Suomalaiset urheilutoimittajat noin kokonaisuudessaan yllättivät ainakin minut myönteisesti, kun valitsivat vuoden urheilijaksi suunnistaja Minna Kaupin. Toki vuosi 2010 ei ollut mikään valtavan menestyksekäs suomalaisen urheilun osalta, mutta eipä niitä sellaisia vuosia ole suuremmin ollut muutenkaan tarjolla kiristyvän kilpailun maailmassa. Ei ollut tarjolla itsestäänselviä vuoden urheilija -kandidaatteja eli siis yleisurheilun arvokisavoittajaa tai olympiavoittajaa missä tahansa lajissa. Sikäli oli siis mahdollista valita jopa kaksi maailmanmestaruutta saavuttanut suunnistaja vuoden urheilijaksi. Hyvä niin, sillä menihän titteli samalla hyvän vuosikerran edustajalle.
Vuoden urheilijan valinta aiheutti taas parran pärinää. Suunnistus on marginaalilaji, eihän suunnistus ole edes kunnon urheilua, suunnistustahan ei harrasteta kuin pohjoismaissa, valittu kirjoitti ennen gaalaa asiasta ironiseen sävyyn, valittu näyttää liiaksi missiltä iltapuvussaan vaan ei ota kantaa kuin missi... Tällaiset kommentit tosissaan lausuttuina kertovat paljon esittäjiensä puutteellisesta urheilutuntemuksesta, ja ainahan valinnat ovat myös makuasioita.
Useimmat suomalaisten urheilumenestykset tapahtuvat maailman mittakaavassa mitättömissä marginaalilajeissa: maastohiihto, keihäänheitto, mäkihyppy, ralliautoilu, jopa monien kritiikittä fanittama jääkiekko eivät merkitse mitään monessakaan maassa. Ei taitoluistelukaan ole juuri laajemmin levinnyttä kuin nykyinen kilpasuunnistus, jossa menestyjiä on suomalaisten, ruotsalaisten, norjalaisten ja venäläisten ohella ilmaantunut ainakin Ranskasta, Sveitsistä, Tshekistä, Baltiasta, Iso-Britanniasta, Saksasta, Unkarista, Italiasta ja jopa Australiasta.
Suunnistus on todella vaativa laji jo kansallisen huippumme tuntumassa. Lajissa menestyäkseen on oltava fyysisesti erittäin kovassa kunnossa eikä se vielä riitä menestymiseen. Myös taktisen ja henkisen osaamisen hallitseminen on välttämätöntä huipulle pääsemiseen. Suunnistuksen haasteista voi jokainen kävelykykyinen päästä hieman jyvälle melko helposti ja edullisesti toisin kuin monen muun lajin. Isoja rahoja ei ole tarjolla tässä rankassa kestävyyden ja taidon yhdistävässä lajissa, mutta yksi fiksuimmista urheiluyhteisöistä kiertää silti vuodesta toiseen metsiä ja puistoja.
Vuoden urheilijan valinta kohdistuu toki lajiin mutta myös yksilöön. Minna Kauppi on moninkertainen arvokisavoittaja, joten sinänsä hän on tunnustuksen täysin ansainnut. Kun kyseessä on nuori, kaunis ja sanavalmis nainen - huippu-urheilija vieläpä - on siinä tietysti perinnejurnutukseen taipuvaisilla ukoilla kestämistä. Toki perustellusti olisi voitu valita joku muukin äänestyksen kärkisijoille sijoittuneista urheilijoista, hekin saavuttivat lajeissaan upeita tuloksia. Rehellisesti sanottuna Suomesta ei tule kuin harvakseltaan sellaisia urheilijoita, jotka tunnistettaisiin laajalti oman lajinsa ulkopuolella. Se on tietysti nykyisin jo paljon takavuosia vaikeampaa eikä välttämättä edes tavoiteltavaa.
Mitä muuta sanoisin Urheilugaalasta? Taas oli tarjolla heikkoa komiikkaa tyyliin Janne Kataja ja erityisesti Miitta-täti. Ei sellaista kuonaa viitsi katsoa, joten kanavapujottelutreenit olivat pakolliset. Minäkin voisin heittää vastaavaa huumoria ilman mitään alan koulutusta vain elämän koettelemusten kypsyttämänä. Radion Sinfoniaorkesteri oli hieno valinta, samaten kulttuurikulttuurin ja urheilukulttuurin yhdistämiseen pyrkiminen. Vain typerykset erottelevat urheilun ja kulttuurin toisistaan. Tällaiset palkintotilaisuudet, ikävä tosiasia, sisältävät yleensä paljon turhaa pönöttämistä. Siitä on pyrittävä eroon, vaikka monet herkkänahat vetäisivät koko pussin herneitä nenään.
Eteläpohojalaaset tai ainakin vimpeliläiset päättivät sitten äänestää oman kylän poikain suorituksen vuoden sykähdyttävimmäksi. Voihan se toki sitä monelle ollakin, eihän sen sykähdyttävyyden mittarina tarvitse käyttää lajin maailmanlaajuista tunnettavuutta tai olympia/MM-statusta. Yleisesti vaikuttaa siltä, että tällaisissa valinnoissa pyritään miellyttämään joka vuosi jonkin palkinnon kautta suurimpia lajiliittoja. Yleisurheilu ja jääkiekko saavat siis jotakin kautta pyttynsä. Olen itse sillä kannalla, että yhä useampien kovien urheilulajien arvostusta tarvitaan lisää niin urheilutoimittajien kuin -fanienkin porukoissa. Samalla voidaan jättää ne salibandyn olympiastatushaikailut, ringette- ja lätkämimmijoukkueiden syrjintäsyytökset ynnä muut ymmärtämättömyydet omaan arvoonsa. Eivät nuo lajit turhia ole vaan eivät vielä rittävän kilpailtujakaan suurimpien palkintojen jakamiseksi.
Olen pyöritellyt monasti ajatusta erilaisten urheilusaavutusten arvostamisesta. Suomessa olympiakulta on liki ylittämätön saavutus missä tahansa lajissa, joka ei muulloin tunnu lajiniiloja suurempaa porukkaa kiinnostavan. Heti seuraavana tulee automaattisesti pohjoismaisten hiihtolajien ja yleisurheilun maailmanmestaruudet, erityisesti keihäänheittäjät ovat arvossaan. Myös rallin ja F1:n MM:t ovat saavuttaneet paikan sieltä kansakunnan kaapin päältä. Joukkueurheilijoita on palkittu vuoden urheilijoina yllättävän harvakseen, vaikka jotkut huippumme ovatkin saavuttaneet suuria meriittejä.
Edellä mainittuihin meriitteihin verrannollistan itse ainakin seuraavat saavutukset: tenniksen grand slam -kisan voitto tai useita kiertuevoittoja, golfin major-kisan voitto tai useita kiertuevoittoja, pyöräilyn MM tai huippumenestys ympäriajoissa tai klassikoissa, suurten joukkuelajien seurajoukkuemestaruuksissa keskeinen ja ratkaiseva rooli arvostetuissa liigoissa. Myös uinti, telivoimistelu, kamppailulajit ja monet muut laajalti harrastetut, suositut lajit vaativat menestyjiltä niin kovaa osaamista, että arvostusta on heille annettava. En jaksa väännellä asiaa nyt enempää, mutta toivottavasti emme joudu enää näkemään likikatseisia valintoja emmekä vähäisen menestyksen vuosia.
Väite loppuun. Kun kuka tahansa meistä tavallisista tallaajista harjoittaa jotakin lajia, on tällöin kyse liikunnasta ja monesti ulkoilusta. Hyvä niin. Kun samoissa lajeissa tehdään täyspäiväistä menestykseen tähtäävää ja suunnitelmallista työtä, on kyse urheilusta. Tämä on pidettävä mielessä, jos väitellään eri lajien urheilullisuudesta. Jos rakastat omaa lajiasi, niin älä silti heitä paskaa muiden niskaan. Älä myöskään vaadi kaikkia muita pitämään lajiasi parhaana. Jotkin lajit ovat lähinnä fyysisesti vaativia, toiset enimmäkseen teknisesti tai henkisesti. Joissakin lajeissa nämä vaatimukset kyetään erinomaisesti yhdistämään samaan pakettiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti