Olin tuossa viime tiistai-iltana ottamassa osaa uuden Aalto-yliopiston ensimmäiseen alumnitilaisuuteen. Siis ensimmäiseen, jossa kolmen osapuolen alumnit hyppäsivät samaan petiin, vertauskuvallisesti. Miksi hitossa minä olen ylipäätään alumni? No, kun kerran viime syksynä metsästivät alumnitoimintaan jäseniä, niin päätin liittyä. Eipä siitä haittaakaan ole, tuumasin. Heti kärkeen siis pikkutakkia kaapista esiin ja Helsingin kaupungintalolle. Ei tosin ollut helppoa lähteä, melko lailla ulkopuolinen kun satun olemaan. Läksin lopulta kuitenkin, tutkivaa sosiaalista toimintaa.
Katsotaanpa niitä meikäläisen kannalta hyviä puolia tässä evenemangissa listan muodossa:
1. Sain triplan täyteen: Presidentinlinnan, Pääesikunnan ja nyt myös Helsingin kaupungintalon suurissa saleissa olen seikkaillut kuin sormuksen ritarit Moriassa konsanaan. Tai jotain muuta muka sukkelaa. Maan vähäisissä on toivo...
2. Tulipa pestyä ja osin silitettyä kauluspaidat. Tuo silittäminen on jäänyt kovin vähälle, kun ei ole naista saati kissaa. Kauluspaitapolot, suorat housut parat.
3. Pääsinpä kättelemään itseään arvon hra kaupunginjohtaja Pajusta, idän valloittajaa ja nyt myös toveri alumniveljeä.
4. Kykenin taas tarkkailemaan muutaman arvostetun johtajan puhe- ja esiintymistaitoja.
5. Kuulin visioita ja missioita ynnä muuta kivaa Aalto-yliopiston haasteista, jotka olisi varmaan selvinneet netistä. Ei vaan jaksanut googlettaa sitäkin...
6. Kengät on muuten taas hyvässä lankissa, nuo uskolliset Goretex-Ecco-poposet. Vievät miestä kuin viina ja villit naiset, ainakin isot pojat urhoolliset väittävät moista. Kuulemma, keksimmä.
7. Ilmainen cocktail-tarjoilu: kuohuviiniä, savuporotuulihattuja, tomaattibruschettoja ja saaristolaislohileipäpaloja. Jonoa oli vaan tuskin yhtä paljon kuin Hurstin ruokajakelussa.
8. Pieni teoreettinen mahdollisuus tutustua johonkuhun merkittävään tai ainakin hyödylliseen tai edes mukavaan ihmiseen. Ei tärpännyt. Tosin brieffasin tilaisuuden kokkariosuudessa eräälle nuorelle tietotekniikan DI-naiselle, joka myöhästyi reilusti. Erehtyi muuten luulemaan minua aluksi TaiKkilaiseksi. Varokaa taideihmiset, elämäntapataiteilija O. Lavi on nähnyt päivänvalon! Have you seen the light, fatties?
9. Pääsin pois neljän seinän sisästä. Yllättävän tärkeää masennustaustaiselle, päähänpotkitulle, pohdiskelevaisluonteiselle, yksinäiselle, työttömälle, länsimaisin mittapuin köyhälle nuorelle miehelle. Hidas käynnistys, loppurutistus!
10. Top ten täyteen eli bonussektori. Olivat juuri avanneet valokuvanäyttelyn kaupungintalon ala-aulaan, en tosin tiedä tarkalleen ketkä. Miten Suomessa pitkään olleet diplomaatit näkevät kauniin maamme eli näyttely heidän valokuvistaan. No joo, tiirailin sen livakasti läpi ennen poistumistani kylmään pakkaseen. Enpä olisi ilman tämmöistä synergiaa sitä vaivaa taatusti nähnyt...
Herra kaupunginjohtaja Pajunen esitteli tietysti ylpeänä vuoden 2012 rutistusta. Helsinki Resign... Design Capital 2012. Voihan se olla hyväkin juttu, mutta näitä kaiken maailman kilpailu-, promotus-, säätö-, politikointi-, pinnankiillotus- ynnä muita tapahtumia on jo perin turkasesti. Olen näemmä unohtanut suurimman osan esittelyn sisällöstä, valitan veli Jussi. Sen muistan, että Helsingin kaupungin Powerpoint-pohja muistutti Eniron puhelinluettelon kantta. Jussi suosi myös erästä fraasia: hänelle oli tärkeää, että tämä projekti ei ole näyttänyt virittävän käyntiin perisuomalaista hampaiden narskutusta. Lycka till. En lynkkaa ideaa, josta tiedän liian vähän toimiakseni tuomarina.
Aalto-yliopiston rehtori Tuula Teeri oli tietysti paikalla ja puhujana. Pätevän oloinen esiintyjä, vaikka viesti olikin paljolti itsekorostuksellista organisaatio- ja visiojargonia. Ah, jargon, tuo klingonin sukulaiskieli. Unohtanut olen suurimman osan tästäkin puheesta. Uutta kuitenkin yritetään rohkeasti Aallon kanssa, mikä onkin sangen suotavaa. Hyviä painotuksia rouva rehtorin viestissä oli muun muassa nuorten tutkijoiden aseman merkittävään parantamiseen tähtäävä toiminta. Lisäksi tavoite saada kaikki professorit sekä opettamaan että tutkimaan on vihdoin sitä mitä pitäisi jo olla. Tosin pelkkä opettaminen ja tutkiminen ei tee kenestäkään huippua. Tarvitaan muun muassa nykyistä enemmän pedagogisia taitoja todellisen oppimisen implementoimiseksi ja fasilitoimiseksi. Tahallista, typerää briljeeraamista, huuhaa!
Kolmas puhuja oli Toni-Matti Karjalainen, johtaa vissiin IDBM-ohjelmaa eli ei IMDB-ohjelmaa. Kyseinen ohjelma on ollut erään sortin pilottina asianomaisten korkeakoulujen toiminnan nivomisessa yhteen jo vuodesta 1995. Olikohan se peräti Newsweek, joka oli rankannut tämän uraauurtavan ohjelman johonkin yliopistojen maailmanlaajuiseen Top Ten -listaan. Pätevä kaveri tietysti, kaikkien koulujen kasvatti. Selkeä esiintyjä, edellisiin verrattuna uutta koulukuntaa, siisti parta ja ponnari. Slideshow tietysti trendikkäämpi kuin edellisillä. Bloggaa blogspotissa.
Tärkeimpään arvosteluun eli cocktail-tarjoiluihin. Kuohuviini oli maultaan jotakin perusvarmaa, vähän kuin Ballet. Hieman hapokas, melko makea. Joo, en tiedä aiheesta paljon roskaakaan, mutta toimi. Suolaiset tarjoilut olivat aika hyvät paitsi ne bruschettat. Sellainen cocktailpala ei toimi, joka on liian suuri yhteen sivistyneen tahdikkaaseen suupalaan ja hajoaa palasiksi puolivälistä haukatessa. I fall to pieces. Makukin oli ihan ok, ei enempää. Savuporotuulihatut olivat varsin oivallisia, täyteläinen ja kermainen maku, ehkä aavistuksen liian suolainen. Savu olisi saanut tuntua kielellä mielellään ripauksen voimakkaammin. Saaristolohileivät tikun nokassa olivat niin ikään osuma makuhermoon; tummaa leipää, välissä erään sortin lohiterriiniä kai ja koristeena päällä lohenmätiä. Kyllä ma näitä popsin, olenhan kalastajan tyttären poika.
Jos nyt joku nassupossu närkästyi tämmöisestä ruokarutinasta, kun nyt sai sentään ilmaiset tarjoilut, niin tiedoksi: pitää opetella tavoille, jotta voi vääntää niistä hersyvää huumoria. Se maku istuu kielellä kuin karhu mättäällä!
Minähän liikun kokkareissa kuin kala ui vedessä. Kuin silakka Intian valtameressä, kuin tonnikala Suomenlahdessa, kuin barracuda tunturipurossa. Ui kun ei muutakaan voi. Joka tapauksessa alumniväestö oli luonnollisesti enimmäkseen kultivoituneita ja menestyjiä yhteiskunnan, osa kenties ahavoituneitakin. En siis ollut kuitenkaan nuorin osallistuja, sillä ainakin minua TaiKkilaiseksi epäillyt neiti oli nuorempi. Todennäköisesti. En tehnyt kuolemansyntiä, naiset hyvät, päättelin. Epäilen vahvasti, että kukaan toinen osallistuja ei ollut työtön. Ei ainakaan työmarkkinatuen varassa. Ei löytynyt vielä mulle rahakasta taustatukijaa. Daddy Warbucks, were are thou?
Ei se tarjoilu kyllä ilmainen ollut. Salainen hyväntekijä alumnien joukossa oli kustantanut lystin, ja viestinään oli Aallon kasvattaminen lahjoituksin. Sävellahjan hengessä kaikki mukaan sopivaksi katsomallaan summalla! Minä voisin antaa vaikka kirstun saati sen täytteiden puutteessa sanallista tukea ja keksiä joitakin hienoja sloganeita paljon halvemmin kuin alan ammattilaisvärkkärit. Tästäkin lystistä onnistuin turisemaan taasen melkoisen runsaahkosti. Komiikkaan, politiikkaan, ohoi!
Tällaisissa kuvioissa siis käynnistyi uusi AA-kerho tai ehkäpä oikeammin A!A?-kerho. Siis A#All"on A&lu?mn;it! Mystistä tuo uusi markkinointimatsku. Toivottavasti suurin osa Aallon porukasta osaa kirjoittaa paremmin kuin Uuno Turhapuro armeijassa ja käytetyt graafiset suunnittelijat... Adjö.
torstai 28. tammikuuta 2010
sunnuntai 24. tammikuuta 2010
2009 - liikuntaa ja liikutusta
Takaisin sorvin ääreen, paluu rikospaikalle. No oikeasti, ei ole sorvia eikä tietääkseni rikostakaan täällä. Anyhow, figuratively speaking. Kerta kiellon päälle kuitenkin, setä muistelee vielä hetken verran edesmennyttä vuotta 2009. Melkein siis kanavoin Conan O'Brienin viimeaikaisia edesottamuksia. Eihän trilogia ole, jos on dialogia tai monologia. Viittaan siis pariin muisteloon kuun aiemmista vaiheista. Täydennetään kolmikko itselleni tärkeän asian, liikunnan aspektista.
Vuosi 2009 alkoi raskaasti minun mittapuillani, koska Puolustusvoimat pullauttivat minut potrassa kunnossa takaisin yhteiskuntaan jakojäännökseksi. Massa oli likimain 78 kilogrammaa eli omat ennätyslukemat ja kunto kohtalainen. Alkuvuonna tuli liikuttua hieman heikosti, ei tullut lenkkeilystä ja kuntosaleilusta vielä tapaa. Hieman tuli kevättalvella hiihdeltyä Ähtärin maisemissa. Kuokkaa tietenkin, kun ei tekniikka ja voimatasot riitä oikein vassuun. Välinepuoli taas pakottaa pois tuosta isiemme perinnöstä, pertsasta. Skating is the style of the day. Täytyy omasta hiihdosta todeta, että suksi ei luista leikiten, kun voitelu on heikommin hallussa kuin kansakuntamme etevillä edustajilla. No, olen vähitellen iän karttuessa oppinut nauttimaan hiihtelystä etenkin noina kauniina keväisinä päivinä, jolloin latu-uran jäärakeinen pinta siunaa kulkijaa ja aurinko kultaa metsämaisemat.
Kevät tuli myös 2009, ja lumi suli. Jokavuotinen odotus toteutui, vihertävä ruoho veti mielen valkoisen pallon maailmaan. Koitti aika leskentekijän, ajantappajan, nöyryyttäjän niin rikkaan kuin köyhänkin. Golfkauteni pääse vauhtiin vapun tienoilla Vihdin parkolmosella eli lyhyin siirtymin. Vanhoilla mailoilla vetelin koko kauden 2009 ja niin taidan kiskoa kesän 2010, koska ei vieläkään ole varaa ostaa uusia kamoja. Yli kymmenen vuotta on nykyisin paljon golfvälineissä. Vanha totuus päti kuitenkin edelleen: huonot lyönnit ja vimmainen yritys tahi varovainen svingailu johtavat nihkeään tuloskorttiin. Hyvä fyysinen ja henkinen kunto sekä tekninen ja taktinen taitamus antavat sunnuntaihakkurille paljon suurempia edistysaskeleita ja elämyksiä kuin yksikään hypermegadraiveri tai ihmekierrerakettipallo.
Kaudella 2009 pelasin ulkoilmassa muistini mukaan neljännessataa kertaa, joista puolet lapsuusmaisemissa Ähtärin Golfin kentällä. Muita visiittejä tein kaverin kanssa tai ilman, harvemmin kuitenkin, Pickalaan, Lakistoon, Taliin, Vuosaareen, Porvooseen ja EGS:n mainiolle kentälle. Ulkomaille on turha haaveilla niin kauan kuin säkissä on ne vanhat ProStaffit. Schade. Tasoitus ei romahtanut vaan jumitti enimmäkseen paikallaan kuten omistajansakin. Palloja hukkui likimain saman verran kuin löytyikin, joten tavoilleni uskollisesti en rikastuttanut valkoisten kuulien kauppiaita. Valitan, tai en oikeastaan. Golfin luonteen mukaisesti jotkin kierrokset olivat ylen nihkeitä ja surkean suututtavia, välistä peli kulki kuin luonnostaan ja säväytti tavoin auringonlaskun maalaaman honkaisen silhuetin, mutta pääasiassa eteni piikkikenkä kohtuullisen kontrastin lyöntipaletin puitteissa. Ei siis mitään uutta auringon alla, välissä tiin ja reiän...
Golfin vähäpätöinen vaan uskollinen harrastaja kun olen, niin toki pelasin myös viime vuonna muutaman klubikisan. Kolme henkilökohtaista scr/hcp-koitosta ja neljä kahden hengen scramblea. Parikisat menivät tuloksellisesti melko heikosti, ei ollut tuntuma ja luottamus omaan tekemiseen riittävä tasaisen tehokkaaseen tuloksentekoon. Kaverini kuitenkin innostui kyseisestä kisaformaatista, mikä on laskettava omalta osaltani golfkulttuuriteoksi. Lisäksi pariin otteeseen noita sangen pitkäksi venähtäviä puistokävelysessioita kevensi parin eri kenttämestarin seura. Heidän kanssaan voin jorinoida kentänhoidollisista ja golfarkkitehturaalisista aspekteista, jotka kumpainenkin ovat eittämättä kiinnostukseni kohde ynnä oivan golfelämyksen edellytys. Omaan pussiin kun Ähtärissä kisasin, niin palkintoja hieman pokkasin. Kevään 2009 avauskoitoksessa oli ilmassa alkukauden kankeutta. Alle metriin lipusta läväistyn mahtilyönnin siivittämänä rustasin kuitenkin vain hieman yli 90 korttiin.
Ähtärin Golf täytti 20 vuotta kuluneena kesänä, joten kaksipäiväiset mestaruuskisat olivat juhlamittelöt laveine osallistujalistoineen ja pitkine kierroksineen. Lauantaina jaettiin palkinnot harrastelijasarjassa eli handicapissa, ja tuolloin kiilasin itseni kakkospallille miesten sarjassa. Kerrankin ykkösväylä molemmilla yseillä pariin ja kierroksen kruunuksi minut kakkoseksi nostanut birdie viimeisellä väylällä jäivät päällimmäisinä mieleen. Päivä oli odotteluineen pitkä, mutta en antanut liiallisen kankeuden ja väistämättömien tunarointien kirvoittaman sapen kuohunnan pilata kokonaisuutta. Ehkä opin vähitellen iloitsemaan elämästä. 18. väylä: Tiesin tarvitsevani birkun tasoitukseen pääsemiseksi, joten varma avaus keskelle väylää. Jatko rautaseiskalla oli ehtaa rautaa eli vähän reiluun metriin lipusta. Hermoputti keskelle reikää sai minut vetämään ilmoille erään sortin teräsmiesnyrkinpuinnin, joka yllätti peliseurani. Enpä tosiaan ollut mikään väritön, nöyrä ja kiltti poika lapsuuden aikojen henkeen! Näin saatiin seuran sihteerille kerrankin palkintojenjakoon halailtavaksi alle kolmekymppisiä miehiä. Sunnuntaina ratkottiin todelliset mestarit viikonlopun kokonaistuloksen pohjalta, ja oma suoritustasoni jäi tahmealle perustasolle. Sainpa sentään komean rutistuksen viikonlopun viime reiälle, jossa pelikaverini yllätysisku miesten mestaruuteen mureni kalkkiviivoille.
Musta on tullu golfhullu - jo vuosia takaperin. Back in the good old 90's. Muutama väläys riippuvuutta ylläpitävistä hienoista hetkistä isketään vielä eetteriin. Kaksi birdieä Porvoossa etuysillä, harvinaista herkkua minun taitotasolla ja pelimäärillä. Tutustumiskierros Taliin suomalaisen golfin perinnemaille: ensi väylällä tyylikäs par ja kolmannella avaus alle metriin, tädit luulivat minua kovemmaksikin peluriksi, loppurundi vielä mukavasti kassiin ensikertalaiseksi Mätäjoen partaalla. Samassa paikassa olin toimitsijana Finnair Ladies Mastersissa, ja seurasin naisammattilaisten peliä lähietäisyydeltä. Ei vielä napattu meikäläistä mailapojaksi jollekin golfkaunottarelle, uutta matoa koukkuun kenties. Todistin kuitenkin sitäkin, kun Minea tössi lyöntinsä, kiroilla rätkäytti ja anteeksi pyyteli. Siinä on todellakin jotain perin suomalaista ja alkuvoimaista, kun elovenatyttö perkeleen päräyttää. Golfintoilijana muistelin lähinnä vain pelin maukkaimpia hetkiä enkä suinkaan arkirieskaa. Kerran tosin poltin kentällä päreeni niin pahoin, että wedge lenteli ympäriinsä kuin raivohullun sylki. Se oli rumaa eikä herrasmiestouhuista ollut havaintoakaan. Uudelle vuodelle on otettava tavoitteeksi maisemista nauttiminen ja typerien testosteroni- ja adrenaliiniryöppyjen hallitseminen.
Kesällä 2009 palasin suunnistusmetsään kahden vuoden tauon jälkeen. Fin5, kuntorata, hauholainen peitteinen metsä ja rillipääte riemastuttava runsas kesäsade. Suunnistus on mitä mainioin laji, mutta se on jäänyt minulta aivan liian vähälle. Liekö syynä osaltaan lapsuuden aikojen liiallinen kilpailuorientaatio seuraihmisten touhuissa? Tavoite täyttyi silti tuossa yksittäisessä orienteerauskoettelemuksessani: löysin kaikki oikeat rastit (ja vääriä kaupan päälle) enkä telonut itseäni, en edes juhannuksena pyöräyttämääni nilkkaa. Lisäksi sain vähän lisää ymmärrystä veljeni intohimoisesti urheilemaan pihkaniskojen, noiden tosiatleettien, kuninkuuslajiin.
Näissä merkeissä voisin turinoida taas vielä aivan tarpeettoman pitkästi, mutta jokainen treeni pitää osata päättää ennen silmien sumenemista. Vuoden 2009 lopulla sain kuitenkin tehtyä itselleni harjoitussuunnitelman, jota olen jopa osin pystynyt tähän päivään saakka toteuttamaan. Uintia kerran viikossa, lenkkeilyä ja lisäksi golfin tekniikkaharjoituksia todellisen edistyksen mahdollistamiseksi. Erittäin tärkeää minulle ja varmasti meille kaikille on venytteleminen: lihakset eivät ole aina jumissa ja liikkuvuus paranee olennaisesti eikä tähän tarvita kuin vartti päivässä näin alkuvaiheessa. Nyt uuden vuoden edetessä joutuin pitäisi minun vielä suunnata kulkuni kerran viikossa kuntosalille, jotta hoikka ruhoni saisi hieman lisää voimaa. 2010 ei tuo muutosta siihen, että liikkumaan lähteminen tuntuu usein vastentahtoiselta. Kun tuon kynnyksen ylittää ja hikeäkin hieman vuodattaa, niin taatusti jälkikäteinen tunne palkitsee.
Liikkukaa ja liikuttukaa, hyvät ihmiset! Löytäkää oma tapanne, mutta älkää tuhotko innostusta liiallisiin ja lihallisiin tavoitteisiin. Jo pelkkä kävely ja luonnon tarkkailu voivat olla majesteettisia elämyksiä. Joka muuta väittää, ei ole sinut aistiensa kanssa. Niin, ja se herran paino eli fyysikan massa. Putosi pirulainen jo joulun alla tuonne 74 kilogramman huitteille eikä mässäily auttanut asiaa. Runsas liikunta ja sopivat geenit mahdollistavat siis täysimääräisen ruoasta ja juomasta nauttimisen! Kukkaro tosin ei... Sanovat potrat potunpurijat läpipaskoksi, ehkä ovat oikeassa. Kunhan en ole läpeensä paska. Ethän sinäkään, ethän?
Vuosi 2009 alkoi raskaasti minun mittapuillani, koska Puolustusvoimat pullauttivat minut potrassa kunnossa takaisin yhteiskuntaan jakojäännökseksi. Massa oli likimain 78 kilogrammaa eli omat ennätyslukemat ja kunto kohtalainen. Alkuvuonna tuli liikuttua hieman heikosti, ei tullut lenkkeilystä ja kuntosaleilusta vielä tapaa. Hieman tuli kevättalvella hiihdeltyä Ähtärin maisemissa. Kuokkaa tietenkin, kun ei tekniikka ja voimatasot riitä oikein vassuun. Välinepuoli taas pakottaa pois tuosta isiemme perinnöstä, pertsasta. Skating is the style of the day. Täytyy omasta hiihdosta todeta, että suksi ei luista leikiten, kun voitelu on heikommin hallussa kuin kansakuntamme etevillä edustajilla. No, olen vähitellen iän karttuessa oppinut nauttimaan hiihtelystä etenkin noina kauniina keväisinä päivinä, jolloin latu-uran jäärakeinen pinta siunaa kulkijaa ja aurinko kultaa metsämaisemat.
Kevät tuli myös 2009, ja lumi suli. Jokavuotinen odotus toteutui, vihertävä ruoho veti mielen valkoisen pallon maailmaan. Koitti aika leskentekijän, ajantappajan, nöyryyttäjän niin rikkaan kuin köyhänkin. Golfkauteni pääse vauhtiin vapun tienoilla Vihdin parkolmosella eli lyhyin siirtymin. Vanhoilla mailoilla vetelin koko kauden 2009 ja niin taidan kiskoa kesän 2010, koska ei vieläkään ole varaa ostaa uusia kamoja. Yli kymmenen vuotta on nykyisin paljon golfvälineissä. Vanha totuus päti kuitenkin edelleen: huonot lyönnit ja vimmainen yritys tahi varovainen svingailu johtavat nihkeään tuloskorttiin. Hyvä fyysinen ja henkinen kunto sekä tekninen ja taktinen taitamus antavat sunnuntaihakkurille paljon suurempia edistysaskeleita ja elämyksiä kuin yksikään hypermegadraiveri tai ihmekierrerakettipallo.
Kaudella 2009 pelasin ulkoilmassa muistini mukaan neljännessataa kertaa, joista puolet lapsuusmaisemissa Ähtärin Golfin kentällä. Muita visiittejä tein kaverin kanssa tai ilman, harvemmin kuitenkin, Pickalaan, Lakistoon, Taliin, Vuosaareen, Porvooseen ja EGS:n mainiolle kentälle. Ulkomaille on turha haaveilla niin kauan kuin säkissä on ne vanhat ProStaffit. Schade. Tasoitus ei romahtanut vaan jumitti enimmäkseen paikallaan kuten omistajansakin. Palloja hukkui likimain saman verran kuin löytyikin, joten tavoilleni uskollisesti en rikastuttanut valkoisten kuulien kauppiaita. Valitan, tai en oikeastaan. Golfin luonteen mukaisesti jotkin kierrokset olivat ylen nihkeitä ja surkean suututtavia, välistä peli kulki kuin luonnostaan ja säväytti tavoin auringonlaskun maalaaman honkaisen silhuetin, mutta pääasiassa eteni piikkikenkä kohtuullisen kontrastin lyöntipaletin puitteissa. Ei siis mitään uutta auringon alla, välissä tiin ja reiän...
Golfin vähäpätöinen vaan uskollinen harrastaja kun olen, niin toki pelasin myös viime vuonna muutaman klubikisan. Kolme henkilökohtaista scr/hcp-koitosta ja neljä kahden hengen scramblea. Parikisat menivät tuloksellisesti melko heikosti, ei ollut tuntuma ja luottamus omaan tekemiseen riittävä tasaisen tehokkaaseen tuloksentekoon. Kaverini kuitenkin innostui kyseisestä kisaformaatista, mikä on laskettava omalta osaltani golfkulttuuriteoksi. Lisäksi pariin otteeseen noita sangen pitkäksi venähtäviä puistokävelysessioita kevensi parin eri kenttämestarin seura. Heidän kanssaan voin jorinoida kentänhoidollisista ja golfarkkitehturaalisista aspekteista, jotka kumpainenkin ovat eittämättä kiinnostukseni kohde ynnä oivan golfelämyksen edellytys. Omaan pussiin kun Ähtärissä kisasin, niin palkintoja hieman pokkasin. Kevään 2009 avauskoitoksessa oli ilmassa alkukauden kankeutta. Alle metriin lipusta läväistyn mahtilyönnin siivittämänä rustasin kuitenkin vain hieman yli 90 korttiin.
Ähtärin Golf täytti 20 vuotta kuluneena kesänä, joten kaksipäiväiset mestaruuskisat olivat juhlamittelöt laveine osallistujalistoineen ja pitkine kierroksineen. Lauantaina jaettiin palkinnot harrastelijasarjassa eli handicapissa, ja tuolloin kiilasin itseni kakkospallille miesten sarjassa. Kerrankin ykkösväylä molemmilla yseillä pariin ja kierroksen kruunuksi minut kakkoseksi nostanut birdie viimeisellä väylällä jäivät päällimmäisinä mieleen. Päivä oli odotteluineen pitkä, mutta en antanut liiallisen kankeuden ja väistämättömien tunarointien kirvoittaman sapen kuohunnan pilata kokonaisuutta. Ehkä opin vähitellen iloitsemaan elämästä. 18. väylä: Tiesin tarvitsevani birkun tasoitukseen pääsemiseksi, joten varma avaus keskelle väylää. Jatko rautaseiskalla oli ehtaa rautaa eli vähän reiluun metriin lipusta. Hermoputti keskelle reikää sai minut vetämään ilmoille erään sortin teräsmiesnyrkinpuinnin, joka yllätti peliseurani. Enpä tosiaan ollut mikään väritön, nöyrä ja kiltti poika lapsuuden aikojen henkeen! Näin saatiin seuran sihteerille kerrankin palkintojenjakoon halailtavaksi alle kolmekymppisiä miehiä. Sunnuntaina ratkottiin todelliset mestarit viikonlopun kokonaistuloksen pohjalta, ja oma suoritustasoni jäi tahmealle perustasolle. Sainpa sentään komean rutistuksen viikonlopun viime reiälle, jossa pelikaverini yllätysisku miesten mestaruuteen mureni kalkkiviivoille.
Musta on tullu golfhullu - jo vuosia takaperin. Back in the good old 90's. Muutama väläys riippuvuutta ylläpitävistä hienoista hetkistä isketään vielä eetteriin. Kaksi birdieä Porvoossa etuysillä, harvinaista herkkua minun taitotasolla ja pelimäärillä. Tutustumiskierros Taliin suomalaisen golfin perinnemaille: ensi väylällä tyylikäs par ja kolmannella avaus alle metriin, tädit luulivat minua kovemmaksikin peluriksi, loppurundi vielä mukavasti kassiin ensikertalaiseksi Mätäjoen partaalla. Samassa paikassa olin toimitsijana Finnair Ladies Mastersissa, ja seurasin naisammattilaisten peliä lähietäisyydeltä. Ei vielä napattu meikäläistä mailapojaksi jollekin golfkaunottarelle, uutta matoa koukkuun kenties. Todistin kuitenkin sitäkin, kun Minea tössi lyöntinsä, kiroilla rätkäytti ja anteeksi pyyteli. Siinä on todellakin jotain perin suomalaista ja alkuvoimaista, kun elovenatyttö perkeleen päräyttää. Golfintoilijana muistelin lähinnä vain pelin maukkaimpia hetkiä enkä suinkaan arkirieskaa. Kerran tosin poltin kentällä päreeni niin pahoin, että wedge lenteli ympäriinsä kuin raivohullun sylki. Se oli rumaa eikä herrasmiestouhuista ollut havaintoakaan. Uudelle vuodelle on otettava tavoitteeksi maisemista nauttiminen ja typerien testosteroni- ja adrenaliiniryöppyjen hallitseminen.
Kesällä 2009 palasin suunnistusmetsään kahden vuoden tauon jälkeen. Fin5, kuntorata, hauholainen peitteinen metsä ja rillipääte riemastuttava runsas kesäsade. Suunnistus on mitä mainioin laji, mutta se on jäänyt minulta aivan liian vähälle. Liekö syynä osaltaan lapsuuden aikojen liiallinen kilpailuorientaatio seuraihmisten touhuissa? Tavoite täyttyi silti tuossa yksittäisessä orienteerauskoettelemuksessani: löysin kaikki oikeat rastit (ja vääriä kaupan päälle) enkä telonut itseäni, en edes juhannuksena pyöräyttämääni nilkkaa. Lisäksi sain vähän lisää ymmärrystä veljeni intohimoisesti urheilemaan pihkaniskojen, noiden tosiatleettien, kuninkuuslajiin.
Näissä merkeissä voisin turinoida taas vielä aivan tarpeettoman pitkästi, mutta jokainen treeni pitää osata päättää ennen silmien sumenemista. Vuoden 2009 lopulla sain kuitenkin tehtyä itselleni harjoitussuunnitelman, jota olen jopa osin pystynyt tähän päivään saakka toteuttamaan. Uintia kerran viikossa, lenkkeilyä ja lisäksi golfin tekniikkaharjoituksia todellisen edistyksen mahdollistamiseksi. Erittäin tärkeää minulle ja varmasti meille kaikille on venytteleminen: lihakset eivät ole aina jumissa ja liikkuvuus paranee olennaisesti eikä tähän tarvita kuin vartti päivässä näin alkuvaiheessa. Nyt uuden vuoden edetessä joutuin pitäisi minun vielä suunnata kulkuni kerran viikossa kuntosalille, jotta hoikka ruhoni saisi hieman lisää voimaa. 2010 ei tuo muutosta siihen, että liikkumaan lähteminen tuntuu usein vastentahtoiselta. Kun tuon kynnyksen ylittää ja hikeäkin hieman vuodattaa, niin taatusti jälkikäteinen tunne palkitsee.
Liikkukaa ja liikuttukaa, hyvät ihmiset! Löytäkää oma tapanne, mutta älkää tuhotko innostusta liiallisiin ja lihallisiin tavoitteisiin. Jo pelkkä kävely ja luonnon tarkkailu voivat olla majesteettisia elämyksiä. Joka muuta väittää, ei ole sinut aistiensa kanssa. Niin, ja se herran paino eli fyysikan massa. Putosi pirulainen jo joulun alla tuonne 74 kilogramman huitteille eikä mässäily auttanut asiaa. Runsas liikunta ja sopivat geenit mahdollistavat siis täysimääräisen ruoasta ja juomasta nauttimisen! Kukkaro tosin ei... Sanovat potrat potunpurijat läpipaskoksi, ehkä ovat oikeassa. Kunhan en ole läpeensä paska. Ethän sinäkään, ethän?
keskiviikko 20. tammikuuta 2010
Kattaus 2009
Joka vuosi kiskomme kitusiimme ja survomme suihimme suuret määrät ruokaa ynnä juomaa. Onko se hyvää? Entä terveellistä? Kallista? Eettistä? Älkää minulta kysykö, sillä minulla on vain oma mielipiteeni, vajavainen sellainen se onkin. Oli niin tai näin, ruoka ja juoma saavuttivat huomioni pitkin vuotta 2009 yhä kasvavassa määrin. Ei siksi, että olisin syönyt itseni turvoksiin tai perikatoon, vaan siksi, että ruoanlaitto sattuu kiinnostamaan minua alati enemmän.
Vuonna 2009 söin ja join monta kertaa maittavasti. Monasti sain kiittää muita tarjoiluista, lähinnä sukulaisiani ja tietysti äitiäni. Sen verran mammanpoika olen, että äidin vaikutus ruoanlaittofilosofiaani on selkeä ja kiistaton. Ruoan pitää olla maittavaa, täyttävää ja yleensä edullista eikä allergioita ja dieettejä saa ylenkatsoa. Sattuneista syistä tosin jouduin semmoiseen budjettikriisiin, että ei siinä suuremmin ravintoloissa juostu tai kalliimman puoleisia elintarvikkeita kotiin kannettu. Enpä myöskään voinut (enkä halunnut) pönkittää egoani erilaisin ekologisin tuottein. Valitan, luomu ja reilu kauppa, minulla on teihin sangen heikosti varaa, vaikka en teitä hyljeksikään.
Miten voin siis syödä hyvin, kun ei minulla ole varaa nirsoiluun tai mässäilyyn? No, tietysti opettelemalla itse lisää ruoanlaiton ja hieman myös leivonnan saloja. Työttömällähän on tunnetusti aikaa. Vuoden mittaan valmistuivat siis satunnaisen vaihtelevaan tahtiin lukuisat keitot, laatikot, kastikkeet, munakkaat, kalat, lihat, salaatit, piirakat ynnä muut tekeleet, joita intouduin tekemään. En ole mestarikokki, mutta kertaakaan en onnistunut tekemään syömäkelvotonta sapuskaa. Kerran oli lähellä... Makutuomareita ei tosin juuri ollut herra Jääviyden lisäksi, mutta ei veljenikään valittanut niistä murkinoista, joita hänelle syötin. Hän on sentään keliaakikko, enkä ole myrkytystilaa vielä keittiötekosillani synnyttänyt.
Omakohtainen ruokafilosofiani on alkanut hahmottua taitojeni ja ennen kaikkea kokeilunhaluni kasvaessa. Kemia ja laboratoriot ovat minulle melko tuttuja, joten minua on aiemmin vaivannut liian kirjaimellinen ruokaohjeiden noudattaminen. Ohjeita kyllä sopii seurata ensikertalaisena ja etenkin leivontapuuhissa, mutta muutoin olen alkanut sävellellä omiani yhä enemmän. Nähdäkseni ruoanlaitossa on käytettävä mielikuvitusta, ja mikään ei kehitä sitä paremmin kuin niukkoihinkin resursseihin mukautuminen sekä turhan kiireen välttäminen. Kun kuiva- ja jääkaappisi ovat puolityhjiä etkä ole erityisesti ostanut ruokatarpeita johonkin ateriaan, annat ajatuksen juosta ja loihdit jotakin uutta. Ei siitä varmaan mitään klassikkoa synny, mutta maailmanhistoria tuntee kyllä monta moisen syntyhistorian omaavaa ruokakulttuurin kulmakiveäkin. Pizzataksi on tylsämielisten vitsaus!
Kun on niukka ruokabudjetti, niin oppii arvostamaan juureksia. Perunoista, porkkanoista, sipuleista sun muista aliarvostetuista tarpeista saa jopa makuihmeitä aikaan. Edullista, ekologista - kyllä. Trendikästä - ei, vaan ei sen väliä. Omiksi uusiksi suosikkiaineksiksi nousivat muun muassa tuore inkivääri, chilipaprika ja selleri. Vahvoja makuja, vahva mies - tai niin se luulee. Kasvissyöjiä on kiitettävä parantuneista soijatuotevalikoimista. Soijakerma sopii oikeasti tavallista kermaa paremmin moniin uuniruokiin sekä kastikkeisiin, rakenne on täydellinen ja maku täyteläinen. Keveys kaupan päälle.
Oma lukunsa herkkujen joukossa ovat kotimaiset metsämarjat ja -sienet. Kipeytin pitkän selkäni lapsuuden maisemissa Hauholla Ilmoilan kylän maastoissa mustikoiden ja vadelmien äärellä. Tuskaa lievitti itse leivottu kuningatarpiirakka keltaisessa maissitaikinakuoressa vaniljakastikkeen kera. Marjamies on kuitenkaan bulkkimitoissa ole vaan sienet on minun juttuni. Paletti koostuu toistaiseksi lähinnä helpoista herkuista, vaaleaorakkaista, kanttarelleista ja suppilovahveroista. Sienimetsä on vänkä paikka: ensin ei löydy mitään, mutta sieninenä vertyy hiljakseen. Joskus metsän herkkuja alkaa löytyä solkenaan, ja se tunne on ylevä. Kypsyvien marjojen ja sienien kutsuva tuoksu on jälleen yksi hyvä syy jaksaa seuraavaan kesään. Kermainen sienikastike on erinomaista, soijakermainen suorastaan kuninkaallista. Talven pimeyttä lievittävät osaltaan itse poimitut kuivatut suppilovahverot ja pakastetut marjat.
Ruoka-aineallergiat eivät ole kulinaarinen maailmanloppu. Jos minäkin kykenen tekemään gluteenittomia leipiä, muffinsseja, piirakoita ja pizzaa puhumattakaan lukuisista muista helpommista ruokalajeista, niin se ei ole liian vaikeaa. Hyvää, jopa erinomaista ruokaa voi myös tehdä ilman maitoa, lihaa tai voita. Nirsoilu ja mielikuvituksettomuus on luusereiden hommaa. Kaikesta ei tarvitse pitää, mutta kokeilkaa vuonna 2010 rohkeasti uusia makuja ja aineita!
Totta se on. Join viinaa enemmän vuonna 2009 kuin yhtenäkään aikaisempana vuonna. Tietysti enimmäkseen toisten laskuun. Totesin, että viinanjuonti ei ole lajini. Runsaahko alkoholipitoinen juomailu reilun aterian yhteydessä ei kuitenkaan ole sama asia. Väistämätön mieltymykseni juomissa on edelleen: vähemmän ja laadukasta kuin enemmän ja bulkkia. Alkoholijuomat ovat parhaimmillaan maisteltuina hyvässä seurassa vailla kiireen häivää.
Eräs parhaista saamistani lahjoista on kummitätini minulle rippilahjaksi antama Aura Liimataisen Parasta kotiruokaa-kirja. Täynnä perusreseptejä, joita voi muokata tuntemusten mukaan. TV:n ruokaohjelmat ovat toisinaan hyvä inspiraation lähde. Katsokaapa vaikka No Reservations -ruoka/matkailuohjelmaa, Anthony Bourdain viihdyttää myös sanojen ja huumorin ystävää. Top Chef -sarjaakin aloin viimein seurata ja joitakin muitakin perinteisestä studiokeittiöformaatista poikkeavia sarjoja satunnaisesti.
Vuonna 2010 minulla on toivottavasti vähemmän aikaa tuumailla ruoanlaittoa. Ei siksi, että se olisi tylsää, vaan työn tarpeellisuuden vuoksi. Toivottavasti kuluva vuosi tuo mukanaan kuitenkin enemmän mahdollisuuksia jakaa ruoanlaitto- ja ruokailuhetkiä muiden makuja ja pohdintoja arvostavien kanssa. Slow food maistuu kaiken muun hyvän lisäksi inhimillisyyden parhailta puolilta. Eikä se fast foodkaan ole välttämättä tympeätä rasvaa luontoa tuhoavissa kertakäyttökääreissä. Vielä kun joku hoitaisi tiskit tai edes korkeamman tiskipöydän!
Omia bravuureitakin alkaa ilmaantua kokeilujen myötä: silakkarullat, lihapullat, kanttarellikastike, konjakilla maustettu omenapiirakka, uunipuuro, punajuurivuoka, perunaruoat. Tänä vuonna lisää, toivottavasti. Lupaan kuitenkin tarjota oman syvällisen seurani lisäksi myös itsetehtyä ruokaa niille, jotka luonani tulevat vierailemaan (ennakkovaroituksen pohjalta). Muistakaa: ruoka-aineallergiat >> ruoka-aine-ennakkoluulot.
Maistakaa ja muistakaa myös vuosi 2010!
Vuonna 2009 söin ja join monta kertaa maittavasti. Monasti sain kiittää muita tarjoiluista, lähinnä sukulaisiani ja tietysti äitiäni. Sen verran mammanpoika olen, että äidin vaikutus ruoanlaittofilosofiaani on selkeä ja kiistaton. Ruoan pitää olla maittavaa, täyttävää ja yleensä edullista eikä allergioita ja dieettejä saa ylenkatsoa. Sattuneista syistä tosin jouduin semmoiseen budjettikriisiin, että ei siinä suuremmin ravintoloissa juostu tai kalliimman puoleisia elintarvikkeita kotiin kannettu. Enpä myöskään voinut (enkä halunnut) pönkittää egoani erilaisin ekologisin tuottein. Valitan, luomu ja reilu kauppa, minulla on teihin sangen heikosti varaa, vaikka en teitä hyljeksikään.
Miten voin siis syödä hyvin, kun ei minulla ole varaa nirsoiluun tai mässäilyyn? No, tietysti opettelemalla itse lisää ruoanlaiton ja hieman myös leivonnan saloja. Työttömällähän on tunnetusti aikaa. Vuoden mittaan valmistuivat siis satunnaisen vaihtelevaan tahtiin lukuisat keitot, laatikot, kastikkeet, munakkaat, kalat, lihat, salaatit, piirakat ynnä muut tekeleet, joita intouduin tekemään. En ole mestarikokki, mutta kertaakaan en onnistunut tekemään syömäkelvotonta sapuskaa. Kerran oli lähellä... Makutuomareita ei tosin juuri ollut herra Jääviyden lisäksi, mutta ei veljenikään valittanut niistä murkinoista, joita hänelle syötin. Hän on sentään keliaakikko, enkä ole myrkytystilaa vielä keittiötekosillani synnyttänyt.
Omakohtainen ruokafilosofiani on alkanut hahmottua taitojeni ja ennen kaikkea kokeilunhaluni kasvaessa. Kemia ja laboratoriot ovat minulle melko tuttuja, joten minua on aiemmin vaivannut liian kirjaimellinen ruokaohjeiden noudattaminen. Ohjeita kyllä sopii seurata ensikertalaisena ja etenkin leivontapuuhissa, mutta muutoin olen alkanut sävellellä omiani yhä enemmän. Nähdäkseni ruoanlaitossa on käytettävä mielikuvitusta, ja mikään ei kehitä sitä paremmin kuin niukkoihinkin resursseihin mukautuminen sekä turhan kiireen välttäminen. Kun kuiva- ja jääkaappisi ovat puolityhjiä etkä ole erityisesti ostanut ruokatarpeita johonkin ateriaan, annat ajatuksen juosta ja loihdit jotakin uutta. Ei siitä varmaan mitään klassikkoa synny, mutta maailmanhistoria tuntee kyllä monta moisen syntyhistorian omaavaa ruokakulttuurin kulmakiveäkin. Pizzataksi on tylsämielisten vitsaus!
Kun on niukka ruokabudjetti, niin oppii arvostamaan juureksia. Perunoista, porkkanoista, sipuleista sun muista aliarvostetuista tarpeista saa jopa makuihmeitä aikaan. Edullista, ekologista - kyllä. Trendikästä - ei, vaan ei sen väliä. Omiksi uusiksi suosikkiaineksiksi nousivat muun muassa tuore inkivääri, chilipaprika ja selleri. Vahvoja makuja, vahva mies - tai niin se luulee. Kasvissyöjiä on kiitettävä parantuneista soijatuotevalikoimista. Soijakerma sopii oikeasti tavallista kermaa paremmin moniin uuniruokiin sekä kastikkeisiin, rakenne on täydellinen ja maku täyteläinen. Keveys kaupan päälle.
Oma lukunsa herkkujen joukossa ovat kotimaiset metsämarjat ja -sienet. Kipeytin pitkän selkäni lapsuuden maisemissa Hauholla Ilmoilan kylän maastoissa mustikoiden ja vadelmien äärellä. Tuskaa lievitti itse leivottu kuningatarpiirakka keltaisessa maissitaikinakuoressa vaniljakastikkeen kera. Marjamies on kuitenkaan bulkkimitoissa ole vaan sienet on minun juttuni. Paletti koostuu toistaiseksi lähinnä helpoista herkuista, vaaleaorakkaista, kanttarelleista ja suppilovahveroista. Sienimetsä on vänkä paikka: ensin ei löydy mitään, mutta sieninenä vertyy hiljakseen. Joskus metsän herkkuja alkaa löytyä solkenaan, ja se tunne on ylevä. Kypsyvien marjojen ja sienien kutsuva tuoksu on jälleen yksi hyvä syy jaksaa seuraavaan kesään. Kermainen sienikastike on erinomaista, soijakermainen suorastaan kuninkaallista. Talven pimeyttä lievittävät osaltaan itse poimitut kuivatut suppilovahverot ja pakastetut marjat.
Ruoka-aineallergiat eivät ole kulinaarinen maailmanloppu. Jos minäkin kykenen tekemään gluteenittomia leipiä, muffinsseja, piirakoita ja pizzaa puhumattakaan lukuisista muista helpommista ruokalajeista, niin se ei ole liian vaikeaa. Hyvää, jopa erinomaista ruokaa voi myös tehdä ilman maitoa, lihaa tai voita. Nirsoilu ja mielikuvituksettomuus on luusereiden hommaa. Kaikesta ei tarvitse pitää, mutta kokeilkaa vuonna 2010 rohkeasti uusia makuja ja aineita!
Totta se on. Join viinaa enemmän vuonna 2009 kuin yhtenäkään aikaisempana vuonna. Tietysti enimmäkseen toisten laskuun. Totesin, että viinanjuonti ei ole lajini. Runsaahko alkoholipitoinen juomailu reilun aterian yhteydessä ei kuitenkaan ole sama asia. Väistämätön mieltymykseni juomissa on edelleen: vähemmän ja laadukasta kuin enemmän ja bulkkia. Alkoholijuomat ovat parhaimmillaan maisteltuina hyvässä seurassa vailla kiireen häivää.
Eräs parhaista saamistani lahjoista on kummitätini minulle rippilahjaksi antama Aura Liimataisen Parasta kotiruokaa-kirja. Täynnä perusreseptejä, joita voi muokata tuntemusten mukaan. TV:n ruokaohjelmat ovat toisinaan hyvä inspiraation lähde. Katsokaapa vaikka No Reservations -ruoka/matkailuohjelmaa, Anthony Bourdain viihdyttää myös sanojen ja huumorin ystävää. Top Chef -sarjaakin aloin viimein seurata ja joitakin muitakin perinteisestä studiokeittiöformaatista poikkeavia sarjoja satunnaisesti.
Vuonna 2010 minulla on toivottavasti vähemmän aikaa tuumailla ruoanlaittoa. Ei siksi, että se olisi tylsää, vaan työn tarpeellisuuden vuoksi. Toivottavasti kuluva vuosi tuo mukanaan kuitenkin enemmän mahdollisuuksia jakaa ruoanlaitto- ja ruokailuhetkiä muiden makuja ja pohdintoja arvostavien kanssa. Slow food maistuu kaiken muun hyvän lisäksi inhimillisyyden parhailta puolilta. Eikä se fast foodkaan ole välttämättä tympeätä rasvaa luontoa tuhoavissa kertakäyttökääreissä. Vielä kun joku hoitaisi tiskit tai edes korkeamman tiskipöydän!
Omia bravuureitakin alkaa ilmaantua kokeilujen myötä: silakkarullat, lihapullat, kanttarellikastike, konjakilla maustettu omenapiirakka, uunipuuro, punajuurivuoka, perunaruoat. Tänä vuonna lisää, toivottavasti. Lupaan kuitenkin tarjota oman syvällisen seurani lisäksi myös itsetehtyä ruokaa niille, jotka luonani tulevat vierailemaan (ennakkovaroituksen pohjalta). Muistakaa: ruoka-aineallergiat >> ruoka-aine-ennakkoluulot.
Maistakaa ja muistakaa myös vuosi 2010!
maanantai 11. tammikuuta 2010
Toimituksellista linjanvetoa
Blogistic issueS eli ystävien kesken BS tulee uudistumaan vuoden 2010 aikana. Osa BS-toimituksesta on sitä mieltä, että nykyajan hektisessä maailmassa lukijat eivät ole kykeneviä, eikun halukkaita lukemaan pitkiä tekstejä. Siis BS:n on tarkistettava toimituksellista linjaansa pysyäkseen hengissä kvartaalitalouden tyrskyissä.
Vuosi 2010 tuo mukanaan niin lyhyitä kuin pitkiäkin juttuja eli jokaiselle jotakin omaan makuun sopivaa BS:ää. Narina- ja avautumistoimitus (N/A) pyritään pitämään kurissa, jotta kulttuuri-, ruoka- ja urheilu/reippailutoimitukset ynnä muut toimitukselliset alalajit saavat palsta- ja elintilaa. Toimituksemme hakee vielä linjaansa lyhykäisen syntyhistoriansa vuoksi, joten pyydämme BS-lukijoilta ymmärrystä ja luotamme heidän järkeensä ynnä tunteeseensa. Tai ainakin niin haluamme heidän uskovan...
BS-toimitus lähettää kaikille myöhästyneet Uuden Vuoden toivotukset. Hyvää tai onnellista uutta vuotta emme kuitenkaan valtamedian tavoin toivota, sillä sehän olisi latteaa, ajattelematonta, epärealistista ja jopa suorastaan valheellista. Sen sijaan toivomme kaikille kriittistä ja ajatuksia herättävää Uutta Vuotta! Toivottavasti nautitte elämän pienistä hetkistä ja kohtaatte vastaan tulevat koettelemukset avoimin, oppimiseen ja kehittymiseen tähtäävin mielin.
Feel free to comment.
BS-toimitus haluaa vielä lopuksi muistuttaa lähdekritiikin todellisista juurista, jotka ovat vielä ainakin kokeneiden eränkävijöiden ja alkuasukkaiden mielissä:
Lähteet ovat elintärkeitä, koska kaikki tarvitsevat virkistystä. Juo kuitenkin vain niistä lähteistä, joista saa hyvää ja terveellistä makeaa vettä.
Terveisin,
O. Lavi
tyhjäntoimittaja ja pää-BS
Vuosi 2010 tuo mukanaan niin lyhyitä kuin pitkiäkin juttuja eli jokaiselle jotakin omaan makuun sopivaa BS:ää. Narina- ja avautumistoimitus (N/A) pyritään pitämään kurissa, jotta kulttuuri-, ruoka- ja urheilu/reippailutoimitukset ynnä muut toimitukselliset alalajit saavat palsta- ja elintilaa. Toimituksemme hakee vielä linjaansa lyhykäisen syntyhistoriansa vuoksi, joten pyydämme BS-lukijoilta ymmärrystä ja luotamme heidän järkeensä ynnä tunteeseensa. Tai ainakin niin haluamme heidän uskovan...
BS-toimitus lähettää kaikille myöhästyneet Uuden Vuoden toivotukset. Hyvää tai onnellista uutta vuotta emme kuitenkaan valtamedian tavoin toivota, sillä sehän olisi latteaa, ajattelematonta, epärealistista ja jopa suorastaan valheellista. Sen sijaan toivomme kaikille kriittistä ja ajatuksia herättävää Uutta Vuotta! Toivottavasti nautitte elämän pienistä hetkistä ja kohtaatte vastaan tulevat koettelemukset avoimin, oppimiseen ja kehittymiseen tähtäävin mielin.
Feel free to comment.
BS-toimitus haluaa vielä lopuksi muistuttaa lähdekritiikin todellisista juurista, jotka ovat vielä ainakin kokeneiden eränkävijöiden ja alkuasukkaiden mielissä:
Lähteet ovat elintärkeitä, koska kaikki tarvitsevat virkistystä. Juo kuitenkin vain niistä lähteistä, joista saa hyvää ja terveellistä makeaa vettä.
Terveisin,
O. Lavi
tyhjäntoimittaja ja pää-BS
sunnuntai 10. tammikuuta 2010
Työttömän työn vuosi 2009
Vuosi 2009 oli minulle iso tai rehellisemmin helvetin iso pettymys, kun puhutaan työasioista. Niin, 5.1.2009 ilmoittauduin työttömäksi työnhakijaksi, koska muuta vaihtoehtoa ei tuolloin ollut. Kotiuduin asepalveluksesta 2.1.2009, mutta en voinut siitä iloita nuorten miesten tavoin. Olin toki tyytyväinen intin loppumiseen, koska se ei ollut hehkeää saati järkevää hommaa kuin ehkä satunnaisesti. Lisäksi todistin itselleni ja kenties joillekin lähimmäisilleni, että minä en suinkaan ole mikään surkimus edes armeijassa. Ei alkuunkaan. No, vuoden alku oli heti pirun rankkaa, kun ei ollut tietoa työstä tai kunnollisesta toimeentulosta. Olin sangen stressaantunut, mutta onneksi vanhemmat ja kokeneemmat ihmiset tarjoilivat minulle latteuksiaan niin suoraan päin naamaa kuin välillisestikin kaikenlaisilla lisukkeilla höystettynä.
Mitä? Voiko diplomi-insinööri olla muka työtön?
No voi voi. On se niin ikävää, mutta kyllä sulle pian jotain löytyy.
Kaikkihan me ollaan joskus oltu työttömiä. Et sä nuorimies vielä tiedä työttömyydestä mitään.
Lähe opiskelemaan vaikka lähihoitajaks. Ainakin ois töitä.
Mitäpä minä tuohon oikein sanoisin. Mistä näitä saatanan tonttuja oikein tulee? Olemmeko me kollektiivisesti näin tolkuttoman idioottimaisia, kun kohtaamme jotakin ikävää ja/tai meille henkilökohtaisesti vierasta? Turpa kiinni, jos henki haisee!
Olen siis siirtynyt jo toiseen vuoteen jälkeen Työttömyyden alun (jTa.) eli ensimmäinen vuosipäivä on vietetty. Lisäksi arki on aika rankkaa länsimaisella mittapuulla, koska minun on tultava toimeen työmarkkinatuella ja asumislisällä. Eihän se tietenkään riitä kuin pelkkään kituuttamiseen, joten pakko oli nuoren miehen niellä katkeraa kalkkia ja hakea välillä toimeentulotukea. Tämä siis siksi, että voisin maksaa asumislisän omavastuun ja surkean pienen työmarkkinatuen verot elinkustannusten päälle. Sata-komitea ei taida saada tähän epäkohtaan mitään järkeä, koska eturistiriidat hyydyttävät järjenjuoksun. Työmarkkinajärjestöt puhuvat paskaa ja petaavat jäsenilleen, moneen verrattuna etuoikeutetuille suomalaisille, paremman turvan aivan kuten kapitalistisiatkin. No, ahneushan on hyvä asia kuten joku sangen fiksu talouspomo totesi. Kai meitä saakin pitää yhteiskunnan pohjasakkana, työttömiä, sairaita, kotivanhempia ja pätkätyöläisiä siis. Eläköön Suomi, maailman hyvinvoinnin mallikappale! Kritiikki pois, koska muilla mailla on asiat huonommin! Sehän todistaa meidän olevan oikeassa...
Työnhaku on rankkaa työtä. Itsensä pitää lyödä likoon kerrasta toiseen, vaikka tuloksena on yleensä hylkäys ja tyhjä toivotus paremmasta onnesta jatkossa. Nyt on työnantajan markkinat: työhakemusten vaateet ovat sangen pitkälle räätälöityjä, kun ei ole (vielä) sopivia suhteita työllistymisessä oikaisemiseen. Ei paljon nuorta DI:tä lykästä, kun hakijoita on joka paikkaan vähintään kymmeniä ellei satoja. Viiden vuoden työhistoriaa ei oikein saa syntymään, kun joutuu riutumaan työttömänä. Eikä myöskään voi liittyä työttömyyskassaan, kun ei ole missään vaiheessa ollut riittävän pitkään töissä. Opiskeluaikojen lukuisat kesätyötkin ovat kuulemma ei-minkään-arvoisia, kunnes vihdoin pääsen valittujen ovesta sisään työmarkkinoille. Talouslama tuntui myös tappaneen ne suhteet, jotka hiki hatussa rakensin pariin kemianteollisuuden firmaan. Jo ennen taantumaa oli kuulemma tarvetta työntekijöille, mutta heitä ei saanut palkata. Niinhän se on, että ei se työ ole mihinkään kadonnut, mutta rahat riittää harvemmille, kun ne jaetaan harvemmille. Pokeriturnausten logiikalla siis: se voittaa, joka kusettaa kaikkia muita!
Joku nokkelan sukkela immeinen varmaan nyt kelaa aivosopukoissaan sitä mantraa, että hyvähän se on työttömän rutista tekemättä mitään. Kyllä, osa porukasta ei saa töitä, koska ei hae sitä eikä kehitä kykyjään. Ei, kaikki työttömät eivät ole alikoulutettuja, liian vanhoina pidettyjä tai huonoja työntekijöitä. Sellainen yhteiskunta ja maailma, jolla on mielestään varaa nöyryyttää hyvin merkittävää osaa nuorista kansalaisistaan vailla työtä, sahaa omia puujalkojaan. Samaa se tekee uuvuttamalla osan porukasta liialla ja toiset liian vähällä työllä. Tulevat eläkeläiset, minä on tule pelastamaan teitä paskavaipoistanne, jos te pilkkaatte minua ja syljette päälleni! Todennäköisesti en ole yksin lähdössä näihin epäisänmaallisiin pullamössövankkureihin kuten IS/IL asian voisi otsikoida. Minä en hylkää niitä, jotka eivät hylkää minua vaikeinakaan aikoina! En enää kääntele toista poskeani päivästä toiseen, vaikka Jeesukseen turvaankin. Ei muuten Jessekään tehnyt aina niin. Tarkistakaa Raamatusta, jos ette usko.
Palataanpa töihin. Olen tehnyt monenlaista työtä duunarien ja pomojen, miesten ja naisten, kouluja käyneiden ja käymättömien, nuorten ja vanhojen, siis kaikenlaisten viheltäjien parissa. Joka paikassa olen tullut vähintään melko hyvin toimeen ja useimmissa paikoissa olenkin työskennellyt pariin otteeseen. Tiedän varsin hyvin, että en ole työttömänä siksi, että olisin huonompi kuin työlliset. Minulla on varsin monia ominaisuuksia, joita tulevaisuuden työelämässä sanotaan tarvittavan lukuisten todellistenkin asiantuntijoiden mielestä. Toisin kuin, ah, niin monella itseään helvetin loistavana työntekijänä itseään pitävällä. Minä tunnen kuitenkin itseni, opittavaa on paljon tässä päässä. Kaikissa historiani työpaikoissa olen nähnyt niin ruikuttavia ja laiskistuneita veronmaksajia kuin arvostettavia sorvinpyörittäjiä. Moni ansaitsisi työssään enemmän arvostusta, moni työtön työtä ja moni työllinen potkut persiille. Valitettavasti ihmisten kykyyn ja haluun perustuva työnjaon New Deal ei toteudu koskaan, vaikka se olisi kuinka oikeudenmukaista ja kustannustehokasta.
Taitaa olla parasta karsia näitä rönsyjä tällä erää, ettei koko puutarha kuolisi synkkien varjojen alle. Olin minä oikeasti, siis rahallista korvausta vastaan, töissä vuonna 2009. Taisi palkkatuloja kertyä ruhtinaallisesti yli 2200 metrin edestä, jos ymmärretään sentit väärässä asteikossa. Kerran pääsin työhaastatteluun, jossa vakuutin työhönottajan taidoistani. Valmennuskurssilla opettaminen oli antoisaa vaikkakin raskasta työtä, ja niissä hommissa jatketaan myös vuonna 2010. Viimeksi täyttynyt vuosi vakuutti minut siitä, että haluan työskennellä opettamisen parissa jos en täysipäiväisesti niin ainakin osan aikaa. Tosin sellainen pikasijaistaminen, jota yllättävän vähän pääsin lukioissa tekemään, ei ole innostavaa hommaa. Toisen hätäsijaisena ei oikein voi kehittää opetusta, minkä pitäisi olla jokaisen opettajan sydämessä. No, ainakaan en ollut se hämmentyvä ja tympääntynyt tyyppimallisijainen.
Heti näkee, että susta tulis hyvä opettaja.
Sulla on oikeanlaista kärsivällisyyttä opettamiseen.
Ei muuta kuin politiikkaan! Jutut on jo kunnossa.
Kyllä sulla ois eväitä stand up -komiikkaan. Tuun kattomaan, jos joskus rupeet esiintymään. Olisin otettu, jos muistaisit mut.
Jatka vaan tota sun huumoria. Näin, että monet tuli iloisiks sun jutuista.
Onneksi sain osakseni myös hyvää palautetta ja kiitoksia. Tosin osa niistä saattoi olla vain mielistelyä ja tyhjiä kohteliaisuuksia, mutta osa taas todellisia ellen kohdannut montaa patologista valehtelijaa. No, varsinkin tuo politiikkakommentti taisi olla seurausta siitä, kun suomalainen mies voitelee kurkkuaan muullakin kuin eläinrasvalla. Erityisen rohkaisevaa oli saada valmennuskurssilaisilta jopa loistavaa palautetta kannustuksesta. Kykenen siis opettamaan ja auttamaan monenlaisia ihmisiä kannustavasti, vaikka itse jäin kovin vähälle siinä suhteessa lapsena ja nuorena. Pystyn siis kannustamaan ja rakentamaan yhteistä hyvää, vaikka minua välistä suoraan sanottuna vituttaa aivan järjettömästi tämä nykyinen elämäntilanteeni. En siis ole menetetty tapaus, kunhan vain pysyn järjissäni...
Toki tein edellisen vuoden mittaan myös palkatonta työtä. Olin toimitsijana ammattilaisten golfkilpailuissa ja valvojana ysiluokkalaisten leirikoulussa, eikä ollut juuri sopeutumisvaikeuksia kummassakaan. Asuin veljeni kanssa samassa kämpässä, mikä tarkoitti hänen sairautensa vuoksi käytännössä omaishoitajan töitä aina välillä. Ruoanlaittoa, kauppareissuja, siivousta, pyykinpesua... Se kävi liian raskaaksi nuorelle miehelle, joka ei tunnu millään pääsevän rakentamaan omaa elämäänsä työssä, toimeentulossa ja ihmissuhteissa. Lisäksi lainsäädäntö ja byrokratia tekivät yhteisasumisesta järjetöntä. Saimme veljeni kanssa kolmioon asumislisää paljon vähemmän kuin minun ollessa opiskelija tai varusmies, koska... No paskat, en jaksa selittää helvetin typerää byrokratiakoukeroa enää. Kysykää Kelasta, mutta älkää uskoko heidän vastauksiaan. Jos olisin työllistynyt asuessamme samassa kämpässä, niin olisin joutunut kustantamaan myös veljeni asumisen. Häneltä olisi viety asumistuki pois.
Lopulta muutimme erillemme, veljeni ja minä. Sekin pitää taas toteuttaa aivan turhauttavan vaikeasti. Minä sain, kiitos äitini, vihdoin maksukykyni alhaisiin rajoihin sopivan vuokrakämpän, josta tosin on lähdettävä viimeistään ensi kesänä. Veljeni jäi isoon kolmioon, jonka vuokraa hän ei voinut maksaa. No, sosiaalitoimisto maksoi erotuksen ja vasta sitten veljeni sai asunnon kaupungilta, vaikka heidän oma neuvojansa oli sitä puoltanut sairauden takia jo kuukausia aiemmin. Naurettavaa, että kaiken maailman särkyvien avoparien puoliskot ja itsenäistyvät bilettäjät ovat kaupungin asuntojonossa samanarvoisessa tilanteessa kuin sairas ja vähävarainen nuori ihminen.
Joo, rutinaksi lipsahti taas. Opiskelin minä myös vuonna 2009, nimittäin kasvatustiedettä Avoimessa yliopistossa. Tosin minun oli pakko hidastaa tahtia, koska työtön saa tehdä vain viisi opintopistettä kuukautta kohden menettämättä työmarkkinatukia. Nyt on kuitenkin appro kassissa ja arvosanalinja oli viitosnelosta. Monet sosiologian ja kasvatustieteen asiat olivat minulle yllättävän tuttuja, vaikka en ollut alaan ennen perehtynytkään. Vuosikausien pohdintani, havainnointini, keskusteluni ja järkeilyni ovat arvokkaita enkä ole mennyt täysin metsään niine hyvineen.
Haluaisin opiskella lisää kasvatustiedettä, jotta saisin opettajanpätevyyden. Suomalainen byrokratia on kuitenkin jälleen vastassa. Minä en ala opiskella uutta ammattia opintovelaksi heti edellisen perään, koska veloissa en sentään vielä ole. Minun pitää todella haluta opiskella täysipäiväisesti, jotta siihen lähtisin. Sama juttu tohtorinopintojen kanssa. Minä en lähde haahuilemaan akateemisesti kuten niin monet muut Suomessa tekevät. Voisin ruveta tutkijaksi, mutta minulla pitää silloin olla päättäväisyys ja tahtotila kohdillaan sekä kannustusta tarjolla. Niin, työttömän opiskelua ja siis työllistymismahdollisuuksia yliopistokoulutuksen vaatimilla aloilla ei tueta. TE-toimistot näpertelevät jotakin puolivillaisia koulutuksia duunareille ja ehkä jatkossa AMK-tasollekin tulee helpotusta. Akateemisten työttömien ja varsinkin meidän nuorten vastavalmistuneiden suhteen ollaan silti aivan helvetisti huuli pyöreänä. Eihän niitä pitäisi olla, eihän! News flash for dinosaurs. Kyllä niitä, siis meitä on, vieläpä paljon!
Uusi vuosi 2010 ei lupaa minulle mitään uutta: ei muuta kuin pätkätyötä, yksinäisyyttä, paljon kielteisiä vastauksia ja taistelua byrokratian tuulimyllyjä vastaan. Arki näiden asioiden parissa on minulle melkein maanis-depressiivistä. Tästä tilityksestä voisi saada sen kuvan, että elämäni on ankeaa valitusta päivästä toiseen. Ei se pidä paikkaansa, sillä tuskaani pahentaa toisaalta alati kasvava elämän- ja näyttämisenhaluni. Kirjoittelen jatkossa niistä ihmiselämän kauniimmistakin väreistä, joita olen yhä enenevässä määrin löytänyt vuonna 2009. Kirkkaita ja tummia värejä ei arvosta yksinään vaan tarvitaan kontrastia...
Yksi asia on kuitenkin muuttunut: luottamukseni suomalaiseen järjestelmään ja päätöksentekoon on ennätyksellisen alhaalla. Ei paljon enää kiinnosta äänestää tai kuulua ammattiliittoon. Kirkon jäsenyyskin saattaa vielä tällä menolla jäädä. Jos potkitte ja hyljeksitte minua, älkää odottako minun tukevan teitä. Laimea konsensus maistuu pahalta, jos maistelee näitä tarjoiluja eikä vain niele kaikkea sontaa. Minä olen pettynyt politiikkaan, talouteen, järjestöihin ja liittoihin, seurakuntaan, moniin kavereihin ja jopa Jumalaan. En ole itseenikään niin kovin tyytyväinen, mutta se entinen kiltti, hiljainen poika on poissa. Minä en vaikene enää enkä nöyrästi tottele kaiken maailman auktoriteetteja! Jos minun työpanokseni ja ihmisyyteni ei tälle yhteiskunnalle ja lähimmäisilleni kelpaa, niin ne eivät kelpaa minulle. En ole lojaali sellaiselle, mikä ei sitä ansaitse.
Toivoani en kuitenkaan ole menettänyt, minulla ei ole aselupahakemusta vireillä eikä pilleripurkkia yöpöydällä! Pyydän ja annan anteeksi, kun on sen aika. Minä tunnen itseni nyt paremmin koskaan ennen. Luultavasti paremmin kuin useimmat muut tossunkuluttajat elinaikanaan. Minä uskon, vaikka helppoa se ei tasan ole.
Yön sydämessä BS-päätoimittaja vihdoin tekee väistämättömän. Avautumis- ja muistelutoimitus nukkumaan nyt. Aina on huominen eivätkä sanat kirjoittamalla lopu. Saatteeksi lääkärin lausahdus minulle, kun viimeksi olin pään magneettikuvauksessa. Valitettavasti unohdin pyytää tämän kirjallisena, muutoin se olisi seinällä kehystettynä.
Päässäsi ei ole mitään vikaa.
Mitä? Voiko diplomi-insinööri olla muka työtön?
No voi voi. On se niin ikävää, mutta kyllä sulle pian jotain löytyy.
Kaikkihan me ollaan joskus oltu työttömiä. Et sä nuorimies vielä tiedä työttömyydestä mitään.
Lähe opiskelemaan vaikka lähihoitajaks. Ainakin ois töitä.
Mitäpä minä tuohon oikein sanoisin. Mistä näitä saatanan tonttuja oikein tulee? Olemmeko me kollektiivisesti näin tolkuttoman idioottimaisia, kun kohtaamme jotakin ikävää ja/tai meille henkilökohtaisesti vierasta? Turpa kiinni, jos henki haisee!
Olen siis siirtynyt jo toiseen vuoteen jälkeen Työttömyyden alun (jTa.) eli ensimmäinen vuosipäivä on vietetty. Lisäksi arki on aika rankkaa länsimaisella mittapuulla, koska minun on tultava toimeen työmarkkinatuella ja asumislisällä. Eihän se tietenkään riitä kuin pelkkään kituuttamiseen, joten pakko oli nuoren miehen niellä katkeraa kalkkia ja hakea välillä toimeentulotukea. Tämä siis siksi, että voisin maksaa asumislisän omavastuun ja surkean pienen työmarkkinatuen verot elinkustannusten päälle. Sata-komitea ei taida saada tähän epäkohtaan mitään järkeä, koska eturistiriidat hyydyttävät järjenjuoksun. Työmarkkinajärjestöt puhuvat paskaa ja petaavat jäsenilleen, moneen verrattuna etuoikeutetuille suomalaisille, paremman turvan aivan kuten kapitalistisiatkin. No, ahneushan on hyvä asia kuten joku sangen fiksu talouspomo totesi. Kai meitä saakin pitää yhteiskunnan pohjasakkana, työttömiä, sairaita, kotivanhempia ja pätkätyöläisiä siis. Eläköön Suomi, maailman hyvinvoinnin mallikappale! Kritiikki pois, koska muilla mailla on asiat huonommin! Sehän todistaa meidän olevan oikeassa...
Työnhaku on rankkaa työtä. Itsensä pitää lyödä likoon kerrasta toiseen, vaikka tuloksena on yleensä hylkäys ja tyhjä toivotus paremmasta onnesta jatkossa. Nyt on työnantajan markkinat: työhakemusten vaateet ovat sangen pitkälle räätälöityjä, kun ei ole (vielä) sopivia suhteita työllistymisessä oikaisemiseen. Ei paljon nuorta DI:tä lykästä, kun hakijoita on joka paikkaan vähintään kymmeniä ellei satoja. Viiden vuoden työhistoriaa ei oikein saa syntymään, kun joutuu riutumaan työttömänä. Eikä myöskään voi liittyä työttömyyskassaan, kun ei ole missään vaiheessa ollut riittävän pitkään töissä. Opiskeluaikojen lukuisat kesätyötkin ovat kuulemma ei-minkään-arvoisia, kunnes vihdoin pääsen valittujen ovesta sisään työmarkkinoille. Talouslama tuntui myös tappaneen ne suhteet, jotka hiki hatussa rakensin pariin kemianteollisuuden firmaan. Jo ennen taantumaa oli kuulemma tarvetta työntekijöille, mutta heitä ei saanut palkata. Niinhän se on, että ei se työ ole mihinkään kadonnut, mutta rahat riittää harvemmille, kun ne jaetaan harvemmille. Pokeriturnausten logiikalla siis: se voittaa, joka kusettaa kaikkia muita!
Joku nokkelan sukkela immeinen varmaan nyt kelaa aivosopukoissaan sitä mantraa, että hyvähän se on työttömän rutista tekemättä mitään. Kyllä, osa porukasta ei saa töitä, koska ei hae sitä eikä kehitä kykyjään. Ei, kaikki työttömät eivät ole alikoulutettuja, liian vanhoina pidettyjä tai huonoja työntekijöitä. Sellainen yhteiskunta ja maailma, jolla on mielestään varaa nöyryyttää hyvin merkittävää osaa nuorista kansalaisistaan vailla työtä, sahaa omia puujalkojaan. Samaa se tekee uuvuttamalla osan porukasta liialla ja toiset liian vähällä työllä. Tulevat eläkeläiset, minä on tule pelastamaan teitä paskavaipoistanne, jos te pilkkaatte minua ja syljette päälleni! Todennäköisesti en ole yksin lähdössä näihin epäisänmaallisiin pullamössövankkureihin kuten IS/IL asian voisi otsikoida. Minä en hylkää niitä, jotka eivät hylkää minua vaikeinakaan aikoina! En enää kääntele toista poskeani päivästä toiseen, vaikka Jeesukseen turvaankin. Ei muuten Jessekään tehnyt aina niin. Tarkistakaa Raamatusta, jos ette usko.
Palataanpa töihin. Olen tehnyt monenlaista työtä duunarien ja pomojen, miesten ja naisten, kouluja käyneiden ja käymättömien, nuorten ja vanhojen, siis kaikenlaisten viheltäjien parissa. Joka paikassa olen tullut vähintään melko hyvin toimeen ja useimmissa paikoissa olenkin työskennellyt pariin otteeseen. Tiedän varsin hyvin, että en ole työttömänä siksi, että olisin huonompi kuin työlliset. Minulla on varsin monia ominaisuuksia, joita tulevaisuuden työelämässä sanotaan tarvittavan lukuisten todellistenkin asiantuntijoiden mielestä. Toisin kuin, ah, niin monella itseään helvetin loistavana työntekijänä itseään pitävällä. Minä tunnen kuitenkin itseni, opittavaa on paljon tässä päässä. Kaikissa historiani työpaikoissa olen nähnyt niin ruikuttavia ja laiskistuneita veronmaksajia kuin arvostettavia sorvinpyörittäjiä. Moni ansaitsisi työssään enemmän arvostusta, moni työtön työtä ja moni työllinen potkut persiille. Valitettavasti ihmisten kykyyn ja haluun perustuva työnjaon New Deal ei toteudu koskaan, vaikka se olisi kuinka oikeudenmukaista ja kustannustehokasta.
Taitaa olla parasta karsia näitä rönsyjä tällä erää, ettei koko puutarha kuolisi synkkien varjojen alle. Olin minä oikeasti, siis rahallista korvausta vastaan, töissä vuonna 2009. Taisi palkkatuloja kertyä ruhtinaallisesti yli 2200 metrin edestä, jos ymmärretään sentit väärässä asteikossa. Kerran pääsin työhaastatteluun, jossa vakuutin työhönottajan taidoistani. Valmennuskurssilla opettaminen oli antoisaa vaikkakin raskasta työtä, ja niissä hommissa jatketaan myös vuonna 2010. Viimeksi täyttynyt vuosi vakuutti minut siitä, että haluan työskennellä opettamisen parissa jos en täysipäiväisesti niin ainakin osan aikaa. Tosin sellainen pikasijaistaminen, jota yllättävän vähän pääsin lukioissa tekemään, ei ole innostavaa hommaa. Toisen hätäsijaisena ei oikein voi kehittää opetusta, minkä pitäisi olla jokaisen opettajan sydämessä. No, ainakaan en ollut se hämmentyvä ja tympääntynyt tyyppimallisijainen.
Heti näkee, että susta tulis hyvä opettaja.
Sulla on oikeanlaista kärsivällisyyttä opettamiseen.
Ei muuta kuin politiikkaan! Jutut on jo kunnossa.
Kyllä sulla ois eväitä stand up -komiikkaan. Tuun kattomaan, jos joskus rupeet esiintymään. Olisin otettu, jos muistaisit mut.
Jatka vaan tota sun huumoria. Näin, että monet tuli iloisiks sun jutuista.
Onneksi sain osakseni myös hyvää palautetta ja kiitoksia. Tosin osa niistä saattoi olla vain mielistelyä ja tyhjiä kohteliaisuuksia, mutta osa taas todellisia ellen kohdannut montaa patologista valehtelijaa. No, varsinkin tuo politiikkakommentti taisi olla seurausta siitä, kun suomalainen mies voitelee kurkkuaan muullakin kuin eläinrasvalla. Erityisen rohkaisevaa oli saada valmennuskurssilaisilta jopa loistavaa palautetta kannustuksesta. Kykenen siis opettamaan ja auttamaan monenlaisia ihmisiä kannustavasti, vaikka itse jäin kovin vähälle siinä suhteessa lapsena ja nuorena. Pystyn siis kannustamaan ja rakentamaan yhteistä hyvää, vaikka minua välistä suoraan sanottuna vituttaa aivan järjettömästi tämä nykyinen elämäntilanteeni. En siis ole menetetty tapaus, kunhan vain pysyn järjissäni...
Toki tein edellisen vuoden mittaan myös palkatonta työtä. Olin toimitsijana ammattilaisten golfkilpailuissa ja valvojana ysiluokkalaisten leirikoulussa, eikä ollut juuri sopeutumisvaikeuksia kummassakaan. Asuin veljeni kanssa samassa kämpässä, mikä tarkoitti hänen sairautensa vuoksi käytännössä omaishoitajan töitä aina välillä. Ruoanlaittoa, kauppareissuja, siivousta, pyykinpesua... Se kävi liian raskaaksi nuorelle miehelle, joka ei tunnu millään pääsevän rakentamaan omaa elämäänsä työssä, toimeentulossa ja ihmissuhteissa. Lisäksi lainsäädäntö ja byrokratia tekivät yhteisasumisesta järjetöntä. Saimme veljeni kanssa kolmioon asumislisää paljon vähemmän kuin minun ollessa opiskelija tai varusmies, koska... No paskat, en jaksa selittää helvetin typerää byrokratiakoukeroa enää. Kysykää Kelasta, mutta älkää uskoko heidän vastauksiaan. Jos olisin työllistynyt asuessamme samassa kämpässä, niin olisin joutunut kustantamaan myös veljeni asumisen. Häneltä olisi viety asumistuki pois.
Lopulta muutimme erillemme, veljeni ja minä. Sekin pitää taas toteuttaa aivan turhauttavan vaikeasti. Minä sain, kiitos äitini, vihdoin maksukykyni alhaisiin rajoihin sopivan vuokrakämpän, josta tosin on lähdettävä viimeistään ensi kesänä. Veljeni jäi isoon kolmioon, jonka vuokraa hän ei voinut maksaa. No, sosiaalitoimisto maksoi erotuksen ja vasta sitten veljeni sai asunnon kaupungilta, vaikka heidän oma neuvojansa oli sitä puoltanut sairauden takia jo kuukausia aiemmin. Naurettavaa, että kaiken maailman särkyvien avoparien puoliskot ja itsenäistyvät bilettäjät ovat kaupungin asuntojonossa samanarvoisessa tilanteessa kuin sairas ja vähävarainen nuori ihminen.
Joo, rutinaksi lipsahti taas. Opiskelin minä myös vuonna 2009, nimittäin kasvatustiedettä Avoimessa yliopistossa. Tosin minun oli pakko hidastaa tahtia, koska työtön saa tehdä vain viisi opintopistettä kuukautta kohden menettämättä työmarkkinatukia. Nyt on kuitenkin appro kassissa ja arvosanalinja oli viitosnelosta. Monet sosiologian ja kasvatustieteen asiat olivat minulle yllättävän tuttuja, vaikka en ollut alaan ennen perehtynytkään. Vuosikausien pohdintani, havainnointini, keskusteluni ja järkeilyni ovat arvokkaita enkä ole mennyt täysin metsään niine hyvineen.
Haluaisin opiskella lisää kasvatustiedettä, jotta saisin opettajanpätevyyden. Suomalainen byrokratia on kuitenkin jälleen vastassa. Minä en ala opiskella uutta ammattia opintovelaksi heti edellisen perään, koska veloissa en sentään vielä ole. Minun pitää todella haluta opiskella täysipäiväisesti, jotta siihen lähtisin. Sama juttu tohtorinopintojen kanssa. Minä en lähde haahuilemaan akateemisesti kuten niin monet muut Suomessa tekevät. Voisin ruveta tutkijaksi, mutta minulla pitää silloin olla päättäväisyys ja tahtotila kohdillaan sekä kannustusta tarjolla. Niin, työttömän opiskelua ja siis työllistymismahdollisuuksia yliopistokoulutuksen vaatimilla aloilla ei tueta. TE-toimistot näpertelevät jotakin puolivillaisia koulutuksia duunareille ja ehkä jatkossa AMK-tasollekin tulee helpotusta. Akateemisten työttömien ja varsinkin meidän nuorten vastavalmistuneiden suhteen ollaan silti aivan helvetisti huuli pyöreänä. Eihän niitä pitäisi olla, eihän! News flash for dinosaurs. Kyllä niitä, siis meitä on, vieläpä paljon!
Uusi vuosi 2010 ei lupaa minulle mitään uutta: ei muuta kuin pätkätyötä, yksinäisyyttä, paljon kielteisiä vastauksia ja taistelua byrokratian tuulimyllyjä vastaan. Arki näiden asioiden parissa on minulle melkein maanis-depressiivistä. Tästä tilityksestä voisi saada sen kuvan, että elämäni on ankeaa valitusta päivästä toiseen. Ei se pidä paikkaansa, sillä tuskaani pahentaa toisaalta alati kasvava elämän- ja näyttämisenhaluni. Kirjoittelen jatkossa niistä ihmiselämän kauniimmistakin väreistä, joita olen yhä enenevässä määrin löytänyt vuonna 2009. Kirkkaita ja tummia värejä ei arvosta yksinään vaan tarvitaan kontrastia...
Yksi asia on kuitenkin muuttunut: luottamukseni suomalaiseen järjestelmään ja päätöksentekoon on ennätyksellisen alhaalla. Ei paljon enää kiinnosta äänestää tai kuulua ammattiliittoon. Kirkon jäsenyyskin saattaa vielä tällä menolla jäädä. Jos potkitte ja hyljeksitte minua, älkää odottako minun tukevan teitä. Laimea konsensus maistuu pahalta, jos maistelee näitä tarjoiluja eikä vain niele kaikkea sontaa. Minä olen pettynyt politiikkaan, talouteen, järjestöihin ja liittoihin, seurakuntaan, moniin kavereihin ja jopa Jumalaan. En ole itseenikään niin kovin tyytyväinen, mutta se entinen kiltti, hiljainen poika on poissa. Minä en vaikene enää enkä nöyrästi tottele kaiken maailman auktoriteetteja! Jos minun työpanokseni ja ihmisyyteni ei tälle yhteiskunnalle ja lähimmäisilleni kelpaa, niin ne eivät kelpaa minulle. En ole lojaali sellaiselle, mikä ei sitä ansaitse.
Toivoani en kuitenkaan ole menettänyt, minulla ei ole aselupahakemusta vireillä eikä pilleripurkkia yöpöydällä! Pyydän ja annan anteeksi, kun on sen aika. Minä tunnen itseni nyt paremmin koskaan ennen. Luultavasti paremmin kuin useimmat muut tossunkuluttajat elinaikanaan. Minä uskon, vaikka helppoa se ei tasan ole.
Yön sydämessä BS-päätoimittaja vihdoin tekee väistämättömän. Avautumis- ja muistelutoimitus nukkumaan nyt. Aina on huominen eivätkä sanat kirjoittamalla lopu. Saatteeksi lääkärin lausahdus minulle, kun viimeksi olin pään magneettikuvauksessa. Valitettavasti unohdin pyytää tämän kirjallisena, muutoin se olisi seinällä kehystettynä.
Päässäsi ei ole mitään vikaa.
maanantai 4. tammikuuta 2010
Sano se lyhyesti.
Sanonnat, aforismit, anekdootit ja sananlaskut ovat olleet keskeistä ihmiskulttuurin perintöä jo vuosituhansien ajan. Sananlaskuille on oma kirja maailmanhistorian suosituimmassa ja levinneimmässä teoksessa eli Raamatussa. Taito ilmaista elämää ytimekkäästi, jopa oivaltavasti on kunnioitettava. Kaikki tunnemme ainakin jonkin sananparren tai anekdootin. Niin minäkin, ja mielestäni niitä on huvittavaa modifioida. Ehkä joskus jopa älykästä, vaikkakin yleensä vain tyhmän hauskaa.
Seuraavaksi heittelen hieman sanontoja, lausahduksia ja kiteytyksiä, joihin uskon joko tosissaan tai ainoastaan leikillään. Mikäli tunnet minua, saatat havaita tuon eron. Lisäksi pyrin pitämään sangen hitaasti käynnistyvän mutta sanatulvaan johtavan kirjoituspääni kurissa. Ehkä onnistun vaan onko väliä sen.
Me kaikki olemme uskovaisia, vain jumalamme ja käsityksemme heistä vaihtelevat.
Ihminen on luotu kävelemään. Ei siis juoksemaan, uimaan, lentämään tai autoilemaan. Muillekin kulkutavoille on tarpeensa, mutta terveet jalat vaativat ymmärtämään kävelyn siunauksellisuuden.
Vain heikkouden kautta voi tulla vahvaksi. Siihen ei ole mitään kiertotietä.
Jos pidät asioita itsestään selvänä, olet itsestään selvä.
We all act sometimes like damn idiots. Only the honest ones of us admit that.
Mark Twain once said that golf is a good walk spoiled. I add to that: golf carts spoil a good walk.
Asiakas on aina oikeassa. Sitä enemmän oikeassa hän on, mitä varakkaampi ja korkeammassa asemassa hän on.
Olet jo hävinnyt, jos sinun pitää vakuutella itsellesi ja muille voittaneesi.
Jos tarvitset meikkiä ollaksesi kaunis, et ymmärrä mitään kauneudesta.
Huono asenne rumentaa kauneimmankin.
Too much is enough. Well at least for the greedy ones...
If you have a bad ass, it doesn't necessarily mean that you are a badass.(Ei muuten ole Dr. Philin lausahdus, tietääkseni.)
Jos sinulla on kaikki hyvin, et puhu totta. Jos sinulla on kaikki huonosti, valehtelet.
Menettäisit tavoitteesi, jos kaikki unelmasi toteutuisivat.
Siinäpä on kiteytystä kerrakseen. Latailen lisää, kun keksin tai onnistun palauttamaan mieleeni. Loppuun muutama Entinen mies -sanonta, jotka olen muovannut valmiista komponenteista.
Kaksi yhden hinnalla, sanoi Entinen mies, kun siamilaisen kaksosen vihille vei.
Pinnan alla kuohuu, sanoi Entinen mies, kun ammeessa pieraisi.
Jos päässä liikkuu muutakin kuin täitä, ollaan jo voiton puolella, sanoi Entinen mies.
Se mikä menee alas tulee kyllä ylöskin, sanoi Entinen mies, kun anopin luokse lounaalle lähti.
Ja ideani puskuritarraksi peruskotteroon: So you have a faster car than me. Issues with your genitalia?
Seuraavaksi heittelen hieman sanontoja, lausahduksia ja kiteytyksiä, joihin uskon joko tosissaan tai ainoastaan leikillään. Mikäli tunnet minua, saatat havaita tuon eron. Lisäksi pyrin pitämään sangen hitaasti käynnistyvän mutta sanatulvaan johtavan kirjoituspääni kurissa. Ehkä onnistun vaan onko väliä sen.
Me kaikki olemme uskovaisia, vain jumalamme ja käsityksemme heistä vaihtelevat.
Ihminen on luotu kävelemään. Ei siis juoksemaan, uimaan, lentämään tai autoilemaan. Muillekin kulkutavoille on tarpeensa, mutta terveet jalat vaativat ymmärtämään kävelyn siunauksellisuuden.
Vain heikkouden kautta voi tulla vahvaksi. Siihen ei ole mitään kiertotietä.
Jos pidät asioita itsestään selvänä, olet itsestään selvä.
We all act sometimes like damn idiots. Only the honest ones of us admit that.
Mark Twain once said that golf is a good walk spoiled. I add to that: golf carts spoil a good walk.
Asiakas on aina oikeassa. Sitä enemmän oikeassa hän on, mitä varakkaampi ja korkeammassa asemassa hän on.
Olet jo hävinnyt, jos sinun pitää vakuutella itsellesi ja muille voittaneesi.
Jos tarvitset meikkiä ollaksesi kaunis, et ymmärrä mitään kauneudesta.
Huono asenne rumentaa kauneimmankin.
Too much is enough. Well at least for the greedy ones...
If you have a bad ass, it doesn't necessarily mean that you are a badass.(Ei muuten ole Dr. Philin lausahdus, tietääkseni.)
Jos sinulla on kaikki hyvin, et puhu totta. Jos sinulla on kaikki huonosti, valehtelet.
Menettäisit tavoitteesi, jos kaikki unelmasi toteutuisivat.
Siinäpä on kiteytystä kerrakseen. Latailen lisää, kun keksin tai onnistun palauttamaan mieleeni. Loppuun muutama Entinen mies -sanonta, jotka olen muovannut valmiista komponenteista.
Kaksi yhden hinnalla, sanoi Entinen mies, kun siamilaisen kaksosen vihille vei.
Pinnan alla kuohuu, sanoi Entinen mies, kun ammeessa pieraisi.
Jos päässä liikkuu muutakin kuin täitä, ollaan jo voiton puolella, sanoi Entinen mies.
Se mikä menee alas tulee kyllä ylöskin, sanoi Entinen mies, kun anopin luokse lounaalle lähti.
Ja ideani puskuritarraksi peruskotteroon: So you have a faster car than me. Issues with your genitalia?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)