Vuosiin en ole kirjoittanut mitään tähän blogiin, vaikka sanottavaa on alati enemmän. Aikomukseni on rohkeasti tuoda esiin tavanomaisesta poikkeavia näkökulmia ja mielipiteitä. Olen ajatellut paljon, reflektoinut toimiani ja hionut sanankäyttöä. Rehellisesti sanottuna minun on kirjoitettava ja lopetettava itsesensuuri. Kun vapautan persoonani, se on monille liikaa. Ei minusta tarvitse tykätä, mutta minua ei hallita niillä konsteilla mihin useimmat ihmiset turvautuvat.
Nyt kuitenkin muistijälkiä muutamista merkityksellisistä kohtaamisista. Nämä tulevat aikajärjestyksessä. Viestini kaikille on, että kohdatkaa ja kuunnelkaa myös vähäisinä pidettyjä. He voivat kertoa teille tärkeimpiä asioita tai vain läsnäolollaan saada teidät tajuamaan jotain keskeistä ihmisyydestä.
***
90-luvun loppu: Minä ja veljeni saunotimme isosetäni Martin viimeistä kertaa Kotkan Mussalossa suvun vanhassa puulämmitteisessä saunassa. Teimme sen, vaikka ei ollut helppoa. Muistin lähinnä liukastumisen ja yleisen huoleni sekä sen, kuinka pikkuveljeni oli vielä silloin terveenä. Äitini muistutti, miten isosetäni silmät loistivat saunomisen jälkeen. Hän oli niin kiitollinen, että annoimme hänelle mahdollisuuden kokea ne löylyt vielä kerran. Kovin kauan hän ei enää elänyt sen kesän jälkeen.
***
Loppukevät 2001: Juhlittiin ylioppilasjuhliani Ähtärissä. Olin saanut hyvät arvosanat, yhdet lukioni abien parhaista sinä vuonna. Sisältä olin henkisesti varsin rikki. Päätin silti juhlissani kohdata jokaisen vieraan itse ja vahvimmin jäi mieleen se, joka olisi ollut helpointa sivuuttaa. Puhuin hetken naapurin Alpon kanssa. Semmoinen vanhan ajan työmies, välillä viinaan menevä, jota lapsena pelkäsimme. Silloin ja sairauksien heikentämä. Hän kertoi betoniraudoittaneensa aikanaan paikallista sairaalaa ja jotain muutakin. Kohteliaasti kuuntelin. Lopuksi hän tarttui käteeni isällisesti, kiitti ja sanoi, että olen hyvä poika. Olin kohdannut hänet ihmisenä ja kuunnellut häntä, toisin kuin lähes kaikki nuoret tai useimmat vanhemmatkaan. Väkevä muisto ja muistutus.
***
Kevättalvi 2002: Mummoni Aili oli kuollut ja hänet oli laskettu haudan lepoon Hauhon hautausmaalle. Olin ensi kertaa ollut arkunkantajana mummoni vanhimpana lapsenlapsena. Tuolloin oli myös ensimmäisen opiskelutalveni kevätlukukausi ja olin mieleltäni hajalla. Arki sekaisin. Silti lapsuuden usko kantoi.
Olimme palanneet Ilmoilan kylälle ja minua pyydettiin lukemaan satuja nuorimmille serkuilleni. Siinäpä sitten istahdin Ailin sängylle, vieressäni pienet serkkuni Ella ja Janne. Silloin tajusin tuon hetken vahvan vertauskuvallisuuden. Yksi sukupolvi oli poistunut, mutta elämän täytyi jatkua. Sisälläni velloi tunteita, vaikka kykenin suomaan rauhallisen hetken serkuilleni. Tuolloin muistan myös miettineeni, että saisinpa lukea satuja joskus omille lapsilleni. Ehkäpä joskus minun jälkeeni tulevat sukupolvet voisivat kokea jotain vastaavaa. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Ella ja Janne ovat reippaita nuoria aikuisia. Oma toiveeni isyydestä on yhä vailla täyttymystään tai edes jonkinlaista mahdollisuutta. Kunhan en ainakaan kohtaa omaa loppuani yksin, kun sen aika tulee.
***
Syyskuussa 2007: Muutin asumaan Porin Vähärauman kaupunginosaan muutamaksi kuukaudeksi, koska olin tekemässä diplomityöni laboratoriotöitä silloisella Kemira Pigmentsillä. Asuintalo oli sellainen tympeä betonilaatikko keskellä peltoa.
Eräänä iltana hieman ennen muuttoa takaisin Espooseen ovikelloani rimputettiin. Minulla oli puuroa uunissa. Menin ovelle ja kohtasin hätääntyneen itseäni nuoremman naisen. Hän pyysi itkuisena tulemaan alakerran asuntoonsa, koska hän tarvitse jonkun vahtimaan hetken pientä vauvaansa. Kuulemma hänen poikaystävänsä ja lapsensa isä oli luultavasti jossain lähikapakassa jonkun toisen naisen kanssa. Sen vauvan vuoksi suostuin jäämään tämän naisen asuntoon, koska hän ehdottomasti halusi mennä varmistamaan asian. Kyseinen poikaystävä kavereineen oli käynyt aiemmin viikolla tekemässä reiän oveen ja uhkailemassa, niin kuulin. Nainen antoi numeronsa, että voisin soittaa tarvittaessa. Hän lähti ja heti sen jälkeen tarkistin maltillisesti kaksi asiaa. Ensiksi katsoin, että vauva nukkui ja tuhisi kehdossaan. Sen jälkeen tarkistin, että parvekkeelta pääsee hätätapauksessa ulos äkkiä. Odotellessa noissa oloissa hetket olivat pitkiä.
Lueskelin jotain lehteä ja kuuntelin hiljaista vauvan tuhinaa, kunnes tämä nuori nainen saapui itkuisena takaisin. Näin hänestä, että siinä tilassa ei oikein vauvaa hoideta. Tarjouduin varovaisesti kuuntelemaan häntä, mitä ei varmaan usein tapahtunut. Tämä nainen alkoi kertoa koettelemuksistaan, joista vakavin oli äitinsä väkivaltainen kuolema edellisenä vuonna. Kerroin kristityn taustastani hyvin maltillisesti ja lähinnä annoin hänen purkaa sydäntään, kunnes hän rauhoittui. Lopulta hän kiitti minua ja arvelin, että hän pystyy selviämään vauvansa kanssa siinä hetkessä. Palasin asuntooni emmekä enää kohdanneet, koska muutin pian.
Tuo kokemus sai minut nöyräksi ja auttaa ymmärtämään paremmin heitä, joiden tausta on toisenlainen kuin omani. Itse en ole juuri fyysisen väkivallan uhan alla elänyt enkä nuorena vanhemmaksi tullut.
***
Helmikuun 2012 alku: Matkustimme serkkuni kanssa bussilla Kotkan Sutelaan ja kävimme ostoksilla Super Bowl -sessiota varten. Ensimmäinen ja ainoa minulle suvun tilalla Mussalossa. Aaro jatkoi ostosten kanssa taksilla Seppälään, minä lähdin hoitamaan mummini Ailin asioita. Mummi oli tuolloin jo hyvin huonovointinen ja Kotkan keskussairaalassa. Kävelin kovassa pakkasessa ensin muutaman kilometrin hänen hoitokotiinsa hakemaan postit ja juttelin hetken parin hoitajan kanssa.
Jatkoin jalkaisin matkaani hyisessä tuulessa kohti sairaalaa, jossa menin tapaamaan Ailia. Samalla tunsin, että minuun on iskemässä flunssa, joten sitäkin piti varoa noissa oloissa. Mummini oli tuolloin kovin itkuinen ja pyyteli heikkouttaan minulta anteeksi. Lohdutin häntä parhaani mukaan, mutta en voinut halata. Silloin aloin ymmärtää, että näkisin luultavasti Ailin elossa viimeistä kertaa tuolloin. Meidän suhteemme oli muuttunut, kun vuosituhannen alussa asuin kaksi kesää mummini kanssa. Ehkäpä siksi hän ei yrittänyt enää esittää voivansa paremmin. Tein parhaani rauhoitellakseni ja kiittääkseni mummiani. Kun hän rauhoittui ja meillä oli hyvä hetki, hyvästelin ja poistuin vähitellen kovaan pakkaseen.
Järisyttäviä tunteita, mutta rakkauteen kuuluu syvästi myös luopuminen. Hautajaiset olivat ehkä juuri tuon kohtaamisen jälkeen minulle helpompi tilanne.
***
Toukokuussa 2017: Olin yksin road tripillä Yhdysvaltain syvässä etelässä ja jo varsin pitkällä isoa kierrosta. Eräänä aamuna ajoin Arkansasin puolelta yli Mississippin Tennesseen Memphisiin ja Lorraine Motellille. Kansalliseen ihmisoikeusmuseoon siis. Kuuntelin tietoisesti Marvin Gayen version kappaleesta Abraham, Martin and John surullisenkuuluisa parveke näköpiirissäni. Museossa minunkin oli vaikea olla itkemättä, vaikka en toki voikaan ymmärtää sitä syrjinnän tuskaa nahoissani samalla tavoin.
Seuraavan päivän iltana olin jo Nashvillessä. Lopuksi hyppäsin paikalllisbussiin palatakseni kaupungin laitamilla olleeseen hotelliini. Kuskina oli iso roteva valkoinen mies ja minä olin se toinen valkonaama. Muut olivat niin sanottujen vähemmistöjen edustajia, enemmistönä monissa paikoissa. Jäin seisomaan, jotta vanhemmalle väelle olisi istumapaikkoja. Enhän tiennyt lainkaan paljonko heitä kyytiin vielä tulisi. Hetken päästä kuulin selkäni takaa "son, you can sit beside me". Yksi mustista vanhoista naisista sen tokaisi ystävällisesti ja toki tartuin tarjoukseen. Sukeutui hyvä keskustelu hänen ja erään mustan vanhan herran kanssa. Ihan arkisia juttuja, ihminen toiselle.
Edellisen päivän museokokemus iski tajuntaani tuossa hetkessä. Tiedättehän, Rosa Parks, bussiboikotit, kaikki se etelän rasismi... Vuosikymmeniä aiemmin olisin pelkän ihonvärini perusteella voinut käskeä seniorit pois bussin etuosasta. Ei tulisi mieleeni kasvatukseni ja vakaumukseni pohjalta toimia niin. Ajat muuttuvat ja monesti myös hyvään suuntaan, vaikkei siltä usein tunnukaan. Miksemme keskity etsimään enemmän yhteistä vaan juutumme eroihin, jotka ovat usein lopulta absurdin pieniä.
***
Nuo hetket ovat muutamia valittuja tuokiokuvia elämästäni, osa toki hyvin ikuisia ja ainutkertaisia. Anna hetki elämästäsi jollekulle vähäisenä pidetylle ja hän voi yllättää sinut. Opi kuuntelemaan toisia ja tutkimaan omia tunteitasi. Väkevimmät asiat eivät tule ulkoa vaan ne kumpuavat sisältämme. Ulkoa tulee herätteitä, jotka saavat aikaan meissä tunteita.
Joidenkin mielestä en ole elänyt tarpeeksi. Ulkoisin mittarein niin voi ollakin. Ehkä olen miettinyt liikaa, mutta useimmat eivät ole uskaltaneet tai ymmärtäneet sukeltaa sielunsa syövereihin. Ovat tehneet toisin kuin minä, miettineet liian vähän. Haluatko tulla todella kohdatuksi? Oletko siihen valmis? Nöyrry hetkeen ja anna sen puhutella sinua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti