Näytetään tekstit, joissa on tunniste filosofointi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste filosofointi. Näytä kaikki tekstit

lauantai 6. syyskuuta 2014

Tauon jälkeen

Jep, tulipa pidettyä pitkä tauko blogin kirjoittamisesta. Ei sentään sanottava loppunut eikä ideat miehestä kaikonneet, mutta voimia on mennyt moneen itselleni merkitykselliseen asiaan. Tai toisinaan niiden puuttumiseen.

Olen todella espoolaistunut nyt noin 13 vuotta muuton jälkeen. Kävin hankkimassa ajokortin, ostin auton ja nyt sitten harjoittelen auton pitämistä käynnissä ruuhkassa sekä valoissa. Ja maksuja maksellaan hyvä tovi eteenpäin. Autoilussamme on paljon kritisoitavaa, mutta toisaalta sillä saa tietyn määrän henkilökohtaisen vapauden tunnetta ja liikkumismahdollisuuksia. Olen jo sanonut, että auto on kallein golfinvestointini, vaikka toisinaan sitä tarvitsee muuhunkin.

Yritän oppia paremmaksi autoilijaksi ja kehittää jouhevaa ajotyyliä tylsässä saksalaisessa farmarissani. Tieraivoajaksi en toivottavasti sorru, vaikka toki kritiikkiä tulee jo herkästi annettua perässäroikkujille, kaistapäisille pujoittelijoille sekä hätäisille "nopeusrajoitus + 10" tyypeille. Minulla on sentään oma konseptini eli kävelyraivo, jonka käynnistää mikä tahansa eteenpäin jalkaisin valuva ihmisjoukko (ellei vauhtirajoite ole selviö)!

Hieman on tullut matkailtua sekä työn että vapaa halun vuoksi. Paljon enempää ei ole luvassa lähiaikoina - paitsi yksi kauan odotettu poikkeus. Jos muuten aiotte mennä Kööpenhaminaan, niin kiivetkää ihmeessä mitä huimimpaan kirkontorniin (Our Saviour's Church) ja vierailkaa Helsingörissä. Tai sitten älkää, jos teillä on muuta mielessä.

Työrintamalla ei ole juuri mitään uutta. Tiukkaa tekee, mutta mitä enemmän minulta vaaditaan sen enemmän olen oikeutettu itsekin edellyttämään. Päättäväisyys on paljolti kestävyys- ja tarkkuuslaji - minua ei enää helposti jyrätä, sillä löydän yllättäviä tapoja vastata. Toivottavasti aito yhteistyö voittaa aina lopulta ja uutta oppia kertyy.

Ihmissuhteissa ei taida olla sitä vähääkään edistystä. En todellakaan nauti olla yksin, mutta vaihtoehtona elämänkumppanin etsintä vaikka väkisin vie vain toisenlaisiin ongelmiin. Muutoinkin kavereita tällainen itselleenkin yllättävän sosiaalinen tyyppi löytää aina vaikka mistä, mutta todellisia ystäviä ei varmaan onnekkaimmillekaan montaa elämän aikana siunaannu. Sitä minun on turha kieltää, että joka päivä yksinäisyys sattuu ainakin hieman - toisinaan suorastaan sietämättömästi. Ja ihmisten parisuhde- ja lapsijuttuja on aika raskasta kuunnella, vaikka toisten puolesta haluaisinkin iloita. Aina ei vaan pysty antamaan itsestään, kun kokee jääneensä ilman tukea ja ymmärrystä.

Harrastuspuolella mennään toistaiseksi tutuin kuvioin. Golfsvingini hajosi taas ja nyt sitä (ja itseluottamusta) jälleen rakennetaan. Ruoanlaitto on edelleen mukavaa ja tiskaaminen puolestaan ei. Näen kaikessa myös huumoriarvoa, eihän tätä elämäksi kutsuttua taaperrusta muuten jaksaisi. Onneksi olen kiinnostunut erittäin monista asioista, niin ei käy aika siinä suhteessa pitkäksi.

Olen täysin vakuuttunut siitä, että minulla on paljon annettavaa tässä elämässä. Työssä, ihmissuhteissa, vapaa-ajalla. Tällä hetkellä olen tosin sillä rajalla, että en jaksa antaa itsestäni muille ellen itse saa tarvitsemaani tukea. Kukaan ei pysty tyhjästä taikomaan hienoja asioita. Minulla riittää kuitenkin ajatuksia, intuitiota, keksiliäisyyttä ja elämän opettamaa uskallusta moneen juttuun. Kunhan vaan minut lempeän lujasti tönäistään käyntiin.

Elossa olen siis yhä ja rankoista ajoista huolimatta kykenen monesta hetkestä lähes lapsen tavoin nauttimaan. Siis tönimisiin, ei minusta vielä ole yllätyksellisyys loppunut kun olen vasta alkuun päässyt. Sanat virratkoon, vääntyköön ja kääntyköön vastedeskin!

maanantai 31. maaliskuuta 2014

Rauha on tahdon asia

Kävin hiljattain katsomassa mainion elokuvan Nelson Mandelan elämästä. Lukemattomat ihmiset ympäri maailman tunnistavat tuon nimen ja yhdistävät esimerkilliseen johtajuuteen sekä sovinnon rakentamiseen. Jotta viime vuoden lopulla kuollut Mandela pääsi huomattaviin inhimillisiin korkeuksiin, oli hänen matkansa täynnä rankkoja vaiheita ja monia virheitä. Lopulta suuri henkilökohtainen oivallus johti kansakunnan yhdistäjäksi ja rauhanrakentajaksi.

Viime aikoina on meillä turvallisena pidetyssä Euroopassa jälleen alkanut tuntua suuressa mittakaavassa totuttua turvattomammalta. Kyse on tietysti Ukrainan levottomuuksista ja Venäjän suorittamasta Krimin haltuunotosta sekä voimakkaista lausunnoista puolin jos toisinkin. Tosin samaan aikaan kuohuu niin monessa muussa paikassa, joista emme jaksa enää kuulla tai emme ole edes kuulleet. Syyria, Afganistan, Irak, Nigeria, Keski-Afrikan Tasavalta, Koreoiden raja ja monet muut konfliktipesäkkeet kuten niitä usein kutsutaan.

Ehkä olemme taas liiaksi tuudittautuneet rauhan tunteeseen. Sota on jotain, mikä ei enää kuulu sivistyneeseen länsimaailmaan. No, valitettavasti sota on aina ollut osa ihmiskuntaa. Jos luulemme, että rauha säilyy automaattisesti, olemme tyhmiä. Ja oikeastaan rauha sekä sen puute on osa elämäämme joka päivä. Rauhattomuus vaivaa väkivallan, kiusaamisen, syrjimisen, alituisen kiireen, ahneuden ynnä muiden niin sanottujen arkisten ongelmien muodossa käytännössä jokaista ihmistä jossain vaiheessa.

Väitän, että rauha on tahdon asia. Ihmisten, kulttuurien ja kansakuntien välillä. Kuten Mandela niin jokainen meistä tarvitsee henkilökohtaisia oivalluksia ihmisyydestä ja sen rajoitteista. Rauhaa ei voi pakottaa. Se vaatii erilaisten osapuolien ja näkemysten ymmärtämistä aidosti. Kaikkea ei pidä hyväksyä, mutta kategoriseen asenteellisuuteen ei ole varaa. Jos ihmisellä ei ole rauhaa itsensä kanssa, niin miten hän voisi sitä rakentaa muidenkaan välille?

Sota on oikeastaan kovalla itseluottamuksella varustettujen pikkupoikien leikkiä. Rauha ei sen sijaan ole naiivia kukkaislasten haihattelua vaan hyvän itsetunnon omaavien nöyrien ja lujien ihmisten taitolaji. Kysypä itseltäsi päivittäin, uskallatko rakentaa vai tyydytkö hajottamaan. Aidot suurmiehet ja -naiset ovat kysyneet itseltään vaikeat kysymykset sekä uskaltaneet vastata niihin rehellisesti. Mandeloita on ehkä yksi miljardissa, mutta tavallisempia rauhantekijöitä on onneksi paljon.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Enks mä tiedä kuka mä oon?

Itsestään paljon luulevat turhakkeet saattavat tosissaan kysellä, että "et sä tiedä kuka mä oon?". Jokaisen kannattaa ennemmin kysyä itseltään, että "enks mä tiedä kuka mä oon". Kuka voisi tuntea sinut paremmin kuin sinä itse - varsinkaan jos rohkenet kasvaa itsetuntemuksen saralla. Toki tunnustavana kristittynä minulla on tähän oma suomalaisesta valtavirrasta poikkeava käsitys, josta voin kiihkotta keskustella kenen tahansa avarakatseisen kanssa. Ainakin toivottavasti.

Ihan oikeasti ja rehellisesti, kriittisen itsetarkastelun paikka on aina tässä ja nyt. Toki ei kannata tärvellä elämäänsä liian rankkaan tutkisteluun, mutta aito itsetunto rakennetaan vain ja ainoastaan vähitellen. Monien vaikeiden hetkien ja mutkien kautta. Ja kun se puoli alkaa vihdoin olla kunnossa, voidaan puhua terveen itseluottamuksen rakentumisesta.

Pidän itseäni varsin vahvana itsetuntemuksen saralla nykyisin. Näin ei aina ole todellakaan ollut. Silti minäkin, terapiat käynyt, varhaiseen keski-ikään ennättänyt, monet kolhut selvittänyt mies erehdyn yhä itseni suhteen. Ja hyvä niin. Nöyryyden säilyttäminen on ensiarvoisen tärkeää, jottei sorru suurimpiin virheisiin.

Olen jo aiemmin saanut ammattimaisen analyysin omasta viestintätyylistäni. Olen monesti varautunut mutta silti sosiaalinen. Mietin paljon tekemisieni vaikutusta muihin ihmisiin, koska olen varsin empaattinen. Pyrin turvallisiin ratkaisuihin enkä ota paljon riskejä. Tyylini on melko monipuolinen niin sanotun DISC-analyysin perusteella, minkä voin allekirjoittaa. Dominantti en kuitenkaan ole luontaisesti.

Tein juuri myös MBTI-testin, joka perustuu Carl Jungin persoonallisuusteoriaan. Jos olisin kovasti yksityisyyttäni varjeleva ihminen, en tietenkään valottaisi tuloksia blogissa. Arvostan kuitenkin rehellistä avoimuutta, joka lähtee vahvasti omasta itsestään. Suhtauduin tähänkin testiin kriittisesti, koska se on tapani. Lisäksi olen kuullut niin paljon kukkua erilaisilta asiantuntijoiksi itseään tituleeraavilta, että haluan haastaa kaikki tahot. 

Täytyy myöntää, että MBTI-testin tulokset olivat ensi alkuun osin yllättäviä. Esimerkiksi näyttäisi siltä, että olen enemmän ekstrovertti kuin introvertti ja enemmän intuitiivinen kuin tosiasiallinen. Aiemmin olen jo sen oppinut, että tunteet vaikuttavat päätöksentekooni siinä missä ajattelu. Ja aina olen ollut selvästi enemmän järjestelmällinen kuin spontaani.

Kun mietin lapsuuttani ja nuoruuttani, niin näissä testin tuloksissa on kuitenkin vinha perä. Olen itsekin näköjään alkanut uskoa ympäröivän maailman minulle antamaa leimaa: tosiasiallinen, ajatteleva ja järjestelmällinen introvertti. Ympäristön paine monesti rutistaa ja lytistää meitä vääränlaiseen muottiin, jolloin lopulta alistumme itsekin siihen ja kärsimme. Viime vuosina olen löytänyt paljon enemmän todellista minääni ja tosiaan - olen suuresti sitä mitä testi kertoo! Toki tällaiset testit yleistävät eikä niitä edes kuulu lukea ehdottomuuksina. Jokainen meistä on yhdistelmä erilaisia ominaisuuksia eikä arkkityyppejä onneksi juuri ole.

Nykyisin olen monesti valmis astumaan esille ja ottamaan hallittuja riskejä. Kun olen spontaani, se itse asiassa tapahtuu ajattelun ja järjestelmällisyyden pohjalta syntyneessä "kehikossa". Vaikeinta minun on toimia sellaisten ihmisten kanssa, joiden tyyli on joko voimakkaan sulkeutunut ja tosiasioihin tunteiden sijaan pitäytyvä tai railakkaan spontaani, etupäässä tunteileva ja etukäteisvalmisteluja kaihtava. Tai jokin muu yhdistelmä edellisistä.

Jälleen olen kirjoittanut vain itsestäni, mutta minä en ole tärkein. Yritän ammentaa omista kokemuksistani keinoja auttaa muita oppimaan enemmän itsestään. Paikoillaan jumittaminen on kaikkein rasittavinta, etenkin silloin kun ulkoisesti muutoksia on alinomaan mutta sisäisesti kaikki jatkuu kritiikittömästi ennallaan. Minun tai kenenkään muun ajattelu- ja toimintatavat tai viestintätyylit eivät yksistään ole olennaisia. Tärkeintä on kyky toimia menestyksellisesti yhteistyössä muiden kanssa. Ja se on loputon haaste kenelle tahansa. Töissä, perhe-elämässä, vapaa-ajalla.

Nämä blogitekstit ovat muuten varsin kuvaavia. Minulla olisi valtavasti sanottavaa ja kirjoitettavaa, mutta käynnistysprosessi vie hirveästi aikaa. Mieleni jäsentelee ajatuksia alinomaan, mutta niiden ulkoistaminen muiden nähtäväksi vaatii jonkin ulkonaisen pakotteen. Olen sentään oppinut lopulta pullauttamaan viestini maailmalle ilman suurta viimeistelyhierontaa, mutta mittaa niille kertyy runsaasti. Lyhyestä virsi kaunis, mutta aina ei virsi ole oikea värssyn muoto. Minä sopeudun mutta vaadin muilta myös samaa täysin oikeutetusti!

lauantai 3. elokuuta 2013

Kiitos ja anteeksi

Kaksi erittäin tärkeää ja merkitsevää sanaa. Kiitos. Anteeksi. Niiden käyttäminen ja sen tapa kertoo paljon lausujistaan. Molemmat ovat osa hyvää kasvatusta ja kanssakäymistä kaikkialla - tai ainakin niiden pitäisi olla. Elämästä opiksi ottanut, siis sivistynyt ihminen kykenee lausumaan nuo voimasanat muutenkin kuin muotopuolisena tapana tai itsekkäiden tarkoitusten ajamiseen. Ja haluaa sitä sisimmässään.

Minä kuten niin monet muut olen kasvanut ympäristössä, jossa kiitosta ei aina ole juuri lausuttu. Se kun voisi kuulemma pilata ihmisen turhaan käytettynä. Toki minutkin on kasvatettu siihen, että anteeksi pitää pyytää, kun siihen on syytä. Tuskin kukaan kiistää kiitoksen ja anteeksi pyytämisen merkitystä kokonaan. Meillä saattaa tosin olla hyvin erilaisia käsityksiä hyvästä käytöksestä tässä asiassa.

Työelämässä ja vapaa-ajan vietossa olen kiinnittänyt huomiota siihen, että kiitoksia lausutaan nykyään Suomessakin runsaammin kuin niinä epämääräisinä takavuosina. Toki useimmat kiitokset saattavat olla muotopuoleisia kiittelyitä, joita ehkä vain heitellään puolihuolimattomasti osana sosiaalista käytöskoodia. Parempi sekin tietysti on kuin ei mitään. Kunhan kykenee alkuun sanomaan edes "kiitos" eikä vain heittelemään "tänksiä".

Kiitos on monessa suhteessa helpompi sana kuin anteeksi. Kiittämisessä keskitytään mieluisina koettuihin asioihin, ollaan tyytyväisiä ja onnistuneita. Anteeksipyytäminen sen sijaan edellyttää omien virheiden myöntämistä, vajavaisuuden tunnustamista, nöyrtymistä. Siis ikävinä koettuja asioita. Jälleen pelkkä "sorittelu" ei riitä todella pysäyttämään.

Aidosti kasvotusten lausuttuna ja todella tarkoitettuna kiitos sekä etenkin anteeksi ovat niitä varsinaisia voimasanoja. Jokainen meistä kykenee toivottavasti muistamaan joitakin tilanteita elämästään, kun tällainen pysäytys on osunut kohdalle. Meidän on usein vaikea kohdata sitä, että olemme toimineet aidon kiitoksen arvoisesti. Saatamme vähätellä omaa osuuttamme tai joissakin tapauksissa ylpistyä erinomaisesta suorituksesta.

Vielä paljon rajumpaa on joutua anteeksipyynnön kanssa vääntämään. Kuitenkin jokainen meistä tekee virheitä, se on väistämätöntä. Meistä kertoo erittäin paljon tapa, jolla käsittelemme virheet ja vääryydet - omat ja meihin kohdistuneet. Anteeksipyytäminen on rankkaa mutta myös olennainen osa anteeksiantoa. Molemmat roolit pitää kokea itseä, jotta kykenisi paremmin ymmärtämään omia tunteitaan ja ihmisiä ympärillään.

Monesti kuulee sanottavan, että ei ole mitään syytä pyytää anteeksi kun ei ole tehnyt mitään väärin. Tämän selityksen taakse vetäydytään varsin usein. Kuitenkin joudumme väistämättä tilanteisiin, joissa emme ymmärrä aiheuttaneemme mielipahaa ja tehneemme väärin. Joskus on syytä pyytää anteeksi sitäkin, ettei ymmärrä virhettään. Silloin voi aina pyytää toista osapuolta kertomaan omasta kokemuksestaan.

Minua ärsyttää suuresti sellainen käytös, jossa asettaudutaan toisen yläpuolelle ihmisenä. Ei ole mukamas mitään syytä kiittää tai pyytää anteeksi. Myös tyhjänpäiväinen kiittely ja anteeksipyytely joutaisi romukoppaan. Tietysti rajojen vetely turhan ja tarpeellisen välille on paljolti mahdotonta. Ja kulttuurien sekä luonteiden väliset erot toisinaan hyvin selkeitä.

Jos en uskaltaisi aidosti yrittää kiittää ja pyytää anteeksi, olisin hukassa vakaumukseni kanssa. Itse asiassa olen päättänyt haastaa ihmisiä ympärilläni siten, että lausun kiitokset ja anteeksipyynnöt todella niihin uskomalla. Vastapuolen reaktiot kertovat heistä itsestään merkittäviä asioita. Ei ole helppoa, mutta ei elämän usein kuulukaan olla. Helppous ei ole koskaan synnyttänyt mitään todella suurta ja merkityksellistä!

Haluatko sanoa jotain merkityksellistä ja muuttaa maailmaa? Kokeilepa aloittaa sanojen kiitos ja anteeksi parissa. Todennäköisesti et mullista koko maailmaa, mutta voit tehdä suuria asioita pienin elein yksittäisten ihmisten elämissä. Aloita omastasi. Turha on odottaa muilta sellaista käytöstä, mihin ei itse ole valmis. Rohkeus on nöyrtymistä, pelko asioiden välttelyä.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Nöyrää ei murreta

Muutama ajatus näin pääsiäisenä, jonka keskeiseen sanomaan sisältyy mielestäni olennaisesti nöyryys. Ei siis nöyristely, se on jotain ihan muuta kuin terve nöyryys.

Suomessa vallitsee aivan liiaksi sellainen ajatuskulku, jossa uudet ideat, tilanteet ja epäonnistumiset ammutaan alas rajusti. Viisastellaan jälkikäteen ja haikaillaan sellaisia kultaisia vanhoja aikoja, joita ei todellisuudessa koskaan ollutkaan. Toisaalta täällä ei sanota kaikkeen kyllä kuten monissa maailman kulttuureissa tuntuu olevan tapana. Yhtä kaikki, jokaisella kansakunnalla, yhteisöllä ja yksilöllä on niin hyvät puolensa kuin vajavuutensa. Tärkeä havainto tajuttavaksi vaan ei vielä yksin riittävä.

Miten elää elämäänsä arvokkaasti ja rohkeasti kaikkine vajavuuksineen muttei niiden uhrina?

Minun on vaikea arvostaa ihmisiä, jotka eivät kykene osoittamaan nöyryyttä. Se on aivan keskeistä täällä vajavaisten vaan siltä ainutlaatuisten keskuudessa. Nöyryys vaatii aitoa itsetuntoa, joka rakentuu usein vasta kovienkin vastoinkäymisten kautta. Kun nöyränä ja päättäväisenä kohtaa kiitokset ynnä moitteet, voi vaikuttaa ympäristöönsä yllättävän paljon. Jos lähtee piilottelemaan heikkouksiaan, takertuu niihin aina uudestaan. Silloin antaa pelon hallita itseään.

Historia ei todellakaan ole tylsää. Se on avain tulevaisuuteen. Vain ymmärtämällä itsensä ja ympäristönsä taustoja edes hieman voi olla rakentamassa parempaa tulevaisuutta. Ja harvassa ovat ne epelit, jotka sellaista tavoitetta vastustavat! Itse tiivistäisin tavoitteekseni elämässä ymmärtää menneisyyttä, tähdätä tulevaisuuteen ja elää tässä hetkessä.

Liian usein kuulee puhetta hetkessä elämisen autuudesta - kaikenlaisilta ihmisiltä mitä moninaisimmista taustoista. Terve hetkessä eläminen ei voi perustua historian kieltämiseen ja tulevaisuuden unohtamiseen. Se ei ole itsekästä mielihalujen tyydyttämistä. Tässä hetkessä eläminen on parasta, kun tekee jotain tulevaisuuden eteen, arvostaa saamaansa hyvää ja jakaa kokemuksiaan. Tavalla tai toisella.

Ei enempää filosofointia ja elämäntapaohjeita. Hyvää pääsiäisen jatkoa kaikille! Rohkeasti vajavaisena ja kehittymishaluisena huomiseen - niillä voimilla joita on käsillä nyt.

perjantai 31. elokuuta 2012

Epämukavuusalueella

Miten opitaan uutta? Menemällä epämukavuusalueelle. Ei liian kauas eikä liian pitkäksi aikaa.

On helppoa jämähtää tuttuihin kuvioihin, johtuupa se sitten asioiden hyvästä tai huonosta tolasta. Jos menee huonosti, voi tottua siihen ajatukseen, että eipä tässä kuitenkaan voi asiat paremmaksi muuttua. Jos menee hyvin, voi tuudittautua siihen luuloon, että tilanne on puhtaasti omaa ansiota ja säilyy luonnollisesti.

Itse taistelen näiden tuntemusten kanssa jatkuvasti, vaikka välistä toki helpottaa. Teen töitä, joita en olisi uskonut joitakin vuosia sitten hoitavani. Päivittäin on työstettävä itseään, että asiat etenevät. Olen aina ollut hidas aloittamaan asioita, mutta siihen tulee nykyisin altistusta jatkuvasti. Omat vahvuuteni tulevat esiin matkan edetessä. Sama henkinen paini jatkuu yleensä myös vapaa-ajalla ja ihmissuhteissa. Siksipä ei ole oikein blogiakaan pukannut, kun usein on niin väsynyt seikkailtuaan siellä mukavuusalueen tuolla puolen.

Kehitys loppuu, jos ei ole valmis kohtaamaan erilaisuutta ja epämukaviakin asioita ympärillään ja itsessään. Kun laajentaa henkistä reviiriään, kuluu toki voimia mutta samalla luottamus kasvaa ja taidot lisääntyvät. Välillä täytyy vetäytyä tutulle alueelle nuolemaan haavojaan ja keräämään itseään. Kukaan ei jaksa seikkailla epämukavuusalueella jatkuvasti, varsinkaan yksin. Jos joutuu liian kauas turvalliselta alueelta, tuppaa lamaantuminen iskemään.

Tässä on työstetty omaa henkistä kanttia runsaasti. Väliin joudun tekemään lukuisia pieniä tehtäviä lyhyen ajan sisään, usein tarjoamaan vain ikäviä tietoja. Onnekseni olen huomannut rehellisen ja päättäväisen tyylin synnyttävän ymmärrystä. Ilokseni olen huomannut vuosien varrella jopa hakeutuvani tilanteisiin, jotka olisivat jäädyttäneet miehen aiemmin. Esiintymässä satapäisen joukon edessä, vetämässä karaokebiisiä kollegoiden nähden (eikä juovuksissa), vieraassa satamapubissa lauantai-iltana yksikseen, kolmosen tiillä draiveri kourassa täysin tössittyjen lyöntien jälkeen kohtuullisen rauhallisena. Ja paljon muuta.

Välillä tuntuu vahvalta. Yleensä silloin olemme itsellemme tutulla alueella. Se tuntemus on hyväksi, mutta myös heikkouden ja epävarmuuden tunteita tarvitaan vastapainoksi. Itse voin ainakin todeta, että kaikista vaikeinta on olla tilanteissa, jotka tulevat aivan iholle. Ihmissuhteet saavat olon joskus todella epämukavaksi, mutta siinä voi olla jonkin valtavan mukavan siemen. Joskus on pakko mennä hankaliin tilanteisiin vailla mitään varmuutta lopputuloksesta. Kunhan siltä ei tuntuisi alinomaan, sitä ei jaksa kukaan. En minä ainakaan.

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Statuspäivitys

Kesä on jo puolessa välissä ja paljon on tapahtunut. Ei tosin täällä blogissa. Yrittänen korjata asian.

Puolet lomasta, vieläpä palkallisesta, on pidetty. Tuli pelattua tietysti golfia, hetkittäin jopa mainiosti, ja luudittua yksi kisakin. Vasta yksi uusi kenttä vyön alla tänä kesänä. Jukolan viesti tuli seurattua paikan päällä Vantaalla alusta loppuun, pitihän velipoikaa kannustaa ja hyvin meni lähtökohtiin nähden. Innostuin jopa käymään iltarasteilla, ja kohtalaisesti selviydyin muutaman vuoden tauon jälkeen.

Vain kerran olen ehtinyt  pelaamaan rantalentistä ja tietysti oli tuntuma kateissa. Pyöräilyt ovat jääneet puhtaasti hyötyliikuntaan, kävelyä on toisaalta harjoitettu reippaasti. Valokuvia on räpsitty - siitä lisää blogissa piakkoin, kun kotikentällä työstin pallon lisäksi kameraa. Saunassa on viihdytty ja mummomankelilla rouhittu kylänrantaan uimaan kesäyönä vain pyyhe matkassa. Aitassa on nukuttu ja hyttysiä läiskitty, olutta juotu ja kesäteatterissa käyty.

Hieman on juhlittu merkkipäiviä. Täytyy todeta, että välillä on syöty turhankin hyvin - osin myös itse laitettua ruokaa. Vastapainoksi kohtuulliselle liikuntapanokselle. Väliin on ollut henkisesti rankkaa monista syistä, mutta tällä päällä ja kokemuksilla varustettuna siltä tuskin vältyttäneen jatkossakaan. Jos ei olisi toisinaa vaikeaa, niin tästä ainutkertaisesta elämästä saisi niin paljon vähemmän irti.

Iso osa kesää on penkkiurheilijalle suurtapahtumien seuraaminen. Merkkipäiviä olivat jo muun muassa futiksen EM-kisat, golfin US Open, Le Mans 24 Heures sekä vielä jatkuva Tour de France. Pian alkaa The Open Championship sekä tietysti kesäolympialaiset. Eikä siinä vielä kaikki suinkaan.

Nyt yritän palautua työmoodiin, vaikka mielessä siintääkin jo toinen pariviikkoinen lomasessio. Silloin lähdetään lentoon ja katsastetaan uusi kolkka maailmasta, palattaneen oman henkilöhistorian kannalta kiinnostavaan paikkaan ja jatketaan omaa perinnettä. Ja tietysti pelataan golfia.

Nauttikaa valoisuudesta, kun sitä vielä on tarjolla. Arvostakaa ihmisiä, jos teillä on heitä lähellänne. Se ei koskaan ole itsestään selvää. Anteeksi muuten näistä ainaisista nuoren miehen innolla annettavista vanhan miehen elämänvinkeistä. Pakko sanoa väliin jotakin syvällisempääkin.

tiistai 1. toukokuuta 2012

Kolmenkympin kriisi?

Nyt kävi vääjäämättömästi niin, että tuli mitta täyteen. Nimittäin kolme vuosikymmentä. Kuulemma nyt olen tullut miehen ikään (sanovat jo aiemmin saman rajapyykin saavuttaneet). Ei se ikä yksin miestä tai naista tee vaan se miten ikäänsä suhtautuu.

Leikkiä laskettiin tietysti siitä, miten ei pidä kriisiytyä. Monelle tuo ikäkriisi taitaa syntyä siitä, että he alkavat vihdoin ajatella mitä pitäisi vihdoin kohdata ja tehdä. Itse olen elänyt vaihtelevasti kriisin nimeltä yksinäisyys kanssa jo pari vuosikymmentä hyvinkin. Ongelmani ei ole lainkaan ajattelun vähyys vaan sen paljous. Olisi kiva saada ajatusprosessit helpommin pois päältä - ja yksinhän se ei tosiaan mainiosti onnistu. Eikä muuten ole mukavaa sekään, jos tuntee olevansa pakotettu leikkaamaan jotakin olennaista ajattelustaan pois muiden seurassa.

En minä tietysti oleta tai vaadi, että voisin aina toimia kuten haluan. Olisi kuitenkin varsin mukavaa, jos useammin voisi olla rennosti oma itsensä eikä yksin. Kuluneet kymmenen vuotta ovat opettaneet minulle paljon ja olen päässyt jo varsin pitkälle rennomman ja aidommin elämäntavan suhteen.

Myönnän nyt, että minulla on jonkinasteinen kriisi päällä. Mikään saavutukseni, mikään materiaalinen hyvä ei tunnu miltään, jos sitä ei voi jakaa läheisten ihmisten kanssa. Joskus sitä vain saa tarpeekseen. En suostu teeskentelemään jotakin sellaista, mitä en ole. Kaikki sellaiseen toimintaan perustuvat ihmissuhteet ovat valitettavasti kovin heikolla pohjalla.

Juuri alkaneelle vuosikymmenelle toivon ennen kaikkea muuta merkittävästi vähemmän yksinäisyyden jäytävää todellisuutta kuin tähän asti on ollut. Toki ihmisistä seuraa saa helposti, mutta mitään todella aitoa ei voi muiden ihmisten suhteen pakottaa tai laskelmoida. Minulle yksinäisyys on kaikkein pahinta, koska yksin muita ongelmia jaksaa huomattavasti vähemmän kuin yhdessä. Toivottavasti vältän kriisissäni sellaisen vakavan asteen, joka pakottaa väkinäisiin ratkaisuihin. Tiedän tautini ja siihen lääkkeen, mutta sitä en voi itse itselleni määrätä.

Illaksi on mukava päästä kotiin, mutta paljon miellyttävämpää olisi lopettaa päivä kerrallaan muuten kuin yksin. Olen tällainen outo lintu, jonka täytyy saada väliin miettiä ja purkaa reippaasti monitahoista ajatusvyyhtiä. En voi enkä halua sitä itsestäni pois pakottaa. Olen mies, joka ensin miettii ja sitten toimii. Ja toimintaan menee välillä itseänikin raivostuttavasti kauan.

Nyt en jaksa selittää enempää. Kärsivällisenkin mitta täyttyy joskus eikä aina jaksa olla selittämässä. Minulla on valtavasti annettavaa, mutta alkaa olla voimat varsin vähissä. Jos ei voi kokea itse olevansa saamapuolella riittämiin, ei kovin kauan voi pelkästään olla antamassakaan.

lauantai 18. helmikuuta 2012

Särö sydämessä, viilto sielussa

Mitä teet, kun sydämeesi tulee särö? Kuinka käsittelet viillot sielussasi? Kyse ei tosiaankaan ole siitä, käykö niin vaan kun niin käy. Me kaikki olemme kohdanneet vastoinkäymisiä - eriasteisia ja eri määrissä mutta kuitenkin - koettelemuksia. Niiden kanssa on opittava tulemaan toimeen, mutta niin valitettavan usein emme osaa käsitellä vaikeita asioita.

Me kaikki pelkäämme jotakin. Jos kiellämme heikkoutemme emmekä uskalla kohdata sitä, olemme pysyvästi pelon vallassa. Enemmän tai vähemmän kaikki ihmiset ovat niin hölmöjä, että pelailevat erilaisia pelejä tunteilla. Kun lopulta sattuu, niin silloin syytellään muita, loukkaannutaan tai vaietaan. Kai tämä toimintamalli on meihin kiinteästi kirjoitettu, mutta ei se saa estää meitä yrittämästä oppia parempia malleja. Muutoinhan olemme surkimuksia, luusereita, luovuttajia jo lähtökohtaisesti.

On ihmisiä, jotka mielestään ovat vahvoja ja tekevät mitä haluavat. Niin vallan kammareissa kuin surkeissa vuokrakasarmeissakin (tietysti kaikkialla muuallakin). Nämä ihmiset ratsastavat muiden varassa ja ottavat itse kunnian saavutuksista. Syy epäonnistumisiin löytyy myös helposti - oman itsensä ulkopuolelta. Tyypillisesti omia vahvuuksia ja heikkouksia ei kyetä tasapainoisesti käsittelemään. Tässä yksi hyvä luuserin määritelmä.

On ihmisiä, jotka menevät muiden perässä eivätkä juuri ajattele tekojaan. Heitäkin on kaikkialla, vieläpä enemmistö. He pelkäävät ottaa kantaa, jos se poikkeaa odotetusta. Tässä porukassa ei paljon uskalleta käsitellä ainakaan omia heikkouksia, koska aina voi luistaa pois vaikeista tilanteista ja toivoa ihmettä, joka veisi ne pois tulevaisuudessa. Sopii se luuseri tännekin määrittelyksi.

On ihmisiä, jotka yrittävät miellyttää muita ja ottavat syyt niskoilleen. He saavat kuulla heikkouksistaan niin paljon, että menettävät helposti itseluottamuksensa ja tajun vahvuuksistaan. Rohkeus elää katoaa, on vain muiden epätoivoinen miellyttäminen ja jatkuvat pettymykset. Luusereita hekin ovat.

Takes one to provide another. Still it only takes one to start the change. Step at a time.

Ei ihmisiä tietenkään oikeasti voi jaotella noin helposti. Eikä tilanne ole myöskään noin toivoton. Kukaan ei opi paremmaksi ihmiseksi ilman vastoinkäymisiä, joista otetaan opiksi. Meitä kaikkia on loukattu ja sattunut. Ratkaisevaa on suhtautumisemme näihin kokemuksiin. Voimme tietysti kovettaa itsemme ja esittää järkähtämätöntä, pelotonta. Voimme vältellä heikkouksiamme ja pettymyksiämme, toivoa niiden pysyvän poissa tieltämme jatkossa. Voimme luhistua itseemme ja pelätä pahinta. Kaikkea tätä on kokeiltu yhä uudestaan - tasapuolisesti ikään, sukupuoleen, sosiaaliseen asemaan, elämänkatsomukseen, ulkonäköön, historialliseen aikaan ynnä muuhun määrittäjään katsomatta. Ei toimi oikeasti.

Ainoa toimiva tapa on nähdäkseni oman heikkouden ja vajavuuden kohtaaminen. Jos sitä ei kykene tekemään, yksin ei kukaan kykene, on todennäköistä päätyä siirtämään omaa pahaa oloaan ympärilleen. Tiedostamatta tai tietoisesti. Jotta heikko ihminen, kuka tahansa meistä siis, voisi ikinä olla vahva rajoitteineen, on hänen ensin suostuttava olemaan heikko. Yksi elämän suurista paradokseista. Oikotietä onneen ei ole. Meitä kaikkia on koeteltava, jotta jotain parempaa voisi syntyä. Kaikki meistä eivät valitettavasti uskalla sitä myöntää.

Miksi taas tällaisia kirjoittelen? No, minulle ei ole suotu ajattelemattoman osaa. Ajatus pyörii päässä niin hyvässä kuin pahassa jatkuvasti. Vastoinkäymisiä on osunut tielleni kohtuullisen paljon, vaikka tietysti niin moni muu on uinut paljon syvemmissäkin vesissä. Moni tulematta enää koskaan pinnalle. Olen yrittänyt ottaa opiksi ja selvittää omat heikkouteni, etten siirtäisi niiden vaikutuksia ympärilleni. Eikä siinä voi täysin onnistua, mutta silti ei saa luovuttaa.

Mitä tehdä, kun kokee itsensä loukatuksi? Voisi lähteä kostamaan, yrittää vaieta, ottaa uhrin roolin tai syytellä muita. Voisi siirtää loukkauksensa muihin kohteisiin, pelätä jatkossa vastaavia kokemuksia. Voisi yrittää järkeillä itsensä jatkossa kuiville tai tunteilla itsensä pihalle. Minä koen vahvasti, että tunteensa pitää käsitellä itse ja kertoa niistä asianosaisille. Ei tasan ole helppoa eikä aina tuota toivottua tulosta. On kuitenkin toisen osapuolen häpeä, jos tämä ei kykene käsittelemään rehellistä, aitoa ja avointa palautetta.

Moni sanoo, että on parempi olla sanomatta mitään, kun ei muut kuitenkaan ymmärrä. Jos ei koskaan sano mitään, ei varmasti tule ymmärretyksi. Tämä toimii molemmin päin, sekä antajana että vastaanottajana. Itse koen nykyisin olevani sosiaalisilta taidoiltani niin vahva, että se on ehkä suurin vahvuuteni. Ihmissuhteet eivät kuitenkaan ole yhden osapuolen määrittämiä, joten ylpistymiseen ei ole varaa. Valitettavasti joudun jatkuvasti pettymään siihen, miten vähän ihmiset miettivät tekojensa vaikutuksia. Itse voin vain tehdä parhaani, etten alistuisi tai kovettuisi.

Jälleen sattuu sydämeen, polkuni on näköjään edelleen mäkinen ja usein risukkoinen. Ainakin jää tarinoita kerrottavaksi, jos Luoja suo. En suostu olemaan uhri enää enkä vain vaikene muiden toiveesta. Minulla on paljon annettavaa, mutta yksin en siihen pysty. Minun on mentävä sen uskoni varassa, joka tekee minusta heikon ja sellaisena vahvan. En selviä sen vuoksi mitä olen vaan siitä huolimatta.

Sano minua heikoksi niin kiitän ja haastan sinut näkemään saman totuuden itsessäsi. Sano minua vahvaksi niin pyrin tukemaan sinua samaan. Älä kuitenkaan pelleile kanssani ellemme molemmat ymmärrä laskevamme leikkiä. Jos loukkaan sinua, kerro se minulle jotta kehittyisin. Teen sinulle saman palveluksen. Suhtaudu minuun alentuvasti tai välinpitämättömästi, niin säälin sinua. Katso minua ylöspäin, niin olen kiitollinen ja nöyrä. Älä itke minulle tuskaasi, jos et halua ottaa siitä opiksesi. Pyydä anteeksi virheitäsi, ole iloinen onnistumisistasi ja kiitä avunantajia. Silloin saat arvostukseni, sillä minä pyrin samaan. Ymmärrän paljoa, mutta en epärehellisyyttä ja pelkuruutta.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Niin paljon, niin vähän

Pää täynnä ideoita, joista voisi kirjoittaa. Niin paljon elämää, niin paljon annettavaa. Asioita, jotka pitäisi tehdä. Sitten kenties helpottaisi, kunnes alkaisi taas polttaa mieltä.

Ei siis ole oikein syntynyt blogitekstejä, vaikka päässä kuhisee ajatuksia ja sanottavaa liiaksi asti. No, tällainen mies olen. Vaikea on päästä alkuun juuri millään elämän osa-alueella, mutta kesken ei aloitettuja juttuja toisaalta hevin jätetä. Huono käynnistys, hyvä matkakestävyys. Oletteko muuten kokeilleet työstää omaa heikkouttanne päivästä toiseen? Menneet mukavuusalueen ulkopuolelle, kun ei ole vaihtoehtojakaan? Raskasta ja parhaimmillaan sangen antoisaa touhua.

Kyllä sieltä ajatussammiosta vielä annostellaan tekstiä. Hyvä haudutus voi toimia muuallakin kuin ruoanlaitossa. Pää täynnä tekosyitä olla tekemättä sitä, minkä oikeaksi kokee. Niin vähän rohkeutta, niin vähän voimia.

Vajavaisuus ja epätäydellisyys eivät ole syitä luovuttaa kuitenkaan.

tiistai 7. joulukuuta 2010

Vuosi päiviä

Blogi täytti juuri vuoden. Postauksia tuli tehtyä kovin vähän aikomuksiin nähden, vain helmikuussa olympiablogikokeilun aikaan naputtelin yhtenään. Loppuvuosi onkin mennyt vähäisen parin kirjoituksen kuukausitahtiin - eipä ihan sitä mitä oli aikeissa. No, aiheet ja ideat eivät suinkaan ole lopussa tässä maailmassa tai edes tässä kalloon säilötyssä hyytelömassassa, jota myös aivoiksi kutsutaan. Toinen vuosi olkoon siis edellistä antoisampi (niinhän ne aina sanoo...)!

Kulunut vuosi oli minulle muutosta toisen perään. Nousu toisen luokan työttömästä ylemmäksi toimihenkilöksi kuulostaa ehkä menestystarinalta, mutta se on vain häivähdys todellisesta 2010-luvun nuorehkosta elämästä. Parhaillaan mielessä velloo uuden vuoden epäselvä sumu, sillä nykyinen työ päättyy auringonkierron täyttyessä. Olen kuitenkin pakon edessä joutunut opettelemaan sen, että on aivan turhaa rypistää erilaisten vaatimusten ristitulessa kohti luvattua elintaso-onnea. Jos hajottaa itsensä tavalla tai toisella, saa siitä kärsiä niin yksilö, perhe kuin yhteiskuntakin.

Suomi-neito saavutti kunnioitettavan 93 vuoden iän, ja kuulemma menee paremmin kuin koskaan tai ainakaan paremmin kuin kellään naapurustossa - keskimäärin. Paljon on hyvää, mistä haluan tuoda esille oman näkemykseni. Suuresti on myös surkeutta, josta ei saa vaieta jonkin kummallisen suhteutetun hyvinvointikäsityksen vuoksi. Aion löytää keinot tuoda näkemykseni esille vakavasti ja vieläkin enemmän vakavan huvittavasti. Tietysti omalla nimellä, sillä kuka tahansa voi huudella nimimerkin takaa mitä tahansa. Jää nähtäväksi, miten äijän käy...

Kun haluan elää täydesti, pyrin näkemään pienet tapahtumat ja asiat sekä niistä rakentuvat suuret ilmiöt ja kokonaisuudet. Yksittäinen maku ja koko ateria. Puun lehdet ja metsä. Väärinymmärrys ja täysimittainen sota. Hymynkare ja rakastettava persoona. Satunnainen moite ja suunnaton pelko. Mutta mikä on heikon filosofoinnin pointti? On se vaan niin pirun naurettavaa, kun ihmiset eivät yritä lainkaan tai yrittävät aivan liikaa. Elämä on älyttömän mieletöntä kaikkine koukeroineen, joten pakkohan sitä on käsitellä huumorin, joskus rankankin, kautta! Muutoin ei saa montaakaan ihmistä juttuun mukaan. Ja se pointti on piste, joka jutun päättää.

Loppukevennys. Sattuipa tänään hauska havainto Rautatientorin kulmilla. Baarin kaiuttimista kantautui Gary Numanin Cars, ja samalla katselin lumipyryssä matelevia peltilehmiä utareet hankea viistäen. Satunnaisia havaintoja.

keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

Myy itse(ä)si!

Paluu blogin ääreen. Viime aikoina kirjalliset tuotokseni ovat keskittyneet oikeastaan vain aina niin mukaviin työhakemuksiin. Niitä nyt ei oikein voi tehdä vain copy-paste -linjalla, mukaan on sotkettava vielä ainakin yksikköoperaatio moderate. Oikeastaan olen hakenut palkatonta harjoittelua, koska näin on näreet työvoimakoulutuskurssilla. Nyt katsotaan, kelpaako äijä tekemään edes palkatonta työtä koulutustaan vastaavalle alalle. Kyseessä on siis perinteinen jalkaa ovenväliin -tilaisuus: jää nähtäväksi, pääsenkö sisään vai murtuuko jalka.

Maailma on mennyt sellaiseksi, että itseään on tuotteistettava ja myytävä päivästä toiseen. Entä jos tuotteellesi, omille kyvyillesi ei ole markkinoita? Valehteletko, siis johdatko asiakasta harhaan tuotteesi markkinoinnissa, lähdetkö kehittämään itsestäsi uutta tuotetta vai lopetatko toimintasi? Väitän röyhkeästi, että kukaan meistä ei oikeasti jaksa elää tuommoisten pelisääntöjen maailmassa alituiseen. Moni tosin kehtaa vaatia toisilta sitä, mihin itse ei pysty kykenemään. Mikäs se olikaan maailman vanhin ammatti? Keisarin uudet vaatteet... Tulee niin likainen olo, kun myy itseään päivästä toiseen eikä tavara edes mene kaupaksi.

We people are indeed critical, that is, hypocritical.

Olen joutunut tottumaan siihen, että joudun kerta toisensa jälkeen palamaan lähtöruutuun ja ruotimaan omaa toimintaani läpikotaisin. Minusta tuntuu, että joudun - monien muiden tavoin - pelaamaan tiukemmilla säännöillä kuin ne, jotka pitävät itseään korkeassa arvossa. Olenko siis sankari tai luuseri? Tuskin kumpaakaan. Olen vain ihminen, joka haluaa tehdä mielekkäitä asioita ja tuntea olevansa arvokas. Pakko on tunnustaa, että alkaa käydä kärsivällisyyden päälle jatkuva koettelemusten tie. Katteettomat lupaukset eivät kanna elämässä, vaikka ne olisivat peräisin korkeimmilta mahdollisilta tahoilta.

Työtä hakiessani olen paljolti sen varassa, että jokin työnantaja tai henkilö näkisi minussa kehityspotentiaalia. Minä tiedän kykeneväni monenlaisiin töihin ja kehitykseen. Voisin jopa väittää omaksuneeni elinikäisen oppimisen ideologian ellei se kuulostaisi niin pirun kliseiseltä konsultti/markkinointipuheelta. Valmiina ihmisenä en voi itseäni myydä työ- tai yksityiselämässä, sillä en suinkaan tahdo teeskennellä olevani jotakin muuta kuin olen. Kun ihmisestä tulee valmis, hän lakkaa olemasta ihminen.

En ole työtön siksi, että olisin liian huono ja kyvytön. Osaamisen ja asenteen suhteen minulla ei ole mitään hätää, minkä minulle todistaa kokemukseni monenlaisista yhteisöistä. Olen työtön, koska ajoitukseni oli taas väärä. Sille en paljon voinut. Olen kenties työtön, koska en halua myydä itseäni keinoista riippumatta. Ehkäpä asiaan vaikuttaa myös suhteiden ja kannustuksen puute - siis oikeanlaisessa muodossa. En ole sellainen pässi, joka menisi lieassa minne tahansa, vaikka itsepäisyyttäkin minussa hieman on. Toisaalta pässit eivät kyllä taida tunnistaa itseään peilistä...

Eipä ole juuri vaihtoehtoja. Kovasti on yritettävä parantaa tilannettaan silloin, kun siihen riittää voimia. Muulloin on kerättävä energiaa ja generoitava luovuutta. Kurssi jatkuu ja uutta oppia on tarjolla. Ehkä rypistely palkitaan, ehkä ei.

On vain yksi tie ylöspäin, sanoi Entinen mies, kun kaivoon putosi.