Paluu blogin ääreen. Viime aikoina kirjalliset tuotokseni ovat keskittyneet oikeastaan vain aina niin mukaviin työhakemuksiin. Niitä nyt ei oikein voi tehdä vain copy-paste -linjalla, mukaan on sotkettava vielä ainakin yksikköoperaatio moderate. Oikeastaan olen hakenut palkatonta harjoittelua, koska näin on näreet työvoimakoulutuskurssilla. Nyt katsotaan, kelpaako äijä tekemään edes palkatonta työtä koulutustaan vastaavalle alalle. Kyseessä on siis perinteinen jalkaa ovenväliin -tilaisuus: jää nähtäväksi, pääsenkö sisään vai murtuuko jalka.
Maailma on mennyt sellaiseksi, että itseään on tuotteistettava ja myytävä päivästä toiseen. Entä jos tuotteellesi, omille kyvyillesi ei ole markkinoita? Valehteletko, siis johdatko asiakasta harhaan tuotteesi markkinoinnissa, lähdetkö kehittämään itsestäsi uutta tuotetta vai lopetatko toimintasi? Väitän röyhkeästi, että kukaan meistä ei oikeasti jaksa elää tuommoisten pelisääntöjen maailmassa alituiseen. Moni tosin kehtaa vaatia toisilta sitä, mihin itse ei pysty kykenemään. Mikäs se olikaan maailman vanhin ammatti? Keisarin uudet vaatteet... Tulee niin likainen olo, kun myy itseään päivästä toiseen eikä tavara edes mene kaupaksi.
We people are indeed critical, that is, hypocritical.
Olen joutunut tottumaan siihen, että joudun kerta toisensa jälkeen palamaan lähtöruutuun ja ruotimaan omaa toimintaani läpikotaisin. Minusta tuntuu, että joudun - monien muiden tavoin - pelaamaan tiukemmilla säännöillä kuin ne, jotka pitävät itseään korkeassa arvossa. Olenko siis sankari tai luuseri? Tuskin kumpaakaan. Olen vain ihminen, joka haluaa tehdä mielekkäitä asioita ja tuntea olevansa arvokas. Pakko on tunnustaa, että alkaa käydä kärsivällisyyden päälle jatkuva koettelemusten tie. Katteettomat lupaukset eivät kanna elämässä, vaikka ne olisivat peräisin korkeimmilta mahdollisilta tahoilta.
Työtä hakiessani olen paljolti sen varassa, että jokin työnantaja tai henkilö näkisi minussa kehityspotentiaalia. Minä tiedän kykeneväni monenlaisiin töihin ja kehitykseen. Voisin jopa väittää omaksuneeni elinikäisen oppimisen ideologian ellei se kuulostaisi niin pirun kliseiseltä konsultti/markkinointipuheelta. Valmiina ihmisenä en voi itseäni myydä työ- tai yksityiselämässä, sillä en suinkaan tahdo teeskennellä olevani jotakin muuta kuin olen. Kun ihmisestä tulee valmis, hän lakkaa olemasta ihminen.
En ole työtön siksi, että olisin liian huono ja kyvytön. Osaamisen ja asenteen suhteen minulla ei ole mitään hätää, minkä minulle todistaa kokemukseni monenlaisista yhteisöistä. Olen työtön, koska ajoitukseni oli taas väärä. Sille en paljon voinut. Olen kenties työtön, koska en halua myydä itseäni keinoista riippumatta. Ehkäpä asiaan vaikuttaa myös suhteiden ja kannustuksen puute - siis oikeanlaisessa muodossa. En ole sellainen pässi, joka menisi lieassa minne tahansa, vaikka itsepäisyyttäkin minussa hieman on. Toisaalta pässit eivät kyllä taida tunnistaa itseään peilistä...
Eipä ole juuri vaihtoehtoja. Kovasti on yritettävä parantaa tilannettaan silloin, kun siihen riittää voimia. Muulloin on kerättävä energiaa ja generoitava luovuutta. Kurssi jatkuu ja uutta oppia on tarjolla. Ehkä rypistely palkitaan, ehkä ei.
On vain yksi tie ylöspäin, sanoi Entinen mies, kun kaivoon putosi.
keskiviikko 24. maaliskuuta 2010
sunnuntai 7. maaliskuuta 2010
Immateriaalisten innovaatioiden anastus
Urheilulehti 4.3.2010, numero 9/2010:
Kannen kuvassa herra Kovalainen ja pääotsikkona:
Heikki, 28. Jokaisella on oikeus omaan Lotus-hetkeensä. (www.urheilulehti.fi)
Ärrin murrin äkämystynyt murmeli! Ryöstivät, riistivät taasen minun jo kauan sitten vuonna 2009 keksimän ironisen toteamuksen. Heti kuultuani Kovalaisen Lotus-sopimuksesta ja nähtyäni aiemmin sen wc-paperimainoksen väänsin tuon lausahduksen kasaan. Käytinkin sitä. Painoivat sen lehteen, omaan laskuun, vasta nyt. Perkules!
Sattuuhan sitä, ideoita ja ajatuksia lainataan tuon tuostakin ilman ihmeempiä oikeuksia. Tämä nyt ei vain ole ensimmäinen kerta kohdallani. Esimerkiksi Viivi ja Wagner -sarjakuvassa on lukuisia kertoja ollut sellaista sisältöä, joka on kuin suoraan minun ja veljeni hullusta mielikuvituksesta anastettua. Röhnö Sikasen maailmassa pingviinit kaapissa, suunnattomat pullanhimot ja älyttömät mielleyhtymät ovat ainaista todellisuutta. En tosin ymmärrä, mistä Juba Tuomola on ammentanut samaa tavaraa sarjakuvaansa. Teollisuusvakoilua tai sielunveljeyttä, hitostako sen tietäisin!
Onneksi olen tuunannut oman puppugeneraattorini sellaiseen latinkiin, että sitä ei voi ammentaa tyhjiin. Ei ainakaan niin kauan kuin vältän sairastumisen kuolettavaan tylsämielisyyteen.
Admit it. You are insane. We all are. Find the constructive power of your personal madness.
Blogistic issueS - branding personal insanity. Since 2009.
Kannen kuvassa herra Kovalainen ja pääotsikkona:
Heikki, 28. Jokaisella on oikeus omaan Lotus-hetkeensä. (www.urheilulehti.fi)
Ärrin murrin äkämystynyt murmeli! Ryöstivät, riistivät taasen minun jo kauan sitten vuonna 2009 keksimän ironisen toteamuksen. Heti kuultuani Kovalaisen Lotus-sopimuksesta ja nähtyäni aiemmin sen wc-paperimainoksen väänsin tuon lausahduksen kasaan. Käytinkin sitä. Painoivat sen lehteen, omaan laskuun, vasta nyt. Perkules!
Sattuuhan sitä, ideoita ja ajatuksia lainataan tuon tuostakin ilman ihmeempiä oikeuksia. Tämä nyt ei vain ole ensimmäinen kerta kohdallani. Esimerkiksi Viivi ja Wagner -sarjakuvassa on lukuisia kertoja ollut sellaista sisältöä, joka on kuin suoraan minun ja veljeni hullusta mielikuvituksesta anastettua. Röhnö Sikasen maailmassa pingviinit kaapissa, suunnattomat pullanhimot ja älyttömät mielleyhtymät ovat ainaista todellisuutta. En tosin ymmärrä, mistä Juba Tuomola on ammentanut samaa tavaraa sarjakuvaansa. Teollisuusvakoilua tai sielunveljeyttä, hitostako sen tietäisin!
Onneksi olen tuunannut oman puppugeneraattorini sellaiseen latinkiin, että sitä ei voi ammentaa tyhjiin. Ei ainakaan niin kauan kuin vältän sairastumisen kuolettavaan tylsämielisyyteen.
Admit it. You are insane. We all are. Find the constructive power of your personal madness.
Blogistic issueS - branding personal insanity. Since 2009.
maanantai 1. maaliskuuta 2010
Olympic Overdone - päivä 16
Olympiakisat Vancouverissa on kisailtu ja nyt on käsillä viimeinen BS-kisablogi. Viimeinen kilpailupäivä sisälsi kaksi todennäköistä olympiavoittoa. Miesten viidenkympin hiihto päättyi tietysti tuohon povaamaani antikliimaksiin, porukkahiihdon päättäneeseen ja Northugin viemään loppukiriin. Maastohiihdon yhteislähdöt varsinkin miesten puolella lässähtävät joukkokireiksi kerta toisen perään, jos kisoja ei hiihdetä vaikeissa, raskaissa olosuhteissa. Suomalaisten suoritus oli selkeä pettymys, vaikka tavallaan se oli täysin ennakoitavissa. Nyt ei jaksa paljon Salpausselän mittelöt kiinnostaa, tuli yliannostus pohjoismaisia hiihtolajeja höystettynä kitkerillä suomalaissuorituksilla.
Miesten jääkiekkoturnaus sai Hollywood-loppunsa, kun Sidney Crosby ratkaisi kullan kohtalon jatkoajalla. Täsmälleen käsikirjoituksen mukaan. Ottelu sinänsä oli hieno, vauhdikas ja intensiivinen finaali, ja ero leijonalauman sekä monen muunkin eurooppalaisjoukkueen pelaamiseen oli selkeä jopa amatöörille. En osaa sanoa, olenko tyytyväinen Kanadan mestaruuteen. USA oli pitkin kisoja paras joukkue ja ehdottomasti tulevaisuuden voimatekijä, mikäli NHL:n parhaimmisto vielä pääsee kansainvälisiin turnauksiin mukaan. Olympiafinaalissa oli kuitenkin eräs käsittämätön ulottuvuus, kaksi kanadalaista päätuomaria. Ei se helvetti sentään voi olla vaikuttamatta, Kanadan mestaruutta hehkutettiin niin pirusti etukäteen! Muutoinkin NHL-tuomareita kunnioitetaan aivan liikaa noiden kolmen kirjaimen luoman statuksen pohjalta. Kas kun eivät eteläiset rajanaapurit protestoineet äänekkäästi...
Kisat taputeltiin viime yönä, mutta en jaksanut enää seurata päättäjäisiä kunnolla. Havahduin sohvalta tosin tarpeeksi, että näin kanadalaisten popmuusikkojen eturivin esiintymässä. Nickelback, Avril Lavigne, Alanis Morrissette... Enemmän harmittaa taitoluistelun loppunäytöksen missaaminen loppuosiltaan.
Seurasin näitä Vancouverin talviolympialaisia enemmän kuin yksiäkään aiempia kisoja ja hyvin mahdollisesti myös enemmän kuin mitään tuleviakaan viiden renkaan mittelöitä. Toivottavasti seuraavien kisojen aikaan elämässäni on niin paljon tärkeämpiä asioita, että minua ei innosta istua TV:n ääressä tuntikausia. Toisaalta toivon, että minulla on toki aikaa seurata olympiaurheilua valikoidusti myös jatkossa. Joka tapauksessa ainakin minä olin näiden kisojen aikana paremmassa kunnossa kuin aiempien kisojen aikana. Se ei tosin auttanut menestymättömyyden kalvaessa penkkiurheilijan mieltä, mutta arjessa on kunnosta apua.
Lupasin itselleni kirjoittaa blogia joka päivä olympialaisista ja sen tein. Tosin parina päivänä skippasin kisarutinat seuraavan päivän pakettiin tässä loppuvaiheessa. Kirjoittamisen spontaanisuus parani, mutta kirjoituksen ajankohta valahti kilpailujen edetessä myöhäisillasta seuraavaan päivään tai jopa yöhön. Kisaviivettä siis alkoi ilmetä. Toinen lupaukseni oli omakohtainen liikunta jokaisen suomalaismitalin kunniaksi. No, paljon ei tarvinut hikoilla, kun yksi hopea ja neljä pronssia tuottivat urheiltavaa yhteensä 1x30 + 4x20 = 110 min. Vähän kuntosalia ja vähän enemmän hiihtoa, siinä se. Ei kannata keksiä itselleen typeriä tekosyitä liikunnan harjoittamiseen vaan opetella nauttimaan kuntoilun virkistävästä vaikutuksesta.
Mistä Vancouverin talviolympialaiset 2010 muistetaan? Se riippuu tietysti paljon näkökulmasta ja muistelijasta. Kanada voitti ennätyksellisesti 14 kultaa, joista tuo miesten jääkiekon mestaruus oli kansallisesti varmasti paljon muiden yläpuolella. Ja alussa jännättiin, että saako Kanada vihdoin kultaa kotimaisemissa (Montreal 1976 ja Calgary 1988 ei kultaa).
Suomalaisittain kisat painuvat historiaan surkean tuloksen vuoksi, vaikka monet urheilijamme toki pystyivätkin hyviin tai vähintään odotettuihin tuloksiin. 2000-luvulla on nyt käyty kuudet olympialaiset: Sydney 2 kultaa, Salt Lake City 4 kultaa, Ateena 0 kultaa, Torino 0 kultaa, Peking 1 kulta, Vancouver 0 kultaa. Emme osaa voittaa - paitsi ehkä pronsseja. Putoamme kelkasta, kun emme ole valmiita koviin mutta välttämättömiin ratkaisuihin. Kenties sama asenteellinen harha, oman järjestelmämme suhteelliseen hyvyyteen uskominen, rapauttaa yhteiskuntaamme myös paljon merkittävämmissä asioissa kuin huippu-urheilun tuloksissa.
Juuri päättyneet talvikisat muistetaan myös valitettavasta kelkkailijan kuolemasta sekä ylivoimaisista mestareista kuten Simon Ammann, Shaun White ja Yu-Na Kim. Kisojen mitalirohmuja olivat hiihtäjät Marit Björgen, Justyna Kowalchyk ja Petter Northug sekä short track -luistelija Wang Meng. Suuressa maailmassa heitä ei tosin tunneta. Ampuma- ja alppihiihdossa sekä pikaluistelussa mitalit menivät useille eri urheilijoille eikä ylivoimaisia kultarohmuja nyt nähty.
Suomessa ja monessa muussakin maassa (Venäjä, Italia) joudutaan puimaan heikkoa menestystä. Syyllisten etsiminen ja kivittäminen on jo alkanut. Olisi kuitenkin idioottimaista perustella huonoa tulosta vain henkisen kantin pettämisen, rahan puutteen, muiden dopingin käytön, epäonnen, valmentajien kyvyttömyyden tai jonkin muun yksittäisen asian perusteella. Koko huippu-urheilujärjestelmämme vaatii kipeästi remonttia eikä sitä saada, mikäli samat pukuherrat jauhavat sontaa yhä edelleen. Valmennuksessakin on osattava tehdä tiukkoja valintoja, mutta amatööripohjalta ei voi enää menestyä maailman huipulla. Urheilijoiden asenne ja henkinen kykykin kaipaavat tarkastelua. Ennen kaikkea pirstaleinen urheilujärjestöjen kenttä täytyy saada kasattua toimivaksi kokonaisuudeksi eli orgaanisaatioita ja ajatusmalleja on uudistettava.
Urheilusta vastaava ministerimme Wallin on jo ehtinyt ehdotella jaettuja yhteispohjoismaalaisia olympiakisoja sekä haukkua mitalitavoitteen. Moni muukin ylen pätevä päättäjä on taas hypännyt populismin kelkkaan ja lähtenyt marjastamaan irtopisteitä. Ei paskanärhestä saa albatrossia, vaikka kuinka siipiä levittelisi. Eikä tavallisesta kansalaisesta saa asiantuntijaa, vaikka kuinka tilittäisi blogissa. Ei myöskään onnistu kova työ arjessa, jos riekkuu kaikki yöt netissä.
Kisat ovat ohi ja niin on BS-kisablogikin. Palaan arkeen ja revin rutinat sieltä. Kiitos ja lukemisiin!
Miesten jääkiekkoturnaus sai Hollywood-loppunsa, kun Sidney Crosby ratkaisi kullan kohtalon jatkoajalla. Täsmälleen käsikirjoituksen mukaan. Ottelu sinänsä oli hieno, vauhdikas ja intensiivinen finaali, ja ero leijonalauman sekä monen muunkin eurooppalaisjoukkueen pelaamiseen oli selkeä jopa amatöörille. En osaa sanoa, olenko tyytyväinen Kanadan mestaruuteen. USA oli pitkin kisoja paras joukkue ja ehdottomasti tulevaisuuden voimatekijä, mikäli NHL:n parhaimmisto vielä pääsee kansainvälisiin turnauksiin mukaan. Olympiafinaalissa oli kuitenkin eräs käsittämätön ulottuvuus, kaksi kanadalaista päätuomaria. Ei se helvetti sentään voi olla vaikuttamatta, Kanadan mestaruutta hehkutettiin niin pirusti etukäteen! Muutoinkin NHL-tuomareita kunnioitetaan aivan liikaa noiden kolmen kirjaimen luoman statuksen pohjalta. Kas kun eivät eteläiset rajanaapurit protestoineet äänekkäästi...
Kisat taputeltiin viime yönä, mutta en jaksanut enää seurata päättäjäisiä kunnolla. Havahduin sohvalta tosin tarpeeksi, että näin kanadalaisten popmuusikkojen eturivin esiintymässä. Nickelback, Avril Lavigne, Alanis Morrissette... Enemmän harmittaa taitoluistelun loppunäytöksen missaaminen loppuosiltaan.
Seurasin näitä Vancouverin talviolympialaisia enemmän kuin yksiäkään aiempia kisoja ja hyvin mahdollisesti myös enemmän kuin mitään tuleviakaan viiden renkaan mittelöitä. Toivottavasti seuraavien kisojen aikaan elämässäni on niin paljon tärkeämpiä asioita, että minua ei innosta istua TV:n ääressä tuntikausia. Toisaalta toivon, että minulla on toki aikaa seurata olympiaurheilua valikoidusti myös jatkossa. Joka tapauksessa ainakin minä olin näiden kisojen aikana paremmassa kunnossa kuin aiempien kisojen aikana. Se ei tosin auttanut menestymättömyyden kalvaessa penkkiurheilijan mieltä, mutta arjessa on kunnosta apua.
Lupasin itselleni kirjoittaa blogia joka päivä olympialaisista ja sen tein. Tosin parina päivänä skippasin kisarutinat seuraavan päivän pakettiin tässä loppuvaiheessa. Kirjoittamisen spontaanisuus parani, mutta kirjoituksen ajankohta valahti kilpailujen edetessä myöhäisillasta seuraavaan päivään tai jopa yöhön. Kisaviivettä siis alkoi ilmetä. Toinen lupaukseni oli omakohtainen liikunta jokaisen suomalaismitalin kunniaksi. No, paljon ei tarvinut hikoilla, kun yksi hopea ja neljä pronssia tuottivat urheiltavaa yhteensä 1x30 + 4x20 = 110 min. Vähän kuntosalia ja vähän enemmän hiihtoa, siinä se. Ei kannata keksiä itselleen typeriä tekosyitä liikunnan harjoittamiseen vaan opetella nauttimaan kuntoilun virkistävästä vaikutuksesta.
Mistä Vancouverin talviolympialaiset 2010 muistetaan? Se riippuu tietysti paljon näkökulmasta ja muistelijasta. Kanada voitti ennätyksellisesti 14 kultaa, joista tuo miesten jääkiekon mestaruus oli kansallisesti varmasti paljon muiden yläpuolella. Ja alussa jännättiin, että saako Kanada vihdoin kultaa kotimaisemissa (Montreal 1976 ja Calgary 1988 ei kultaa).
Suomalaisittain kisat painuvat historiaan surkean tuloksen vuoksi, vaikka monet urheilijamme toki pystyivätkin hyviin tai vähintään odotettuihin tuloksiin. 2000-luvulla on nyt käyty kuudet olympialaiset: Sydney 2 kultaa, Salt Lake City 4 kultaa, Ateena 0 kultaa, Torino 0 kultaa, Peking 1 kulta, Vancouver 0 kultaa. Emme osaa voittaa - paitsi ehkä pronsseja. Putoamme kelkasta, kun emme ole valmiita koviin mutta välttämättömiin ratkaisuihin. Kenties sama asenteellinen harha, oman järjestelmämme suhteelliseen hyvyyteen uskominen, rapauttaa yhteiskuntaamme myös paljon merkittävämmissä asioissa kuin huippu-urheilun tuloksissa.
Juuri päättyneet talvikisat muistetaan myös valitettavasta kelkkailijan kuolemasta sekä ylivoimaisista mestareista kuten Simon Ammann, Shaun White ja Yu-Na Kim. Kisojen mitalirohmuja olivat hiihtäjät Marit Björgen, Justyna Kowalchyk ja Petter Northug sekä short track -luistelija Wang Meng. Suuressa maailmassa heitä ei tosin tunneta. Ampuma- ja alppihiihdossa sekä pikaluistelussa mitalit menivät useille eri urheilijoille eikä ylivoimaisia kultarohmuja nyt nähty.
Suomessa ja monessa muussakin maassa (Venäjä, Italia) joudutaan puimaan heikkoa menestystä. Syyllisten etsiminen ja kivittäminen on jo alkanut. Olisi kuitenkin idioottimaista perustella huonoa tulosta vain henkisen kantin pettämisen, rahan puutteen, muiden dopingin käytön, epäonnen, valmentajien kyvyttömyyden tai jonkin muun yksittäisen asian perusteella. Koko huippu-urheilujärjestelmämme vaatii kipeästi remonttia eikä sitä saada, mikäli samat pukuherrat jauhavat sontaa yhä edelleen. Valmennuksessakin on osattava tehdä tiukkoja valintoja, mutta amatööripohjalta ei voi enää menestyä maailman huipulla. Urheilijoiden asenne ja henkinen kykykin kaipaavat tarkastelua. Ennen kaikkea pirstaleinen urheilujärjestöjen kenttä täytyy saada kasattua toimivaksi kokonaisuudeksi eli orgaanisaatioita ja ajatusmalleja on uudistettava.
Urheilusta vastaava ministerimme Wallin on jo ehtinyt ehdotella jaettuja yhteispohjoismaalaisia olympiakisoja sekä haukkua mitalitavoitteen. Moni muukin ylen pätevä päättäjä on taas hypännyt populismin kelkkaan ja lähtenyt marjastamaan irtopisteitä. Ei paskanärhestä saa albatrossia, vaikka kuinka siipiä levittelisi. Eikä tavallisesta kansalaisesta saa asiantuntijaa, vaikka kuinka tilittäisi blogissa. Ei myöskään onnistu kova työ arjessa, jos riekkuu kaikki yöt netissä.
Kisat ovat ohi ja niin on BS-kisablogikin. Palaan arkeen ja revin rutinat sieltä. Kiitos ja lukemisiin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)