Kiitos ja anteeksi

Kaksi erittäin tärkeää ja merkitsevää sanaa. Kiitos. Anteeksi. Niiden käyttäminen ja sen tapa kertoo paljon lausujistaan. Molemmat ovat osa hyvää kasvatusta ja kanssakäymistä kaikkialla - tai ainakin niiden pitäisi olla. Elämästä opiksi ottanut, siis sivistynyt ihminen kykenee lausumaan nuo voimasanat muutenkin kuin muotopuolisena tapana tai itsekkäiden tarkoitusten ajamiseen. Ja haluaa sitä sisimmässään.

Minä kuten niin monet muut olen kasvanut ympäristössä, jossa kiitosta ei aina ole juuri lausuttu. Se kun voisi kuulemma pilata ihmisen turhaan käytettynä. Toki minutkin on kasvatettu siihen, että anteeksi pitää pyytää, kun siihen on syytä. Tuskin kukaan kiistää kiitoksen ja anteeksi pyytämisen merkitystä kokonaan. Meillä saattaa tosin olla hyvin erilaisia käsityksiä hyvästä käytöksestä tässä asiassa.

Työelämässä ja vapaa-ajan vietossa olen kiinnittänyt huomiota siihen, että kiitoksia lausutaan nykyään Suomessakin runsaammin kuin niinä epämääräisinä takavuosina. Toki useimmat kiitokset saattavat olla muotopuoleisia kiittelyitä, joita ehkä vain heitellään puolihuolimattomasti osana sosiaalista käytöskoodia. Parempi sekin tietysti on kuin ei mitään. Kunhan kykenee alkuun sanomaan edes "kiitos" eikä vain heittelemään "tänksiä".

Kiitos on monessa suhteessa helpompi sana kuin anteeksi. Kiittämisessä keskitytään mieluisina koettuihin asioihin, ollaan tyytyväisiä ja onnistuneita. Anteeksipyytäminen sen sijaan edellyttää omien virheiden myöntämistä, vajavaisuuden tunnustamista, nöyrtymistä. Siis ikävinä koettuja asioita. Jälleen pelkkä "sorittelu" ei riitä todella pysäyttämään.

Aidosti kasvotusten lausuttuna ja todella tarkoitettuna kiitos sekä etenkin anteeksi ovat niitä varsinaisia voimasanoja. Jokainen meistä kykenee toivottavasti muistamaan joitakin tilanteita elämästään, kun tällainen pysäytys on osunut kohdalle. Meidän on usein vaikea kohdata sitä, että olemme toimineet aidon kiitoksen arvoisesti. Saatamme vähätellä omaa osuuttamme tai joissakin tapauksissa ylpistyä erinomaisesta suorituksesta.

Vielä paljon rajumpaa on joutua anteeksipyynnön kanssa vääntämään. Kuitenkin jokainen meistä tekee virheitä, se on väistämätöntä. Meistä kertoo erittäin paljon tapa, jolla käsittelemme virheet ja vääryydet - omat ja meihin kohdistuneet. Anteeksipyytäminen on rankkaa mutta myös olennainen osa anteeksiantoa. Molemmat roolit pitää kokea itseä, jotta kykenisi paremmin ymmärtämään omia tunteitaan ja ihmisiä ympärillään.

Monesti kuulee sanottavan, että ei ole mitään syytä pyytää anteeksi kun ei ole tehnyt mitään väärin. Tämän selityksen taakse vetäydytään varsin usein. Kuitenkin joudumme väistämättä tilanteisiin, joissa emme ymmärrä aiheuttaneemme mielipahaa ja tehneemme väärin. Joskus on syytä pyytää anteeksi sitäkin, ettei ymmärrä virhettään. Silloin voi aina pyytää toista osapuolta kertomaan omasta kokemuksestaan.

Minua ärsyttää suuresti sellainen käytös, jossa asettaudutaan toisen yläpuolelle ihmisenä. Ei ole mukamas mitään syytä kiittää tai pyytää anteeksi. Myös tyhjänpäiväinen kiittely ja anteeksipyytely joutaisi romukoppaan. Tietysti rajojen vetely turhan ja tarpeellisen välille on paljolti mahdotonta. Ja kulttuurien sekä luonteiden väliset erot toisinaan hyvin selkeitä.

Jos en uskaltaisi aidosti yrittää kiittää ja pyytää anteeksi, olisin hukassa vakaumukseni kanssa. Itse asiassa olen päättänyt haastaa ihmisiä ympärilläni siten, että lausun kiitokset ja anteeksipyynnöt todella niihin uskomalla. Vastapuolen reaktiot kertovat heistä itsestään merkittäviä asioita. Ei ole helppoa, mutta ei elämän usein kuulukaan olla. Helppous ei ole koskaan synnyttänyt mitään todella suurta ja merkityksellistä!

Haluatko sanoa jotain merkityksellistä ja muuttaa maailmaa? Kokeilepa aloittaa sanojen kiitos ja anteeksi parissa. Todennäköisesti et mullista koko maailmaa, mutta voit tehdä suuria asioita pienin elein yksittäisten ihmisten elämissä. Aloita omastasi. Turha on odottaa muilta sellaista käytöstä, mihin ei itse ole valmis. Rohkeus on nöyrtymistä, pelko asioiden välttelyä.

Suurkiitos, äiti!

Äitiys on helposti niin kovin kipeä asia. Kaikilla meillä on äiti, mutta monien äitisuhde on varmasti vaikea. Monet ovat tulleet tahtomattaan äidiksi, monet taas eivät koskaan pääse äidiksi. Useat eivät edes halua olla äitejä. Minä uskon kuitenkin, että me kaikki kaipaamme jonkinmoista äitihahmoa elämäämme. Tunnustamme toiveen tai emme.

Äitiyteen kohdistuu niin valtavia odotuksia yksilöiden ja yhteisöjen tasolla, että pettymyksen tunteet ovat väistämättömiä. Äidit, te ette ole täydellisiä. Ei teidän tarvitsekaan olla! Äidit, isät, naiset, miehet - voitte paremmin, kun uskallatte olla vajavaisia ja myönnätte sen. Ei ole helppoa, mutta rehellisyys ja rakkaus ei koskaan ole sitä yksistään syvimmältä olemukseltaan.

No, mitäpä minä tietäisin äitiyden riemuista ja kivuista? Sattuneista syistä en voi koskaan kokea sitä puolta vanhemmuudesta ja ihmisyydestä. Voin vain aavistella ja yrittää hieman ymmärtää. Äidin ilo ja tuska lapsistaan on varmasti vailla vertaansa. Lisäksi nainen ei ole eikä hänen pidä ollakaan pelkästään äiti, vaikka se siunaus osaksi tulisikin. Hatunnosto kuitenkin teille, jotka selviätte päivästä toiseen! Ette ole yksin - teillä on toisenne. Ja jopa miehet voivat olla tukena, kun heitä armollisesti koulii...

Lopuksi kiitän omaa äitiäni. Sinä olet tärkein yksittäinen ihminen tähän saakka elämääni. Sitä ei voi kiistää. Et ole onnistunut kaikessa ja monesta olet joutunut luopumaan äitiydenkin vuoksi. Hyvin olet kuitenkin selvinnyt. Sellaiset ihmiset ovat harvassa, jotka kykenevät tunnustamaan heikkoutensa ja virheensä eivätkä silti luhistu kyvyttömyyden tunteeseen. Äitini, sinä olet yksi heistä. Olet ehkä ollut maan hiljaisia, mutta sinulla on liiaksi sanottavaa ollaksesi aina kiltisti hiljaa.

Äiti rakas, sinun kanssasi olen käynyt valtavasti hyviä keskusteluja. Kummasti olet jaksanut vuodatuksiani, ja olenhan vain yksi neljästä lapsestasi. Sinulla on valtava merkitys siinä, että lapsistasi on kasvanut likimain suoraselkäisiä, avarakatseisia ihmisiä. Sinun arkinen uskosi on nähdäkseni kantanut koko perhettämme eikä mikään osoita rakkautta sen suuremmin. Nyt tulee tippa linssiin... Emme voi unohtaa sitä koskaan ja niin on hyvä.

Äitini. Toivon ja uskon, että saat nauttia äitiyden, naiseuden ja elämän hyvistä puolista vielä paljon ja pitkään. Antaa elämän yllättää! Kärsivällisyyttäsi on koeteltu kovin ja paljosta olet jäänyt paitsi, mutta koskaan et ole antanut periksi. Se elämänmakuinen esimerkki puhuttelee minua ja luullakseni myös sisaruksiani syvästi. No, voisin taas kirjoittaa asiasta vielä pitkästi. Taidan kuitenkin vihdoin pakata reppuni ja suunnata luoksesi. Ehkä saan sanottua lopun olennaisen sitten perillä.

Tässä vaiheessa rohkenen jo olla ylpeästi se punaposkinen mammanpoika! Ei sillä suosituimmuuskisoja voiteta, mutta turha on totuutta kierrellä. Lopulta se tulee kuitenkin esille. Hyvää äitienpäivää! Muistakaa äitejä myös muulloin kuin yhtenä varta vasten kehitettynä päivänä! Arjen asenne se vasta puhutteleekin.