At the Tropic of Capricorn

Brazil. Football, samba, coffee, jungle. Nope, mostly work. And beach and food and people.

Day One - Passaporte

Travelling for work surely can be exhausting but not that much for me yet. So of course I was feeling excited to go to Brazil - albeit only for a few days. About 90 minutes of sleep before heading to airport was too little and still it all started that way. I happened to end up in a cab with a bit weird driver. He gave me candy, not once but twice. And almost half of the drive he was wondering if Talvivaara (a much talked Finnish mine) is in Ranua (a town at northern Finland) or not. My answer was no but he would not take it.

This time I was travelling with a colleague of mine - which was nice. On the connecting flight to Amsterdam I tried to get some rest in a jar of economy class seat. Next to me was sitting a guy from Ghana and we had a nice little conversation. It pays off to have read the geographic maps for fun as a kid. The Boeing found its way down to Schiphol and my visual observation revealed loads of fields, channels, windmills and greenhouses. The Dutch naturally.

Next it was an exhausting twelve hour flight to the other side of the world. How to spend such time in a too small seat? Try to recognize some parts of world far beneath you. I got the peninsula of Troia (my first ever southern experience took place there), Canary Islands, one of the Kap Verde islands and reservoirs et cetera stuff in Brazilian plateau. What else? Enter the ten kilometre club - of people having prepared their Powerpoint presentation up in the sky. Try to learn some phrases in Portuguese. Talk so much with your colleague that the guy sitting next to you starts to talk himself.

Finally the flight was over and the soil of South America was below our feet. Clear the formalities and find your driver. We had a good two hour drive still ahead. Tropic warmth could be felt although the winter was approaching below the equator. The travellers that we were suffered from acute case of too little sleep which brought the semi-hysteric laughter at times. Our driver luckily played some good stuff from 70's and 80's in the car stereo. What A Feeling, More Than A Feeling, Staying Alive. Yep, staying alive would have been even more describing if we had seen the crazy serpentine motorway that was our path from the plateau to the coast. But it was too dark to really realize the ravines behind guardrails.

Day Two - Churrasco

A night in bed helps. Especially when there is a work day waiting for you. The hotel was really nice and the breakfast very fine. It's worth a lot to get a chance to sip Brazilian coffee and freshly squeezed fruit juice on a balcony next to white tropical beach. And then it began, work that had brought me to the Tropic of Capricorn. I'm not going to tell any details of business there. It started out well - which was nice. That much I'm giving in.

After a day of issues it was time to head out for some team dinner. Apparently churrasco. So pack Europeans and locals to minivans for a short drive from Guaruja to Santos. Along the way there was a really weird ferry fleet. Up to seven ferries taking people in their cars and motorbikes back and forth over a sound. How about building a bridge (over troubled water)? Well, maybe the road taxes are better this way.

The dinner was, well, meaty. First some greenery and stuff. And then the meat kept on coming until the toughest meat eaters had to give up. Beef and chicken with deep fried starchy things. Yes, in the process I broke some half a dozen chick hearts. This meal was a real vegetarian hell - and next to me was a such colleague of no meat diet. Luckily he was a good sport with the situation! I noticed again that I start to thrive in these sorts of happenings. Good food and beverages accompanied with some nice folks gets me to good humour with unique shades of fling.

Finally back to bunk in our colonial style hotel. You really cannot properly watch American entertainment dubbed in Portuguese with the background that I have. So close the telly and your eyes.

Day Three - Caipirinha

Now I started to feel more acquainted with the place. Another three plate treatment for my stomach as the waves kept on pleasing my ears. Fruits, salty protein and starch, sweety goodies. And more work of course after my first quick visit to the beach. I had to try and focus on the task at hand although the surroundings were tempting me all the time.

Once daily dose of issues was covered it was time to do some shopping. I had some reais to be spent. So it was first walk around the neighbourhood. No imminent feel of danger there if you stayed on the right side of the city. Guaruja is the closest beach resort to the more well-off people of Sao Paulo. I had to buy some havaianas with brazilian flags and naturally local beer.

Tropic darkness fell down and the ladies left me behind. My colleagues, that is. So I took off to the beach boulevard for some brisk walking in my white outfit. Maybe not that neutral but I'm not going to fade to the back always. And yes, what you leave behind you comes back to haunt. My colleagues did not get me lost. After a really nice stroll along the beach it was suitable to go for local caipirinha in the lobby bar. Only one since it hit the head pretty good. Liquor made of sugar cane, lime and ice. Nice. Then jampacked stomach again and to bunk. I could work like this. For a while.

Day Four - De nada

Last work day of this travel started with a sore throat. The flu had caught me finally. Well, I kept on hanging and seizing the day. How many times you really get to choose from five freshly squeezed juices and eat your way to the day? Sore throat or not, it was no time for regrets. One day of listing issues and learning stuff of local business was still to be cleared.

Workshop was eventually completed and I managed not to look too stupid in the team photo in my reds. Yes, again I was wearing noticeably colours. Me from past wouldn't have enjoyed that but me of today did. As the evening arrived it was time to go and destroy some local currency. My last night below the equator for this trip it was. Maybe I was being a fool to go shopping with the ladies, not once but twice. I managed to make up my mind and buy some shorts and Santos FC shirt. Women, they had much more difficulties in making up their minds. Well, I had a fast approaching deadline to speed me up.

Dinner for the last evening was again plentiful. Men went crazy for the excess meat, women lost it with half a dozen chocolate based desserts. I tried to cherish the moment and not to be too quirky with my humour. As to cap off the night, we got to see some distant lightning over the sea in the tropic darkness - which was nice. Tropic thunder, I mean, from safe distance.

By the way, Brazil is no real beer country. Of course you have the basic simple bulk lager brands (Brahma, Itaipava, Skol etc.). So I was not continuing my daily beer tradition. Let's just say here that Itaipava tasted like most regular lagers do. Nice when served cold but not special. My other pick, Nova Schin Malzbier (maybe imported), was though something else. Really sugary malty liquid candy that was not that much into my liking. But if you cap it off you drink it down.

Day Five - Feijoada

I had one half a day to just relax before heading back north. So last plentiful breakfast in the fresh Brazilian sea air for starters. Then it was time to stroll around again, shoot some photos and do some shopping. And of course it was my last opportunity to get to the beach. So trunks on and some white Finnish skin under UV exposure. The waves of Atlantic ocean was also something to experience. Like a little boy I was jumping on the roaring water and getting bounced around. With that salty water taste in my mouth. Nice.

They apparently do a lot of beauty surgery in Brazil. Let's just say that local beach fashion can be demanding on your looks. At least if you are not OK with yourself.

All things come to an end. It was time to pack my bags and head for one last lunch. Finally it was feijoada time - not to forget all the other porky goodies. The tradional feijoada is made of pig ears and tails and some other parts. Sounds harsh and hard to swallow for spoiled westeners. Actually it was really good, although I just took a few bits. Black beans with rice, another local specialty, was also very good. And it was worth trying Portuguese sausages and deep-fried lard. Yummy.

Then it was a good two hour drive to Guarulhos airport. My way back home was to be taken alone. Funny thing happened though when I started conversation with my designated driver, Luis. It started from Mika Häkkinen and Ayrton Senna, went to football and approaching World Cup in Brazil. Then I was surprised to hear that the fellow had been a missionary in over 80 countries before returning home. So we had a swirling conversation along the same serpentine motorway I had waited to see in daylight. Being a husband in Latin America, raising kids, relationships to siblings, pollution, forgiveness... As Luis put it: Man, it's tough! With a smile in his face and warmth in his voice.

And off she went, the aluminium jar of a plane. Brazil, I just briefly met you but hopefully our paths cross in the future...

Day Six - Obrigado

Twelve hours in the confined space of an economy class seat puts the ache on your feet. Travelling alone is so darn familiar to me and it brings forth plenty of thoughts and feelings. Luckily I was able to get some sleep. And then I had to amuse myself with KLM entertainment system. I went for J. Edgar - a thinking man's choice of a movie. Finally I got to see it, although from a crappy monitor.

My way from Brazilian beach side hotel back to home in Finland took some 23 hours. I had plenty of time to think things over. It was nice to come home as my sister was there. I got to tell some of my stories immediately and gave my presents.

What did I learn? Professionally this kind of workshop travel was first for me. I think I did my part well and got new contacts in another continent. Personally I got to do many things that I had been hoping for since a little boy. I enjoy when I can work somewhat successfully with people that I wouldn't have been able to co-operate some years ago. The possibility of individual and social development is endless and yet fragile. None of these kind of opportunities feel self-evident for me.

You will cherish things much better when they haven't been given to you easily.

Kolmenkympin kriisi?

Nyt kävi vääjäämättömästi niin, että tuli mitta täyteen. Nimittäin kolme vuosikymmentä. Kuulemma nyt olen tullut miehen ikään (sanovat jo aiemmin saman rajapyykin saavuttaneet). Ei se ikä yksin miestä tai naista tee vaan se miten ikäänsä suhtautuu.

Leikkiä laskettiin tietysti siitä, miten ei pidä kriisiytyä. Monelle tuo ikäkriisi taitaa syntyä siitä, että he alkavat vihdoin ajatella mitä pitäisi vihdoin kohdata ja tehdä. Itse olen elänyt vaihtelevasti kriisin nimeltä yksinäisyys kanssa jo pari vuosikymmentä hyvinkin. Ongelmani ei ole lainkaan ajattelun vähyys vaan sen paljous. Olisi kiva saada ajatusprosessit helpommin pois päältä - ja yksinhän se ei tosiaan mainiosti onnistu. Eikä muuten ole mukavaa sekään, jos tuntee olevansa pakotettu leikkaamaan jotakin olennaista ajattelustaan pois muiden seurassa.

En minä tietysti oleta tai vaadi, että voisin aina toimia kuten haluan. Olisi kuitenkin varsin mukavaa, jos useammin voisi olla rennosti oma itsensä eikä yksin. Kuluneet kymmenen vuotta ovat opettaneet minulle paljon ja olen päässyt jo varsin pitkälle rennomman ja aidommin elämäntavan suhteen.

Myönnän nyt, että minulla on jonkinasteinen kriisi päällä. Mikään saavutukseni, mikään materiaalinen hyvä ei tunnu miltään, jos sitä ei voi jakaa läheisten ihmisten kanssa. Joskus sitä vain saa tarpeekseen. En suostu teeskentelemään jotakin sellaista, mitä en ole. Kaikki sellaiseen toimintaan perustuvat ihmissuhteet ovat valitettavasti kovin heikolla pohjalla.

Juuri alkaneelle vuosikymmenelle toivon ennen kaikkea muuta merkittävästi vähemmän yksinäisyyden jäytävää todellisuutta kuin tähän asti on ollut. Toki ihmisistä seuraa saa helposti, mutta mitään todella aitoa ei voi muiden ihmisten suhteen pakottaa tai laskelmoida. Minulle yksinäisyys on kaikkein pahinta, koska yksin muita ongelmia jaksaa huomattavasti vähemmän kuin yhdessä. Toivottavasti vältän kriisissäni sellaisen vakavan asteen, joka pakottaa väkinäisiin ratkaisuihin. Tiedän tautini ja siihen lääkkeen, mutta sitä en voi itse itselleni määrätä.

Illaksi on mukava päästä kotiin, mutta paljon miellyttävämpää olisi lopettaa päivä kerrallaan muuten kuin yksin. Olen tällainen outo lintu, jonka täytyy saada väliin miettiä ja purkaa reippaasti monitahoista ajatusvyyhtiä. En voi enkä halua sitä itsestäni pois pakottaa. Olen mies, joka ensin miettii ja sitten toimii. Ja toimintaan menee välillä itseänikin raivostuttavasti kauan.

Nyt en jaksa selittää enempää. Kärsivällisenkin mitta täyttyy joskus eikä aina jaksa olla selittämässä. Minulla on valtavasti annettavaa, mutta alkaa olla voimat varsin vähissä. Jos ei voi kokea itse olevansa saamapuolella riittämiin, ei kovin kauan voi pelkästään olla antamassakaan.

Now I'm a CSI person

Each and every person is different. And constantly changing - more or less. Do you know yourself? Are you two different people in work and at home? How can you make your mark here in a sensible and effective way?

There must be all sorts of tests to evaluate people. I as a part of the team that I work with was placed on a sort of circle of four types. Now I do not recall the name of this method and will only speak about my results. It was a pleasant surprise how accurate - pretty much spot on -  the evaluation was. Especially the written description caused me to laugh out loud in my fortress of solitude, occasional hotel room that was.

The evaluation revealed (huge surprise hardly not though) that I'm predominantly compliant person. Also my steady and influential parts got pretty high values much to my liking. So it defines me somewhat semi-scientifically as a CSI person with my D for dominant being quite much tainted. My natural style is luckily not that far away from my adapted working style.

It makes a difference to me how people around me are coping. I do not want to hurt anyone but sometimes good things only follow painful truth. I need my time to make decisions which have to be based on proper thinking. If I'm cornered I might just eventually come up with such decisive arguments that the victory shall be mine.

And some quotes on me: If "enough is enough" may tend to explode. Is outgoing at suitable occasions.

I don't recall more now but there is a lot of serious actions - and knowing me - also humour to be drawn from the evaluation results. And of course knowing me is not all, knowing you is the other part.

Still I might argue with some results on me. My self-confidence is apparently relatively low. With this sort of scaling it must have hit rock bottom at earlier times of my life. Although not a dominant person, I have the audacity to claim that any self-confidence not based on real self-awareness is actually a potential receipt for catastrophy. Yeah, that's it! I can bring it straight to your face if necessary. Maybe I need to think it over a long time but I've actually taken that time in plenty of cases already. If you serve your medicine better be prepared to take mouthful of it yourself. Applies to me too.

At the end of the day the type of ones communication style is just a part of any person. A hollow structure if no real content is available. How do you think of other people? As valuable and unique individuals or just mere tools for reaching your goals? Maybe part both. What do you believe in? Are you willing to learn more and offer your experiences, even those ill ones, for the best of all? Can you face disappointments and sorrow but still dig in deep and find your way back to the sunny side of life? If someone near you falls will you reach for them or turn your back?

Life is full of questions. Many of them cannot be answered with all explaining ways. Have courage to go beyond the boundaries of your safe area. Not too far at once but a step at a time. And if you are a failure be at least a spectacular failure!

What I say is straight from my heart but also often times a joke. And if you don't realise that the joke is on you. So learn yourself but don't use it as an excuse.

Vedetään vihreäksi

On ensimmäisen pääsiäispäivän ilta. Aika kaivaa vihreä pikkutakki esiin ja iskeä atsaleat pöytään. No, kumpiakaan ei ole, joten tyydyn seuraamaan vuoden ensimmäisen golfin majorin US Mastersin ratkaisut TV:stä. Upea Augusta National, tuo menneiden aikojen perinteisiin sitoutunut golfklubi Georgian osavaltiossa, isännöi totutusti golfvuoden avaavaa suurkisaa. Jos tätä kisaa katsoessa ei näe lainkaan golfin esteettistä puolta, niin silloin ei ole silmät auki.

Kuka voittaa kuulun vihreän takin harteilleen ja nimensä historiaan tänä vuonna? Luvassa on toivottavasti viime vuoden kaltainen jännitysnäytelmä, jossa takaa-ajajat kirivät ja kärki hangoittelee vastaan. Onko vihdoin ensimmäisen ruotsalaisen miesten major-voiton aika? Viekö Lefty voiton neljättä kertaa? Meneekö ykköstila jälleen tyylikkäälle Etelä-Afrikan miehelle? Voisiko Bubba jengata itsensä kärkeen? Sen jo tiedän, että omat veikkaukseni menivät metsään. Tiger is not roaring. Luke is not that lucky. No cow bell time for Keegan's famous aunt.

Odotellessa hankien häviämistä on sopivaa herutella Mastersin parissa. Tätä rastia ei missata, jos suinkin on mahdollisuus taistella unta vastaan. Itsehän kerran katsoin lukioaikana Mastersin suorana loppuun ja aamulla hiivin neljän tunnin unien jälkeen biologian kokeeseen. Tuloksena oli 9,5 ja muistoja myöhemmille ajoille.

Nyt siis vihreän veran äärelle, ihailemaan mestareita ja kuuntelemaan kiiriviä katsojain huutoja. Kauneus on katsojan silmässä, sanotaan. Vain jos silmät on suunnattu oikeaan suuntaan. Ja Augustaan on vielä joskus päästävä!

Lisää tarinoita ruoasta

On ollut hiljaista tässä blogissa viime aikoina. Yritänpä korjata asiaa ja avuksi käy ruoka. Comfort food story.

Mitäs täältä keittiöstä löytyykään? Kuivahiivaa, jauhoja, tomaattisäilykkeitä, oliiviöljyä, sipulia, mausteita, juustoa, bratwurstia, punaista chilipaprikaa. Eli oma mukaelma pitsasta - ja yksi pullollinen vaaleaa saksalaista olutta.

Käykäämme siis töihin. Kuutioidaan yksi sipuli ja murskataan kaksi valkosipulinkynttä. Oliiviöljy kattilaan ja sipuleita kuullottamaan. Seuraavaksi purkillinen sekä tomaattimurskaa (pitihän sitä Muttia kokeilla) että paseerattua tomaattia ja hieman etikkaa. Lämmöt lasketaan alas, jotta ei tulisi pizzan sielua, tomaattikastiketta, liiaksi kiehautettua. Sekaan hieman suolaa ja sokeria sekä reipas rouhaisu mustapippuria. Lopuksi otetaan lämmöt pois ja sotketaan sekaan kuivattuina basilikaa ja oreganoa. Soossi viimeksi jäähtymään.

Täytyy todeta, että vähäinen kiehuttaminen (kenties jopa sen väliin jättäminen) tekee tomaattikastikeetta raikkaampaa. Muualta saamani vinkin pohjalta sain siis yhdestä bravuuristani piirun verran parempaa. Kastiketta saa näin reilusti enemmän kuin pitsaan tarvitaan, mutta sille löytyy runsaasti käyttöä pastan kera tai vaikkapa ketsupin parempana korvikkeena. Ja etikka tuo maun syvyyden ohella säilyvyyttä.

Seuraavaksi alkakaamme työstää pitsapohjaa. Perusresepti ilman turhaa säätöä kelvatkoon. Puolitoista desilitraa vettä kädenlämpöiseksi. Kuivahiiva, puolisen teelusikallista suolaa ja reilut kolme desilitraa jauhoja sekaisin. Itse päätin sekoittaa vehnä- ja ruisjauhoja - noin 60/40. Hyvä Suomi, hyvä ravintoarvot! Aletaan lisätä jauhoseosta vähitellen veteen ja vaivataan käsin. Lorautetaan oliiviöljyä hieman sekaan, vaivataan, lisätään hieman jauhoja ja vaivataan lisää. Kyllä sen oppii hiljakseen huomaamaan, kun taikinan koostumus on sopivan kiinteää vaan ei kuivakkaa.

Kohti vaihetta, jonka itse yleensä hieman tössin. Niin nytkin. Taikinan hieman noustua lämpimässä kipataan se jauhotetulle alustalle ja kaulitaan pyöreähköksi ohueksi levyksi, joka pellille sopii. Uuni lämpenemään 250 asteeseen, vanha härveli jo paljon aiemmin ja uusi vasta näillä main prosessia. No, kaunis taikinapyörylä tietysti hieman tarttui alustaan, kun se jauhotus jäi vajaaksi. Jauhoja saa siis mielellään käyttää runsaasti apuna. Niin sanotulla kakunkumoustekniikalla hoidin kuitenkin pohjan pellille kohtuullisen kiitettävästi. Ja jos en, niin kukaan ei ollut todistamassa.

Nyt on siis pitsan runko ja sielu valmiina, joten yhdistetään ne. Levitetään tomaattikastike pitsapohjalle. Etenemme viimeistelyvaiheeseen. Jääkaapissa köllötti vielä yksinäinen bratwursti ja punainen chilipaprika. Jo tarinan aiemmissa väliköissä siivutin ohuesti ensimmäisen kokonaan ja jälkimmäisen puolikkaan - ei ole pyrkimystä nyt erittäin tuliseen. Saatavilla ollutta kevytemmentalia käsin raastettiin noin 160 grammaa, en mitannut vaan arvasin. Ja viimeistellään pitsa levittämällä ja ripottamalla edellä mainitut ainesosat sielutetun rungon päälle.

Koko tuotos uuniin noin tusinan minuutin ajaksi, kunnes pitsan juustoinen pinta saa kullanruskeita sävyjä. Tällainen Cooperin testi ei tuota tuskaa. Ja viimein voi alkaa lapioida valmista herkkua lautaselle ja edelleen parempiin suihin. Kyytipoikana viileää olutta. Rapsakka puolitumma pohja, täyteläinen kastike ja reipas juustoinen pinta maistuvat - bratwurstia ja chiliä ei välttämättä edes tarvitsisi, vaikka ne toki hyvin mukana toimivatkin. Maistuu vielä paremmalta itse tehtynä. Alkupaloina oli siivousta, lenkkeilyä ja suihkua, mikä aina parantaa ruokahalua.

Kotiäitien kasvattamien poikien tekemää ruokaa. Ja ystäväiset hyvät, tämä ei ole aprillipilaa vaan herkkuja ruokapöytään.

Mitäs täältä kaapista löytyy eli miten tehdään hyvää kaalipiirakkaa

Kekseliäisyys on sitä, että kehittää jotakin hienoa siitä mitä on saatavilla.

Katson usein ruokatarpeistooni siten, että mitähän siitä voisi kehittää kasaan. Sillä tavoin päätin taannoin kokeilla myös kaalipiirakan tekoa. Se toimi, ja niinpä kokeilin hiljattain juttua uudestaan hieman uusilla twisteillä. Siis ohjeeseen vapaassa muodossaan:

Otetaan keräkaalia kohtalainen palanen, sanotaan vaikkapa neljäsosa yksilöstä. Pestään ja suikaloidaan hienoksi. Onnistuu itse asiassa aika helposti, kun leikkaussuunnat selviää ja kädessä on kokin paras ystävä, kunnon yleisveitsi. Otetaan lisäksi hieman perunaa, sanotaan pari kolme, ja jotakin makua lisäävää ehkä hieman tymäkkääkin juuresta. Itse olen kokeillut piparjuurta ja juuriselleriä tähän mennessä. Mitä nyt sattuu kaapissa olemaan.

Suikaleet ja palat sitten vain sijoitetaan kattilaan ja keitetään likimain kypsäksi maun mukaan. Hieman suolaa voi lisätä keitinveteen. Kesken kypsennyksen lisätään joukkoon hieman hapanta omenaa palasina sekä murskattua valkosipulia maun mukaan. Lopuksi kypsään massaan lisätään hieman etikkaa antamaan syvyyttä lisää sekä pippuria, mustaa tai valkoista maun mukaan. Miksei vähän molempia. Olen myös lisännyt tässä vaiheessa timjamia, kuivattuna löytyi kaapista näet.

Voidellaan vuoka, reilut 20 senttimetriä halkaisijaltaan. Otetaan aiemmin sulatettua valmista pakastetaikinaa, joka on tarkoitettu piirakoiden leipomiseen. Ei tietenkään makeaa tähän tarkoitukseen. Sellainen peruspaketti, mitä markettien kylmäarkuista kasapäin löytää. Ehkä noin 250-300 grammaa. Kaulitaan kevyesti jauhotetulla alustalla kutakuinkin pyöreäksi ja lasketaan vuoan päälle. Painetaan reunat laitoihin kiinni ja leikataan yli menevät osat normiveitsellä pois. Tosikokkihan tietty tekisi taikinan omin kätösin alusta loppuun, from scratch, mutta yleensä ei ole aikaa tahi viitseliäisyyttä säätää niin paljon.

Kun vuoka on vuorattu taikinalla, otetaan kypsennetty ja maustettu juuresmassa haltuun sekä sijoitetaan se tasaisesti vuokaan. Saa vetää reunain tasolle, jotta on mitä syödä. Lopuksi napataan ne ylimenoreunat taikinaa, jotka muovataan suikaleiksi ja asetellaan piiraan päälle. Uunihan on toki jo kuumennettu valmiiksi noin 225 asteeseen Celsiusta. Piirakka keskitasolle ja laitteesta ynnä visuaalisuudesta riippuen noin puolituntia tekee raakileesta herkkua.

Lopulta nostetaan säväytetty, sävelletty, sovellettu kaalipiirakka hieman jäähtymään (uuni pois päältä). Tuotos on hyvää sellaisenaankin, mutta suosittelen kokeilemaan sitä kera raejuuston ja Dijon-sinapin. Tähän sinappiin muuten kannattaa haksahtaa. Kyytipoikana toimii mainiosti olut, etenkin sellainen reippaahkosti humaloitu luonteikas tavara, jota oppii ajan kanssa arvostamaan. Toki on monia muitakin hyviä juomia, esimerkiksi vichystä tai maidosta voi lähteä käyntiin. Koko idea tosin virisi päässäni juuri siksi, että laatuolut ansaitsee parikseen hyvää palanpainiketta. Ja sen tekeminen ei välttämättä ole kallista tai vaikeaa.

Tällaisessa piirakan teossa on sekin mainio puoli, että erilaisia variaatioita voi keksiä suhteellisen helposti lisää. Täyte voisi sisältää myös juustoa, lihaa, kalaa, äyriäisiä, vihanneksia ja monia suurenmoisia vaan aliarvioituja juureksia. Taikinakin voisi olla vaikkapa rukiista tai keliaakikoille sopivaa. No, pitää kokeilla ja syöttää muillekin sopivan tilaisuuden tullessa.

Ei muuten ole kaunista kuvaa piirakasta postattavaksi. Minä tein sinulle piirakan, minä olen syönyt sen piirakan.

Särö sydämessä, viilto sielussa

Mitä teet, kun sydämeesi tulee särö? Kuinka käsittelet viillot sielussasi? Kyse ei tosiaankaan ole siitä, käykö niin vaan kun niin käy. Me kaikki olemme kohdanneet vastoinkäymisiä - eriasteisia ja eri määrissä mutta kuitenkin - koettelemuksia. Niiden kanssa on opittava tulemaan toimeen, mutta niin valitettavan usein emme osaa käsitellä vaikeita asioita.

Me kaikki pelkäämme jotakin. Jos kiellämme heikkoutemme emmekä uskalla kohdata sitä, olemme pysyvästi pelon vallassa. Enemmän tai vähemmän kaikki ihmiset ovat niin hölmöjä, että pelailevat erilaisia pelejä tunteilla. Kun lopulta sattuu, niin silloin syytellään muita, loukkaannutaan tai vaietaan. Kai tämä toimintamalli on meihin kiinteästi kirjoitettu, mutta ei se saa estää meitä yrittämästä oppia parempia malleja. Muutoinhan olemme surkimuksia, luusereita, luovuttajia jo lähtökohtaisesti.

On ihmisiä, jotka mielestään ovat vahvoja ja tekevät mitä haluavat. Niin vallan kammareissa kuin surkeissa vuokrakasarmeissakin (tietysti kaikkialla muuallakin). Nämä ihmiset ratsastavat muiden varassa ja ottavat itse kunnian saavutuksista. Syy epäonnistumisiin löytyy myös helposti - oman itsensä ulkopuolelta. Tyypillisesti omia vahvuuksia ja heikkouksia ei kyetä tasapainoisesti käsittelemään. Tässä yksi hyvä luuserin määritelmä.

On ihmisiä, jotka menevät muiden perässä eivätkä juuri ajattele tekojaan. Heitäkin on kaikkialla, vieläpä enemmistö. He pelkäävät ottaa kantaa, jos se poikkeaa odotetusta. Tässä porukassa ei paljon uskalleta käsitellä ainakaan omia heikkouksia, koska aina voi luistaa pois vaikeista tilanteista ja toivoa ihmettä, joka veisi ne pois tulevaisuudessa. Sopii se luuseri tännekin määrittelyksi.

On ihmisiä, jotka yrittävät miellyttää muita ja ottavat syyt niskoilleen. He saavat kuulla heikkouksistaan niin paljon, että menettävät helposti itseluottamuksensa ja tajun vahvuuksistaan. Rohkeus elää katoaa, on vain muiden epätoivoinen miellyttäminen ja jatkuvat pettymykset. Luusereita hekin ovat.

Takes one to provide another. Still it only takes one to start the change. Step at a time.

Ei ihmisiä tietenkään oikeasti voi jaotella noin helposti. Eikä tilanne ole myöskään noin toivoton. Kukaan ei opi paremmaksi ihmiseksi ilman vastoinkäymisiä, joista otetaan opiksi. Meitä kaikkia on loukattu ja sattunut. Ratkaisevaa on suhtautumisemme näihin kokemuksiin. Voimme tietysti kovettaa itsemme ja esittää järkähtämätöntä, pelotonta. Voimme vältellä heikkouksiamme ja pettymyksiämme, toivoa niiden pysyvän poissa tieltämme jatkossa. Voimme luhistua itseemme ja pelätä pahinta. Kaikkea tätä on kokeiltu yhä uudestaan - tasapuolisesti ikään, sukupuoleen, sosiaaliseen asemaan, elämänkatsomukseen, ulkonäköön, historialliseen aikaan ynnä muuhun määrittäjään katsomatta. Ei toimi oikeasti.

Ainoa toimiva tapa on nähdäkseni oman heikkouden ja vajavuuden kohtaaminen. Jos sitä ei kykene tekemään, yksin ei kukaan kykene, on todennäköistä päätyä siirtämään omaa pahaa oloaan ympärilleen. Tiedostamatta tai tietoisesti. Jotta heikko ihminen, kuka tahansa meistä siis, voisi ikinä olla vahva rajoitteineen, on hänen ensin suostuttava olemaan heikko. Yksi elämän suurista paradokseista. Oikotietä onneen ei ole. Meitä kaikkia on koeteltava, jotta jotain parempaa voisi syntyä. Kaikki meistä eivät valitettavasti uskalla sitä myöntää.

Miksi taas tällaisia kirjoittelen? No, minulle ei ole suotu ajattelemattoman osaa. Ajatus pyörii päässä niin hyvässä kuin pahassa jatkuvasti. Vastoinkäymisiä on osunut tielleni kohtuullisen paljon, vaikka tietysti niin moni muu on uinut paljon syvemmissäkin vesissä. Moni tulematta enää koskaan pinnalle. Olen yrittänyt ottaa opiksi ja selvittää omat heikkouteni, etten siirtäisi niiden vaikutuksia ympärilleni. Eikä siinä voi täysin onnistua, mutta silti ei saa luovuttaa.

Mitä tehdä, kun kokee itsensä loukatuksi? Voisi lähteä kostamaan, yrittää vaieta, ottaa uhrin roolin tai syytellä muita. Voisi siirtää loukkauksensa muihin kohteisiin, pelätä jatkossa vastaavia kokemuksia. Voisi yrittää järkeillä itsensä jatkossa kuiville tai tunteilla itsensä pihalle. Minä koen vahvasti, että tunteensa pitää käsitellä itse ja kertoa niistä asianosaisille. Ei tasan ole helppoa eikä aina tuota toivottua tulosta. On kuitenkin toisen osapuolen häpeä, jos tämä ei kykene käsittelemään rehellistä, aitoa ja avointa palautetta.

Moni sanoo, että on parempi olla sanomatta mitään, kun ei muut kuitenkaan ymmärrä. Jos ei koskaan sano mitään, ei varmasti tule ymmärretyksi. Tämä toimii molemmin päin, sekä antajana että vastaanottajana. Itse koen nykyisin olevani sosiaalisilta taidoiltani niin vahva, että se on ehkä suurin vahvuuteni. Ihmissuhteet eivät kuitenkaan ole yhden osapuolen määrittämiä, joten ylpistymiseen ei ole varaa. Valitettavasti joudun jatkuvasti pettymään siihen, miten vähän ihmiset miettivät tekojensa vaikutuksia. Itse voin vain tehdä parhaani, etten alistuisi tai kovettuisi.

Jälleen sattuu sydämeen, polkuni on näköjään edelleen mäkinen ja usein risukkoinen. Ainakin jää tarinoita kerrottavaksi, jos Luoja suo. En suostu olemaan uhri enää enkä vain vaikene muiden toiveesta. Minulla on paljon annettavaa, mutta yksin en siihen pysty. Minun on mentävä sen uskoni varassa, joka tekee minusta heikon ja sellaisena vahvan. En selviä sen vuoksi mitä olen vaan siitä huolimatta.

Sano minua heikoksi niin kiitän ja haastan sinut näkemään saman totuuden itsessäsi. Sano minua vahvaksi niin pyrin tukemaan sinua samaan. Älä kuitenkaan pelleile kanssani ellemme molemmat ymmärrä laskevamme leikkiä. Jos loukkaan sinua, kerro se minulle jotta kehittyisin. Teen sinulle saman palveluksen. Suhtaudu minuun alentuvasti tai välinpitämättömästi, niin säälin sinua. Katso minua ylöspäin, niin olen kiitollinen ja nöyrä. Älä itke minulle tuskaasi, jos et halua ottaa siitä opiksesi. Pyydä anteeksi virheitäsi, ole iloinen onnistumisistasi ja kiitä avunantajia. Silloin saat arvostukseni, sillä minä pyrin samaan. Ymmärrän paljoa, mutta en epärehellisyyttä ja pelkuruutta.