Minä olen se mies

Oletteko nähneet elokuvia, joissa se kunnollinen kaveri jää aina langalle soittelemaan, vaikka olisi usein parasta mitä on tarjolla? Niitähän riittää ja tosipohjaakin taitaa olla.

Yksi kalenterivuosi on taas päättymäisillään eikä näin voi enää jatkaa. Yksinäisyys on kaikista pahinta, koska mikään saavutus ei tunnu lopulta miltään ja vastoinkäymiset tuntuvat herkästi liian suurilta. Onneksi en ole täysin yksin, mutta paikalla jumittaminen täytyy saada loppumaan. Nyt vedetään niin sanotusti höyryillä, kun alkaa ukosta polttoaine loppua. En jaksa antaa itsestäni parasta töissä enkä läheisten ihmisten parissa, kun olen tyytymätön elämäntilanteeseeni. Jos en tätä kertoisi, eivät useimmat tuttavani varmaankaan mitään arvaisi.

Vaadin itseltäni paljon vaan en aivan liikaa kuten takavuosina. En halua rakentaa elämääni teeskentelyn varaan, olipa kyse ihmissuhteista tai työurasta. En suostu muiden pompoteltavaksi enää, mutta koville on ottanut päästä eroon liiallisesta kiltteydestä. Minulle on turha tulla lässyttämään, aukomaan päätä tai lirkuttelemaan, jos ei ole valmis yllättäviin vastauksiin. Tunnustan virheeni, pyydän anteeksi, annan kiitosta, autan voimieni mukaan, edellytän parempaa. Näytän sen, jos minua sattuu. Haastan ihmiset ympärilläni ajattelemaan elämää enemmän. Sen lupaan niissä rajoissa, joissa elän.

Ei hätää! Minulla ei ole mitään tarvetta käyttäytyä tylyn tuntuisesti ellei vastapuoli sitä toiminnallaan saa esiin. Ajattelemattomuus ei kelpaa syyksi huonojen tapojen jatkamiseen, tietoinen typerä käytös suorastaan vaatii ulkopuolista puuttumista. Nyt saa riittää minunkin satuttaminen, oli syy mikä hyvänsä. 

Silti olen edelleen pohjimmiltaan kärsivällinen ja lempeä mies, joka ei halua loukata muita. Liekö sitten perimä, kasvatus tai vakaumus.

On varsin pirullista, kun ei jaksa olla iloinen muiden puolesta vaan jatkuvasti kokee kipua nähdessään toisten onnea. Ja toisaalta usein huomaan, että ihmiset eivät osaa arvostaa ihmissuhteitaan. Sepä vielä entisestään suututtaa, kun itse ei tunnu pääsevän osalliseksi mahdollisuudesta rakentaa perhettä. Olen aivan ehdottomasti perheihminen eikä elämäni monista hyvistä puolistaan huolimatta tunnu kaiken kaikkiaan onnelliselta ilman perhettä. Onnekseni minulla on sentään läheiset välit sisaruksiini.

Joku voisi sanoa, että hanki lemmikki. Ei auta paeta tosiasioita, tässä ei musti tai mirri nyt riitä. Toisaalta voisihan niitä naisia lähteä niin sanotusti metsästämään, sillä kaikki miehethän niin toimivat. Paskapuhetta! Kaikki teeskentelyyn perustuva on tuomittu epäonnistumaan lopulta. En ole vain normijannu vaan myös paljon enemmän. Tai ehkäpä lähdenkin jahtiin lopulta, jos kaunistelematta sanottuna vitutus tarpeeksi kohoaa. Jos ei hyvällä niin sitten pahalla, sanotaan. 

Kun elämä ajaa tekemään tekoja, jotka tietää huonoiksi omatunnolleen, repii se sisintä. Ja turha muuten on kenenkään tulla hurskastelemaan, se jos mikä minua voimakkaasti syljettää. Itse asiassa olen jo jonkin aikaa toiminut useissa tilanteissa sillä periaatteella, että annan takaisin sanojeni ja ajatusteni voimalla, jos joku tulee eteeni hölmöilemään. Eipä ole muuten enää paljon tullut halpahintaisia neuvoja ja pään aukomista. Ehkä se tietynlainen kypsyminen huokuu ulospäin.

Kulunut vuosi on toki tuonut minulle paljon hyvää. Minulla on kyky tulla hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa, mutta se yleinen pintataso ei tuo täyttymystä minulle mitenkään. Osaan kohdata lapset ja vanhukset, miehet ja naiset, suomalaiset ja ulkomaiset, he joilla on asemaa sekä he joilla sitä ei ole. Kaikki lähtee avoimuudesta, kiinnostuksesta ja nöyryydestä. Pintaliitäjät ja kaikenlaiset feikit, heitä en jaksa. Kovia kokeneet ihmiset, jotka ovat löytäneet jonkin rakentavan syyn nousta uudestaan jaloilleen, heidän seurastaan nautin.

Olen kuullut useasti, että minun pitäisi kirjoittaa enemmän. Myös joitakin puheitani on muisteltu vielä vuosien jälkeenkin. Lisäksi minut ilmeisesti tunnetaan kaverina, joka saa ihmiset nauramaan muillakin kuin niillä halvoilla kikoilla. Ilmeisesti kyky yhdistää toisaalta muoto ja sisältö, toisaalta syvällinen ajattelu ja huumori on sekä harvinainen että vaikeasti käsitettävä. Kunpa jaksaisin etsiä minulle sopivaa tapaa työstää kokemukseni yhteiseksi hyväksi. Yksinäisyys on kaverimiehelle kryptoniittiä, mutta sen lääkitseminen saa hänet puhkeamaan todella kukkaan. Kenties.

Taistelen edelleen pääasiallisen heikkouteni kanssa jatkuvasti. Tuumin asioita usein liikaa ennen kuin pääsen alkuun. Silloinkin, kun ulkopuolinen saattaa luulla minun päässeen rivakasti käyntiin, on sisäinen prosessi ollut jo pitkään päällä. Toisaalta alkuun päästyäni vahvuuteni tulevat esiin enkä jätä asioita herkästi kesken. En ole luovuttaja enkä kostaja. Pyrin parempaan. Elin pitkiä aikoja mieli murtuneena vailla itseluottamusta, mutta vähitellen on ääni muuttunut kellossa. Hyvä itseluottamus rakentuu vain itsetuntemuksen kautta - yleensä siihen tarvitaan reilu annos vastoinkäymisiä.

Uusi vuosi alkaa. Nyt on vedettävä niillä vähillä voimilla, joita on jäljellä. Pelaan golfia ja harrastan liikuntaa sopivassa määrin muutenkin. Seuraan urheilua. Tartun esiintymismahdollisuuksiin, mikäli niitä siunaantuu. Laitan ruokaa ja maistelen oluita. Ja täytyy uusille viskilaseillekin arvoistaan käyttöä kehitellä. Kirjoitan tai luen, kun siltä tuntuu. Viljelen elämänmakuista hieman vinoa huumoria. Kuuntelen musiikkia, joka minua jollakin tavoin liikuttaa. Lähden reissuun sopivien tilaisuuksien tullessa ja lavennan hiljakseen tietämystäni kulttuurin eri ulottuvuuksista. Voimia on jostakin saatava, jotta jaksaa kohdata elämän ikävämpiä puolia.

Minä olen se mies, joka on ilmeistä enemmän. Olen intohimoinen, päättäväinen ja tunteikas, vaikka sitä ei ehkä ulospäin moni uskoisikaan. Toivottavasti en turhaudu niin pahasti, että ajaudun tekemään huonoja päätöksiä. Nyt olen niin sanotusti vaa'ankielen asemassa. Kukaan ei jaksa yksikseen, en minäkään. Jos palan loppuun, siitä on haittaa kaikille lähipiirissäni. Eniten minulle itselleni. Muistakaa, että sama pätee teihinkin!

Jos et tunne itseäsi, miten voisit tuntea ketään muutakaan. Opettele olemaan oma itsesi, älä pyri olemaan jokin haavekuva. Aito anteeksipyyntö ja anteeksianto ovat edelleen järisyttäviä tekoja. Myös vuonna 2013.

Särö sydämessä, viilto sielussa

Mitä teet, kun sydämeesi tulee särö? Kuinka käsittelet viillot sielussasi? Kyse ei tosiaankaan ole siitä, käykö niin vaan kun niin käy. Me kaikki olemme kohdanneet vastoinkäymisiä - eriasteisia ja eri määrissä mutta kuitenkin - koettelemuksia. Niiden kanssa on opittava tulemaan toimeen, mutta niin valitettavan usein emme osaa käsitellä vaikeita asioita.

Me kaikki pelkäämme jotakin. Jos kiellämme heikkoutemme emmekä uskalla kohdata sitä, olemme pysyvästi pelon vallassa. Enemmän tai vähemmän kaikki ihmiset ovat niin hölmöjä, että pelailevat erilaisia pelejä tunteilla. Kun lopulta sattuu, niin silloin syytellään muita, loukkaannutaan tai vaietaan. Kai tämä toimintamalli on meihin kiinteästi kirjoitettu, mutta ei se saa estää meitä yrittämästä oppia parempia malleja. Muutoinhan olemme surkimuksia, luusereita, luovuttajia jo lähtökohtaisesti.

On ihmisiä, jotka mielestään ovat vahvoja ja tekevät mitä haluavat. Niin vallan kammareissa kuin surkeissa vuokrakasarmeissakin (tietysti kaikkialla muuallakin). Nämä ihmiset ratsastavat muiden varassa ja ottavat itse kunnian saavutuksista. Syy epäonnistumisiin löytyy myös helposti - oman itsensä ulkopuolelta. Tyypillisesti omia vahvuuksia ja heikkouksia ei kyetä tasapainoisesti käsittelemään. Tässä yksi hyvä luuserin määritelmä.

On ihmisiä, jotka menevät muiden perässä eivätkä juuri ajattele tekojaan. Heitäkin on kaikkialla, vieläpä enemmistö. He pelkäävät ottaa kantaa, jos se poikkeaa odotetusta. Tässä porukassa ei paljon uskalleta käsitellä ainakaan omia heikkouksia, koska aina voi luistaa pois vaikeista tilanteista ja toivoa ihmettä, joka veisi ne pois tulevaisuudessa. Sopii se luuseri tännekin määrittelyksi.

On ihmisiä, jotka yrittävät miellyttää muita ja ottavat syyt niskoilleen. He saavat kuulla heikkouksistaan niin paljon, että menettävät helposti itseluottamuksensa ja tajun vahvuuksistaan. Rohkeus elää katoaa, on vain muiden epätoivoinen miellyttäminen ja jatkuvat pettymykset. Luusereita hekin ovat.

Takes one to provide another. Still it only takes one to start the change. Step at a time.

Ei ihmisiä tietenkään oikeasti voi jaotella noin helposti. Eikä tilanne ole myöskään noin toivoton. Kukaan ei opi paremmaksi ihmiseksi ilman vastoinkäymisiä, joista otetaan opiksi. Meitä kaikkia on loukattu ja sattunut. Ratkaisevaa on suhtautumisemme näihin kokemuksiin. Voimme tietysti kovettaa itsemme ja esittää järkähtämätöntä, pelotonta. Voimme vältellä heikkouksiamme ja pettymyksiämme, toivoa niiden pysyvän poissa tieltämme jatkossa. Voimme luhistua itseemme ja pelätä pahinta. Kaikkea tätä on kokeiltu yhä uudestaan - tasapuolisesti ikään, sukupuoleen, sosiaaliseen asemaan, elämänkatsomukseen, ulkonäköön, historialliseen aikaan ynnä muuhun määrittäjään katsomatta. Ei toimi oikeasti.

Ainoa toimiva tapa on nähdäkseni oman heikkouden ja vajavuuden kohtaaminen. Jos sitä ei kykene tekemään, yksin ei kukaan kykene, on todennäköistä päätyä siirtämään omaa pahaa oloaan ympärilleen. Tiedostamatta tai tietoisesti. Jotta heikko ihminen, kuka tahansa meistä siis, voisi ikinä olla vahva rajoitteineen, on hänen ensin suostuttava olemaan heikko. Yksi elämän suurista paradokseista. Oikotietä onneen ei ole. Meitä kaikkia on koeteltava, jotta jotain parempaa voisi syntyä. Kaikki meistä eivät valitettavasti uskalla sitä myöntää.

Miksi taas tällaisia kirjoittelen? No, minulle ei ole suotu ajattelemattoman osaa. Ajatus pyörii päässä niin hyvässä kuin pahassa jatkuvasti. Vastoinkäymisiä on osunut tielleni kohtuullisen paljon, vaikka tietysti niin moni muu on uinut paljon syvemmissäkin vesissä. Moni tulematta enää koskaan pinnalle. Olen yrittänyt ottaa opiksi ja selvittää omat heikkouteni, etten siirtäisi niiden vaikutuksia ympärilleni. Eikä siinä voi täysin onnistua, mutta silti ei saa luovuttaa.

Mitä tehdä, kun kokee itsensä loukatuksi? Voisi lähteä kostamaan, yrittää vaieta, ottaa uhrin roolin tai syytellä muita. Voisi siirtää loukkauksensa muihin kohteisiin, pelätä jatkossa vastaavia kokemuksia. Voisi yrittää järkeillä itsensä jatkossa kuiville tai tunteilla itsensä pihalle. Minä koen vahvasti, että tunteensa pitää käsitellä itse ja kertoa niistä asianosaisille. Ei tasan ole helppoa eikä aina tuota toivottua tulosta. On kuitenkin toisen osapuolen häpeä, jos tämä ei kykene käsittelemään rehellistä, aitoa ja avointa palautetta.

Moni sanoo, että on parempi olla sanomatta mitään, kun ei muut kuitenkaan ymmärrä. Jos ei koskaan sano mitään, ei varmasti tule ymmärretyksi. Tämä toimii molemmin päin, sekä antajana että vastaanottajana. Itse koen nykyisin olevani sosiaalisilta taidoiltani niin vahva, että se on ehkä suurin vahvuuteni. Ihmissuhteet eivät kuitenkaan ole yhden osapuolen määrittämiä, joten ylpistymiseen ei ole varaa. Valitettavasti joudun jatkuvasti pettymään siihen, miten vähän ihmiset miettivät tekojensa vaikutuksia. Itse voin vain tehdä parhaani, etten alistuisi tai kovettuisi.

Jälleen sattuu sydämeen, polkuni on näköjään edelleen mäkinen ja usein risukkoinen. Ainakin jää tarinoita kerrottavaksi, jos Luoja suo. En suostu olemaan uhri enää enkä vain vaikene muiden toiveesta. Minulla on paljon annettavaa, mutta yksin en siihen pysty. Minun on mentävä sen uskoni varassa, joka tekee minusta heikon ja sellaisena vahvan. En selviä sen vuoksi mitä olen vaan siitä huolimatta.

Sano minua heikoksi niin kiitän ja haastan sinut näkemään saman totuuden itsessäsi. Sano minua vahvaksi niin pyrin tukemaan sinua samaan. Älä kuitenkaan pelleile kanssani ellemme molemmat ymmärrä laskevamme leikkiä. Jos loukkaan sinua, kerro se minulle jotta kehittyisin. Teen sinulle saman palveluksen. Suhtaudu minuun alentuvasti tai välinpitämättömästi, niin säälin sinua. Katso minua ylöspäin, niin olen kiitollinen ja nöyrä. Älä itke minulle tuskaasi, jos et halua ottaa siitä opiksesi. Pyydä anteeksi virheitäsi, ole iloinen onnistumisistasi ja kiitä avunantajia. Silloin saat arvostukseni, sillä minä pyrin samaan. Ymmärrän paljoa, mutta en epärehellisyyttä ja pelkuruutta.

Niin paljon, niin vähän

Pää täynnä ideoita, joista voisi kirjoittaa. Niin paljon elämää, niin paljon annettavaa. Asioita, jotka pitäisi tehdä. Sitten kenties helpottaisi, kunnes alkaisi taas polttaa mieltä.

Ei siis ole oikein syntynyt blogitekstejä, vaikka päässä kuhisee ajatuksia ja sanottavaa liiaksi asti. No, tällainen mies olen. Vaikea on päästä alkuun juuri millään elämän osa-alueella, mutta kesken ei aloitettuja juttuja toisaalta hevin jätetä. Huono käynnistys, hyvä matkakestävyys. Oletteko muuten kokeilleet työstää omaa heikkouttanne päivästä toiseen? Menneet mukavuusalueen ulkopuolelle, kun ei ole vaihtoehtojakaan? Raskasta ja parhaimmillaan sangen antoisaa touhua.

Kyllä sieltä ajatussammiosta vielä annostellaan tekstiä. Hyvä haudutus voi toimia muuallakin kuin ruoanlaitossa. Pää täynnä tekosyitä olla tekemättä sitä, minkä oikeaksi kokee. Niin vähän rohkeutta, niin vähän voimia.

Vajavaisuus ja epätäydellisyys eivät ole syitä luovuttaa kuitenkaan.

Kymmenen vuotta myöhemmin

Syksyllä 2001 maailma - henkilökohtaiselle tasolla - oli murentunut. Vuosien yksinäisyys, vähättely ja liiallinen itsekriittisyys olivat murtaneet nuoren miehen mielen. Minne menet, kun olet alta kahdenkympin ajautunut burnouttiin? Maailma oli tuolloin lähinnä synkkä ja masentava paikka eikä tulevaisuutta juuri tuntunut olevan. Ilman tukea, jota ei paljon näyttänyt olevan, tuskin kirjoittaisin enää juuri mitään. Lapsuudessa sydämeen syttynyt elämänhalu piti kuitenkin vähäistä vaan silti vahvaa toivoa yllä.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin, vielä alle kolmekymppisena, olo on usein kuin konkarilla. On totta, että ulkoisesti en ole tehnyt moniakaan asioita kuten useimmat ikätoverini samoissa olosuhteissa. Matkailut maailmalla ovat jääneet vähiin, rakkausrintamalla ei ole juuri mitään tapahtunut, paljoa ei ole biletetty. Tutkinto sentään on, armeija käytiin siihen viitekehykseen vanhana, ajokortti puuttuu edelleen. Kymmeneen vuoteen mahtuu surkeat puolitoista vuotta yliopistossa heti alkuun, masennusta ja terapiaa, opiskelijaseurakuntaa, työttömyyttä, myös eräänlaista omaishoitajuutta. Kuulostaa varmaan ahdistavalta?

Kaikki rankat kokemukset ovat minusta muokanneet sellaisen kaverin kuin nyt olen. Lähtökohtaisesti olen ujo, varovainen, suunnitelmallinen ja syvällinen pohdiskelija. Ja varsin heikko aloittamaan asioita, vaikkakin alkuun päästyäni hyvä viemään ne loppuun. Nykyisin pystyn jo huomattavasti paremmin tarttumaan toimeen ja luottamaan asioiden hoitumiseen. Olen huomannut tulevani juttuun sangen monenlaisten ihmisten kanssa, ja osin tarkoituksellisesti olenkin pyrkinyt saamaan kokemusta erilaisista työyhteisöistä ja vapaammista viitekehyksistä. Uskallan myös heittäytyä tilanteisiin ja useampaan otteeseen olen asettanut itseni esiintymistilanteen tuomaan stressiin.

Jos en olisi joutunut selvittämään alle kolmenkymmenen ikävuoden useita keski-ikäisille tuttuja ongelmia, en taatusti kykenisi sellaiseen empatiaan ja sopeutumiseen kuin nykyään. Helppoa se ei koskaan ole, sillä ulkoinen ja sisäinen minäni eivät monen silmissä varmasti oikein osu kohdilleen. On itse asiassa valtavan raskasta olla synnynnäinen ajattelija; itse en pysty katkaisemaan ajatteluprosessiani juuri lainkaan. Ja siihen kun vielä yhdistetään voimakkaat tunteet sekä pyrkimys analyyttisyyteen, niin toisinaan päässä vilisee aivan liikaa asioita. Viime vuosina olen kuitenkin alkanut löytää itsestäni kykyä tarttua hetkeen ja nauttia asioista liki lapsen kaltaisesti. Lisäksi minun on alati helpompaa nähdä mitä moninaisimmissa asioissa humoristiset ulottuvuudet.

Pahin ihmiselämän ongelma on oman kokemukseni perusteella yksinäisyys. Kaiken kestää paremmin, jos ei tarvitse yrittää tehdä sitä itse. Kavereita on helppo löytää, mutta syvällisen pohdiskelijan on jo paljon vaikeampi saada läheisiä ystäviä. Ei ole kovin pop nuoren aikuisen elämässä käsitellä ihmiselämän vaikeitakin puolia. Toisekseen on rankkaa olla yksin, jos on pohjimmiltaan vankasti perheihminen. Itseäni alkaa hiljalleen korpeamaan yhä pahenevassa määrin se, että joutuu toimimaan alinomaan jonkinmoisena go to guy:na - etenkin naisille. No, töissä minulle siitä maksetaan eli siellä rooli on työnkuvaan sisältyvää. Ei sen puoleen, lauma naisia kimpussa ei ole mikään todellinen unelma. Yksi riittää, jos on oikeasta puusta veistetty.

Pystyn suoltamaan valtavat määrät paskapuhetta, mutta sitä en tee ilman ironian ja mustan huumorin vivahteita. On säälittävää lähteä toheloimaan ihmissuhderintamalla valheiden pohjalta. Jos irtiotot ja hauskanpito pohjautuvat vain maan tapoihin ja päihtyneeseen olotilaan, ei oikeasti uskalleta tulla laatikon ulkopuolelle. Missä on silloin kekseliäisyys, luovuus ja aito rohkeus - kyky ihmetellä ympäröivää maailmaa hymynkare huulilla ja tippa silmäkulmassa? En yritä väittää olevani täydellinen tai muita parempi, puutteeni tiedän kivuliaasti. Täydellisyys on tässä maailmassa silmänräpäyksiä, joita kaikki eivät valitettavasti koskaan opi huomaamaan. Tässä ilmentyy myös kristillisen uskon ydin, ainakin tällaisen pohdiskelevan maallikon silmin.

Taas alkoi jutut lavenemaan liikaa. Pitäisi jo vetää hirsiä, sillä asioiden mennessä suunnitellusti pääsee allekirjoittunut vihdoin uuteen maailmaan alle vuorokauden. Jatkan tielläni, jossa hyvät asiat tulevat kohdalle yleensä vasta pitkällisen kypsyttelyn ja kärsivällisyyden virutuksen jälkeen. En enää suostu olemaan hiljaa, koska jo aikaa sitten olen huomannut omaavani paljon jaettavaa ja sosiaalisia kykyjä. Ei mitään kekkeripelleilyjä tai valtaisia sosiaalisia hermoverkkoja vaan kykyä kohdata ihminen silmistä silmään ja käsitellä myös niitä elämän vaikeimpia asioita ahdistumatta liiaksi. Teen aika ajoin irtiottoja, ja nautin yllätyselementistä. En ole vain sitä, mihin minut usein assosioidaan. Uskallan olla erilainen ja elää omalla tavallani. Haluan myös seistä muiden tukena kykyjeni mukaan ja rohkaista heitäkin olemaan rohkeasti ainutlaatuisia.

Ihmettelen edelleen suuresti sitä, miten vähän ihmiset - jopa älykkäinä pidetyt - oikeasti ajattelevat elämää. Ei elämän tuntemus synny vain suorittamisesta vaan ihmettelystä ja jakamisesta. Onneksi en ole yksin - vielä kun löytäisin lisää kaltaisiani. Yhä useammin kohtaan myös niin erinomaista palautetta toimistani, etten ole oikein tunnistaa siitä itseäni. Itsekriittinen kaveri kun olen. Tehtäväni näyttää olevan yhdistää humoristisia piirteitä vakaviin pohdintoihin - ei niitä moni varmaankaan ymmärrä vaan en minäkään monia oikein ymmärrä yrityksestäni huolimatta.

Nykyisin ohjenuorani on pyrkiä oppimaan yksi uusi asia päivässä ja kuulemaan yksi kiitos hyvin tehdystä työstä. Kaikki sen päälle on bonusta. Vie armollisesti eteenpäin.

It ain't easy to be me. But what choice do I have? Seriously.

Suurkiitos, äiti!

Äitiys on helposti niin kovin kipeä asia. Kaikilla meillä on äiti, mutta monien äitisuhde on varmasti vaikea. Monet ovat tulleet tahtomattaan äidiksi, monet taas eivät koskaan pääse äidiksi. Useat eivät edes halua olla äitejä. Minä uskon kuitenkin, että me kaikki kaipaamme jonkinmoista äitihahmoa elämäämme. Tunnustamme toiveen tai emme.

Äitiyteen kohdistuu niin valtavia odotuksia yksilöiden ja yhteisöjen tasolla, että pettymyksen tunteet ovat väistämättömiä. Äidit, te ette ole täydellisiä. Ei teidän tarvitsekaan olla! Äidit, isät, naiset, miehet - voitte paremmin, kun uskallatte olla vajavaisia ja myönnätte sen. Ei ole helppoa, mutta rehellisyys ja rakkaus ei koskaan ole sitä yksistään syvimmältä olemukseltaan.

No, mitäpä minä tietäisin äitiyden riemuista ja kivuista? Sattuneista syistä en voi koskaan kokea sitä puolta vanhemmuudesta ja ihmisyydestä. Voin vain aavistella ja yrittää hieman ymmärtää. Äidin ilo ja tuska lapsistaan on varmasti vailla vertaansa. Lisäksi nainen ei ole eikä hänen pidä ollakaan pelkästään äiti, vaikka se siunaus osaksi tulisikin. Hatunnosto kuitenkin teille, jotka selviätte päivästä toiseen! Ette ole yksin - teillä on toisenne. Ja jopa miehet voivat olla tukena, kun heitä armollisesti koulii...

Lopuksi kiitän omaa äitiäni. Sinä olet tärkein yksittäinen ihminen tähän saakka elämääni. Sitä ei voi kiistää. Et ole onnistunut kaikessa ja monesta olet joutunut luopumaan äitiydenkin vuoksi. Hyvin olet kuitenkin selvinnyt. Sellaiset ihmiset ovat harvassa, jotka kykenevät tunnustamaan heikkoutensa ja virheensä eivätkä silti luhistu kyvyttömyyden tunteeseen. Äitini, sinä olet yksi heistä. Olet ehkä ollut maan hiljaisia, mutta sinulla on liiaksi sanottavaa ollaksesi aina kiltisti hiljaa.

Äiti rakas, sinun kanssasi olen käynyt valtavasti hyviä keskusteluja. Kummasti olet jaksanut vuodatuksiani, ja olenhan vain yksi neljästä lapsestasi. Sinulla on valtava merkitys siinä, että lapsistasi on kasvanut likimain suoraselkäisiä, avarakatseisia ihmisiä. Sinun arkinen uskosi on nähdäkseni kantanut koko perhettämme eikä mikään osoita rakkautta sen suuremmin. Nyt tulee tippa linssiin... Emme voi unohtaa sitä koskaan ja niin on hyvä.

Äitini. Toivon ja uskon, että saat nauttia äitiyden, naiseuden ja elämän hyvistä puolista vielä paljon ja pitkään. Antaa elämän yllättää! Kärsivällisyyttäsi on koeteltu kovin ja paljosta olet jäänyt paitsi, mutta koskaan et ole antanut periksi. Se elämänmakuinen esimerkki puhuttelee minua ja luullakseni myös sisaruksiani syvästi. No, voisin taas kirjoittaa asiasta vielä pitkästi. Taidan kuitenkin vihdoin pakata reppuni ja suunnata luoksesi. Ehkä saan sanottua lopun olennaisen sitten perillä.

Tässä vaiheessa rohkenen jo olla ylpeästi se punaposkinen mammanpoika! Ei sillä suosituimmuuskisoja voiteta, mutta turha on totuutta kierrellä. Lopulta se tulee kuitenkin esille. Hyvää äitienpäivää! Muistakaa äitejä myös muulloin kuin yhtenä varta vasten kehitettynä päivänä! Arjen asenne se vasta puhutteleekin.

Aika kulkee, mies muuttuu

Varoitus! Seuraava teksti saattaa ahdistaa lukijaa, mikäli tämä on tottumaton käsittelemään vaikeita asioita. Kirjoittaja edustaa tässä blogissa vain itseään yksityisenä kansalaisena ja ajattelijana - ei siis työnantajaansa, kirkkokuntaansa, sukuaan tai mitään muutakaan itseensä kytkeytyvää sosiaalista viitekehystä. Kirjoittaja ei harrasta tuomitsemista vaan keskustelee mielellään erilaisten ihmisten kanssa. Tällöin tosin edellytetään avointa mieltä.

Olen kuullut melko usein kommentteja siitä, miten en ole tehnyt nuorille ihmisille tyypillisiä asioita aikaisin. Asepalveluksen suoritin melko myöhään, perhe on perustamatta, maailmanmatkat lähes tekemättä, nuoruuden huolettomat huvitukset varsin vähissä, ajokorttikin suorittamatta... Ulkoisia asioita, joihin on helppo kiinnittää huomiota - myös oman pään sisällä. Toisaalta olen joutunut käymään läpi monia asioita, useat sisäisiä, joita turhan monet aikaihmisetkään eivät tunnu uskaltavan kohdata. Tällaisissa ikävissäkin kokemuksissa piilee kuitenkin paremman huomisen ydin, enkä aio kiltisti vaieta monia kiusaavista tosiasioista. Ne ajat ovat osaltani taakse jääneet.

Ilman osakseni sattuneita koettelemuksia tuskin olisin edes puoliksi se mies, joksi olen tähän saakka ennättänyt. Vuosia kestänyt koulukiusaaminen ja sitä seurannut eristyminen, liian ahtaassa yhteisössä ja ilmapiirissä vietetyt lapsuus- ja nuoruusvuodet, lapsuuden sairaalareissut, kelpaamattomuuden tunne ja vähättely, pelon vallassa oleminen, jo lukioiässä koettu burnout ja sitä seurannut varsin rajukin masennuskausi, surkeasti alkanut opiskelu ja itsenäinen elämä, pitkälti toista vuotta kestänyt työttömyys heti valmistumisen jälkeen. Paskaa niskaan. Useimmilla ei ole kanttia ja valmiuksia käsitellä tällaisia asioita nuoruudessa. Helppoa ei ole ollut minullakaan, ja vähästä on elämänhalu toisinaan riippunut.

Omin voimin en ole vaikeuksistani selvinnyt. Jo pikkupoikana on minuun syvästi uponnut se keskeinen viesti, joka Raamatussa meille kerrotaan. Paljolti siksi olen yhä tässä, haluan elää ja uskallan puhua vaikeista asioista murtumatta. Erittäin suuri kiitos kuuluu myös äidilleni, joka on kuunnellut kaiken muun elämän tarjoileman sonnan ohella minulle tyypillisiä vuodatuksia vuodesta toiseen. Minä uskon Jumalaan eikä ihmisille ole mielestäni Jeesusta parempaa esimerkkiä. Siinä se nyt rehellisesti on. Tämä tietysti nostaa todella monelle kaverilla niskavillat pystyyn tai tuo punaista näkökenttään. Monilta osin se on täysin ymmärrettävää, sen verran pahasti on tuota perimmäistä rakkauden sanomaa vääristelty mitä erilaisimpien tarkoitusperien vuoksi.

Minä en voi olla uskomatta kuten monet eivät voi uskoa. Ei ole helppoa näinkään päin - ja vielä vähemmän hurskastelun sekä sädekehien paikka. Raa'an raadollista on ymmärtää oma rajoitteisuus mutta samalla perimmiltään sangen vapauttavaa. Tietysti voidaan väittää, että minut on aivopesty uskomaan satuihin jumalasta. Olenhan sentään käynyt kilttinä poikana pyhäkoulua liki vuosikymmenen ajan. Kysyn itse keneltä hyvänsä, mihin heidät on saatu uskomaan. Minä hyväksyn kritiikin, oikeastaan edellytän sitä, mutta sen esittäjiltä vaadin myös tiukkaa itsekriittisyyttä. Muutoin heidän kommenttinsa eivät ole painavia arvoltaan. Nähdäkseni tie täydempään ihmisyyteen vaatii oman järjettömyyden ja rajallisuuden myöntämistä, jotta voisi suhtautua ympäristöönsä hyväntahtoisen vakavasti.

Olen kantanut aivan liikaa syyllisyyttä mitä monituisimmista asioista, mutta alan olla täynnä sitä touhua. Niin paljon on tähän sieluun tullut arpikudosta, että se kuitenkin pitää miehen melko tehokkaasti maassa kiinni. Myönnän avoimesti rajoitteeni ja tarpeeni oppia uutta, mutta en suostu enää sylkykupiksi tai syrjityksi. Jopa ammattilaisiksi itseään tituleeraavat ovat todenneet minulle, että olen peruspessimisti tai että minulla on heikko itsetunto. Huonoimmilla hetkilläni nuo kommentit lienevät sopineen minuun, mutta nykyisin en todellakaan tunnista itseäni tuollaisesta typerästä rienauksesta.

Sen joudun toteamaan, että kaikista ongelmista pahin on yksinäisyys. Omani on pahimmillaan saavuttanut lähes eksistentiaaliset mittasuhteet - ainakin omassa mielessäni, siinä ainoassa paikassa, jossa kukin meistä näitä asioita pohjimmiltaan käsittelee. Kaikki vaikeudet kestää paremmin, jos niitä ei tarvitse kohdata yksin. Myöskään riemunaiheet eivät ole yksin koettuina kovin kummoisia. Ihminen ei kestä yksinään kovin kauan, ei vahvinkaan meistä.

Tässä on tullut harrastettua ainakin puolijulkista vuodatusta, jossa on omat synkät vivahteensa ja happamat juonteensa. Minun on myönnettävä, että vuodet ovat kypsyttäneet mieltäni kohti yhä voimaakkaampaa elämänhalua. Ei ole ollut lainkaan suosittua joutua käymään läpi vaikeita asioita siinä iässä, kun useimmat muut ikäiseni ovat juosseet unelmiensa perässä ja toteuttaneet halujaan hyvin lyhytnäköisesti. Toki voi olla niinkin, että ymmärrän monien kasvun vaiheet täysin väärin. No, joka tapauksessa kykenen käymäni tien takia pääsemään juttuun hyvin monenlaisten ihmisten kanssa. Avoimuus ja rehellisyys synnyttää usein hyvin yllättävää vastakaikua muilta ihmisiltä. Monesti olen miettinyt, miksi ihmiset kertovat minulle sellaisia asioita, joista eivät monille avaudu. Olen kai sittenkin luottamuksen arvoinen!

Voimakkaasti virinnyt elämänhalu näkyy monella tavalla. Nuoruudessani jopa vihasin musiikkia, koska en osannut soittaa tai laulaa. Olisi pitänyt kuunnella iskelmää tai nuorison suosimia yhtyeitä. Bändipojat ja kuorotytöt olivat jotenkin parempia nuoria kuin muut ikäisensä. Siltä minusta tuntui. Olen viime vuosina alkanut nauttia monenlaisesta musiikista eikä minulle kannata tyrkyttää mitään kaupallisesti tai sosiaalisesti suotuisaa soopaa. Kuuntelen sellaista musiikkia, josta saan hyvän mielen. Tärkeää on toimiva melodia ja tarttuva rytmi, juureva tarina ja osuva lyriikka tuo lisäarvoa. En halua jumittua mihinkään tiettyyn genreen, koska silloin ymmärrykseni ei parane ja kehity monipuolisesti.

Nuorena uskoin vakaasti myös siihen, että olen surkea esiintyjä, tylsäkin tyyppi enkä ainakaan hauska. Miten väärässä olinkaan! Esimakua sain jo lukiossa ja sittemmin useat kokemukset ovat vahvistaneet itseluottamustani esillä olemisen ja huumorin saralla. Haluan ehdottomasti löytää rakentavia tapoja käsitellä kipeitä ja vaikeita asioita. Siinä tehtävässä komiikka ja huumori toimii mainiosti, mutta niiden kanssa on oltava tarkkana ettei heittäydy ainaiseksi pelleksi. No, sukuani seuratessa olen todennut, että minussa on ollut jo lähtökohtaisesti huumorin siemen. Se on alkanut puhjeta kukkaan elämän tarjoileman sonnan, kyynelten ja korvennuksen vaikutuksesta. Tuloksena saadaan monitahoista, mustaa ja outoakin huumoria, josta saavat vielä monet kärsiä!

Moni muukin asia on muuttunut. Suhtauduin alkoholiin aikanaan varsin kielteisesti, mutta nyt jopa harrastan pienessä mittakaavassa oluiden maistelua. Tyhmä juo paljon ja kärsii pahasta olosta, viisas juo harkitusti ja ruokkii makuaistiaan laadukkaasti. Olen todennut myös nauttivani opettamisesta - siihen kaikilla opettajien lapsilla lienee osin kompleksinen suhde ainakin nuoruudessa. Kirjoittaminen luonnistuu myös, ja haluan opetella kynäilemään monipuolisesti. Olen päätynyt työhön, jossa tietotekniikan kanssa veivataan päivät pitkät. Huvittavaa sekin, sillä kymmenen vuotta sitten en olisi millään uskonut näin käyvän! Voin myös esimerkiksi laulaa, tanssia ja hakata nyrkkeilysäkkiä kuntosalilla - nekin asioita, joita taannoin kammosin.

Voisin jatkaa taas juttua yhä edelleen, sillä niin valtavasti olen ehtinyt työstää ajatuksia vajaan kolmikymmenvuotisen matkani aikana. Siksi en enää haluakaan vaieta. Minulla on liiaksi annettavaa ollakseni hiljaa. Jos kaltaiseni tyypit vaikenevat, joudumme kuuntelemaan vain tyhmempien, itsekkäämpien sekä ajattelemattomien värssyjä. Ne virret eivät koskaan vaikene, mutta toisenlaista ääntä tässä maailmassa tuodaan aivan liian vähän esiin. En silti halua ylpistyä ja alkaa suhtautua erilaisiin ihmisiin väheksyvästi. Olisi silti huutava vääryys alkaa suvaitsevaisuuden nimissä hyväksyä kaikenlaista touhua, ettei tulisi leimatuksi - niin - kummalliseksi, jopa vääränlaiseksi. Hyväksyminen ja ymmärtäminen liittyvät toisiinsa mutta eivät ole yhtä. Sama pätee älyyn ja viisauteen sekä moneen muuhun keskeiseen käsitteeseen.

Ihmisten Puolueen Topi-Petteriä lainatakseni minä rakastan päiviä, ja minä vihaan päiviä. Samaan aikaan. Aidosti ja oikeasti. Rakastan auringonlaskuja, kävelylenkkejä luonnossa, rantakallioita ja syvällistä pohdiskelua. Rakastan golfkenttiä ja itse peliä sekä liikuntaa ja tarttuvia rytmejä. Nautin ruoanlaitosta sekä moninaisista mauista. Rakastan keskusteluja, pelejä ja monipuolista lukemista. Luonnollinen estetiikka puree minuun kuin mäkäräinen etelän ihmiseen erämaassa. Saan voimaa huumorista, opettamisesta ja uuden oppimisesta. En siis taida olla tavallinen suomalaismies, kun hoin juuri rakastamista kuin mikäkin etelän hurmuri. Toisaalta nautin suuresti myös urheilun seuraamisesta.

Toisaalta vihaan syvästi teeskentelyä, pyrkyryyttä ja itseriittoisuutta. Inhoan tekopyhyyttä ja hurskastelua, tekipä sitä kuka tahansa. Vihaan ongelmien peittelyä, sulkeutuneisuutta ja syyttelyä. Kiittämättömyys samoin kuin merkityksettömät kehut ovat luotaantyöntäviä. En hyväksy kapeakatseisuutta ja sulkeutuneisuutta. Kaiken tämän jälkeen on todettava, että en jaksa enää olla idealisti tai pessimisti. Vähitellen opin ymmärtämään maailmaa paremmin, mutta en voi hyväksyä lukuisia asioita ja tapoja siinä. Olisin luuseri, jos antautuisin vääryydeksi kokemieni asioiden edessä. Olisin luuseri myös, jos yrittäisin pakottaa kaikki muut omaan muottiini.

Minä olen tällainen. Työstän ajatuksia koko ajan - halusin tai en. Olen vähitellen kasvanut persoonallisuudeksi, joka ei halua olla sisäisesti tai ulkoisesti harmaa ja huomaamaton. Ulkoinen muutokseni on toistaiseksi ollut melko maltillinen, mutta sisäisesti maailmani on mullistunut. Se sama arka ja pelokas poika kymmenen vuoden takaa lannistavasta masennuksen tilasta on muuttunut rohkeammaksi nuoreksi mieheksi, jonka sisällä palaa voimakas halu elää tasapainoisesti ja merkityksellisesti. Sisimmässäni kannan aina tiettyä temperamenttia ja koettelemusten painolastia, mutta niin kauan kuin haluan oppia uutta ja kunnioittaa lähimmäisiäni olen todella elossa.

Useimmat unelmistani ovat vielä toteutumatta, vaikka pilvilinnoihin en tähtääkään. Yksin ei voi unelmista totta tehdä, sen asian kanssa taistelen päivittäin. Olen kuitenkin ajan myötä viisaampi sen suhteen, mitä elämässäni on todella tärkeää. Kun unelmia toteutetaan yhdessä, ne muovautuvat uudestaan. Todellinen yhteistyö muovaa aivan uusia näkymiä, joita yksittäinen ihminen - suurikaan ajattelija - ei kykene omasta sielustaan yksin tuottamaan. Minäkin olen sisimmässäni yhä pieni poika, joka kaipaa rakkautta ja välittämistä. Se ei vie mitään miehisyydestäni pois, sillä vain lujat tyypit uskaltavat kohdata itsensä ja myöntää tunteensa. Kukin voi työstää sen asian tavallaan, siihen ei ole malliratkaisuja.

Jokaisen päivän päätteeksi voin vain toivoa, että ymmärtäisin elämänkokemusteni tarkoituksen ja voisin työstää niitä rakentavasti. Ehkä joku muukin voi saada ajatuksistani ja avoimuudesta jotakin arvokasta. Toiveeni on kyetä auttamaan muita ja uskaltaa ottaa apua vastaan. Minne tieni viekin, en selviä reissusta vain omin nokkineni. Jokainen päivä, jona opin jotakin uutta enkä menetä uskoa tulevaisuuteen, en ollut arvokas vaikka ei silti alkuun tuntuisikaan. Jos saavutan jotakin teeskentelemällä ja mielistelemällä, olen rakentunut sellaiset aikaansaannokset hiekalle.

Avoimuus ja herkkyys ei tee minusta heikkoa ja haavoittuvaa, sillä minä olen jo valmiiksi sellainen. Jos olen sinut jonkin asian kanssa, se ei enää muserra minua vaan tekee minusta luottavaisen ja päättäväisen. Kun osaan nauraa itselleni, ei minua helposti nujerreta. Minun tieni on ollut kärsivällisyyttä koetteleva ja vastoinkäymisten sävyttämä, sen taustan kanssa on elettävä. Monet lähipiirissäni ovat niin ikään olleet koettelemusten kourissa. Jokainen meistä tuntee omat kipunsa jäsenissään ja mielissään aina tiukimmin - olennaista on se, miten toimimme niiden kanssa. Elämä ei ole yleensä helppoa eikä koskaan täysin eheää.

Siinä sitä on pitkää tuuttausta kerrakseen. Purin edellä varmaankin enemmän kuin monet miehet tai naiset eläessään, mutta minulle tuo oli vasta pieni raotus pinnan alle. Pitäisi varmaankin kirjoittaa joskus kirja. Näin kevään koittaessa kehotan kysymään itseltänne: Mihin minä uskon? Mikä auttaa minua jaksamaan? Miten tavoittelen menestystä elämässäni? Mitä oikeasti haluan tehdä elämäni aikana? Mitä kaikkea kannankaan sisälläni? Ei ole patenttivastauksia. Kysely- ja ihmettelyikä on koko elämän mittainen, kun säilyttää lapsen ihmettelyn ja riemun edes pienenä osana itseään.

Onnittelut sinulle, joka oikeasti jaksoit lukea tänne asti. Todennäköisesti tulisimme hyvin juttuun keskenämme ellemme ole jo tulleetkin!

Elämä on liian arvokas asia teeskenneltäväksi. Se on niin vakava asia, että sillä täytyy välillä nauraa hyväntahtoisesti.

Vappuna 2011, yksittäinen ja yksinäinen ajattelija Espoossa

Takaisin työttömyyteen 2011

Uusi vuoteni 2011 alkoi vähemmän hyvin, ja taas on pakko vaeltaa epävarmuudessa kohti tuntemattomia polkuja. Avautumisvaroitus! Olihan se kiva päästä kokeilemaan likimain koulutusta vastaavia tehtäviä aikuisten oikeassa työelämässä - sellaisia jotka jopa TEL-toimistoissa työksi tunnistetaan. Nyt koitti paluu takaisin toisen luokan työttömäksi eli melko alhaisen luokan suomalaiseksi noin käytännön tasolla. Muutoin ei edes railakkaasti korpeaisi, mutta juuri tuli hopeaa työnhaussa. Näissä kekkereissä ei paljon kakkukahveja vietetä, kun vain ykkönen saa palkinnon. No, onneksi lohdutuksen klisee mieltä lämmittää, sillä kyllähän hyvä mies aina työtä saa. Jos saisi vielä palkkaakin, saatikka koulutusta vastaavaa...

Hyvin toki tiedän, että työnhaku on nuorille ja vanhoillekin nykyään yhtä itsensä myymistä. Pettymyksiä on tarjolla usein, mutta joka iskusta olisi toivuttava ottamaan seuraavaa. Valitettavasti kulta-, hopea- ja pronssipossukerholaiset ynnä muut lintukotoihmiset ovat aina auliisti jakamaan tietämystään siitä, miten ne hyvät työsuhteet hankitaan. Olipa sitten itse luonut tai perinyt suhdeverkoston, niin kovin helposti unohtuu ulkopuolisuuden tunne. Työnhaku on useimmille raakaa ja rankkaa puuhaa - vain harvat voivat lopulta köllötellä kuvitelmissaan omasta korvaamattomuudestaan.

Minä myönnän suoraan, että itselleni työnhaku tuottaa suuria vaikeuksia. En ole koskaan ollut liukas ja luonteva tekemään aloitteita. Omat vahvuuteni eivät pääse oikeuksiinsa lyhytjänteisessä toiminnassa ja normipäiväasenteen läpäisemässä ympäristössä. Olen tosin joutunut työstämään heikkouksiani runsaasti ja kehitystäkin on tapahtunut. Siksipä minä en hyväksy keneltäkään sellaista asennetta, että heikkouksia piilotellaan, kritiikkiä käytetään yksisuuntaisena aseena omien tarpeiden tyydyttämiseen ja röyhistellään vain rintaa omista vahvuuksistaan. Itseltäni kaikista vähiten. Asennevamma on se kaikista pahin vamma, ihmiskunnan ja -yksilön ikuinen ansa. Me ollaan luusereita kaikki, kun heikkoihin hetkiin katsotaan.

Sainpa taas kerran kuulla TEL-toimistossa pakollista kirjautumista tehdessäni, että kyllähän sinulle töitä löytyy. Hyvä koulutus ja kokemustakin. Joskus olisi fiksumpaa olla hiljaa. Maailma ei valitettavasti ole niin oikeudenmukainen paikka, että hyvästä työstä seuraisi menestystä ja huonosta menetystä. Itse on ole edes kokenut kuin raapaisun kärsimyksestä ja vääryydestä - silti se on niin monille jotakin aivan käsittämätöntä inhimillisyyden huonojen puolien syvyydessään. Työttömyys itsessään ei edes ole minulle mikään hirveän paha tila. Kun se yhdistyy vuosikausien henkisen ulkopuolisuuden kokemukseen, yksinäiseen vaellukseen ja usean lähimmäisen niin ikään vaikeisiin elämänkohtaloihin, alkavat vahvatkin polvet taipua.

Olen saanut hiljattain yllättävän paljon kiitosta työstäni - etenkin kouluttajana ja opettajana. Yleisesti olen ollut tyytyväinen siihen, että olen saanut tehdä töitä monenlaista työtä erityyppisissä työyhteisöissä. Kaikkialla olen tullut hyvin toimeen työkavereiden kanssa ja monesti yksi pätkä on saanut jatkoa seuraavasta. Sitä en vain jaksa ymmärtää, että lopulta putoan aina ulos pimeyteen. Vielä ei ole kohdalleni osunut riittävästi ihmisiä, jotka näkisivät minussa oikeasti muutakin kuin jälleen yhden hetken aikaa hyödynnettävän käsiparin. Tai ehkä he ovat itsekin voimattomia suurten markkinavoimien edessä, noiden nykyisten aikojen jumalaisten totuuksien pyörteessä. Olen tainnut periä äidiltäni hänen kohtalonsa työmarkkinoilla. Vapaaehtoiseksi ja hätäavuksi kelpaa aina, mutta tasa-arvoiseksi työtoveriksi ei lopulta kuitenkaan.

Olisiko vastaus siinä, että pitäisi kovettua vittumaiseksi mulkeroksi? Niin, suotta sitä kaunistelemaan. Minä en yksinkertaisesti halua pyrkiä töihin, naisiin tai mihinkään muuhunkaan kusettamalla. Se jos mikä on lopulta pelkurin toimitapa. Toki voin heittää päälle helppoheikkisatusetämyyntitykkivaihteen, mutta silloin minulla on tietty piruilurooli päällä. En ole oikeasti oma itseni, eikä sellaista valhetta voi kukaan henkisesti hajoamatta kauan yllä pitää.

Kiitos ja lämmin käsi ovat kuin tulitikku ilman polttoainetta. Silmänräpäys säkenöitä, hetki valoa ja ripaus lämpöä, mutta nopeasti tulee orpo olo. Toisaalta yksi tulitikku voi suotuisissa olosuhteissa muuttaa paljonkin.

Minulla on jälleen tyhjä tunne, ei ole nyt suuresti vetoa lähteä kaupittelemaan omaa osaamistaan lyhytjänteisessä maailmassa. Sen olen vähitellen tosin oppinut, että kannattaa suodattaa toisten neuvoja ronskisti. Kukaan ei hyödy siitä, jos minä stressaan jatkuvasti tulevaisuudestani. Liian usein olen silti jäänyt tyhjän päälle, vaikka olisin kuinka pyrkinyt täyttämään muiden upeita neuvoja. Tässä maailmassa on turhan paljon ihmiskarjaa, joka vaeltaa ahtaassa aitauksessaan kuin vieruskaverikin. Heillä ei lopulta ole todellista luonnetta ja makua. On siis jälleen kerättävä voimia, toivottavasti ei yksin.

Helpompaa olisi, jos ei huolehtisi lähimmäisten voinnista vaan ainoastaan omista asioistaan. Siinä jälleen yksi tavallinen "elämänviisaus". Minähän en sitä voi totella, jos olen rehellinen itselleni. Jos hylkäämme toisemme itsekkäiden tarkoitusperien vuoksi, olemme eksyneet ihmisyyden likaviemäreihin. Tämäkin ominaisuuteni vaikeuttaa kylmän ja raa'an työelämän ehdoilla pelaamista.

Olen vihainen, se on selvä. Minulla on siihen oikeus, mutta ratkaisevaa on toimeni turhautumisen ja suuttumuksen käsittelyssä. Vuoden 2011 käynnistyessä pyrin siis keräämään voimia. Haen sen verran töitä kuin jaksan itseäni työstää korkeintaan kohtuullisesti epämukavuusalueelle. Teen kävelylenkkejä, työstän svingiäni, pyrin muuntamaan ajatuksien paljoutta tekstiksi, kypsyttelen itseäni kohti stand-up -debyyttiä, opettelen väsäämään lisää herkkuja vähästä, testailen olutpaljoutta hiljakseen. Kuuntelen sydämestä vuodatettua todellista musiikkia, nautin nousevasta sykkeestä ja virtaavasta hiestä, katselen elokuvia ja urheilua, otan kuvia Luojan luonnosta. Ehkä kaikista tärkeimpänä olisi opetella arvostamaan todella unta. Olen nähnyt läheltä, miten sen menettäminen hajottaa ihmistä. Jotakin tuosta listasta saan kenties tehdyksi, loput kypsyvät mielessä aikoja parempia varten.

Lupaan itselleni, että opettelen tuomaan näkemykseni ja kritiikkini entistä selvemmin esille. Jos joku loukkaantuu kritiikistä, joka siis myös omaa sieluani riipii, niin silloin se ei ole minun syyni. Jokaisen on uskallettava kasvaa täydemmäksi ihmiseksi. Minua ja monia muita sopuisia, jopa kilttejä ihmisiä on usein loukattu eikä siinä ole paljon tunteita ajateltu. Minä esitän avoimen haasteen kenelle hyvänsä keskusteluista, syvällisistäkin, mutta en hedelmättömistä väittelyistä. Ne jätän pakoilijoille.

Varmemmaksi vakuudeksi totean, että minä olen niitä jälkeenjääneitä reliikkejä, jotka turvaavat Jumalaan. Ei siksi, että se olisi helppoa tai pakollista vaan siksi, että se on sielussani ainoa lopulta todellinen perusta. Siinä ei lopulta ole hurskastelusta jälkeäkään, kun jälleen kerran elämän lyömänä huokaa syvään ja pyytää vain Herran tahdon toteutuvan omassa elämässään. Niin tein nytkin. Ei ollut viimeisinkään paikka minua varten. Niinpä onkin taas pakko pyytää voimia ja valoa tiettömälle taipaleelle, jotta ei menetä uskoaan elämään ja tahtoaan hyödyntää lahjojaan yhteiseksi hyväksi.

Soulin soidessa, jalan vispatessa ja sydämen sykkiessä kohti uusia kärsivällisyyden koetuksia!