Suomalaiset urheilutoimittajat noin kokonaisuudessaan yllättivät ainakin minut myönteisesti, kun valitsivat vuoden urheilijaksi suunnistaja Minna Kaupin. Toki vuosi 2010 ei ollut mikään valtavan menestyksekäs suomalaisen urheilun osalta, mutta eipä niitä sellaisia vuosia ole suuremmin ollut muutenkaan tarjolla kiristyvän kilpailun maailmassa. Ei ollut tarjolla itsestäänselviä vuoden urheilija -kandidaatteja eli siis yleisurheilun arvokisavoittajaa tai olympiavoittajaa missä tahansa lajissa. Sikäli oli siis mahdollista valita jopa kaksi maailmanmestaruutta saavuttanut suunnistaja vuoden urheilijaksi. Hyvä niin, sillä menihän titteli samalla hyvän vuosikerran edustajalle.
Vuoden urheilijan valinta aiheutti taas parran pärinää. Suunnistus on marginaalilaji, eihän suunnistus ole edes kunnon urheilua, suunnistustahan ei harrasteta kuin pohjoismaissa, valittu kirjoitti ennen gaalaa asiasta ironiseen sävyyn, valittu näyttää liiaksi missiltä iltapuvussaan vaan ei ota kantaa kuin missi... Tällaiset kommentit tosissaan lausuttuina kertovat paljon esittäjiensä puutteellisesta urheilutuntemuksesta, ja ainahan valinnat ovat myös makuasioita.
Useimmat suomalaisten urheilumenestykset tapahtuvat maailman mittakaavassa mitättömissä marginaalilajeissa: maastohiihto, keihäänheitto, mäkihyppy, ralliautoilu, jopa monien kritiikittä fanittama jääkiekko eivät merkitse mitään monessakaan maassa. Ei taitoluistelukaan ole juuri laajemmin levinnyttä kuin nykyinen kilpasuunnistus, jossa menestyjiä on suomalaisten, ruotsalaisten, norjalaisten ja venäläisten ohella ilmaantunut ainakin Ranskasta, Sveitsistä, Tshekistä, Baltiasta, Iso-Britanniasta, Saksasta, Unkarista, Italiasta ja jopa Australiasta.
Suunnistus on todella vaativa laji jo kansallisen huippumme tuntumassa. Lajissa menestyäkseen on oltava fyysisesti erittäin kovassa kunnossa eikä se vielä riitä menestymiseen. Myös taktisen ja henkisen osaamisen hallitseminen on välttämätöntä huipulle pääsemiseen. Suunnistuksen haasteista voi jokainen kävelykykyinen päästä hieman jyvälle melko helposti ja edullisesti toisin kuin monen muun lajin. Isoja rahoja ei ole tarjolla tässä rankassa kestävyyden ja taidon yhdistävässä lajissa, mutta yksi fiksuimmista urheiluyhteisöistä kiertää silti vuodesta toiseen metsiä ja puistoja.
Vuoden urheilijan valinta kohdistuu toki lajiin mutta myös yksilöön. Minna Kauppi on moninkertainen arvokisavoittaja, joten sinänsä hän on tunnustuksen täysin ansainnut. Kun kyseessä on nuori, kaunis ja sanavalmis nainen - huippu-urheilija vieläpä - on siinä tietysti perinnejurnutukseen taipuvaisilla ukoilla kestämistä. Toki perustellusti olisi voitu valita joku muukin äänestyksen kärkisijoille sijoittuneista urheilijoista, hekin saavuttivat lajeissaan upeita tuloksia. Rehellisesti sanottuna Suomesta ei tule kuin harvakseltaan sellaisia urheilijoita, jotka tunnistettaisiin laajalti oman lajinsa ulkopuolella. Se on tietysti nykyisin jo paljon takavuosia vaikeampaa eikä välttämättä edes tavoiteltavaa.
Mitä muuta sanoisin Urheilugaalasta? Taas oli tarjolla heikkoa komiikkaa tyyliin Janne Kataja ja erityisesti Miitta-täti. Ei sellaista kuonaa viitsi katsoa, joten kanavapujottelutreenit olivat pakolliset. Minäkin voisin heittää vastaavaa huumoria ilman mitään alan koulutusta vain elämän koettelemusten kypsyttämänä. Radion Sinfoniaorkesteri oli hieno valinta, samaten kulttuurikulttuurin ja urheilukulttuurin yhdistämiseen pyrkiminen. Vain typerykset erottelevat urheilun ja kulttuurin toisistaan. Tällaiset palkintotilaisuudet, ikävä tosiasia, sisältävät yleensä paljon turhaa pönöttämistä. Siitä on pyrittävä eroon, vaikka monet herkkänahat vetäisivät koko pussin herneitä nenään.
Eteläpohojalaaset tai ainakin vimpeliläiset päättivät sitten äänestää oman kylän poikain suorituksen vuoden sykähdyttävimmäksi. Voihan se toki sitä monelle ollakin, eihän sen sykähdyttävyyden mittarina tarvitse käyttää lajin maailmanlaajuista tunnettavuutta tai olympia/MM-statusta. Yleisesti vaikuttaa siltä, että tällaisissa valinnoissa pyritään miellyttämään joka vuosi jonkin palkinnon kautta suurimpia lajiliittoja. Yleisurheilu ja jääkiekko saavat siis jotakin kautta pyttynsä. Olen itse sillä kannalla, että yhä useampien kovien urheilulajien arvostusta tarvitaan lisää niin urheilutoimittajien kuin -fanienkin porukoissa. Samalla voidaan jättää ne salibandyn olympiastatushaikailut, ringette- ja lätkämimmijoukkueiden syrjintäsyytökset ynnä muut ymmärtämättömyydet omaan arvoonsa. Eivät nuo lajit turhia ole vaan eivät vielä rittävän kilpailtujakaan suurimpien palkintojen jakamiseksi.
Olen pyöritellyt monasti ajatusta erilaisten urheilusaavutusten arvostamisesta. Suomessa olympiakulta on liki ylittämätön saavutus missä tahansa lajissa, joka ei muulloin tunnu lajiniiloja suurempaa porukkaa kiinnostavan. Heti seuraavana tulee automaattisesti pohjoismaisten hiihtolajien ja yleisurheilun maailmanmestaruudet, erityisesti keihäänheittäjät ovat arvossaan. Myös rallin ja F1:n MM:t ovat saavuttaneet paikan sieltä kansakunnan kaapin päältä. Joukkueurheilijoita on palkittu vuoden urheilijoina yllättävän harvakseen, vaikka jotkut huippumme ovatkin saavuttaneet suuria meriittejä.
Edellä mainittuihin meriitteihin verrannollistan itse ainakin seuraavat saavutukset: tenniksen grand slam -kisan voitto tai useita kiertuevoittoja, golfin major-kisan voitto tai useita kiertuevoittoja, pyöräilyn MM tai huippumenestys ympäriajoissa tai klassikoissa, suurten joukkuelajien seurajoukkuemestaruuksissa keskeinen ja ratkaiseva rooli arvostetuissa liigoissa. Myös uinti, telivoimistelu, kamppailulajit ja monet muut laajalti harrastetut, suositut lajit vaativat menestyjiltä niin kovaa osaamista, että arvostusta on heille annettava. En jaksa väännellä asiaa nyt enempää, mutta toivottavasti emme joudu enää näkemään likikatseisia valintoja emmekä vähäisen menestyksen vuosia.
Väite loppuun. Kun kuka tahansa meistä tavallisista tallaajista harjoittaa jotakin lajia, on tällöin kyse liikunnasta ja monesti ulkoilusta. Hyvä niin. Kun samoissa lajeissa tehdään täyspäiväistä menestykseen tähtäävää ja suunnitelmallista työtä, on kyse urheilusta. Tämä on pidettävä mielessä, jos väitellään eri lajien urheilullisuudesta. Jos rakastat omaa lajiasi, niin älä silti heitä paskaa muiden niskaan. Älä myöskään vaadi kaikkia muita pitämään lajiasi parhaana. Jotkin lajit ovat lähinnä fyysisesti vaativia, toiset enimmäkseen teknisesti tai henkisesti. Joissakin lajeissa nämä vaatimukset kyetään erinomaisesti yhdistämään samaan pakettiin.
lauantai 15. tammikuuta 2011
perjantai 7. tammikuuta 2011
Takaisin työttömyyteen 2011
Uusi vuoteni 2011 alkoi vähemmän hyvin, ja taas on pakko vaeltaa epävarmuudessa kohti tuntemattomia polkuja. Avautumisvaroitus! Olihan se kiva päästä kokeilemaan likimain koulutusta vastaavia tehtäviä aikuisten oikeassa työelämässä - sellaisia jotka jopa TEL-toimistoissa työksi tunnistetaan. Nyt koitti paluu takaisin toisen luokan työttömäksi eli melko alhaisen luokan suomalaiseksi noin käytännön tasolla. Muutoin ei edes railakkaasti korpeaisi, mutta juuri tuli hopeaa työnhaussa. Näissä kekkereissä ei paljon kakkukahveja vietetä, kun vain ykkönen saa palkinnon. No, onneksi lohdutuksen klisee mieltä lämmittää, sillä kyllähän hyvä mies aina työtä saa. Jos saisi vielä palkkaakin, saatikka koulutusta vastaavaa...
Hyvin toki tiedän, että työnhaku on nuorille ja vanhoillekin nykyään yhtä itsensä myymistä. Pettymyksiä on tarjolla usein, mutta joka iskusta olisi toivuttava ottamaan seuraavaa. Valitettavasti kulta-, hopea- ja pronssipossukerholaiset ynnä muut lintukotoihmiset ovat aina auliisti jakamaan tietämystään siitä, miten ne hyvät työsuhteet hankitaan. Olipa sitten itse luonut tai perinyt suhdeverkoston, niin kovin helposti unohtuu ulkopuolisuuden tunne. Työnhaku on useimmille raakaa ja rankkaa puuhaa - vain harvat voivat lopulta köllötellä kuvitelmissaan omasta korvaamattomuudestaan.
Minä myönnän suoraan, että itselleni työnhaku tuottaa suuria vaikeuksia. En ole koskaan ollut liukas ja luonteva tekemään aloitteita. Omat vahvuuteni eivät pääse oikeuksiinsa lyhytjänteisessä toiminnassa ja normipäiväasenteen läpäisemässä ympäristössä. Olen tosin joutunut työstämään heikkouksiani runsaasti ja kehitystäkin on tapahtunut. Siksipä minä en hyväksy keneltäkään sellaista asennetta, että heikkouksia piilotellaan, kritiikkiä käytetään yksisuuntaisena aseena omien tarpeiden tyydyttämiseen ja röyhistellään vain rintaa omista vahvuuksistaan. Itseltäni kaikista vähiten. Asennevamma on se kaikista pahin vamma, ihmiskunnan ja -yksilön ikuinen ansa. Me ollaan luusereita kaikki, kun heikkoihin hetkiin katsotaan.
Sainpa taas kerran kuulla TEL-toimistossa pakollista kirjautumista tehdessäni, että kyllähän sinulle töitä löytyy. Hyvä koulutus ja kokemustakin. Joskus olisi fiksumpaa olla hiljaa. Maailma ei valitettavasti ole niin oikeudenmukainen paikka, että hyvästä työstä seuraisi menestystä ja huonosta menetystä. Itse on ole edes kokenut kuin raapaisun kärsimyksestä ja vääryydestä - silti se on niin monille jotakin aivan käsittämätöntä inhimillisyyden huonojen puolien syvyydessään. Työttömyys itsessään ei edes ole minulle mikään hirveän paha tila. Kun se yhdistyy vuosikausien henkisen ulkopuolisuuden kokemukseen, yksinäiseen vaellukseen ja usean lähimmäisen niin ikään vaikeisiin elämänkohtaloihin, alkavat vahvatkin polvet taipua.
Olen saanut hiljattain yllättävän paljon kiitosta työstäni - etenkin kouluttajana ja opettajana. Yleisesti olen ollut tyytyväinen siihen, että olen saanut tehdä töitä monenlaista työtä erityyppisissä työyhteisöissä. Kaikkialla olen tullut hyvin toimeen työkavereiden kanssa ja monesti yksi pätkä on saanut jatkoa seuraavasta. Sitä en vain jaksa ymmärtää, että lopulta putoan aina ulos pimeyteen. Vielä ei ole kohdalleni osunut riittävästi ihmisiä, jotka näkisivät minussa oikeasti muutakin kuin jälleen yhden hetken aikaa hyödynnettävän käsiparin. Tai ehkä he ovat itsekin voimattomia suurten markkinavoimien edessä, noiden nykyisten aikojen jumalaisten totuuksien pyörteessä. Olen tainnut periä äidiltäni hänen kohtalonsa työmarkkinoilla. Vapaaehtoiseksi ja hätäavuksi kelpaa aina, mutta tasa-arvoiseksi työtoveriksi ei lopulta kuitenkaan.
Olisiko vastaus siinä, että pitäisi kovettua vittumaiseksi mulkeroksi? Niin, suotta sitä kaunistelemaan. Minä en yksinkertaisesti halua pyrkiä töihin, naisiin tai mihinkään muuhunkaan kusettamalla. Se jos mikä on lopulta pelkurin toimitapa. Toki voin heittää päälle helppoheikkisatusetämyyntitykkivaihteen, mutta silloin minulla on tietty piruilurooli päällä. En ole oikeasti oma itseni, eikä sellaista valhetta voi kukaan henkisesti hajoamatta kauan yllä pitää.
Kiitos ja lämmin käsi ovat kuin tulitikku ilman polttoainetta. Silmänräpäys säkenöitä, hetki valoa ja ripaus lämpöä, mutta nopeasti tulee orpo olo. Toisaalta yksi tulitikku voi suotuisissa olosuhteissa muuttaa paljonkin.
Minulla on jälleen tyhjä tunne, ei ole nyt suuresti vetoa lähteä kaupittelemaan omaa osaamistaan lyhytjänteisessä maailmassa. Sen olen vähitellen tosin oppinut, että kannattaa suodattaa toisten neuvoja ronskisti. Kukaan ei hyödy siitä, jos minä stressaan jatkuvasti tulevaisuudestani. Liian usein olen silti jäänyt tyhjän päälle, vaikka olisin kuinka pyrkinyt täyttämään muiden upeita neuvoja. Tässä maailmassa on turhan paljon ihmiskarjaa, joka vaeltaa ahtaassa aitauksessaan kuin vieruskaverikin. Heillä ei lopulta ole todellista luonnetta ja makua. On siis jälleen kerättävä voimia, toivottavasti ei yksin.
Helpompaa olisi, jos ei huolehtisi lähimmäisten voinnista vaan ainoastaan omista asioistaan. Siinä jälleen yksi tavallinen "elämänviisaus". Minähän en sitä voi totella, jos olen rehellinen itselleni. Jos hylkäämme toisemme itsekkäiden tarkoitusperien vuoksi, olemme eksyneet ihmisyyden likaviemäreihin. Tämäkin ominaisuuteni vaikeuttaa kylmän ja raa'an työelämän ehdoilla pelaamista.
Olen vihainen, se on selvä. Minulla on siihen oikeus, mutta ratkaisevaa on toimeni turhautumisen ja suuttumuksen käsittelyssä. Vuoden 2011 käynnistyessä pyrin siis keräämään voimia. Haen sen verran töitä kuin jaksan itseäni työstää korkeintaan kohtuullisesti epämukavuusalueelle. Teen kävelylenkkejä, työstän svingiäni, pyrin muuntamaan ajatuksien paljoutta tekstiksi, kypsyttelen itseäni kohti stand-up -debyyttiä, opettelen väsäämään lisää herkkuja vähästä, testailen olutpaljoutta hiljakseen. Kuuntelen sydämestä vuodatettua todellista musiikkia, nautin nousevasta sykkeestä ja virtaavasta hiestä, katselen elokuvia ja urheilua, otan kuvia Luojan luonnosta. Ehkä kaikista tärkeimpänä olisi opetella arvostamaan todella unta. Olen nähnyt läheltä, miten sen menettäminen hajottaa ihmistä. Jotakin tuosta listasta saan kenties tehdyksi, loput kypsyvät mielessä aikoja parempia varten.
Lupaan itselleni, että opettelen tuomaan näkemykseni ja kritiikkini entistä selvemmin esille. Jos joku loukkaantuu kritiikistä, joka siis myös omaa sieluani riipii, niin silloin se ei ole minun syyni. Jokaisen on uskallettava kasvaa täydemmäksi ihmiseksi. Minua ja monia muita sopuisia, jopa kilttejä ihmisiä on usein loukattu eikä siinä ole paljon tunteita ajateltu. Minä esitän avoimen haasteen kenelle hyvänsä keskusteluista, syvällisistäkin, mutta en hedelmättömistä väittelyistä. Ne jätän pakoilijoille.
Varmemmaksi vakuudeksi totean, että minä olen niitä jälkeenjääneitä reliikkejä, jotka turvaavat Jumalaan. Ei siksi, että se olisi helppoa tai pakollista vaan siksi, että se on sielussani ainoa lopulta todellinen perusta. Siinä ei lopulta ole hurskastelusta jälkeäkään, kun jälleen kerran elämän lyömänä huokaa syvään ja pyytää vain Herran tahdon toteutuvan omassa elämässään. Niin tein nytkin. Ei ollut viimeisinkään paikka minua varten. Niinpä onkin taas pakko pyytää voimia ja valoa tiettömälle taipaleelle, jotta ei menetä uskoaan elämään ja tahtoaan hyödyntää lahjojaan yhteiseksi hyväksi.
Soulin soidessa, jalan vispatessa ja sydämen sykkiessä kohti uusia kärsivällisyyden koetuksia!
Hyvin toki tiedän, että työnhaku on nuorille ja vanhoillekin nykyään yhtä itsensä myymistä. Pettymyksiä on tarjolla usein, mutta joka iskusta olisi toivuttava ottamaan seuraavaa. Valitettavasti kulta-, hopea- ja pronssipossukerholaiset ynnä muut lintukotoihmiset ovat aina auliisti jakamaan tietämystään siitä, miten ne hyvät työsuhteet hankitaan. Olipa sitten itse luonut tai perinyt suhdeverkoston, niin kovin helposti unohtuu ulkopuolisuuden tunne. Työnhaku on useimmille raakaa ja rankkaa puuhaa - vain harvat voivat lopulta köllötellä kuvitelmissaan omasta korvaamattomuudestaan.
Minä myönnän suoraan, että itselleni työnhaku tuottaa suuria vaikeuksia. En ole koskaan ollut liukas ja luonteva tekemään aloitteita. Omat vahvuuteni eivät pääse oikeuksiinsa lyhytjänteisessä toiminnassa ja normipäiväasenteen läpäisemässä ympäristössä. Olen tosin joutunut työstämään heikkouksiani runsaasti ja kehitystäkin on tapahtunut. Siksipä minä en hyväksy keneltäkään sellaista asennetta, että heikkouksia piilotellaan, kritiikkiä käytetään yksisuuntaisena aseena omien tarpeiden tyydyttämiseen ja röyhistellään vain rintaa omista vahvuuksistaan. Itseltäni kaikista vähiten. Asennevamma on se kaikista pahin vamma, ihmiskunnan ja -yksilön ikuinen ansa. Me ollaan luusereita kaikki, kun heikkoihin hetkiin katsotaan.
Sainpa taas kerran kuulla TEL-toimistossa pakollista kirjautumista tehdessäni, että kyllähän sinulle töitä löytyy. Hyvä koulutus ja kokemustakin. Joskus olisi fiksumpaa olla hiljaa. Maailma ei valitettavasti ole niin oikeudenmukainen paikka, että hyvästä työstä seuraisi menestystä ja huonosta menetystä. Itse on ole edes kokenut kuin raapaisun kärsimyksestä ja vääryydestä - silti se on niin monille jotakin aivan käsittämätöntä inhimillisyyden huonojen puolien syvyydessään. Työttömyys itsessään ei edes ole minulle mikään hirveän paha tila. Kun se yhdistyy vuosikausien henkisen ulkopuolisuuden kokemukseen, yksinäiseen vaellukseen ja usean lähimmäisen niin ikään vaikeisiin elämänkohtaloihin, alkavat vahvatkin polvet taipua.
Olen saanut hiljattain yllättävän paljon kiitosta työstäni - etenkin kouluttajana ja opettajana. Yleisesti olen ollut tyytyväinen siihen, että olen saanut tehdä töitä monenlaista työtä erityyppisissä työyhteisöissä. Kaikkialla olen tullut hyvin toimeen työkavereiden kanssa ja monesti yksi pätkä on saanut jatkoa seuraavasta. Sitä en vain jaksa ymmärtää, että lopulta putoan aina ulos pimeyteen. Vielä ei ole kohdalleni osunut riittävästi ihmisiä, jotka näkisivät minussa oikeasti muutakin kuin jälleen yhden hetken aikaa hyödynnettävän käsiparin. Tai ehkä he ovat itsekin voimattomia suurten markkinavoimien edessä, noiden nykyisten aikojen jumalaisten totuuksien pyörteessä. Olen tainnut periä äidiltäni hänen kohtalonsa työmarkkinoilla. Vapaaehtoiseksi ja hätäavuksi kelpaa aina, mutta tasa-arvoiseksi työtoveriksi ei lopulta kuitenkaan.
Olisiko vastaus siinä, että pitäisi kovettua vittumaiseksi mulkeroksi? Niin, suotta sitä kaunistelemaan. Minä en yksinkertaisesti halua pyrkiä töihin, naisiin tai mihinkään muuhunkaan kusettamalla. Se jos mikä on lopulta pelkurin toimitapa. Toki voin heittää päälle helppoheikkisatusetämyyntitykkivaihteen, mutta silloin minulla on tietty piruilurooli päällä. En ole oikeasti oma itseni, eikä sellaista valhetta voi kukaan henkisesti hajoamatta kauan yllä pitää.
Kiitos ja lämmin käsi ovat kuin tulitikku ilman polttoainetta. Silmänräpäys säkenöitä, hetki valoa ja ripaus lämpöä, mutta nopeasti tulee orpo olo. Toisaalta yksi tulitikku voi suotuisissa olosuhteissa muuttaa paljonkin.
Minulla on jälleen tyhjä tunne, ei ole nyt suuresti vetoa lähteä kaupittelemaan omaa osaamistaan lyhytjänteisessä maailmassa. Sen olen vähitellen tosin oppinut, että kannattaa suodattaa toisten neuvoja ronskisti. Kukaan ei hyödy siitä, jos minä stressaan jatkuvasti tulevaisuudestani. Liian usein olen silti jäänyt tyhjän päälle, vaikka olisin kuinka pyrkinyt täyttämään muiden upeita neuvoja. Tässä maailmassa on turhan paljon ihmiskarjaa, joka vaeltaa ahtaassa aitauksessaan kuin vieruskaverikin. Heillä ei lopulta ole todellista luonnetta ja makua. On siis jälleen kerättävä voimia, toivottavasti ei yksin.
Helpompaa olisi, jos ei huolehtisi lähimmäisten voinnista vaan ainoastaan omista asioistaan. Siinä jälleen yksi tavallinen "elämänviisaus". Minähän en sitä voi totella, jos olen rehellinen itselleni. Jos hylkäämme toisemme itsekkäiden tarkoitusperien vuoksi, olemme eksyneet ihmisyyden likaviemäreihin. Tämäkin ominaisuuteni vaikeuttaa kylmän ja raa'an työelämän ehdoilla pelaamista.
Olen vihainen, se on selvä. Minulla on siihen oikeus, mutta ratkaisevaa on toimeni turhautumisen ja suuttumuksen käsittelyssä. Vuoden 2011 käynnistyessä pyrin siis keräämään voimia. Haen sen verran töitä kuin jaksan itseäni työstää korkeintaan kohtuullisesti epämukavuusalueelle. Teen kävelylenkkejä, työstän svingiäni, pyrin muuntamaan ajatuksien paljoutta tekstiksi, kypsyttelen itseäni kohti stand-up -debyyttiä, opettelen väsäämään lisää herkkuja vähästä, testailen olutpaljoutta hiljakseen. Kuuntelen sydämestä vuodatettua todellista musiikkia, nautin nousevasta sykkeestä ja virtaavasta hiestä, katselen elokuvia ja urheilua, otan kuvia Luojan luonnosta. Ehkä kaikista tärkeimpänä olisi opetella arvostamaan todella unta. Olen nähnyt läheltä, miten sen menettäminen hajottaa ihmistä. Jotakin tuosta listasta saan kenties tehdyksi, loput kypsyvät mielessä aikoja parempia varten.
Lupaan itselleni, että opettelen tuomaan näkemykseni ja kritiikkini entistä selvemmin esille. Jos joku loukkaantuu kritiikistä, joka siis myös omaa sieluani riipii, niin silloin se ei ole minun syyni. Jokaisen on uskallettava kasvaa täydemmäksi ihmiseksi. Minua ja monia muita sopuisia, jopa kilttejä ihmisiä on usein loukattu eikä siinä ole paljon tunteita ajateltu. Minä esitän avoimen haasteen kenelle hyvänsä keskusteluista, syvällisistäkin, mutta en hedelmättömistä väittelyistä. Ne jätän pakoilijoille.
Varmemmaksi vakuudeksi totean, että minä olen niitä jälkeenjääneitä reliikkejä, jotka turvaavat Jumalaan. Ei siksi, että se olisi helppoa tai pakollista vaan siksi, että se on sielussani ainoa lopulta todellinen perusta. Siinä ei lopulta ole hurskastelusta jälkeäkään, kun jälleen kerran elämän lyömänä huokaa syvään ja pyytää vain Herran tahdon toteutuvan omassa elämässään. Niin tein nytkin. Ei ollut viimeisinkään paikka minua varten. Niinpä onkin taas pakko pyytää voimia ja valoa tiettömälle taipaleelle, jotta ei menetä uskoaan elämään ja tahtoaan hyödyntää lahjojaan yhteiseksi hyväksi.
Soulin soidessa, jalan vispatessa ja sydämen sykkiessä kohti uusia kärsivällisyyden koetuksia!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)