sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Mahtavan Pöllön yö

Ensi yönä on valvottava, koska koittaa SuperbOwl eli Super Bowl XLV.

Itse olen vasta viime vuosina löytänyt amerikkalaisen jalkapallon huipputapahtuman pariin. Laji ei tosiaan ole pelkästään isojen ja rumien miesten painia keinonurmella vaan urheilun ystävälle hyvä lisä lajipakettiin. Kiitos Nelosen Pro-kanaville vapaasta näkyvyydestä tänä viikonloppuna ja Pro2-kanavan osalta koko alkuvuodesta. Nyt on ollut oiva mahdollisuus opiskella hieman USA:n todellisen valtalajin sisältöä.

En lähde arvailemaan vajeine tietämyksineni ottelun tulosta. Sympatiani taitavat kuitenkin olla Green Bay Packersin puolella, sillä Pittsburgh Steelers lienee asiantuntijoiden veikkauksissa enimmäkseen lievä ennakkosuosikki. I will go with underdogs as typical for me.

Hyvänä syynä katsoa ensi yön ottelu on myös se ikävä tosiasia, että tuleva NFL-kausi on ilmeisen lähellä peruuntua työsulun takia. On siis hyvin mahdollista, että seuraava virallinen NFL-ottelu pelataan vasta syksyllä 2012. Sitä ei tietysti toivota.

Tulevana yönä penkkiurheillaan teemaoluiden ja itse väsättyjen herkkujen parissa. Menoa hieman rauhoittaa seuraavana päivänä alkava opetuskeikka Joensuuhun, mutta pienoinen väsymyshän tuo oman lisänsä opetukselliseen antiin luovuuden osalta.

Super Bowl XLV:ssä on yksi selkeä vika: puoliaikashow'n pääesiintyjä on poppoo nimeltä Black Eyed Peas. Ei uppoa meikäläiseen. I got a feeling tonight's half time show is gonna piss me off.

tiistai 1. helmikuuta 2011

Ideoita villitykseen

Löysin hiljattain kirjastosta mielenkiintoisen golfaiheisen kirjan nimeltään A Course Called Ireland, jonka on kirjoittanut heppu nimeltä Tom Coyne. Amerikkalainen tietysti, irlantilaiset sukujuuret luonnollisesti. Kirja on kertomus kaverin reissusta ympäri Irlannin rannikkoa linksiltä (siis merenrannalla, dyynien lomassa sijaitseva perinteinen golfkenttä) toiselle, Bed & Breakfastista seuraavaan ja, Irlannissa kun ollaan, pubista toiseen ynnä kolmanteen. Siis hieno golfintoilijan superloma lamaa edeltävässä Irlannissa. No, tavallaan kyllä vaan toisaalta ei.

Matkan ja siten kirjan ideana on siis kiertää Irlanti, siis se saari, golfpalloja hukaten (tätä ei yritetä vaan se tapahtuu) ja tuoppeja kumoten. Juju on siinä, että koko reissu suoritetaan kävellen paikasta toiseen. Siis Claresta Mayoon, Donegaliin ja niin edelleen, kunnes palataan takaisin Atlantin ääreen saaren länsirannikolle. Hölmöä hommaahan moinen useimpien mielestä on, joten siitä irtoaa kenties mainiota tarinaa. Golfia luksuskohteissa tai lampaanpaskan keskellä erikoisilla paikalliskentillä, irlantilaista vieraanvaraisuutta ja historiallisia näkökulmia seutuun, hiertyneitä jalkoja ja vaaratilanteita teiden varsilla, pubifilosofiaakin. Paljon sellaista tavaraa kiinnostavasti kirjoitettuna, joka kiinnostaa meikäläistä. Olenhan outo ajatuksen kulkureittien osalta, jos normijampalta tai peruspirreltä kysytään.

Ikä ei tule ilman kriisejä ja minullakin alkaa vähitellen koittaa ne ajat, jolloin pitäisi koko täyskymmenten aiheuttamaa villitystä. Ehkä tuollainen rajun railakas irtiotto ei ole vielä ajankohtainen aivan lähimpinä vuosina, mutta jotakin vastaavaa hullutusta täytyy aivosopukoissa hautoa. Olenhan kasvanut tiukasti golfin pariin neliväyläisellä parkolmosella, joka sijaitsi hevoshaan vieressä. Kentällä puskettiin tietysti polkupyörällä isäukon peesissä kesä toisensa jälkeen. Taustasta varmaankin johtuu, että minua kiinnostavat juuri syrjäiset golfkenttien helmet ja erikoinen vaan lämmin paikallistunnelma.

Minua tuntevat tietävät toki kykyni kävellä rivakasti ja ehdottaa arkisia marsseja siellä, missä tavallinen suomalainen vetäytyy autoon. Toki en ole mikään ultravaeltaja, mutta kävely on minulle luontaisin tapa liikkua ja oiva keino selvitellä ajatuksia sekä motivoitua elämässä eteenpäin. Historiasta ja maantieteestä olen ollut kiinnostunut jo melko pienestä pojasta saakka. Viime vuosina olen myös löytänyt hiljalleen olutkulttuurin pitkän polun alkumetreille. Lisäksi haastan mielelläni erilaisten ihmisten kanssa juttua ja etsin komiikkaa mistä tahansa elämän osasesta. On siis hienoa huomata, että näitä avuja voi käyttää mahtavien ja epätodennäköisten reissujen toteuttamiseen. Jotkut ovat ilmeisesti jo tehneet niin.

Mitä tahansa kiinnostuksen kohdetta voi käyttää syynä kunnon vaellukselle. Täytyy itsekin kehitellä erilaisia ideoita, jotta jonakin päivänä voin suunnata omannäköiselle taipaleelle arjesta ulos ja takaisin. Minua ei valmismatkat Espanjaan tai Thaimaaseen jaksa hirveästi houkuttaa. Mitä Irlantiin tulee, niin se on Skotlannin ohella toinen ehdoton golffarin pyhiinvaelluskohde. Minullakin sattuu olemaan irkkukliseisiin sopivaa punaista väriä päässä, vaikka ei siellä kolkalla mitään sukua tietysti olekaan.

Erityiskiitos vielä Helmetiin, että siellä on muutakin golfkirjallisuutta kuin niitä iänikuisia pelaa paremmin -oppaita. Valmista ei saa koskaan, joten on opittava nauttimaan matkasta.

lauantai 15. tammikuuta 2011

Urheilugaala ja lajien arvostus

Suomalaiset urheilutoimittajat noin kokonaisuudessaan yllättivät ainakin minut myönteisesti, kun valitsivat vuoden urheilijaksi suunnistaja Minna Kaupin. Toki vuosi 2010 ei ollut mikään valtavan menestyksekäs suomalaisen urheilun osalta, mutta eipä niitä sellaisia vuosia ole suuremmin ollut muutenkaan tarjolla kiristyvän kilpailun maailmassa. Ei ollut tarjolla itsestäänselviä vuoden urheilija -kandidaatteja eli siis yleisurheilun arvokisavoittajaa tai olympiavoittajaa missä tahansa lajissa. Sikäli oli siis mahdollista valita jopa kaksi maailmanmestaruutta saavuttanut suunnistaja vuoden urheilijaksi. Hyvä niin, sillä menihän titteli samalla hyvän vuosikerran edustajalle.

Vuoden urheilijan valinta aiheutti taas parran pärinää. Suunnistus on marginaalilaji, eihän suunnistus ole edes kunnon urheilua, suunnistustahan ei harrasteta kuin pohjoismaissa, valittu kirjoitti ennen gaalaa asiasta ironiseen sävyyn, valittu näyttää liiaksi missiltä iltapuvussaan vaan ei ota kantaa kuin missi... Tällaiset kommentit tosissaan lausuttuina kertovat paljon esittäjiensä puutteellisesta urheilutuntemuksesta, ja ainahan valinnat ovat myös makuasioita.

Useimmat suomalaisten urheilumenestykset tapahtuvat maailman mittakaavassa mitättömissä marginaalilajeissa: maastohiihto, keihäänheitto, mäkihyppy, ralliautoilu, jopa monien kritiikittä fanittama jääkiekko eivät merkitse mitään monessakaan maassa. Ei taitoluistelukaan ole juuri laajemmin levinnyttä kuin nykyinen kilpasuunnistus, jossa menestyjiä on suomalaisten, ruotsalaisten, norjalaisten ja venäläisten ohella ilmaantunut ainakin Ranskasta, Sveitsistä, Tshekistä, Baltiasta, Iso-Britanniasta, Saksasta, Unkarista, Italiasta ja jopa Australiasta.

Suunnistus on todella vaativa laji jo kansallisen huippumme tuntumassa. Lajissa menestyäkseen on oltava fyysisesti erittäin kovassa kunnossa eikä se vielä riitä menestymiseen. Myös taktisen ja henkisen osaamisen hallitseminen on välttämätöntä huipulle pääsemiseen. Suunnistuksen haasteista voi jokainen kävelykykyinen päästä hieman jyvälle melko helposti ja edullisesti toisin kuin monen muun lajin. Isoja rahoja ei ole tarjolla tässä rankassa kestävyyden ja taidon yhdistävässä lajissa, mutta yksi fiksuimmista urheiluyhteisöistä kiertää silti vuodesta toiseen metsiä ja puistoja.

Vuoden urheilijan valinta kohdistuu toki lajiin mutta myös yksilöön. Minna Kauppi on moninkertainen arvokisavoittaja, joten sinänsä hän on tunnustuksen täysin ansainnut. Kun kyseessä on nuori, kaunis ja sanavalmis nainen - huippu-urheilija vieläpä - on siinä tietysti perinnejurnutukseen taipuvaisilla ukoilla kestämistä. Toki perustellusti olisi voitu valita joku muukin äänestyksen kärkisijoille sijoittuneista urheilijoista, hekin saavuttivat lajeissaan upeita tuloksia. Rehellisesti sanottuna Suomesta ei tule kuin harvakseltaan sellaisia urheilijoita, jotka tunnistettaisiin laajalti oman lajinsa ulkopuolella. Se on tietysti nykyisin jo paljon takavuosia vaikeampaa eikä välttämättä edes tavoiteltavaa.

Mitä muuta sanoisin Urheilugaalasta? Taas oli tarjolla heikkoa komiikkaa tyyliin Janne Kataja ja erityisesti Miitta-täti. Ei sellaista kuonaa viitsi katsoa, joten kanavapujottelutreenit olivat pakolliset. Minäkin voisin heittää vastaavaa huumoria ilman mitään alan koulutusta vain elämän koettelemusten kypsyttämänä. Radion Sinfoniaorkesteri oli hieno valinta, samaten kulttuurikulttuurin ja urheilukulttuurin yhdistämiseen pyrkiminen. Vain typerykset erottelevat urheilun ja kulttuurin toisistaan. Tällaiset palkintotilaisuudet, ikävä tosiasia, sisältävät yleensä paljon turhaa pönöttämistä. Siitä on pyrittävä eroon, vaikka monet herkkänahat vetäisivät koko pussin herneitä nenään.

Eteläpohojalaaset tai ainakin vimpeliläiset päättivät sitten äänestää oman kylän poikain suorituksen vuoden sykähdyttävimmäksi. Voihan se toki sitä monelle ollakin, eihän sen sykähdyttävyyden mittarina tarvitse käyttää lajin maailmanlaajuista tunnettavuutta tai olympia/MM-statusta. Yleisesti vaikuttaa siltä, että tällaisissa valinnoissa pyritään miellyttämään joka vuosi jonkin palkinnon kautta suurimpia lajiliittoja. Yleisurheilu ja jääkiekko saavat siis jotakin kautta pyttynsä. Olen itse sillä kannalla, että yhä useampien kovien urheilulajien arvostusta tarvitaan lisää niin urheilutoimittajien kuin -fanienkin porukoissa. Samalla voidaan jättää ne salibandyn olympiastatushaikailut, ringette- ja lätkämimmijoukkueiden syrjintäsyytökset ynnä muut ymmärtämättömyydet omaan arvoonsa. Eivät nuo lajit turhia ole vaan eivät vielä rittävän kilpailtujakaan suurimpien palkintojen jakamiseksi.

Olen pyöritellyt monasti ajatusta erilaisten urheilusaavutusten arvostamisesta. Suomessa olympiakulta on liki ylittämätön saavutus missä tahansa lajissa, joka ei muulloin tunnu lajiniiloja suurempaa porukkaa kiinnostavan. Heti seuraavana tulee automaattisesti pohjoismaisten hiihtolajien ja yleisurheilun maailmanmestaruudet, erityisesti keihäänheittäjät ovat arvossaan. Myös rallin ja F1:n MM:t ovat saavuttaneet paikan sieltä kansakunnan kaapin päältä. Joukkueurheilijoita on palkittu vuoden urheilijoina yllättävän harvakseen, vaikka jotkut huippumme ovatkin saavuttaneet suuria meriittejä.

Edellä mainittuihin meriitteihin verrannollistan itse ainakin seuraavat saavutukset: tenniksen grand slam -kisan voitto tai useita kiertuevoittoja, golfin major-kisan voitto tai useita kiertuevoittoja, pyöräilyn MM tai huippumenestys ympäriajoissa tai klassikoissa, suurten joukkuelajien seurajoukkuemestaruuksissa keskeinen ja ratkaiseva rooli arvostetuissa liigoissa. Myös uinti, telivoimistelu, kamppailulajit ja monet muut laajalti harrastetut, suositut lajit vaativat menestyjiltä niin kovaa osaamista, että arvostusta on heille annettava. En jaksa väännellä asiaa nyt enempää, mutta toivottavasti emme joudu enää näkemään likikatseisia valintoja emmekä vähäisen menestyksen vuosia.

Väite loppuun. Kun kuka tahansa meistä tavallisista tallaajista harjoittaa jotakin lajia, on tällöin kyse liikunnasta ja monesti ulkoilusta. Hyvä niin. Kun samoissa lajeissa tehdään täyspäiväistä menestykseen tähtäävää ja suunnitelmallista työtä, on kyse urheilusta. Tämä on pidettävä mielessä, jos väitellään eri lajien urheilullisuudesta. Jos rakastat omaa lajiasi, niin älä silti heitä paskaa muiden niskaan. Älä myöskään vaadi kaikkia muita pitämään lajiasi parhaana. Jotkin lajit ovat lähinnä fyysisesti vaativia, toiset enimmäkseen teknisesti tai henkisesti. Joissakin lajeissa nämä vaatimukset kyetään erinomaisesti yhdistämään samaan pakettiin.

perjantai 7. tammikuuta 2011

Takaisin työttömyyteen 2011

Uusi vuoteni 2011 alkoi vähemmän hyvin, ja taas on pakko vaeltaa epävarmuudessa kohti tuntemattomia polkuja. Avautumisvaroitus! Olihan se kiva päästä kokeilemaan likimain koulutusta vastaavia tehtäviä aikuisten oikeassa työelämässä - sellaisia jotka jopa TEL-toimistoissa työksi tunnistetaan. Nyt koitti paluu takaisin toisen luokan työttömäksi eli melko alhaisen luokan suomalaiseksi noin käytännön tasolla. Muutoin ei edes railakkaasti korpeaisi, mutta juuri tuli hopeaa työnhaussa. Näissä kekkereissä ei paljon kakkukahveja vietetä, kun vain ykkönen saa palkinnon. No, onneksi lohdutuksen klisee mieltä lämmittää, sillä kyllähän hyvä mies aina työtä saa. Jos saisi vielä palkkaakin, saatikka koulutusta vastaavaa...

Hyvin toki tiedän, että työnhaku on nuorille ja vanhoillekin nykyään yhtä itsensä myymistä. Pettymyksiä on tarjolla usein, mutta joka iskusta olisi toivuttava ottamaan seuraavaa. Valitettavasti kulta-, hopea- ja pronssipossukerholaiset ynnä muut lintukotoihmiset ovat aina auliisti jakamaan tietämystään siitä, miten ne hyvät työsuhteet hankitaan. Olipa sitten itse luonut tai perinyt suhdeverkoston, niin kovin helposti unohtuu ulkopuolisuuden tunne. Työnhaku on useimmille raakaa ja rankkaa puuhaa - vain harvat voivat lopulta köllötellä kuvitelmissaan omasta korvaamattomuudestaan.

Minä myönnän suoraan, että itselleni työnhaku tuottaa suuria vaikeuksia. En ole koskaan ollut liukas ja luonteva tekemään aloitteita. Omat vahvuuteni eivät pääse oikeuksiinsa lyhytjänteisessä toiminnassa ja normipäiväasenteen läpäisemässä ympäristössä. Olen tosin joutunut työstämään heikkouksiani runsaasti ja kehitystäkin on tapahtunut. Siksipä minä en hyväksy keneltäkään sellaista asennetta, että heikkouksia piilotellaan, kritiikkiä käytetään yksisuuntaisena aseena omien tarpeiden tyydyttämiseen ja röyhistellään vain rintaa omista vahvuuksistaan. Itseltäni kaikista vähiten. Asennevamma on se kaikista pahin vamma, ihmiskunnan ja -yksilön ikuinen ansa. Me ollaan luusereita kaikki, kun heikkoihin hetkiin katsotaan.

Sainpa taas kerran kuulla TEL-toimistossa pakollista kirjautumista tehdessäni, että kyllähän sinulle töitä löytyy. Hyvä koulutus ja kokemustakin. Joskus olisi fiksumpaa olla hiljaa. Maailma ei valitettavasti ole niin oikeudenmukainen paikka, että hyvästä työstä seuraisi menestystä ja huonosta menetystä. Itse on ole edes kokenut kuin raapaisun kärsimyksestä ja vääryydestä - silti se on niin monille jotakin aivan käsittämätöntä inhimillisyyden huonojen puolien syvyydessään. Työttömyys itsessään ei edes ole minulle mikään hirveän paha tila. Kun se yhdistyy vuosikausien henkisen ulkopuolisuuden kokemukseen, yksinäiseen vaellukseen ja usean lähimmäisen niin ikään vaikeisiin elämänkohtaloihin, alkavat vahvatkin polvet taipua.

Olen saanut hiljattain yllättävän paljon kiitosta työstäni - etenkin kouluttajana ja opettajana. Yleisesti olen ollut tyytyväinen siihen, että olen saanut tehdä töitä monenlaista työtä erityyppisissä työyhteisöissä. Kaikkialla olen tullut hyvin toimeen työkavereiden kanssa ja monesti yksi pätkä on saanut jatkoa seuraavasta. Sitä en vain jaksa ymmärtää, että lopulta putoan aina ulos pimeyteen. Vielä ei ole kohdalleni osunut riittävästi ihmisiä, jotka näkisivät minussa oikeasti muutakin kuin jälleen yhden hetken aikaa hyödynnettävän käsiparin. Tai ehkä he ovat itsekin voimattomia suurten markkinavoimien edessä, noiden nykyisten aikojen jumalaisten totuuksien pyörteessä. Olen tainnut periä äidiltäni hänen kohtalonsa työmarkkinoilla. Vapaaehtoiseksi ja hätäavuksi kelpaa aina, mutta tasa-arvoiseksi työtoveriksi ei lopulta kuitenkaan.

Olisiko vastaus siinä, että pitäisi kovettua vittumaiseksi mulkeroksi? Niin, suotta sitä kaunistelemaan. Minä en yksinkertaisesti halua pyrkiä töihin, naisiin tai mihinkään muuhunkaan kusettamalla. Se jos mikä on lopulta pelkurin toimitapa. Toki voin heittää päälle helppoheikkisatusetämyyntitykkivaihteen, mutta silloin minulla on tietty piruilurooli päällä. En ole oikeasti oma itseni, eikä sellaista valhetta voi kukaan henkisesti hajoamatta kauan yllä pitää.

Kiitos ja lämmin käsi ovat kuin tulitikku ilman polttoainetta. Silmänräpäys säkenöitä, hetki valoa ja ripaus lämpöä, mutta nopeasti tulee orpo olo. Toisaalta yksi tulitikku voi suotuisissa olosuhteissa muuttaa paljonkin.

Minulla on jälleen tyhjä tunne, ei ole nyt suuresti vetoa lähteä kaupittelemaan omaa osaamistaan lyhytjänteisessä maailmassa. Sen olen vähitellen tosin oppinut, että kannattaa suodattaa toisten neuvoja ronskisti. Kukaan ei hyödy siitä, jos minä stressaan jatkuvasti tulevaisuudestani. Liian usein olen silti jäänyt tyhjän päälle, vaikka olisin kuinka pyrkinyt täyttämään muiden upeita neuvoja. Tässä maailmassa on turhan paljon ihmiskarjaa, joka vaeltaa ahtaassa aitauksessaan kuin vieruskaverikin. Heillä ei lopulta ole todellista luonnetta ja makua. On siis jälleen kerättävä voimia, toivottavasti ei yksin.

Helpompaa olisi, jos ei huolehtisi lähimmäisten voinnista vaan ainoastaan omista asioistaan. Siinä jälleen yksi tavallinen "elämänviisaus". Minähän en sitä voi totella, jos olen rehellinen itselleni. Jos hylkäämme toisemme itsekkäiden tarkoitusperien vuoksi, olemme eksyneet ihmisyyden likaviemäreihin. Tämäkin ominaisuuteni vaikeuttaa kylmän ja raa'an työelämän ehdoilla pelaamista.

Olen vihainen, se on selvä. Minulla on siihen oikeus, mutta ratkaisevaa on toimeni turhautumisen ja suuttumuksen käsittelyssä. Vuoden 2011 käynnistyessä pyrin siis keräämään voimia. Haen sen verran töitä kuin jaksan itseäni työstää korkeintaan kohtuullisesti epämukavuusalueelle. Teen kävelylenkkejä, työstän svingiäni, pyrin muuntamaan ajatuksien paljoutta tekstiksi, kypsyttelen itseäni kohti stand-up -debyyttiä, opettelen väsäämään lisää herkkuja vähästä, testailen olutpaljoutta hiljakseen. Kuuntelen sydämestä vuodatettua todellista musiikkia, nautin nousevasta sykkeestä ja virtaavasta hiestä, katselen elokuvia ja urheilua, otan kuvia Luojan luonnosta. Ehkä kaikista tärkeimpänä olisi opetella arvostamaan todella unta. Olen nähnyt läheltä, miten sen menettäminen hajottaa ihmistä. Jotakin tuosta listasta saan kenties tehdyksi, loput kypsyvät mielessä aikoja parempia varten.

Lupaan itselleni, että opettelen tuomaan näkemykseni ja kritiikkini entistä selvemmin esille. Jos joku loukkaantuu kritiikistä, joka siis myös omaa sieluani riipii, niin silloin se ei ole minun syyni. Jokaisen on uskallettava kasvaa täydemmäksi ihmiseksi. Minua ja monia muita sopuisia, jopa kilttejä ihmisiä on usein loukattu eikä siinä ole paljon tunteita ajateltu. Minä esitän avoimen haasteen kenelle hyvänsä keskusteluista, syvällisistäkin, mutta en hedelmättömistä väittelyistä. Ne jätän pakoilijoille.

Varmemmaksi vakuudeksi totean, että minä olen niitä jälkeenjääneitä reliikkejä, jotka turvaavat Jumalaan. Ei siksi, että se olisi helppoa tai pakollista vaan siksi, että se on sielussani ainoa lopulta todellinen perusta. Siinä ei lopulta ole hurskastelusta jälkeäkään, kun jälleen kerran elämän lyömänä huokaa syvään ja pyytää vain Herran tahdon toteutuvan omassa elämässään. Niin tein nytkin. Ei ollut viimeisinkään paikka minua varten. Niinpä onkin taas pakko pyytää voimia ja valoa tiettömälle taipaleelle, jotta ei menetä uskoaan elämään ja tahtoaan hyödyntää lahjojaan yhteiseksi hyväksi.

Soulin soidessa, jalan vispatessa ja sydämen sykkiessä kohti uusia kärsivällisyyden koetuksia!

keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Ensimmäisten ja viimeisten joulu

Täytyypä toivotella Hyvää Joulua taannehtivasti, kun jäi oikein ajoitetut terveiset enimmäkseen lähettämättä. Ei tosin tullut kovin montaa toivotusta minullekaan, kun en itse ensin aktivoitunut. Story of our lives. Joulunvietto meni tänä vuonna hieman eri merkeissä kuin yleensä. Ensi kertaa kaukaisen lapsuuteni jälkeen olimme äitini lapsuudenkodissa, takavuosien mummilassa, tulevassa perintökohteessa. Joulunpyhät menivät viileässä pirtissä - soveltamiseen.

Muks, kops, isoäiti ei pysy enää oikein pystyssä. Hieman rajasi joulunviettoa tuo jatkuva episodi, mutta saipa mummini viettää vielä yhden jouluaaton tutussa tuvassa sukulaisten parissa. Koska äitini oli sidottu omaishoitajan tehtäviin, oli paikka kauhan varressa vapaana. Siis osittain, sillä siskoni määräsi minut hetimmiten piparkakkuleipuriksi leivottuaan sitä ennen limput ja pullat. Nyt paistoin siis ensi kertaa kinkun, laitoin uunilohta ja käräytin siskoni kanssa riisipuuron pohjaan. Aina ei voi olla epäonnistumatta. No, ruoka teki kauppansa ja allergioista huolimatta ketään ei myrkytetty. Siihen pystyy ilman koulutustakin, jos asennoituu sopivasti.

Lisää ensimmäisiä. Piparkakkumökki tuli kasattua omin käsin, vaikka osat omalta talotehtaalta hieman kieroina tulivatkin. Jouluna jouduin hankeenkin, en sentään isännän ajamana vaan oman hulluuden ajamana kunnon puulämmitteisestä saunasta. Aikomukseni oluen ja juuston maistelusta sekä sisarusten välisestä lauta- ynnä korttipelailusta jäikin vähemmälle. Hienostelu saa luvan väistyä, kun on pakko hoitaa käytännön kuvioita. Joulukirkot ja -värssytkin jäivät väliin.

Niistä joulun viimeisistä en lausu sen enempää, mutta kaikelle on aikansa eikä viimeistä useinkaan voi tietää. Yhtä kaikki, joulun viettämisessä on paljon liikaa ähkyyn johtavine mässäilytalkoineen ja lahjontapönötyksineen. Onneksi sentään eräs lahja synnytti tuvassa hersyvää naurua, veljeni pitkään toivoma iso sika veikeine kärsineen. Kotitekoinen vanupallo. Perhepiiriin vitsi, ulkopuolisesta sangen vaikea ymmärtää...

Nyt on aika toivottaa Ajatuksellista ja Opettavaista Uutta Vuotta! En toivota menestyksellistä, koska se ymmärretään yleensä varsin suppeasti. Paljon tavaraa, palkkaa, huomiota, ulkoisia kulttuurimme ilmentymiä. Niin hyvää vuotta ei olekaan, ettei siihen sisältyisi vastoinkäymisiä, epävarmuutta, ongelmia ja heikkoja hetkiä. Olennaista on opetella suhtautumaan elämään, itseensä ja lähimmäisiin ymmärtäväisesti ja päättäväisesti. Ne koreat lupaukset voikin jättää teeskentelijöille, niille meistä, jotka ovat yhä epärehellisiä itselleen. Oikeastaan me kaikki olemme sitä vähintään hetkittäin, mutta sen myöntäminen on jo paljon.

Sieltä se filosofiapuppugeneraattorini taas lähti käyntiin. Try to do good, not be god.

tiistai 7. joulukuuta 2010

Vuosi päiviä

Blogi täytti juuri vuoden. Postauksia tuli tehtyä kovin vähän aikomuksiin nähden, vain helmikuussa olympiablogikokeilun aikaan naputtelin yhtenään. Loppuvuosi onkin mennyt vähäisen parin kirjoituksen kuukausitahtiin - eipä ihan sitä mitä oli aikeissa. No, aiheet ja ideat eivät suinkaan ole lopussa tässä maailmassa tai edes tässä kalloon säilötyssä hyytelömassassa, jota myös aivoiksi kutsutaan. Toinen vuosi olkoon siis edellistä antoisampi (niinhän ne aina sanoo...)!

Kulunut vuosi oli minulle muutosta toisen perään. Nousu toisen luokan työttömästä ylemmäksi toimihenkilöksi kuulostaa ehkä menestystarinalta, mutta se on vain häivähdys todellisesta 2010-luvun nuorehkosta elämästä. Parhaillaan mielessä velloo uuden vuoden epäselvä sumu, sillä nykyinen työ päättyy auringonkierron täyttyessä. Olen kuitenkin pakon edessä joutunut opettelemaan sen, että on aivan turhaa rypistää erilaisten vaatimusten ristitulessa kohti luvattua elintaso-onnea. Jos hajottaa itsensä tavalla tai toisella, saa siitä kärsiä niin yksilö, perhe kuin yhteiskuntakin.

Suomi-neito saavutti kunnioitettavan 93 vuoden iän, ja kuulemma menee paremmin kuin koskaan tai ainakaan paremmin kuin kellään naapurustossa - keskimäärin. Paljon on hyvää, mistä haluan tuoda esille oman näkemykseni. Suuresti on myös surkeutta, josta ei saa vaieta jonkin kummallisen suhteutetun hyvinvointikäsityksen vuoksi. Aion löytää keinot tuoda näkemykseni esille vakavasti ja vieläkin enemmän vakavan huvittavasti. Tietysti omalla nimellä, sillä kuka tahansa voi huudella nimimerkin takaa mitä tahansa. Jää nähtäväksi, miten äijän käy...

Kun haluan elää täydesti, pyrin näkemään pienet tapahtumat ja asiat sekä niistä rakentuvat suuret ilmiöt ja kokonaisuudet. Yksittäinen maku ja koko ateria. Puun lehdet ja metsä. Väärinymmärrys ja täysimittainen sota. Hymynkare ja rakastettava persoona. Satunnainen moite ja suunnaton pelko. Mutta mikä on heikon filosofoinnin pointti? On se vaan niin pirun naurettavaa, kun ihmiset eivät yritä lainkaan tai yrittävät aivan liikaa. Elämä on älyttömän mieletöntä kaikkine koukeroineen, joten pakkohan sitä on käsitellä huumorin, joskus rankankin, kautta! Muutoin ei saa montaakaan ihmistä juttuun mukaan. Ja se pointti on piste, joka jutun päättää.

Loppukevennys. Sattuipa tänään hauska havainto Rautatientorin kulmilla. Baarin kaiuttimista kantautui Gary Numanin Cars, ja samalla katselin lumipyryssä matelevia peltilehmiä utareet hankea viistäen. Satunnaisia havaintoja.

maanantai 22. marraskuuta 2010

Kemikaalikeittoa, kiitos.

Ne ovat kaikkialla, etkä voi sille mitään. Ne tärvelevät terveytesi samalla kun viettelevät sinut makoisaan elämään. Et ehkä tunne niitä vaan pelkäät tuntematonta. Ne voivat olla pahin painajaisesi mutta myös hyviä ystäviäsi. Mistä on kyse? Uusi leffa tulossa, taas sama tyhjänpäiväinen juoni? Voi olla niinkin vaan ei nyt.

Viime aikoina on muutamissa uutisissa nostettu esille kemikaalihaittoja: bisfenoli-A voi imeytyä kauppakuiteista ihon läpi, Kiina kiristää muuta maailmaa harvinaisten maametallien monopolillaan, Unkari tulvii alumiinitehtaan liejua, kemikaalit heikentävät länsimaisen elintavan ympäristöissä lisääntymiskykyä ja niin edelleen. Jos kadunmieheltä kysyttäisiin, onko tämä huolissaan kemikaalien haitoista, mitä tämä tietenkin vastaisi? Olisi kyllä sinänsä oikeassa. Liian usein kemikaalit nähdään kuitenkin vain vaaratekijöinä, jotka voisi vaikkapa kieltää. Eipä riitä ymmärrystä siihen, että kemikaalit ovat elimellinen osa koko tuotantoon ja kulutukseen perustuvaa elämäntapaamme. Niin, juuri sitä mitä ilman ei voisi kuvitellakaan olevansa. Ovat vielä mokomat molekyylit luonnosta peräisin, suoraan tai prosessoituina!

Olen työskennellyt viime kuukausina uuden eurooppalaisen kemikaalilainsäädännön parissa eli minulle on siis nyt oma lehmä ojassa. REACH-asetus vaatii EU:ssa käytettävien kemikaalien rekisteröimistä, arvioimista, lupamenettelyä ja mahdollisia rajoituksia. Valtava määrä työtä, joka on joskus tehtävä kemikaaliturvallisuuden yhdenmukaistamiseksi ja parantamiseksi. CLP-asetus puolestaan pyrkii yhtenäistämään kemikaalien luokittelun, merkinnät ja pakkaamisen. Siihen onkin syytä, sillä nykyisin sama kemikaali voi olla toisaalla luokiteltu myrkylliseksi ja toisaalla jopa haitattomaksi. Siinä vain yksi esimerkki.

Tulevaisuudessa yhä useammat kemikaalit kielletään - tosin ei kaikkialla maailmassa eikä välttämättä kaikissa sovelluksissa. Kemianalan tehtävänä on kehittää vaihtoehtoisia, turvallisempia kemikaaleja, seoksia, tuotteita ja prosesseja. Haittoja on kuitenkin aina olemassa ja monet niistä havaitaan vasta jälkikäteen. Tietyt peruslainalaisuudet pätevät: Mitä enemmän kulutamme, sitä enemmän tarvitsemme kemikaaleja - suoraan tai välillisesti. Kemikaalien lisääntynyt käyttö johtaa moniin yllättäviin ongelmiin, vaikka samalla niistä saatava hyöty voi hyvin lisääntyä. Halvat tuotteet valmistetaan usein olosuhteissa, joissa työturvallisuutta ei juuri oman standardimme näkökulmasta tunneta. Lisäksi huonolaatuisista tuotteista kulkeutuu kemikaaleja elimistöömme ja ympäristöömme jopa huomattavia määriä.

Kemikaaleja on kaikkialla - ei vain pesuaineissa, maaleissa ja muissa ilmeisissä kohteissa. Niitä on myös elektroniikassa, rakennemateriaaleissa, vaatteissa, lääkkeissä, ruuassa, juomassa, kosmetiikassa, kaikkialla. Kemikaalien haitallisuus riippuu niiden ominaisuuksien lisäksi myös muun muassa määrästä sekä altistusajasta ja -kohteesta. On hyödytöntä ryhtyä vainoharhaiseksi, sillä kemikaalit koskettavat meitä kaikkia. Silti on syytä olla tietoinen kemikaalivalmisteiden ohjeistuksen mukaisesta käytöstä ja miettiä omaa kulutustaan myös tästä näkökulmasta. Opetelkaa edes vaaramerkit ja lukekaa käyttöohjeet!

Meistä kaikista länsimaisen elintason hiippareista löytyy esimerkiksi ftalaatteja, joita käytetään muovien pehmentiminä. Nämä aineet tutkitusti alentavat muun muassa siittiöiden määrää ja voivat aiheuttaa syöpää. Kosmetiikassa ihmiset puolestaan työntävät suoraan iholleen mitä monituisimpia kemikaaleja, jotka eivät kaikki suinkaan paranna terveydentilaa.

Kemikaalit voivat myös olla osana maailmanpolitiikan pelimerkkejä. Kiinalla on tällä hetkellä lähes monopoli harvinaisten maametallien tuotannossa. Nämä metallit ovat elintärkeitä nykyaikaiselle elektroniikalle, ja tämä seikka lataa pelikortit kiinalaisten käsiin. Egobuustaajien suosikkiauto Toyota Priuksen akkuihin uppoaa muuten noin kymmenen kiloa näitä harvinaisia maametalleja. Toki voisimme opetella kierrättämään roinaamme, josta näitä kemian kultajyväsiä saisi talteen. Eikä todellakaan niin kuin TV-uutisten nyrkkipajassa Aasiassa - siis ilman kunnollisia hanskoja ja hengityssuojaimia sulan höyryävän metallin ääressä.

Kemikaaleissa liikkuu suuret rahat, joten niiden käytön hallitsemiseen ja rajoittamiseen liittyvä työ ei etene vaikeuksitta eikä väärinkäytöksittä. Uudet paremmat vaihtoehdotkaan eivät synny itsekseen. Saamme kemikaaleista sekä hyötyjä että haittoja osaksemme. Kemikaaleihiin liittyy sama mielikuvabisnes kuin mihin tahansa ison rahan toimialaan. Jos yritämme ostaa hyvän omantunnon, olemme melko pahasti hukassa touhuinemme!

Kemikaaliturvallisuudesta ja -hallinasta voi kehittyä minulle työura tai sitten ei. Tässä kohtaa on joka tapauksessa tehtävää tavallisten maallikoiden valistamisessa. Ympäristö ei kestä kulutuksellista riekkumistamme loputtomiin, emmekä kestä mekään. Muutosta ei voi kuitenkaan kieltää. On pidettävä huoli siitä, että muutos on oikeasti kehitystä. Myös kemikaalien käytön suhteen.

Maistuiko keittonne? Toivottavasti, sillä sitä särvitte vielä monesti.