Kolmenkympin kriisi?

Nyt kävi vääjäämättömästi niin, että tuli mitta täyteen. Nimittäin kolme vuosikymmentä. Kuulemma nyt olen tullut miehen ikään (sanovat jo aiemmin saman rajapyykin saavuttaneet). Ei se ikä yksin miestä tai naista tee vaan se miten ikäänsä suhtautuu.

Leikkiä laskettiin tietysti siitä, miten ei pidä kriisiytyä. Monelle tuo ikäkriisi taitaa syntyä siitä, että he alkavat vihdoin ajatella mitä pitäisi vihdoin kohdata ja tehdä. Itse olen elänyt vaihtelevasti kriisin nimeltä yksinäisyys kanssa jo pari vuosikymmentä hyvinkin. Ongelmani ei ole lainkaan ajattelun vähyys vaan sen paljous. Olisi kiva saada ajatusprosessit helpommin pois päältä - ja yksinhän se ei tosiaan mainiosti onnistu. Eikä muuten ole mukavaa sekään, jos tuntee olevansa pakotettu leikkaamaan jotakin olennaista ajattelustaan pois muiden seurassa.

En minä tietysti oleta tai vaadi, että voisin aina toimia kuten haluan. Olisi kuitenkin varsin mukavaa, jos useammin voisi olla rennosti oma itsensä eikä yksin. Kuluneet kymmenen vuotta ovat opettaneet minulle paljon ja olen päässyt jo varsin pitkälle rennomman ja aidommin elämäntavan suhteen.

Myönnän nyt, että minulla on jonkinasteinen kriisi päällä. Mikään saavutukseni, mikään materiaalinen hyvä ei tunnu miltään, jos sitä ei voi jakaa läheisten ihmisten kanssa. Joskus sitä vain saa tarpeekseen. En suostu teeskentelemään jotakin sellaista, mitä en ole. Kaikki sellaiseen toimintaan perustuvat ihmissuhteet ovat valitettavasti kovin heikolla pohjalla.

Juuri alkaneelle vuosikymmenelle toivon ennen kaikkea muuta merkittävästi vähemmän yksinäisyyden jäytävää todellisuutta kuin tähän asti on ollut. Toki ihmisistä seuraa saa helposti, mutta mitään todella aitoa ei voi muiden ihmisten suhteen pakottaa tai laskelmoida. Minulle yksinäisyys on kaikkein pahinta, koska yksin muita ongelmia jaksaa huomattavasti vähemmän kuin yhdessä. Toivottavasti vältän kriisissäni sellaisen vakavan asteen, joka pakottaa väkinäisiin ratkaisuihin. Tiedän tautini ja siihen lääkkeen, mutta sitä en voi itse itselleni määrätä.

Illaksi on mukava päästä kotiin, mutta paljon miellyttävämpää olisi lopettaa päivä kerrallaan muuten kuin yksin. Olen tällainen outo lintu, jonka täytyy saada väliin miettiä ja purkaa reippaasti monitahoista ajatusvyyhtiä. En voi enkä halua sitä itsestäni pois pakottaa. Olen mies, joka ensin miettii ja sitten toimii. Ja toimintaan menee välillä itseänikin raivostuttavasti kauan.

Nyt en jaksa selittää enempää. Kärsivällisenkin mitta täyttyy joskus eikä aina jaksa olla selittämässä. Minulla on valtavasti annettavaa, mutta alkaa olla voimat varsin vähissä. Jos ei voi kokea itse olevansa saamapuolella riittämiin, ei kovin kauan voi pelkästään olla antamassakaan.

Kymmenen vuotta myöhemmin

Syksyllä 2001 maailma - henkilökohtaiselle tasolla - oli murentunut. Vuosien yksinäisyys, vähättely ja liiallinen itsekriittisyys olivat murtaneet nuoren miehen mielen. Minne menet, kun olet alta kahdenkympin ajautunut burnouttiin? Maailma oli tuolloin lähinnä synkkä ja masentava paikka eikä tulevaisuutta juuri tuntunut olevan. Ilman tukea, jota ei paljon näyttänyt olevan, tuskin kirjoittaisin enää juuri mitään. Lapsuudessa sydämeen syttynyt elämänhalu piti kuitenkin vähäistä vaan silti vahvaa toivoa yllä.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin, vielä alle kolmekymppisena, olo on usein kuin konkarilla. On totta, että ulkoisesti en ole tehnyt moniakaan asioita kuten useimmat ikätoverini samoissa olosuhteissa. Matkailut maailmalla ovat jääneet vähiin, rakkausrintamalla ei ole juuri mitään tapahtunut, paljoa ei ole biletetty. Tutkinto sentään on, armeija käytiin siihen viitekehykseen vanhana, ajokortti puuttuu edelleen. Kymmeneen vuoteen mahtuu surkeat puolitoista vuotta yliopistossa heti alkuun, masennusta ja terapiaa, opiskelijaseurakuntaa, työttömyyttä, myös eräänlaista omaishoitajuutta. Kuulostaa varmaan ahdistavalta?

Kaikki rankat kokemukset ovat minusta muokanneet sellaisen kaverin kuin nyt olen. Lähtökohtaisesti olen ujo, varovainen, suunnitelmallinen ja syvällinen pohdiskelija. Ja varsin heikko aloittamaan asioita, vaikkakin alkuun päästyäni hyvä viemään ne loppuun. Nykyisin pystyn jo huomattavasti paremmin tarttumaan toimeen ja luottamaan asioiden hoitumiseen. Olen huomannut tulevani juttuun sangen monenlaisten ihmisten kanssa, ja osin tarkoituksellisesti olenkin pyrkinyt saamaan kokemusta erilaisista työyhteisöistä ja vapaammista viitekehyksistä. Uskallan myös heittäytyä tilanteisiin ja useampaan otteeseen olen asettanut itseni esiintymistilanteen tuomaan stressiin.

Jos en olisi joutunut selvittämään alle kolmenkymmenen ikävuoden useita keski-ikäisille tuttuja ongelmia, en taatusti kykenisi sellaiseen empatiaan ja sopeutumiseen kuin nykyään. Helppoa se ei koskaan ole, sillä ulkoinen ja sisäinen minäni eivät monen silmissä varmasti oikein osu kohdilleen. On itse asiassa valtavan raskasta olla synnynnäinen ajattelija; itse en pysty katkaisemaan ajatteluprosessiani juuri lainkaan. Ja siihen kun vielä yhdistetään voimakkaat tunteet sekä pyrkimys analyyttisyyteen, niin toisinaan päässä vilisee aivan liikaa asioita. Viime vuosina olen kuitenkin alkanut löytää itsestäni kykyä tarttua hetkeen ja nauttia asioista liki lapsen kaltaisesti. Lisäksi minun on alati helpompaa nähdä mitä moninaisimmissa asioissa humoristiset ulottuvuudet.

Pahin ihmiselämän ongelma on oman kokemukseni perusteella yksinäisyys. Kaiken kestää paremmin, jos ei tarvitse yrittää tehdä sitä itse. Kavereita on helppo löytää, mutta syvällisen pohdiskelijan on jo paljon vaikeampi saada läheisiä ystäviä. Ei ole kovin pop nuoren aikuisen elämässä käsitellä ihmiselämän vaikeitakin puolia. Toisekseen on rankkaa olla yksin, jos on pohjimmiltaan vankasti perheihminen. Itseäni alkaa hiljalleen korpeamaan yhä pahenevassa määrin se, että joutuu toimimaan alinomaan jonkinmoisena go to guy:na - etenkin naisille. No, töissä minulle siitä maksetaan eli siellä rooli on työnkuvaan sisältyvää. Ei sen puoleen, lauma naisia kimpussa ei ole mikään todellinen unelma. Yksi riittää, jos on oikeasta puusta veistetty.

Pystyn suoltamaan valtavat määrät paskapuhetta, mutta sitä en tee ilman ironian ja mustan huumorin vivahteita. On säälittävää lähteä toheloimaan ihmissuhderintamalla valheiden pohjalta. Jos irtiotot ja hauskanpito pohjautuvat vain maan tapoihin ja päihtyneeseen olotilaan, ei oikeasti uskalleta tulla laatikon ulkopuolelle. Missä on silloin kekseliäisyys, luovuus ja aito rohkeus - kyky ihmetellä ympäröivää maailmaa hymynkare huulilla ja tippa silmäkulmassa? En yritä väittää olevani täydellinen tai muita parempi, puutteeni tiedän kivuliaasti. Täydellisyys on tässä maailmassa silmänräpäyksiä, joita kaikki eivät valitettavasti koskaan opi huomaamaan. Tässä ilmentyy myös kristillisen uskon ydin, ainakin tällaisen pohdiskelevan maallikon silmin.

Taas alkoi jutut lavenemaan liikaa. Pitäisi jo vetää hirsiä, sillä asioiden mennessä suunnitellusti pääsee allekirjoittunut vihdoin uuteen maailmaan alle vuorokauden. Jatkan tielläni, jossa hyvät asiat tulevat kohdalle yleensä vasta pitkällisen kypsyttelyn ja kärsivällisyyden virutuksen jälkeen. En enää suostu olemaan hiljaa, koska jo aikaa sitten olen huomannut omaavani paljon jaettavaa ja sosiaalisia kykyjä. Ei mitään kekkeripelleilyjä tai valtaisia sosiaalisia hermoverkkoja vaan kykyä kohdata ihminen silmistä silmään ja käsitellä myös niitä elämän vaikeimpia asioita ahdistumatta liiaksi. Teen aika ajoin irtiottoja, ja nautin yllätyselementistä. En ole vain sitä, mihin minut usein assosioidaan. Uskallan olla erilainen ja elää omalla tavallani. Haluan myös seistä muiden tukena kykyjeni mukaan ja rohkaista heitäkin olemaan rohkeasti ainutlaatuisia.

Ihmettelen edelleen suuresti sitä, miten vähän ihmiset - jopa älykkäinä pidetyt - oikeasti ajattelevat elämää. Ei elämän tuntemus synny vain suorittamisesta vaan ihmettelystä ja jakamisesta. Onneksi en ole yksin - vielä kun löytäisin lisää kaltaisiani. Yhä useammin kohtaan myös niin erinomaista palautetta toimistani, etten ole oikein tunnistaa siitä itseäni. Itsekriittinen kaveri kun olen. Tehtäväni näyttää olevan yhdistää humoristisia piirteitä vakaviin pohdintoihin - ei niitä moni varmaankaan ymmärrä vaan en minäkään monia oikein ymmärrä yrityksestäni huolimatta.

Nykyisin ohjenuorani on pyrkiä oppimaan yksi uusi asia päivässä ja kuulemaan yksi kiitos hyvin tehdystä työstä. Kaikki sen päälle on bonusta. Vie armollisesti eteenpäin.

It ain't easy to be me. But what choice do I have? Seriously.