Takaisin työttömyyteen 2011

Uusi vuoteni 2011 alkoi vähemmän hyvin, ja taas on pakko vaeltaa epävarmuudessa kohti tuntemattomia polkuja. Avautumisvaroitus! Olihan se kiva päästä kokeilemaan likimain koulutusta vastaavia tehtäviä aikuisten oikeassa työelämässä - sellaisia jotka jopa TEL-toimistoissa työksi tunnistetaan. Nyt koitti paluu takaisin toisen luokan työttömäksi eli melko alhaisen luokan suomalaiseksi noin käytännön tasolla. Muutoin ei edes railakkaasti korpeaisi, mutta juuri tuli hopeaa työnhaussa. Näissä kekkereissä ei paljon kakkukahveja vietetä, kun vain ykkönen saa palkinnon. No, onneksi lohdutuksen klisee mieltä lämmittää, sillä kyllähän hyvä mies aina työtä saa. Jos saisi vielä palkkaakin, saatikka koulutusta vastaavaa...

Hyvin toki tiedän, että työnhaku on nuorille ja vanhoillekin nykyään yhtä itsensä myymistä. Pettymyksiä on tarjolla usein, mutta joka iskusta olisi toivuttava ottamaan seuraavaa. Valitettavasti kulta-, hopea- ja pronssipossukerholaiset ynnä muut lintukotoihmiset ovat aina auliisti jakamaan tietämystään siitä, miten ne hyvät työsuhteet hankitaan. Olipa sitten itse luonut tai perinyt suhdeverkoston, niin kovin helposti unohtuu ulkopuolisuuden tunne. Työnhaku on useimmille raakaa ja rankkaa puuhaa - vain harvat voivat lopulta köllötellä kuvitelmissaan omasta korvaamattomuudestaan.

Minä myönnän suoraan, että itselleni työnhaku tuottaa suuria vaikeuksia. En ole koskaan ollut liukas ja luonteva tekemään aloitteita. Omat vahvuuteni eivät pääse oikeuksiinsa lyhytjänteisessä toiminnassa ja normipäiväasenteen läpäisemässä ympäristössä. Olen tosin joutunut työstämään heikkouksiani runsaasti ja kehitystäkin on tapahtunut. Siksipä minä en hyväksy keneltäkään sellaista asennetta, että heikkouksia piilotellaan, kritiikkiä käytetään yksisuuntaisena aseena omien tarpeiden tyydyttämiseen ja röyhistellään vain rintaa omista vahvuuksistaan. Itseltäni kaikista vähiten. Asennevamma on se kaikista pahin vamma, ihmiskunnan ja -yksilön ikuinen ansa. Me ollaan luusereita kaikki, kun heikkoihin hetkiin katsotaan.

Sainpa taas kerran kuulla TEL-toimistossa pakollista kirjautumista tehdessäni, että kyllähän sinulle töitä löytyy. Hyvä koulutus ja kokemustakin. Joskus olisi fiksumpaa olla hiljaa. Maailma ei valitettavasti ole niin oikeudenmukainen paikka, että hyvästä työstä seuraisi menestystä ja huonosta menetystä. Itse on ole edes kokenut kuin raapaisun kärsimyksestä ja vääryydestä - silti se on niin monille jotakin aivan käsittämätöntä inhimillisyyden huonojen puolien syvyydessään. Työttömyys itsessään ei edes ole minulle mikään hirveän paha tila. Kun se yhdistyy vuosikausien henkisen ulkopuolisuuden kokemukseen, yksinäiseen vaellukseen ja usean lähimmäisen niin ikään vaikeisiin elämänkohtaloihin, alkavat vahvatkin polvet taipua.

Olen saanut hiljattain yllättävän paljon kiitosta työstäni - etenkin kouluttajana ja opettajana. Yleisesti olen ollut tyytyväinen siihen, että olen saanut tehdä töitä monenlaista työtä erityyppisissä työyhteisöissä. Kaikkialla olen tullut hyvin toimeen työkavereiden kanssa ja monesti yksi pätkä on saanut jatkoa seuraavasta. Sitä en vain jaksa ymmärtää, että lopulta putoan aina ulos pimeyteen. Vielä ei ole kohdalleni osunut riittävästi ihmisiä, jotka näkisivät minussa oikeasti muutakin kuin jälleen yhden hetken aikaa hyödynnettävän käsiparin. Tai ehkä he ovat itsekin voimattomia suurten markkinavoimien edessä, noiden nykyisten aikojen jumalaisten totuuksien pyörteessä. Olen tainnut periä äidiltäni hänen kohtalonsa työmarkkinoilla. Vapaaehtoiseksi ja hätäavuksi kelpaa aina, mutta tasa-arvoiseksi työtoveriksi ei lopulta kuitenkaan.

Olisiko vastaus siinä, että pitäisi kovettua vittumaiseksi mulkeroksi? Niin, suotta sitä kaunistelemaan. Minä en yksinkertaisesti halua pyrkiä töihin, naisiin tai mihinkään muuhunkaan kusettamalla. Se jos mikä on lopulta pelkurin toimitapa. Toki voin heittää päälle helppoheikkisatusetämyyntitykkivaihteen, mutta silloin minulla on tietty piruilurooli päällä. En ole oikeasti oma itseni, eikä sellaista valhetta voi kukaan henkisesti hajoamatta kauan yllä pitää.

Kiitos ja lämmin käsi ovat kuin tulitikku ilman polttoainetta. Silmänräpäys säkenöitä, hetki valoa ja ripaus lämpöä, mutta nopeasti tulee orpo olo. Toisaalta yksi tulitikku voi suotuisissa olosuhteissa muuttaa paljonkin.

Minulla on jälleen tyhjä tunne, ei ole nyt suuresti vetoa lähteä kaupittelemaan omaa osaamistaan lyhytjänteisessä maailmassa. Sen olen vähitellen tosin oppinut, että kannattaa suodattaa toisten neuvoja ronskisti. Kukaan ei hyödy siitä, jos minä stressaan jatkuvasti tulevaisuudestani. Liian usein olen silti jäänyt tyhjän päälle, vaikka olisin kuinka pyrkinyt täyttämään muiden upeita neuvoja. Tässä maailmassa on turhan paljon ihmiskarjaa, joka vaeltaa ahtaassa aitauksessaan kuin vieruskaverikin. Heillä ei lopulta ole todellista luonnetta ja makua. On siis jälleen kerättävä voimia, toivottavasti ei yksin.

Helpompaa olisi, jos ei huolehtisi lähimmäisten voinnista vaan ainoastaan omista asioistaan. Siinä jälleen yksi tavallinen "elämänviisaus". Minähän en sitä voi totella, jos olen rehellinen itselleni. Jos hylkäämme toisemme itsekkäiden tarkoitusperien vuoksi, olemme eksyneet ihmisyyden likaviemäreihin. Tämäkin ominaisuuteni vaikeuttaa kylmän ja raa'an työelämän ehdoilla pelaamista.

Olen vihainen, se on selvä. Minulla on siihen oikeus, mutta ratkaisevaa on toimeni turhautumisen ja suuttumuksen käsittelyssä. Vuoden 2011 käynnistyessä pyrin siis keräämään voimia. Haen sen verran töitä kuin jaksan itseäni työstää korkeintaan kohtuullisesti epämukavuusalueelle. Teen kävelylenkkejä, työstän svingiäni, pyrin muuntamaan ajatuksien paljoutta tekstiksi, kypsyttelen itseäni kohti stand-up -debyyttiä, opettelen väsäämään lisää herkkuja vähästä, testailen olutpaljoutta hiljakseen. Kuuntelen sydämestä vuodatettua todellista musiikkia, nautin nousevasta sykkeestä ja virtaavasta hiestä, katselen elokuvia ja urheilua, otan kuvia Luojan luonnosta. Ehkä kaikista tärkeimpänä olisi opetella arvostamaan todella unta. Olen nähnyt läheltä, miten sen menettäminen hajottaa ihmistä. Jotakin tuosta listasta saan kenties tehdyksi, loput kypsyvät mielessä aikoja parempia varten.

Lupaan itselleni, että opettelen tuomaan näkemykseni ja kritiikkini entistä selvemmin esille. Jos joku loukkaantuu kritiikistä, joka siis myös omaa sieluani riipii, niin silloin se ei ole minun syyni. Jokaisen on uskallettava kasvaa täydemmäksi ihmiseksi. Minua ja monia muita sopuisia, jopa kilttejä ihmisiä on usein loukattu eikä siinä ole paljon tunteita ajateltu. Minä esitän avoimen haasteen kenelle hyvänsä keskusteluista, syvällisistäkin, mutta en hedelmättömistä väittelyistä. Ne jätän pakoilijoille.

Varmemmaksi vakuudeksi totean, että minä olen niitä jälkeenjääneitä reliikkejä, jotka turvaavat Jumalaan. Ei siksi, että se olisi helppoa tai pakollista vaan siksi, että se on sielussani ainoa lopulta todellinen perusta. Siinä ei lopulta ole hurskastelusta jälkeäkään, kun jälleen kerran elämän lyömänä huokaa syvään ja pyytää vain Herran tahdon toteutuvan omassa elämässään. Niin tein nytkin. Ei ollut viimeisinkään paikka minua varten. Niinpä onkin taas pakko pyytää voimia ja valoa tiettömälle taipaleelle, jotta ei menetä uskoaan elämään ja tahtoaan hyödyntää lahjojaan yhteiseksi hyväksi.

Soulin soidessa, jalan vispatessa ja sydämen sykkiessä kohti uusia kärsivällisyyden koetuksia!

Putki poikki!

Nyt se on ohi! Ai mikä? No, minun tapauksessani ei kesän tissutteluputki, saati kesäloma, puhumattakaan jälleen yhdestä parisuhteesta. Ohi on työttömyysputki, kun syyskuu juuri koittaa. Kaksikymmentä kuukautta olin virallisesti työtön, mutta nyt pääsen vihdoin pätkätöihin käsiksi. Onneksi nykyajan nuorilla on niin helppoa, kun kaikki yhteiskunnassamme - peräti maailman parhaassa - valmiiksi tehty!

Suhtautuminen työhön on pitkälti pielessä. Ei ole tarvetta kiistää työnteon moninaista merkitystä yksilölle ja yhteiskunnalle, mutta ei se saa olla myöskään koko elämä. Työ ei tekemällä lopu eikä siitä saatava hyöty jakaudu oikeudenmukaisesti, sanovatpa herrat ja rouvat mitä tahansa. Sietämätön virhe on kuitenkin nostaa kädet pystyyn ja antaa haitallisen työkulttuurin elää ilman todellista arviointia. Yhtä hölmöä on hurskastella omasta poterosta käsin sillä, miten huonoja kaikki muut - ne erilaiset pirulaiset - ovat omaan itseensä verrattuna.

Minä en halua enkä edes voi suhtautua työhön kuten suuret ikäluokat ovat tottuneet. Työ ei ole elämän keskiö, vaikka se on toki yksi peruspilareista. Enää ei edes ole mahdollista tavoitella menestyksekkäästi suurin joukoin alati korkeampaa asemaa, suurempaa palkkiotasoa ja mittavampaa kulutusta. Kestävä tapa elää edellyttää niin henkisesti, fyysisesti kuin sosiaalisestikin hallitumpaa inhimillistä toimintaa. Ehkä olemme kypsiä siihen, mutta todennäköisyys saisi olla suurempi. Itse aion kuitenkin yrittää omassa pienessä elämässäni sijoittaa työn sopivaan rooliin.

Suomalaisen yhteiskunnan suhtautuminen työhön on osoittautunut reilun parin vuoden aikana ongelmalliseksi omassa kokemuspiirissäni. Varusmiespalvelus - paljolti sangen tehotonta ajantappoa - sattumalta huonoon taloudelliseen aikaan vaikeutti työmarkkinatilannettani varmasti. Täysin aikaansa jäljessä oleva byrokraattinen tukijärjestelmä aiheutti paljon hiusten haromista huolissaan. Ei siis sillä tavoin kuin kosmetiikkateollisuuden puffeissa. Because you're worth shit. Työmarkkinatukijärjestelmämme tekee varsin vaikeaksi erilaisten keikkatöiden tekemisen työttömyysaikana. Ay-liikkeetkin saisivat herätä siihen todellisuuteen, että työurat muuttuvat pirstaleisemmiksi. Se voi olla erittäin huono asia, jos työnantajat saavat mellastaa mielivaltaisesti ymmärtämättä ihmismielen toimintaa ja nokka kiinni kvartaalistatistiikassa. Toisaalta vaihtelevuus on parhaimmillaan sellaista, joka turvallisissa perusraameissa auttaa ihmisiä luomaan uutta jämähtämättä tottumuksen turpeeseen. Aito, rehellinen, ytimekäs kannustus on aina virkistävää vaan niin kovin kitsaasti saatavilla.

Minä voin nyt pyrkiä tekemään työni hyvin ja luottamaan siihen, että uusia ovia aukenee myös ilman palokirveellä hätätilanteissa suoritettua survomista. Roolin vaihdos päätoimisesta työttömästä päivätyöläiseksi ei ole aivan yksinkertaista. Harrastuksiin jää paljon vähemmän aikaa, vaikka rahaa ansaitseekin sen kompensoimiseksi. Päivärytmi olisi myös rukattava takaisin perinteikkäämmäksi, sillä ilman riittävää lepoa ei luova työ onnistu ainakaan ansiokkaasti. Liikunta ja hyvä ravinto ovat myös edellytyksiä menestyksekkäälle jaksamiselle työelämän melskeissä. Siinäpä on minulle tavoitetta kerrakseen. Käsitykseni hyvästä elämästä tuntuu selkenevän hiljalleen, mutta sen siirtäminen käytäntöön ei ole helppoa. Tiedostaminen on metka asia, se voi hajottaa tai koota mielen...

Toisekseen meni taasen putki poikki blogin heitteillejätössä. Parasta on vetäytyä horisontaaliin, vaikka valvominen yökyöpeliä houkuttaa. Manifesteja ehtii laatia huomennakin. Vai kuinka, viherpersu kokkaridemari kepulivassari kristillissitoutumaton rantasvedu?

Työttömän työn vuosi 2009

Vuosi 2009 oli minulle iso tai rehellisemmin helvetin iso pettymys, kun puhutaan työasioista. Niin, 5.1.2009 ilmoittauduin työttömäksi työnhakijaksi, koska muuta vaihtoehtoa ei tuolloin ollut. Kotiuduin asepalveluksesta 2.1.2009, mutta en voinut siitä iloita nuorten miesten tavoin. Olin toki tyytyväinen intin loppumiseen, koska se ei ollut hehkeää saati järkevää hommaa kuin ehkä satunnaisesti. Lisäksi todistin itselleni ja kenties joillekin lähimmäisilleni, että minä en suinkaan ole mikään surkimus edes armeijassa. Ei alkuunkaan. No, vuoden alku oli heti pirun rankkaa, kun ei ollut tietoa työstä tai kunnollisesta toimeentulosta. Olin sangen stressaantunut, mutta onneksi vanhemmat ja kokeneemmat ihmiset tarjoilivat minulle latteuksiaan niin suoraan päin naamaa kuin välillisestikin kaikenlaisilla lisukkeilla höystettynä.

Mitä? Voiko diplomi-insinööri olla muka työtön?

No voi voi. On se niin ikävää, mutta kyllä sulle pian jotain löytyy.

Kaikkihan me ollaan joskus oltu työttömiä. Et sä nuorimies vielä tiedä työttömyydestä mitään.

Lähe opiskelemaan vaikka lähihoitajaks. Ainakin ois töitä.

Mitäpä minä tuohon oikein sanoisin. Mistä näitä saatanan tonttuja oikein tulee? Olemmeko me kollektiivisesti näin tolkuttoman idioottimaisia, kun kohtaamme jotakin ikävää ja/tai meille henkilökohtaisesti vierasta? Turpa kiinni, jos henki haisee!

Olen siis siirtynyt jo toiseen vuoteen jälkeen Työttömyyden alun (jTa.) eli ensimmäinen vuosipäivä on vietetty. Lisäksi arki on aika rankkaa länsimaisella mittapuulla, koska minun on tultava toimeen työmarkkinatuella ja asumislisällä. Eihän se tietenkään riitä kuin pelkkään kituuttamiseen, joten pakko oli nuoren miehen niellä katkeraa kalkkia ja hakea välillä toimeentulotukea. Tämä siis siksi, että voisin maksaa asumislisän omavastuun ja surkean pienen työmarkkinatuen verot elinkustannusten päälle. Sata-komitea ei taida saada tähän epäkohtaan mitään järkeä, koska eturistiriidat hyydyttävät järjenjuoksun. Työmarkkinajärjestöt puhuvat paskaa ja petaavat jäsenilleen, moneen verrattuna etuoikeutetuille suomalaisille, paremman turvan aivan kuten kapitalistisiatkin. No, ahneushan on hyvä asia kuten joku sangen fiksu talouspomo totesi. Kai meitä saakin pitää yhteiskunnan pohjasakkana, työttömiä, sairaita, kotivanhempia ja pätkätyöläisiä siis. Eläköön Suomi, maailman hyvinvoinnin mallikappale! Kritiikki pois, koska muilla mailla on asiat huonommin! Sehän todistaa meidän olevan oikeassa...

Työnhaku on rankkaa työtä. Itsensä pitää lyödä likoon kerrasta toiseen, vaikka tuloksena on yleensä hylkäys ja tyhjä toivotus paremmasta onnesta jatkossa. Nyt on työnantajan markkinat: työhakemusten vaateet ovat sangen pitkälle räätälöityjä, kun ei ole (vielä) sopivia suhteita työllistymisessä oikaisemiseen. Ei paljon nuorta DI:tä lykästä, kun hakijoita on joka paikkaan vähintään kymmeniä ellei satoja. Viiden vuoden työhistoriaa ei oikein saa syntymään, kun joutuu riutumaan työttömänä. Eikä myöskään voi liittyä työttömyyskassaan, kun ei ole missään vaiheessa ollut riittävän pitkään töissä. Opiskeluaikojen lukuisat kesätyötkin ovat kuulemma ei-minkään-arvoisia, kunnes vihdoin pääsen valittujen ovesta sisään työmarkkinoille. Talouslama tuntui myös tappaneen ne suhteet, jotka hiki hatussa rakensin pariin kemianteollisuuden firmaan. Jo ennen taantumaa oli kuulemma tarvetta työntekijöille, mutta heitä ei saanut palkata. Niinhän se on, että ei se työ ole mihinkään kadonnut, mutta rahat riittää harvemmille, kun ne jaetaan harvemmille. Pokeriturnausten logiikalla siis: se voittaa, joka kusettaa kaikkia muita!

Joku nokkelan sukkela immeinen varmaan nyt kelaa aivosopukoissaan sitä mantraa, että hyvähän se on työttömän rutista tekemättä mitään. Kyllä, osa porukasta ei saa töitä, koska ei hae sitä eikä kehitä kykyjään. Ei, kaikki työttömät eivät ole alikoulutettuja, liian vanhoina pidettyjä tai huonoja työntekijöitä. Sellainen yhteiskunta ja maailma, jolla on mielestään varaa nöyryyttää hyvin merkittävää osaa nuorista kansalaisistaan vailla työtä, sahaa omia puujalkojaan. Samaa se tekee uuvuttamalla osan porukasta liialla ja toiset liian vähällä työllä. Tulevat eläkeläiset, minä on tule pelastamaan teitä paskavaipoistanne, jos te pilkkaatte minua ja syljette päälleni! Todennäköisesti en ole yksin lähdössä näihin epäisänmaallisiin pullamössövankkureihin kuten IS/IL asian voisi otsikoida. Minä en hylkää niitä, jotka eivät hylkää minua vaikeinakaan aikoina! En enää kääntele toista poskeani päivästä toiseen, vaikka Jeesukseen turvaankin. Ei muuten Jessekään tehnyt aina niin. Tarkistakaa Raamatusta, jos ette usko.

Palataanpa töihin. Olen tehnyt monenlaista työtä duunarien ja pomojen, miesten ja naisten, kouluja käyneiden ja käymättömien, nuorten ja vanhojen, siis kaikenlaisten viheltäjien parissa. Joka paikassa olen tullut vähintään melko hyvin toimeen ja useimmissa paikoissa olenkin työskennellyt pariin otteeseen. Tiedän varsin hyvin, että en ole työttömänä siksi, että olisin huonompi kuin työlliset. Minulla on varsin monia ominaisuuksia, joita tulevaisuuden työelämässä sanotaan tarvittavan lukuisten todellistenkin asiantuntijoiden mielestä. Toisin kuin, ah, niin monella itseään helvetin loistavana työntekijänä itseään pitävällä. Minä tunnen kuitenkin itseni, opittavaa on paljon tässä päässä. Kaikissa historiani työpaikoissa olen nähnyt niin ruikuttavia ja laiskistuneita veronmaksajia kuin arvostettavia sorvinpyörittäjiä. Moni ansaitsisi työssään enemmän arvostusta, moni työtön työtä ja moni työllinen potkut persiille. Valitettavasti ihmisten kykyyn ja haluun perustuva työnjaon New Deal ei toteudu koskaan, vaikka se olisi kuinka oikeudenmukaista ja kustannustehokasta.

Taitaa olla parasta karsia näitä rönsyjä tällä erää, ettei koko puutarha kuolisi synkkien varjojen alle. Olin minä oikeasti, siis rahallista korvausta vastaan, töissä vuonna 2009. Taisi palkkatuloja kertyä ruhtinaallisesti yli 2200 metrin edestä, jos ymmärretään sentit väärässä asteikossa. Kerran pääsin työhaastatteluun, jossa vakuutin työhönottajan taidoistani. Valmennuskurssilla opettaminen oli antoisaa vaikkakin raskasta työtä, ja niissä hommissa jatketaan myös vuonna 2010. Viimeksi täyttynyt vuosi vakuutti minut siitä, että haluan työskennellä opettamisen parissa jos en täysipäiväisesti niin ainakin osan aikaa. Tosin sellainen pikasijaistaminen, jota yllättävän vähän pääsin lukioissa tekemään, ei ole innostavaa hommaa. Toisen hätäsijaisena ei oikein voi kehittää opetusta, minkä pitäisi olla jokaisen opettajan sydämessä. No, ainakaan en ollut se hämmentyvä ja tympääntynyt tyyppimallisijainen.

Heti näkee, että susta tulis hyvä opettaja.

Sulla on oikeanlaista kärsivällisyyttä opettamiseen.

Ei muuta kuin politiikkaan! Jutut on jo kunnossa.

Kyllä sulla ois eväitä stand up -komiikkaan. Tuun kattomaan, jos joskus rupeet esiintymään. Olisin otettu, jos muistaisit mut.

Jatka vaan tota sun huumoria. Näin, että monet tuli iloisiks sun jutuista.

Onneksi sain osakseni myös hyvää palautetta ja kiitoksia. Tosin osa niistä saattoi olla vain mielistelyä ja tyhjiä kohteliaisuuksia, mutta osa taas todellisia ellen kohdannut montaa patologista valehtelijaa. No, varsinkin tuo politiikkakommentti taisi olla seurausta siitä, kun suomalainen mies voitelee kurkkuaan muullakin kuin eläinrasvalla. Erityisen rohkaisevaa oli saada valmennuskurssilaisilta jopa loistavaa palautetta kannustuksesta. Kykenen siis opettamaan ja auttamaan monenlaisia ihmisiä kannustavasti, vaikka itse jäin kovin vähälle siinä suhteessa lapsena ja nuorena. Pystyn siis kannustamaan ja rakentamaan yhteistä hyvää, vaikka minua välistä suoraan sanottuna vituttaa aivan järjettömästi tämä nykyinen elämäntilanteeni. En siis ole menetetty tapaus, kunhan vain pysyn järjissäni...

Toki tein edellisen vuoden mittaan myös palkatonta työtä. Olin toimitsijana ammattilaisten golfkilpailuissa ja valvojana ysiluokkalaisten leirikoulussa, eikä ollut juuri sopeutumisvaikeuksia kummassakaan. Asuin veljeni kanssa samassa kämpässä, mikä tarkoitti hänen sairautensa vuoksi käytännössä omaishoitajan töitä aina välillä. Ruoanlaittoa, kauppareissuja, siivousta, pyykinpesua... Se kävi liian raskaaksi nuorelle miehelle, joka ei tunnu millään pääsevän rakentamaan omaa elämäänsä työssä, toimeentulossa ja ihmissuhteissa. Lisäksi lainsäädäntö ja byrokratia tekivät yhteisasumisesta järjetöntä. Saimme veljeni kanssa kolmioon asumislisää paljon vähemmän kuin minun ollessa opiskelija tai varusmies, koska... No paskat, en jaksa selittää helvetin typerää byrokratiakoukeroa enää. Kysykää Kelasta, mutta älkää uskoko heidän vastauksiaan. Jos olisin työllistynyt asuessamme samassa kämpässä, niin olisin joutunut kustantamaan myös veljeni asumisen. Häneltä olisi viety asumistuki pois.

Lopulta muutimme erillemme, veljeni ja minä. Sekin pitää taas toteuttaa aivan turhauttavan vaikeasti. Minä sain, kiitos äitini, vihdoin maksukykyni alhaisiin rajoihin sopivan vuokrakämpän, josta tosin on lähdettävä viimeistään ensi kesänä. Veljeni jäi isoon kolmioon, jonka vuokraa hän ei voinut maksaa. No, sosiaalitoimisto maksoi erotuksen ja vasta sitten veljeni sai asunnon kaupungilta, vaikka heidän oma neuvojansa oli sitä puoltanut sairauden takia jo kuukausia aiemmin. Naurettavaa, että kaiken maailman särkyvien avoparien puoliskot ja itsenäistyvät bilettäjät ovat kaupungin asuntojonossa samanarvoisessa tilanteessa kuin sairas ja vähävarainen nuori ihminen.

Joo, rutinaksi lipsahti taas. Opiskelin minä myös vuonna 2009, nimittäin kasvatustiedettä Avoimessa yliopistossa. Tosin minun oli pakko hidastaa tahtia, koska työtön saa tehdä vain viisi opintopistettä kuukautta kohden menettämättä työmarkkinatukia. Nyt on kuitenkin appro kassissa ja arvosanalinja oli viitosnelosta. Monet sosiologian ja kasvatustieteen asiat olivat minulle yllättävän tuttuja, vaikka en ollut alaan ennen perehtynytkään. Vuosikausien pohdintani, havainnointini, keskusteluni ja järkeilyni ovat arvokkaita enkä ole mennyt täysin metsään niine hyvineen.

Haluaisin opiskella lisää kasvatustiedettä, jotta saisin opettajanpätevyyden. Suomalainen byrokratia on kuitenkin jälleen vastassa. Minä en ala opiskella uutta ammattia opintovelaksi heti edellisen perään, koska veloissa en sentään vielä ole. Minun pitää todella haluta opiskella täysipäiväisesti, jotta siihen lähtisin. Sama juttu tohtorinopintojen kanssa. Minä en lähde haahuilemaan akateemisesti kuten niin monet muut Suomessa tekevät. Voisin ruveta tutkijaksi, mutta minulla pitää silloin olla päättäväisyys ja tahtotila kohdillaan sekä kannustusta tarjolla. Niin, työttömän opiskelua ja siis työllistymismahdollisuuksia yliopistokoulutuksen vaatimilla aloilla ei tueta. TE-toimistot näpertelevät jotakin puolivillaisia koulutuksia duunareille ja ehkä jatkossa AMK-tasollekin tulee helpotusta. Akateemisten työttömien ja varsinkin meidän nuorten vastavalmistuneiden suhteen ollaan silti aivan helvetisti huuli pyöreänä. Eihän niitä pitäisi olla, eihän! News flash for dinosaurs. Kyllä niitä, siis meitä on, vieläpä paljon!

Uusi vuosi 2010 ei lupaa minulle mitään uutta: ei muuta kuin pätkätyötä, yksinäisyyttä, paljon kielteisiä vastauksia ja taistelua byrokratian tuulimyllyjä vastaan. Arki näiden asioiden parissa on minulle melkein maanis-depressiivistä. Tästä tilityksestä voisi saada sen kuvan, että elämäni on ankeaa valitusta päivästä toiseen. Ei se pidä paikkaansa, sillä tuskaani pahentaa toisaalta alati kasvava elämän- ja näyttämisenhaluni. Kirjoittelen jatkossa niistä ihmiselämän kauniimmistakin väreistä, joita olen yhä enenevässä määrin löytänyt vuonna 2009. Kirkkaita ja tummia värejä ei arvosta yksinään vaan tarvitaan kontrastia...

Yksi asia on kuitenkin muuttunut: luottamukseni suomalaiseen järjestelmään ja päätöksentekoon on ennätyksellisen alhaalla. Ei paljon enää kiinnosta äänestää tai kuulua ammattiliittoon. Kirkon jäsenyyskin saattaa vielä tällä menolla jäädä. Jos potkitte ja hyljeksitte minua, älkää odottako minun tukevan teitä. Laimea konsensus maistuu pahalta, jos maistelee näitä tarjoiluja eikä vain niele kaikkea sontaa. Minä olen pettynyt politiikkaan, talouteen, järjestöihin ja liittoihin, seurakuntaan, moniin kavereihin ja jopa Jumalaan. En ole itseenikään niin kovin tyytyväinen, mutta se entinen kiltti, hiljainen poika on poissa. Minä en vaikene enää enkä nöyrästi tottele kaiken maailman auktoriteetteja! Jos minun työpanokseni ja ihmisyyteni ei tälle yhteiskunnalle ja lähimmäisilleni kelpaa, niin ne eivät kelpaa minulle. En ole lojaali sellaiselle, mikä ei sitä ansaitse.

Toivoani en kuitenkaan ole menettänyt, minulla ei ole aselupahakemusta vireillä eikä pilleripurkkia yöpöydällä! Pyydän ja annan anteeksi, kun on sen aika. Minä tunnen itseni nyt paremmin koskaan ennen. Luultavasti paremmin kuin useimmat muut tossunkuluttajat elinaikanaan. Minä uskon, vaikka helppoa se ei tasan ole.

Yön sydämessä BS-päätoimittaja vihdoin tekee väistämättömän. Avautumis- ja muistelutoimitus nukkumaan nyt. Aina on huominen eivätkä sanat kirjoittamalla lopu. Saatteeksi lääkärin lausahdus minulle, kun viimeksi olin pään magneettikuvauksessa. Valitettavasti unohdin pyytää tämän kirjallisena, muutoin se olisi seinällä kehystettynä.

Päässäsi ei ole mitään vikaa.