Jalkapallon MM-kisat ovat taas neljäksi vuodeksi ohi. Futishullut kärsivät nyt kenties suurestikin vieroitusoireista, kun päivittäistä huippumatsia ei ole tarjolla. Onhan sitä tietysti Veikkausliiga ja muita vähäisempiä tapahtumia, mutta lajin kliimaksi on kisailtu historiaan. Jalkapalloa on nykyisin liiaksi tarjolla, että jaksaisin siitä innostua - paitsi arvokisoissa. Neljän vuoden välein käytävät MM-kisat eivät ole jokapäiväistä herkkua, joten niitä jaksaa seurata kuukauden putkeen. Valitettavasti urheilussakin liikatarjonta muuttaa herkkujen maun helposti tavalliseksi pullamössöksi.
Espanja voitti, en valita suuresti. Valitettavasti kesäteatterimies, yksi lukuisista, Iniesta ratkaisi. Casillas oli kuitenkin paras mies. Uusi Saksa oli isku vasten niiden hölmöjen kasvoja, jotka edelleen julistavat vihaavansa tylsää konemaista palloa. Ghana ja Uruguay olivat myönteisiä yllätyksiä, ja niiden välillähän käytiin kenties kisojen dramaattisin matsi. Brasilian ja Argentiinan aikaiset kotimatkat eivät minua harmittaneet. Minulla ei ollut tavoilleni uskollisesti yhtä selkeää suosikkia, mutta veikkaukseni menivät lopulta metsän puolelle. Se niistä kisoista, voipa taas muistella kesää 2010 tulevina aikoina myös futishistorian kautta.
Urheilullisesti lähes kaikkiruokaisena minulle ei tule vieroitusoireita: tänään tulee kaksi viikkoa täyteen Touria ja saadaan uusi mies nostelemaan Claret Jugia. Tulevan viikon aikana ratkotaan siis, kuka missäkin paidassa pyörittelee Champs-Elyseelle. Toivottavasti Pyreneiden viisi HC- ja yhtä monta ykköskategorian nousua ovat näyttämönä klassikoksi kelpaavalle kaksintaistelulle Captain Contador vs. Sergeant Schleck. Viimeiset etapit, aika-ajo niiden joukossa, vedetäänkin lähes täysin tasaisella.
Tämän viikonlopun vanhin tapahtuma kisataan kuitenkin Skotlannin itärannikolla, St. Andrewsin yliopistokaupungissa. Ensimmäinen the Open Championship (siis British Open oikealta nimeltään) käytiin jo 150 vuotta takaperin Prestwickissä, ja nyt näyttämönä on jälleen the Old Course - Home of Golf. Tänä vuonna perinteistä tietoisia golfihmisiä on hemmoteltu Majoreissa Augustan kukkaloistossa ja vihreydessä, Pebble Beachin kallioilla ja Montereyn niemimaan kesän loistossa sekä nyt historiaa huokuvassa golfin pyhätössä Firth of Tayn rannalla.
Links-kentistä vanhin vaatii tuulta, jotta saataisiin kunnon draamaa. Olosuhteet vaihtelevat nopeasti, mutta lopulta mestaruuskandidaatit joutuvat likimain tasavertaisiin keleihin. Onko uusi mestari suuryllättäjä Etelä-Afrikasta vai joku Euroopan uuden aallon huippumiehistä? Ehtiikö kukaan isoista tykeistä enää sotkemaan tulostaulun kärkeä ja kärkimiesten korvien väliä? Joka tapauksessa minä nautin jo pelkistä näkymistä: Swilcan Burn, Hell Bunker, golfkenttäarkkitehtuurin iättömät klassikot Short (8. reikä), Eden (11.) ja Road Hole (17.), valtavat kaksoisviheriöt, tuulessa huojuva heinä, tummanvihreä pensaikko, St. Andrewsin kaupungin silhuetti viimeisen väylän suunnasta (myös nimikko-oluen etiketissä)...
Enempää ei nyt ehdi mehustella, kun pitää keskittyä itse asiaan. Kuka valloittaa vuoret, kuka kukistaa tuulen? Tällaisessa historiallisessa kontekstissa suomalainen urheilukesä näyttäytyy kyllä melko säälittävänä räpeltämisenä: keihäsvalintaporu, lätkämiesten kesäkuulumiset sun muut marginaalijournalistiset tähteet ovat toki grillimaustetta joukkoon vaan eivät mitään pääruokaa!
Call me crazy, because that's what I am. Don't get agitated when I mirror that to you. It will only prove my point.
sunnuntai 18. heinäkuuta 2010
sunnuntai 4. heinäkuuta 2010
Captain Contador on the Cols - Lance's Last Legs
On taas se aika vuodesta, kun pyöräily täyttää iltapäivät. Useimmat suhtautuvat koko lajiin kilpailutasolla samanlaisen kyynisyyden vallassa kuin hiihtoon ja yleisurheiluun. Siis Suomessa. Suuressa maailmassa ei ole epäselvää, mikä on noiden kolmen lajin marssijärjestys. Kyllä, pyöräilyn maailmassa on vedelty jos vaikka minkämoisia mömmöjä eikä kaikenlainen huijaaminen muutenkaan ole lajin historiassa outo ilmestys. Vaihtakaapa huviksenne pyöräilyn tilalle jokin muu ihmispolon suorittama ajanviete! Maantiepyöräilyn hienous ei kuitenkaan häviä ihmismielen häilyväisyyden takia. Eihän rock-musiikkikaan ole kaikkineen paskaa, vaikka sitä onkin tehty monenmoisessa tuisketilassa...
Le Tour de France. Jälleen sotketaan ympäri Ranskaa, eikä tuossa teräsmieskisassa ole välttämättä mitään järkeä. Loistavaa viihdettä se kuitenkin parhaimmillaan on, ja siksi tuo legendaarinen kisa onkin edelleen voimissaan hatarasta alkuhistoriastaan huolimatta. Tänä vuonna Tourilla koetaan jälleen historian havinaa, koska reittiin on sisällytetty historiallisia osioita: mukulakiveä Belgian ja Ranskan rajalla, kaksi kertaa Col du Tourmalet - toisen kerran loppunousuna, etapin päätös Spa:n kaupunkiin eli peloton ilmeisesti legendaarisella GP-radalla. Sen verran vähän tiedän historiasta kuitenkin, että en pysty tykittämään lisää kihelmöivää faktaa. Yksi odotetuimmista etapeista on kuitenkin vuorossa Pyreneillä (etappi 16). Samana päivänä Col de Peyresourde, Col d'Aspin, Col du Tourmalet ja Col d'Aubisque.
Tourin seuraamisessa on monta ulottuvuutta. Keltaisen paidan jahti jättiläisten kesken, vuoristokauriiden taistelu pallopaidasta, sprintterihirmujen ryskintä vihreä väri silmissään. Sankarilliset irtiotot, joissa muutama uskalikko taistelee pääjoukon kaiken syövää voimaa vastaan. Raaka taistelu vuoristonousuissa repivine irtiottoineen ja taktisine velhoineen. Reikäpäät vuoristolaskuissa ja pakolliset joskin valitettavat kaatumiset. Riehakas yleisömeri etenkin serpentiiniteiden varsilla. Tallien välinen taktikointi Tourin eri palkintojen perässä. Lisäksi samalla saa loistavan katsauksen Ranskan maaseutuun, jota vanhan kulttuurin tavoin täplittävät katedraalit, luostarit, linnat, sillat, akveduktit ja vanhat kylät. Jos olisi Eurosport, saisi kaupan päälle vielä mitä hulvattominta suomalaista television urheiluselostusta!
Tänä vuonna on Armstrong omien sanojensa mukaan viimeistä kertaa Tourilla, mutta riittääkö rautainen kunto ja taktinen loistokkuus enää nuorempia hirmuja vastaan? Contador on taas selkeästi kapteeni numero yksi, the man to beat. Ovatko Schleckin veljekset liiaksi sidoksissa toisiinsa, kun iskun paikka vuorilla koittaa? Kykenevätkö Sastre, Evans, Menchov, Basso ja kumppanit taistelemaan halutuimmasta paidasta? Kuka polkkaa tiensä yleisön sydämiin vuoristonousuissa? Ketkä ovat suurimmat yllättäjät ja pahimmat pettymykset? Onko kirikisa vain Cavendishin ja Hushovdin välinen koitos?
Miksi olen - monen muun tavoin - niin innoissani tästä pyöräkisojen kuninkaasta? Enhän ole koskaan ajanut metriäkään kilpahyrrällä tai edes jalat kiinni polkimissa. Oma pyöräkin on pölyttynyt kellarissa kurjasti ilmat pihalla. Lapsena ja nuorena olen tosin ajanut pyörällä melkein joka paikkaan, kun ei iskä tai äiskä voinut heittää olemattomalla autolla mihinkään. Alamäet tuntuvat muuten hauskimmilta mutta ylämäet selvästi palkitsevimmilta!
Draaman kaari on parhaimmillaan aivan loistava maantiepyöräilyssä. Lisäksi maisemat vaihtuvat eli suorituspaikat ovat valtaisan eläviä. Aivan kuten golfissa ja suunnistuksessa. Kauniit näkymät ja lajin raju luonne eivät myöskään jätä kylmäksi, vaikka ulkona sataisi rakeita ja sohvalla yrittäisi sisäistää jokseenkin liikaa jäätelöä. Seuratkaamme siis erästä hienoimmista - ja ristiriitaisimmista - urheilutapahtumista, olimmepa itsekin kilpapyöräilijöitä tai vain arkisotkijoita kauppareissulla. Ja bongatkaa taasen se hullu ukko pirun puvussa (toivottavasti jaksaa vielä)!
PS. Ruokin omaa laji- ja Tour-tietämystäni loistavaksi kehutun Graeme Fifen kirjan parissa: Tour de France - the History, the Legend, the Riders (2008). Olen liittänyt samanlaisen lähestymistavan osaksi myös niin jalkapallon kuin golfinkin suurkisoja, tosin vasta tänä kesänä. Suosittelen samaa niille, joilla on taipumusta lukemiseen, penkkiurheiluun ja nippelitietoon.
Le Tour de France. Jälleen sotketaan ympäri Ranskaa, eikä tuossa teräsmieskisassa ole välttämättä mitään järkeä. Loistavaa viihdettä se kuitenkin parhaimmillaan on, ja siksi tuo legendaarinen kisa onkin edelleen voimissaan hatarasta alkuhistoriastaan huolimatta. Tänä vuonna Tourilla koetaan jälleen historian havinaa, koska reittiin on sisällytetty historiallisia osioita: mukulakiveä Belgian ja Ranskan rajalla, kaksi kertaa Col du Tourmalet - toisen kerran loppunousuna, etapin päätös Spa:n kaupunkiin eli peloton ilmeisesti legendaarisella GP-radalla. Sen verran vähän tiedän historiasta kuitenkin, että en pysty tykittämään lisää kihelmöivää faktaa. Yksi odotetuimmista etapeista on kuitenkin vuorossa Pyreneillä (etappi 16). Samana päivänä Col de Peyresourde, Col d'Aspin, Col du Tourmalet ja Col d'Aubisque.
Tourin seuraamisessa on monta ulottuvuutta. Keltaisen paidan jahti jättiläisten kesken, vuoristokauriiden taistelu pallopaidasta, sprintterihirmujen ryskintä vihreä väri silmissään. Sankarilliset irtiotot, joissa muutama uskalikko taistelee pääjoukon kaiken syövää voimaa vastaan. Raaka taistelu vuoristonousuissa repivine irtiottoineen ja taktisine velhoineen. Reikäpäät vuoristolaskuissa ja pakolliset joskin valitettavat kaatumiset. Riehakas yleisömeri etenkin serpentiiniteiden varsilla. Tallien välinen taktikointi Tourin eri palkintojen perässä. Lisäksi samalla saa loistavan katsauksen Ranskan maaseutuun, jota vanhan kulttuurin tavoin täplittävät katedraalit, luostarit, linnat, sillat, akveduktit ja vanhat kylät. Jos olisi Eurosport, saisi kaupan päälle vielä mitä hulvattominta suomalaista television urheiluselostusta!
Tänä vuonna on Armstrong omien sanojensa mukaan viimeistä kertaa Tourilla, mutta riittääkö rautainen kunto ja taktinen loistokkuus enää nuorempia hirmuja vastaan? Contador on taas selkeästi kapteeni numero yksi, the man to beat. Ovatko Schleckin veljekset liiaksi sidoksissa toisiinsa, kun iskun paikka vuorilla koittaa? Kykenevätkö Sastre, Evans, Menchov, Basso ja kumppanit taistelemaan halutuimmasta paidasta? Kuka polkkaa tiensä yleisön sydämiin vuoristonousuissa? Ketkä ovat suurimmat yllättäjät ja pahimmat pettymykset? Onko kirikisa vain Cavendishin ja Hushovdin välinen koitos?
Miksi olen - monen muun tavoin - niin innoissani tästä pyöräkisojen kuninkaasta? Enhän ole koskaan ajanut metriäkään kilpahyrrällä tai edes jalat kiinni polkimissa. Oma pyöräkin on pölyttynyt kellarissa kurjasti ilmat pihalla. Lapsena ja nuorena olen tosin ajanut pyörällä melkein joka paikkaan, kun ei iskä tai äiskä voinut heittää olemattomalla autolla mihinkään. Alamäet tuntuvat muuten hauskimmilta mutta ylämäet selvästi palkitsevimmilta!
Draaman kaari on parhaimmillaan aivan loistava maantiepyöräilyssä. Lisäksi maisemat vaihtuvat eli suorituspaikat ovat valtaisan eläviä. Aivan kuten golfissa ja suunnistuksessa. Kauniit näkymät ja lajin raju luonne eivät myöskään jätä kylmäksi, vaikka ulkona sataisi rakeita ja sohvalla yrittäisi sisäistää jokseenkin liikaa jäätelöä. Seuratkaamme siis erästä hienoimmista - ja ristiriitaisimmista - urheilutapahtumista, olimmepa itsekin kilpapyöräilijöitä tai vain arkisotkijoita kauppareissulla. Ja bongatkaa taasen se hullu ukko pirun puvussa (toivottavasti jaksaa vielä)!
PS. Ruokin omaa laji- ja Tour-tietämystäni loistavaksi kehutun Graeme Fifen kirjan parissa: Tour de France - the History, the Legend, the Riders (2008). Olen liittänyt samanlaisen lähestymistavan osaksi myös niin jalkapallon kuin golfinkin suurkisoja, tosin vasta tänä kesänä. Suosittelen samaa niille, joilla on taipumusta lukemiseen, penkkiurheiluun ja nippelitietoon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)