Kymmenen vuotta myöhemmin

Syksyllä 2001 maailma - henkilökohtaiselle tasolla - oli murentunut. Vuosien yksinäisyys, vähättely ja liiallinen itsekriittisyys olivat murtaneet nuoren miehen mielen. Minne menet, kun olet alta kahdenkympin ajautunut burnouttiin? Maailma oli tuolloin lähinnä synkkä ja masentava paikka eikä tulevaisuutta juuri tuntunut olevan. Ilman tukea, jota ei paljon näyttänyt olevan, tuskin kirjoittaisin enää juuri mitään. Lapsuudessa sydämeen syttynyt elämänhalu piti kuitenkin vähäistä vaan silti vahvaa toivoa yllä.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin, vielä alle kolmekymppisena, olo on usein kuin konkarilla. On totta, että ulkoisesti en ole tehnyt moniakaan asioita kuten useimmat ikätoverini samoissa olosuhteissa. Matkailut maailmalla ovat jääneet vähiin, rakkausrintamalla ei ole juuri mitään tapahtunut, paljoa ei ole biletetty. Tutkinto sentään on, armeija käytiin siihen viitekehykseen vanhana, ajokortti puuttuu edelleen. Kymmeneen vuoteen mahtuu surkeat puolitoista vuotta yliopistossa heti alkuun, masennusta ja terapiaa, opiskelijaseurakuntaa, työttömyyttä, myös eräänlaista omaishoitajuutta. Kuulostaa varmaan ahdistavalta?

Kaikki rankat kokemukset ovat minusta muokanneet sellaisen kaverin kuin nyt olen. Lähtökohtaisesti olen ujo, varovainen, suunnitelmallinen ja syvällinen pohdiskelija. Ja varsin heikko aloittamaan asioita, vaikkakin alkuun päästyäni hyvä viemään ne loppuun. Nykyisin pystyn jo huomattavasti paremmin tarttumaan toimeen ja luottamaan asioiden hoitumiseen. Olen huomannut tulevani juttuun sangen monenlaisten ihmisten kanssa, ja osin tarkoituksellisesti olenkin pyrkinyt saamaan kokemusta erilaisista työyhteisöistä ja vapaammista viitekehyksistä. Uskallan myös heittäytyä tilanteisiin ja useampaan otteeseen olen asettanut itseni esiintymistilanteen tuomaan stressiin.

Jos en olisi joutunut selvittämään alle kolmenkymmenen ikävuoden useita keski-ikäisille tuttuja ongelmia, en taatusti kykenisi sellaiseen empatiaan ja sopeutumiseen kuin nykyään. Helppoa se ei koskaan ole, sillä ulkoinen ja sisäinen minäni eivät monen silmissä varmasti oikein osu kohdilleen. On itse asiassa valtavan raskasta olla synnynnäinen ajattelija; itse en pysty katkaisemaan ajatteluprosessiani juuri lainkaan. Ja siihen kun vielä yhdistetään voimakkaat tunteet sekä pyrkimys analyyttisyyteen, niin toisinaan päässä vilisee aivan liikaa asioita. Viime vuosina olen kuitenkin alkanut löytää itsestäni kykyä tarttua hetkeen ja nauttia asioista liki lapsen kaltaisesti. Lisäksi minun on alati helpompaa nähdä mitä moninaisimmissa asioissa humoristiset ulottuvuudet.

Pahin ihmiselämän ongelma on oman kokemukseni perusteella yksinäisyys. Kaiken kestää paremmin, jos ei tarvitse yrittää tehdä sitä itse. Kavereita on helppo löytää, mutta syvällisen pohdiskelijan on jo paljon vaikeampi saada läheisiä ystäviä. Ei ole kovin pop nuoren aikuisen elämässä käsitellä ihmiselämän vaikeitakin puolia. Toisekseen on rankkaa olla yksin, jos on pohjimmiltaan vankasti perheihminen. Itseäni alkaa hiljalleen korpeamaan yhä pahenevassa määrin se, että joutuu toimimaan alinomaan jonkinmoisena go to guy:na - etenkin naisille. No, töissä minulle siitä maksetaan eli siellä rooli on työnkuvaan sisältyvää. Ei sen puoleen, lauma naisia kimpussa ei ole mikään todellinen unelma. Yksi riittää, jos on oikeasta puusta veistetty.

Pystyn suoltamaan valtavat määrät paskapuhetta, mutta sitä en tee ilman ironian ja mustan huumorin vivahteita. On säälittävää lähteä toheloimaan ihmissuhderintamalla valheiden pohjalta. Jos irtiotot ja hauskanpito pohjautuvat vain maan tapoihin ja päihtyneeseen olotilaan, ei oikeasti uskalleta tulla laatikon ulkopuolelle. Missä on silloin kekseliäisyys, luovuus ja aito rohkeus - kyky ihmetellä ympäröivää maailmaa hymynkare huulilla ja tippa silmäkulmassa? En yritä väittää olevani täydellinen tai muita parempi, puutteeni tiedän kivuliaasti. Täydellisyys on tässä maailmassa silmänräpäyksiä, joita kaikki eivät valitettavasti koskaan opi huomaamaan. Tässä ilmentyy myös kristillisen uskon ydin, ainakin tällaisen pohdiskelevan maallikon silmin.

Taas alkoi jutut lavenemaan liikaa. Pitäisi jo vetää hirsiä, sillä asioiden mennessä suunnitellusti pääsee allekirjoittunut vihdoin uuteen maailmaan alle vuorokauden. Jatkan tielläni, jossa hyvät asiat tulevat kohdalle yleensä vasta pitkällisen kypsyttelyn ja kärsivällisyyden virutuksen jälkeen. En enää suostu olemaan hiljaa, koska jo aikaa sitten olen huomannut omaavani paljon jaettavaa ja sosiaalisia kykyjä. Ei mitään kekkeripelleilyjä tai valtaisia sosiaalisia hermoverkkoja vaan kykyä kohdata ihminen silmistä silmään ja käsitellä myös niitä elämän vaikeimpia asioita ahdistumatta liiaksi. Teen aika ajoin irtiottoja, ja nautin yllätyselementistä. En ole vain sitä, mihin minut usein assosioidaan. Uskallan olla erilainen ja elää omalla tavallani. Haluan myös seistä muiden tukena kykyjeni mukaan ja rohkaista heitäkin olemaan rohkeasti ainutlaatuisia.

Ihmettelen edelleen suuresti sitä, miten vähän ihmiset - jopa älykkäinä pidetyt - oikeasti ajattelevat elämää. Ei elämän tuntemus synny vain suorittamisesta vaan ihmettelystä ja jakamisesta. Onneksi en ole yksin - vielä kun löytäisin lisää kaltaisiani. Yhä useammin kohtaan myös niin erinomaista palautetta toimistani, etten ole oikein tunnistaa siitä itseäni. Itsekriittinen kaveri kun olen. Tehtäväni näyttää olevan yhdistää humoristisia piirteitä vakaviin pohdintoihin - ei niitä moni varmaankaan ymmärrä vaan en minäkään monia oikein ymmärrä yrityksestäni huolimatta.

Nykyisin ohjenuorani on pyrkiä oppimaan yksi uusi asia päivässä ja kuulemaan yksi kiitos hyvin tehdystä työstä. Kaikki sen päälle on bonusta. Vie armollisesti eteenpäin.

It ain't easy to be me. But what choice do I have? Seriously.

Isälleni

Isänpäivä on kohta käsillä. Koska kirjoitin keväällä äidilleni, kirjoitan nyt isälleni. Yritän olla olla vähäsanaisempi, sillä isäni ei ole juurikaan vuolas sanojen kanssa.

Tätä ei ole helppo kirjoittaa, koska isäsuhteeni on luultavasti vaikein läheinen ihmissuhteeni. En taatusti ole ensimmäinen enkä viimeinen esikoispoika siinä tilanteessa. Minulla on ollut aikoja, jolloin olen henkisesti vastustanut lähes kaikkea mitä isäni minulle on edustanut. Jossakin vaiheessa arvostin isääni huomattavasti enemmän opettajana kuin vanhempana. On varmasti aivan yhtä vaikeaa olla kaksoisroolissa isänä ja opettajana kuin on olla lapsena ja oppilaana.

Isä, parhaasi olet varmasti yrittänyt. Kaikki me toimimme omista rajoittuneista lähtökohdistamme, niin sinäkin. Monta hyvää asiaa juontaa juurensa esimerkkiisi enkä kenties pelaisi golfiakaan ilman vaikutustasi. Isä, sinulla on vielä aikaa ja mahdollisuuksia tehdä monia asioita tässä elämässä. Anna itsellesi lupa ja mahdollisuus siihen. Mitä nuo asiat ovatkin, niin pohjimmiltaan on sinun ne päätettävä, vaikka meillä läheisilläsi voikin olla omat vahvat mielipiteemme.

Hyvää isänpäivää tulevana sunnuntaina! Toivottavasti minäkin voin muutaman vuoden kuluessa viettää isänpäivää kaksoisroolissa - isänä ja poikana. Ei siksi, että se olisi helppoa vaan siksi että sen on elämää.