus edes armeijassa. Ei alkuunkaan. No, vuoden alku oli heti pirun rankkaa, kun ei ollut tietoa työstä tai kunnollisesta toimeentulosta. Olin sangen stressaantunut, mutta onneksi vanhemmat ja kokeneemmat ihmiset tarjoilivat minulle latteuksiaan niin suoraan päin naamaa kuin välillisestikin kaikenlaisilla lisukkeilla höystettynä.

Mitä? Voiko diplomi-insinööri olla muka työtön?

No voi voi. On se niin ikävää, mutta kyllä sulle pian jotain löytyy.

Kaikkihan me ollaan joskus oltu työttömiä. Et sä nuorimies vielä tiedä työttömyydestä mitään.

Lähe opiskelemaan vaikka lähihoitajaks. Ainakin ois töitä.

Mitäpä minä tuohon oikein sanoisin. Mistä näitä saatanan tonttuja oikein tulee? Olemmeko me kollektiivisesti näin tolkuttoman idioottimaisia, kun kohtaamme jotakin ikävää ja/tai meille henkilökohtaisesti vierasta? Turpa kiinni, jos henki haisee!

Olen siis siirtynyt jo toiseen vuoteen jälkeen Työttömyyden alun (jTa.) eli ensimmäinen vuosipäivä on vietetty. Lisäksi arki on aika rankkaa länsimaisella mittapuulla, koska minun on tultava toimeen työmarkkinatuella ja asumislisällä. Eihän se tietenkään riitä kuin pelkkään kituuttamiseen, joten pakko oli nuoren miehen niellä katkeraa kalkkia ja hakea välillä toimeentulotukea. Tämä siis siksi, että voisin maksaa asumislisän omavastuun ja surkean pienen työmarkkinatuen verot elinkustannusten päälle. Sata-komitea ei taida saada tähän epäkohtaan mitään järkeä, koska eturistiriidat hyydyttävät järjenjuoksun. Työmarkkinajärjestöt puhuvat paskaa ja petaavat jäsenilleen, moneen verrattuna etuoikeutetuille suomalaisille, paremman turvan aivan kuten kapitalistisiatkin. No, ahneushan on hyvä asia kuten joku sangen fiksu talouspomo totesi. Kai meitä saakin pitää yhteiskunnan pohjasakkana, työttömiä, sairaita, kotivanhempia ja pätkätyöläisiä siis. Eläköön Suomi, maailman hyvinvoinnin mallikappale! Kritiikki pois, koska muilla mailla on asiat huonommin! Sehän todistaa meidän olevan oikeassa...

Työnhaku on rankkaa työtä. Itsensä pitää lyödä likoon kerrasta toiseen, vaikka tuloksena on yleensä hylkäys ja tyhjä toivotus paremmasta onnesta jatkossa. Nyt on työnantajan markkinat: työhakemusten vaateet ovat sangen pitkälle räätälöityjä, kun ei ole (vielä) sopivia suhteita työllistymisessä oikaisemiseen. Ei paljon nuorta DI:tä lykästä, kun hakijoita on joka paikkaan vähintään kymmeniä ellei satoja. Viiden vuoden työhistoriaa ei oikein saa syntymään, kun joutuu riutumaan työttömänä. Eikä myöskään voi liittyä työttömyyskassaan, kun ei ole missään vaiheessa ollut riittävän pitkään töissä. Opiskeluaikojen lukuisat kesätyötkin ovat kuulemma ei-minkään-arvoisia, kunnes vihdoin pääsen valittujen ovesta sisään työmarkkinoille. Talouslama tuntui myös tappaneen ne suhteet, jotka hiki hatussa rakensin pariin kemianteollisuuden firmaan. Jo ennen taantumaa oli kuulemma tarvetta työntekijöille, mutta heitä ei saanut palkata. Niinhän se on, että ei se työ ole mihinkään kadonnut, mutta rahat riittää harvemmille, kun ne jaetaan harvemmille. Pokeriturnausten logiikalla siis: se voittaa, joka kusettaa kaikkia muita!

Joku nokkelan sukkela immeinen varmaan nyt kelaa aivosopukoissaan sitä mantraa, että hyvähän se on työttömän rutista tekemättä mitään. Kyllä, osa porukasta ei saa töitä, koska ei hae sitä eikä kehitä kykyjään. Ei, kaikki työttömät eivät ole alikoulutettuja, liian vanhoina pidettyjä tai huonoja työntekijöitä. Sellainen yhteiskunta ja maailma, jolla on mielestään varaa nöyryyttää hyvin merkittävää osaa nuorista kansalaisistaan vailla työtä, sahaa omia puujalkojaan. Samaa se tekee uuvuttamalla osan porukasta liialla ja toiset liian vähällä työllä. Tulevat eläkeläiset, minä on tule pelastamaan teitä paskavaipoistanne, jos te pilkkaatte minua ja syljette päälleni! Todennäköisesti en ole yksin lähdössä näihin epäisänmaallisiin pullamössövankkureihin kuten IS/IL asian voisi otsikoida. Minä en hylkää niitä, jotka eivät hylkää minua vaikeinakaan aikoina! En enää kääntele toista poskeani päivästä toiseen, vaikka Jeesukseen turvaankin. Ei muuten Jessekään tehnyt aina niin. Tarkistakaa Raamatusta, jos ette usko.

Palataanpa töihin. Olen tehnyt monenlaista työtä duunarien ja pomojen, miesten ja naisten, kouluja käyneiden ja käymättömien, nuorten ja vanhojen, siis kaikenlaisten viheltäjien parissa. Joka paikassa olen tullut vähintään melko hyvin toimeen ja useimmissa paikoissa olenkin työskennellyt pariin otteeseen. Tiedän varsin hyvin, että en ole työttömänä siksi, että olisin huonompi kuin työlliset. Minulla on varsin monia ominaisuuksia, joita tulevaisuuden työelämässä sanotaan tarvittavan lukuisten todellistenkin asiantuntijoiden mielestä. Toisin kuin, ah, niin monella itseään helvetin loistavana työntekijänä itseään pitävällä. Minä tunnen kuitenkin itseni, opittavaa on paljon tässä päässä. Kaikissa historiani työpaikoissa olen nähnyt niin ruikuttavia ja laiskistuneita veronmaksajia kuin arvostettavia sorvinpyörittäjiä. Moni ansaitsisi työssään enemmän arvostusta, moni työtön työtä ja moni työllinen potkut persiille. Valitettavasti ihmisten kykyyn ja haluun perustuva työnjaon New Deal ei toteudu koskaan, vaikka se olisi kuinka oikeudenmukaista ja kustannustehokasta.

Taitaa olla parasta karsia näitä rönsyjä tällä erää, ettei koko puutarha kuolisi synkkien varjojen alle. Olin minä oikeasti, siis rahallista korvausta vastaan, töissä vuonna 2009. Taisi palkkatuloja kertyä ruhtinaallisesti yli 2200 metrin edestä, jos ymmärretään sentit väärässä asteikossa. Kerran pääsin työhaastatteluun, jossa vakuutin työhönottajan taidoistani. Valmennuskurssilla opettaminen oli antoisaa vaikkakin raskasta työtä, ja niissä hommissa jatketaan myös vuonna 2010. Viimeksi täyttynyt vuosi vakuutti minut siitä, että haluan työskennellä opettamisen parissa jos en täysipäiväisesti niin ainakin osan aikaa. Tosin sellainen pikasijaistaminen, jota yllättävän vähän pääsin lukioissa tekemään, ei ole innostavaa hommaa. Toisen hätäsijaisena ei oikein voi kehittää opetusta, minkä pitäisi olla jokaisen opettajan sydämessä. No, ainakaan en ollut se hämmentyvä ja tympääntynyt tyyppimallisijainen.

Heti näkee, että susta tulis hyvä opettaja.

Sulla on oikeanlaista kärsivällisyyttä opettamiseen.

Ei muuta kuin politiikkaan! Jutut on jo kunnossa.

Kyllä sulla ois eväitä stand up -komiikkaan. Tuun kattomaan, jos joskus rupeet esiintymään. Olisin otettu, jos muistaisit mut.

Jatka vaan tota sun huumoria. Näin, että monet tuli iloisiks sun jutuista.

Onneksi sain osakseni myös hyvää palautetta ja kiitoksia. Tosin osa niistä saattoi olla vain mielistelyä ja tyhjiä kohteliaisuuksia, mutta osa taas todellisia ellen kohdannut montaa patologista valehtelijaa. No, varsinkin tuo politiikkakommentti taisi olla seurausta siitä, kun suomalainen mies voitelee kurkkuaan muullakin kuin eläinrasvalla. Erityisen rohkaisevaa oli saada valmennuskurssilaisilta jopa loistavaa palautetta kannustuksesta. Kykenen siis opettamaan ja auttamaan monenlaisia ihmisiä kannustavasti, vaikka itse jäin kovin vähälle siinä suhteessa lapsena ja nuorena. Pystyn siis kannustamaan ja rakentamaan yhteistä hyvää, vaikka minua välistä suoraan sanottuna vituttaa aivan järjettömästi tämä nykyinen elämäntilanteeni. En siis ole menetetty tapaus, kunhan vain pysyn järjissäni...

Toki tein edellisen vuoden mittaan myös palkatonta työtä. Olin toimitsijana ammattilaisten golfkilpailuissa ja valvojana ysiluokkalaisten leirikoulussa, eikä ollut juuri sopeutumisvaikeuksia kummassakaan. Asuin veljeni kanssa samassa kämpässä, mikä tarkoitti hänen sairautensa vuoksi käytännössä omaishoitajan töitä aina välillä. Ruoanlaittoa, kauppareissuja, siivousta, pyykinpesua... Se kävi liian raskaaksi nuorelle miehelle, joka ei tunnu millään pääsevän rakentamaan omaa elämäänsä työssä, toimeentulossa ja ihmissuhteissa. Lisäksi lainsäädäntö ja byrokratia tekivät yhteisasumisesta järjetöntä. Saimme veljeni kanssa kolmioon asumislisää paljon vähemmän kuin minun ollessa opiskelija tai varusmies, koska... No paskat, en jaksa selittää helvetin typerää byrokratiakoukeroa enää. Kysykää Kelasta, mutta älkää uskoko heidän vastauksiaan. Jos olisin työllistynyt asuessamme samassa kämpässä, niin olisin joutunut kustantamaan myös veljeni asumisen. Häneltä olisi viety asumistuki pois.

Lopulta muutimme erillemme, veljeni ja minä. Sekin pitää taas toteuttaa aivan turhauttavan vaikeasti. Minä sain, kiitos äitini, vihdoin maksukykyni alhaisiin rajoihin sopivan vuokrakämpän, josta tosin on lähdettävä viimeistään ensi kesänä. Veljeni jäi isoon kolmioon, jonka vuokraa hän ei voinut maksaa. No, sosiaalitoimisto maksoi erotuksen ja vasta sitten veljeni sai asunnon kaupungilta, vaikka heidän oma neuvojansa oli sitä puoltanut sairauden takia jo kuukausia aiemmin. Naurettavaa, että kaiken maailman särkyvien avoparien puoliskot ja itsenäistyvät bilettäjät ovat kaupungin asuntojonossa samanarvoisessa tilanteessa kuin sairas ja vähävarainen nuori ihminen.

Joo, rutinaksi lipsahti taas. Opiskelin minä myös vuonna 2009, nimittäin kasvatustiedettä Avoimessa yliopistossa. Tosin minun oli pakko hidastaa tahtia, koska työtön saa tehdä vain viisi opintopistettä kuukautta kohden menettämättä työmarkkinatukia. Nyt on kuitenkin appro kassissa ja arvosanalinja oli viitosnelosta. Monet sosiologian ja kasvatustieteen asiat olivat minulle yllättävän tuttuja, vaikka en ollut alaan ennen perehtynytkään. Vuosikausien pohdintani, havainnointini, keskusteluni ja järkeilyni ovat arvokkaita enkä ole mennyt täysin metsään niine hyvineen.

Haluaisin opiskella lisää kasvatustiedettä, jotta saisin opettajanpätevyyden. Suomalainen byrokratia on kuitenkin jälleen vastassa. Minä en ala opiskella uutta ammattia opintovelaksi heti edellisen perään, koska veloissa en sentään vielä ole. Minun pitää todella haluta opiskella täysipäiväisesti, jotta siihen lähtisin. Sama juttu tohtorinopintojen kanssa. Minä en lähde haahuilemaan akateemisesti kuten niin monet muut Suomessa tekevät. Voisin ruveta tutkijaksi, mutta minulla pitää silloin olla päättäväisyys ja tahtotila kohdillaan sekä kannustusta tarjolla. Niin, työttömän opiskelua ja siis työllistymismahdollisuuksia yliopistokoulutuksen vaatimilla aloilla ei tueta. TE-toimistot näpertelevät jotakin puolivillaisia koulutuksia duunareille ja ehkä jatkossa AMK-tasollekin tulee helpotusta. Akateemisten työttömien ja varsinkin meidän nuorten vastavalmistuneiden suhteen ollaan silti aivan helvetisti huuli pyöreänä. Eihän niitä pitäisi olla, eihän! News flash for dinosaurs. Kyllä niitä, siis meitä on, vieläpä paljon!

Uusi vuosi 2010 ei lupaa minulle mitään uutta: ei muuta kuin pätkätyötä, yksinäisyyttä, paljon kielteisiä vastauksia ja taistelua byrokratian tuulimyllyjä vastaan. Arki näiden asioiden parissa on minulle melkein maanis-depressiivistä. Tästä tilityksestä voisi saada sen kuvan, että elämäni on ankeaa valitusta päivästä toiseen. Ei se pidä paikkaansa, sillä tuskaani pahentaa toisaalta alati kasvava elämän- ja näyttämisenhaluni. Kirjoittelen jatkossa niistä ihmiselämän kauniimmistakin väreistä, joita olen yhä enenevässä määrin löytänyt vuonna 2009. Kirkkaita ja tummia värejä ei arvosta yksinään vaan tarvitaan kontrastia...

Yksi asia on kuitenkin muuttunut: luottamukseni suomalaiseen järjestelmään ja päätöksentekoon on ennätyksellisen alhaalla. Ei paljon enää kiinnosta äänestää tai kuulua ammattiliittoon. Kirkon jäsenyyskin saattaa vielä tällä menolla jäädä. Jos potkitte ja hyljeksitte minua, älkää odottako minun tukevan teitä. Laimea konsensus maistuu pahalta, jos maistelee näitä tarjoiluja eikä vain niele kaikkea sontaa. Minä olen pettynyt politiikkaan, talouteen, järjestöihin ja liittoihin, seurakuntaan, moniin kavereihin ja jopa Jumalaan. En ole itseenikään niin kovin tyytyväinen, mutta se entinen kiltti, hiljainen poika on poissa. Minä en vaikene enää enkä nöyrästi tottele kaiken maailman auktoriteetteja! Jos minun työpanokseni ja ihmisyyteni ei tälle yhteiskunnalle ja lähimmäisilleni kelpaa, niin ne eivät kelpaa minulle. En ole lojaali sellaiselle, mikä ei sitä ansaitse.

Toivoani en kuitenkaan ole menettänyt, minulla ei ole aselupahakemusta vireillä eikä pilleripurkkia yöpöydällä! Pyydän ja annan anteeksi, kun on sen aika. Minä tunnen itseni nyt paremmin koskaan ennen. Luultavasti paremmin kuin useimmat muut tossunkuluttajat elinaikanaan. Minä uskon, vaikka helppoa se ei tasan ole.

Yön sydämessä BS-päätoimittaja vihdoin tekee väistämättömän. Avautumis- ja muistelutoimitus nukkumaan nyt. Aina on huominen eivätkä sanat kirjoittamalla lopu. Saatteeksi lääkärin lausahdus minulle, kun viimeksi olin pään magneettikuvauksessa. Valitettavasti unohdin pyytää tämän kirjallisena, muutoin se olisi seinällä kehystettynä.

Päässäsi ei ole mitään vikaa.