Espoohan on tunnetusti diplomi-insinöörien konsentroitumisaluetta. Niinpä olen minäkin kohta ollut espoolainen kohta kymmenen vuotta ja DI pian kolme vuotta. Äskettäin kävi siten, että sain vakipaikan kemianalan suuresta suomalaistaustaisesta yrityksestä. Vieläpä Espoosta. Kiitokset kaikille työnhaussa tavalla tai toisella avustaneille!
Tuntuu erittäin mainiolta, kun vihdoin lykästää työmarkkinoilla. Hiljattain tapahtunut työllistyminen tapahtui lopulta hieman yllättävästi, sillä en alunperin edes hakenut tehtävää, johon nyt päädyin. Reilu vuosi takaperin pääsin työvoimakoulutuskurssille, jossa käsiteltiin hieman myös kemikaaliturvallisuusasioita ja rekisteröintiä. Todellakin - taikasana REACH! Sain harjoittelupaikan keväällä 2010 suuresta suomalaisyrityksestä, ja viime syksy kului jo palkallisena kemikaalirekisteröinnin vääntäjänä. Tuo kokemus varmasti suurelta osin johti siihen, että sain nyt vakituista työtä vastaavien asioiden parista. Elämä yllättää niin pahassa kuin hyvässäkin.
Minua hieman korpeaa, kun ihmiset puhuvat palkkatyöstä itsestään selvänä asiana ja ruikuttavat jatkuvasti liian pienistä kompensaatioista. Eivät toki kaikki, mutta aivan liian monet. Itse haluan nyt päästä käsiksi uuteen työhön, jossa toivottavasti on haasteita ja palkitsevuutta muutenkin kuin palkkapäivänä. Työ on erittäin tärkeää, siitä voi kysyä mielipidettä vaikkapa arabimaiden työttömältä nuorisolta, mutta se ei tietenkään saa olla koko elämän sisältö. Haluan tehdä työni hyvin, en mielistelyn kautta kuitenkaan, ja pyrin aina oppimaan uutta itsestäni, tehtävistäni ja kulloisestakin sosiaalisesta yhteisöstä. Saa nähdä, sukeutuuko näistä kemikaaliturvallisuusasioista minulle jonkinmoinen akateemisen toimistoapinan leipäpuu...
Viimeisin työnhakuprosessini päättyi siis onnellisesti. Läpi oli käytävä haastattelu puhelimessa sekä englanniksi, psykologin testit ja yllättävä tehtävä viimeisellä haastattelukierroksella. Suurin ongelma koko prosessissa oli lopulta selvittää viimeinen testi- ja haastattelupäivä kunniallisesti flunssan kourissa toikkaroidessa. Tuolloin psykologin kanssa käymäni keskustelu oli paras pitkään aikaan ja ehdottomasti paras kyseisen ammattikunnan edustajien kanssa tähän saakka. Minä kun olen aikanani jo useampaan otteeseen psykologien kanssa haastanut. Avoimuus ja rehellisyys voivat sittenkin johtaa onnistumiseen, vaikka muita oppeja suuresti suositaankin!
Takaisin tulevaisuuden näkymiin. Mitä vaaditaan, jotta espoolainen unelma toteutuisi? Voin merkata jo DI-tutkinnon ja alan työpaikan kohdalle ruksin. Jos en olisi perusluonteeltani varovainen kaveri, voisin juosta pankkiin ja alkaa katsastamaan asuntoja. Tietysti voisin ostaa päräyttää uuden auton, mutta ensin pitäisi vihdoin ajaa se ajokortti. Voisi hankkia koirankin, mutta sehän olisi kenties surullista ilman sopivaa perhettä. Golfharrastus on jo olemassa eli siitä tulee pientä bonusta. Vielä on siis tekemistä jäljellä ennen kuin omakotitalo Mankkaalla ja uutuuttaan kiiltelevä farmari-Volvo on hallussa (vekseliä vastaan).
Jotain kuitenkin puuttuu. Aivan oikein, se perhe! Sellainen hyvä perhe, esittelykelpoinenkin, ehkä jopa Lassie-standardin mukainen. Jotta perheeseen päästäisiin, pitäisi löytää parempi puoliskonsa, siihen on viimein leikkimielisesti alettu hieman patistella. Ehkä pitäisi luonnostella vonkatekstiä, jotta saisi aika vonkaleen. Yksinäinen mies kun ei saa vieläkään adoptoida lasta. Kokeillaanpa seuraavaa:
Sinä valioyksilö (arlaingmankin kelpaa)! Onko pitkä parempi kuin lyhyt? Entä hauska verrattuna tylsään? Nyt olisi saatavilla velaton vaihtoehto - toki osansa on tälläkin yksilöllä valtionvelasta. Puhuu kielillä vaikkei olekaan helluntailainen, puhuu todistetusti jopa tunteistaan. Rakastaa montaa asiaa enemmän kuin autoja tai tietokoneita. Lähes kolmeenkymppiin ehdittyään ei ole vielä ryhtynyt kasvattamaan omaa tai muidenkaan keskivartaloa. Hiuksistakaan ei ole vielä päässyt eroon.
Ei polta muuta kuin satunnaisesti päreensä - ekologista energiaa siis. Ei vaikuta viettävän kosteita iltoja ellei satu karkaamaan lenkille tai suihkuun tai kaatamaan teemukia syliinsä. Sikailee vain mielikuvituksessaan. Ruoanlaittotaidot ulottuvat pakastepitsan paistamista pidemmälle. Haluaa silikoninsa mieluiten tiivisteissä. Tulee hyvin toimeen potentiaalisten anoppikokelaiden kanssa vaan ei heitä kuvioihin mitään dustinhoffmaneita. Ei näytä miesmallilta eikä jatkuvasti kaapin paikkaa eli ei siis vaadi ainaista valvontaa eikä myöskään palvontaa. Ei menestyisi rumuuskilpailuissakaan.
Lopuksi vielä yksilömme strategiset mitat: painoindeksi jo huomattavasti ikää pienempi, älykkyysosamäärä nokittaa edelliset selkeästi, kuukausipalkka puolestaan on eri kertalukua kuin ÄO.
Jos siis kiinnostuit, niin varaa oma näyttöaikasi. Parhaita ei aina viedä ensiksi vaan markkinoiduimmat! Jos muuten kuulostaa liian hyvältä, kannattaa yksilömme pakottaa laulamaan. Ei kuulosta enää sen jälkeen.
Noin. Ehkä jätänkin nuo markkinointipuheet hetkeksi hautumaan tai hautuumaalle. Nyt on suoritettava sisäänajo uusiin töihin. Taitaisi olla edellä kursivoitu turhan erilaista jopa espoolaisen unelman tavoittelijalle. Eihän siinä ole selkeitä, konkreettisiä faktojakaan.
Huumoria en jätä, ja unelmani määritän itse. Nyt minulla on vihdoin mahdollisuus ottaa toiveitani jäistä ja antaa takaisin heille, jotka ovat minua heikkoina aikoina auttaneet.
lauantai 19. maaliskuuta 2011
sunnuntai 27. helmikuuta 2011
Ei varauksia reservaatissa
Television parasta ruokaan liittyvää ohjelma-antia kannattaa katsella JIM-kanavalta sunnuntaisin iltakahdeksalta. Tosin ei kannata odottaa vakavaa asiaohjelmaa tai rivakkaa kilpailuformaattia.
Herra Bourdain seikkaili uusimmassa No Reservations -jaksossaan Hudson-joen laaksossa eli lähes kotikulmillaan. Reissuun sisältyi tällä erää muun muassa kelluva hodarikoju, makkaraa puolalaistyyliin (oikeasti - tämä ei ole vihjailua), paluu opiskeluaikojen vanhaan opinahjoon ja kauhan varteen, hämärähköä viinaa, kello neljän tee viktoriaanisen ajan massiivisessa hotellikompleksissa ei minkään keskellä, rankkaa tylytystä alakoululaiselta ja lopuksi vielä lounastamista Bill Murrayn kanssa. Yksi parhaista jaksoista kyseisessä sarjassa - ainakin paras uusimmalla kaudella (en tiedä monesko vaan katson silti).
Uusin Suomessa nähtävä No Reservations -kausi alkoi pari viikkoa sitten. Keskeltä Panaman viidakkoa. Valtavan kokaiinirovion vierestä. Rynnäkkökiväärien varjosta. Vanheneviin huippumalleihin liittyvän viittauksen saattamana. Tavanomaiset ruokaohjelmat eivät sisällä tuollaista outoa, humoristista, rujon todellisuuden ilmentyviä peilaavaa ulottuvuutta. Tällainen tyyli alkaa sopia minulle, entiselle normaaliuden muottiin ahdetulle pyhäkoulupojalle mainiosti. Jos uusin jakso jäi näkemättä, voi sen katsastaa vaikkapa Nelosen Ruutu-palvelusta viikon sisään. Ehdottomasti katsomisen arvoinen kokemus.
***
Olen itsekin hiljan harrastanut hieman ravintoloita ja pubeja, mikä ei ole ollut minulle lainkaan tyypillistä. Kävin tekemässä opetuskeikkaa Joensuussa, itselleni aiemmin täysin vieraassa kaupungissa. No, työt olivat iltaisin. Päivisin annoin siis itselleni aikaa käydä syömässä ja juomassa kaupungilla.
Joensuun tarjonta on tietysti melko rajattua, mutta minähän en ole kaikkea vielä kokeillut enkä muutoinkaan turhan valikoiva. Huomasin ajattelevani varsin paljon sitä, mitä milloinkin söisin ja joisin. Joka kerta eri paikkaan, sillä eihän niitä kokemuksia muuten kerry! En rupea kuvailemaan annoksia tai arvostelemaan paikkoja, sillä en harrastanut mitään fine diningia. Joka tapauksessa reipas kävely raikkaassa pakkasilmassa yhdistettynä mausteiseen ruokaan, pubissa nautittuun stouttiin tai vehnäolueeseen ja munkkikahvit kauppahallissa ovat rentouttavaa. Varsinkin silloin, kun yleensä laittaa ruokansa itse.
Yksinäinen sompailu vieraassa kaupungissa tuo väistämättä mieleen kaupparatsut ja pubeissa notkuvat kirjailijan arkkityypit. Ruokailu yhdistettynä vain tilauksiin liittyvään small talkiin ja juomien siemailu ainoastaan päivälehti kaverina on tosin pirun paljon tylsempää kuin hyvässä seurassa. Siinä tosin oli jotakin huvittavaa, kun arkisena iltapäivänä joensuulaisessa sporttipubissa tuli joka ruudusta Canal+:n purjehdusohjelmaa. Ei juuri katsojia houkutellut.
Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan sopivassa tilanteessa yksinäistä tarkkailua ruuan ja juoman parissa, vaikka toki itsekin mieluummin nautin molemmista hyvässä seurassa. Jatkuva kiire tuhoaa luovuuden ja laiskuus kävelytaidon sekä ruokahalun.
***
Nyt on aika vaihtaa turinat erääseen toiseen tärkeään asiaan, golfin reikäpelin mestaruuskisojen seurantaan. Jos muuten mielestänne vain tylsimykset pelaavat golfia, niin silloin taitaa edellä mainittu Bill Murraykin olla juuri sitä. Kyseinen herra muuten saavutti juuri golfuransa suurimman voiton, Pebble Beach Pro-Amin voiton amatöörisarjassa. Tapojansa mukaan Bill tarjoili katsojille hupia myös kentällä. Onhan Murray toki näytellyt uransa varrella myös murmeleita pakkomielteisesti metsästävää kenttämestaria Caddyshack-rainassa.
Huumori, hyvä ruoka ja juoma sekä golf. My kind a guy.
Herra Bourdain seikkaili uusimmassa No Reservations -jaksossaan Hudson-joen laaksossa eli lähes kotikulmillaan. Reissuun sisältyi tällä erää muun muassa kelluva hodarikoju, makkaraa puolalaistyyliin (oikeasti - tämä ei ole vihjailua), paluu opiskeluaikojen vanhaan opinahjoon ja kauhan varteen, hämärähköä viinaa, kello neljän tee viktoriaanisen ajan massiivisessa hotellikompleksissa ei minkään keskellä, rankkaa tylytystä alakoululaiselta ja lopuksi vielä lounastamista Bill Murrayn kanssa. Yksi parhaista jaksoista kyseisessä sarjassa - ainakin paras uusimmalla kaudella (en tiedä monesko vaan katson silti).
Uusin Suomessa nähtävä No Reservations -kausi alkoi pari viikkoa sitten. Keskeltä Panaman viidakkoa. Valtavan kokaiinirovion vierestä. Rynnäkkökiväärien varjosta. Vanheneviin huippumalleihin liittyvän viittauksen saattamana. Tavanomaiset ruokaohjelmat eivät sisällä tuollaista outoa, humoristista, rujon todellisuuden ilmentyviä peilaavaa ulottuvuutta. Tällainen tyyli alkaa sopia minulle, entiselle normaaliuden muottiin ahdetulle pyhäkoulupojalle mainiosti. Jos uusin jakso jäi näkemättä, voi sen katsastaa vaikkapa Nelosen Ruutu-palvelusta viikon sisään. Ehdottomasti katsomisen arvoinen kokemus.
***
Olen itsekin hiljan harrastanut hieman ravintoloita ja pubeja, mikä ei ole ollut minulle lainkaan tyypillistä. Kävin tekemässä opetuskeikkaa Joensuussa, itselleni aiemmin täysin vieraassa kaupungissa. No, työt olivat iltaisin. Päivisin annoin siis itselleni aikaa käydä syömässä ja juomassa kaupungilla.
Joensuun tarjonta on tietysti melko rajattua, mutta minähän en ole kaikkea vielä kokeillut enkä muutoinkaan turhan valikoiva. Huomasin ajattelevani varsin paljon sitä, mitä milloinkin söisin ja joisin. Joka kerta eri paikkaan, sillä eihän niitä kokemuksia muuten kerry! En rupea kuvailemaan annoksia tai arvostelemaan paikkoja, sillä en harrastanut mitään fine diningia. Joka tapauksessa reipas kävely raikkaassa pakkasilmassa yhdistettynä mausteiseen ruokaan, pubissa nautittuun stouttiin tai vehnäolueeseen ja munkkikahvit kauppahallissa ovat rentouttavaa. Varsinkin silloin, kun yleensä laittaa ruokansa itse.
Yksinäinen sompailu vieraassa kaupungissa tuo väistämättä mieleen kaupparatsut ja pubeissa notkuvat kirjailijan arkkityypit. Ruokailu yhdistettynä vain tilauksiin liittyvään small talkiin ja juomien siemailu ainoastaan päivälehti kaverina on tosin pirun paljon tylsempää kuin hyvässä seurassa. Siinä tosin oli jotakin huvittavaa, kun arkisena iltapäivänä joensuulaisessa sporttipubissa tuli joka ruudusta Canal+:n purjehdusohjelmaa. Ei juuri katsojia houkutellut.
Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan sopivassa tilanteessa yksinäistä tarkkailua ruuan ja juoman parissa, vaikka toki itsekin mieluummin nautin molemmista hyvässä seurassa. Jatkuva kiire tuhoaa luovuuden ja laiskuus kävelytaidon sekä ruokahalun.
***
Nyt on aika vaihtaa turinat erääseen toiseen tärkeään asiaan, golfin reikäpelin mestaruuskisojen seurantaan. Jos muuten mielestänne vain tylsimykset pelaavat golfia, niin silloin taitaa edellä mainittu Bill Murraykin olla juuri sitä. Kyseinen herra muuten saavutti juuri golfuransa suurimman voiton, Pebble Beach Pro-Amin voiton amatöörisarjassa. Tapojansa mukaan Bill tarjoili katsojille hupia myös kentällä. Onhan Murray toki näytellyt uransa varrella myös murmeleita pakkomielteisesti metsästävää kenttämestaria Caddyshack-rainassa.
Huumori, hyvä ruoka ja juoma sekä golf. My kind a guy.
tiistai 22. helmikuuta 2011
Sano se lyhyesti - osa kaksi
Blogi on taas vajonnut väsyneeseen tilaan. Ei se Super Bowl -yöstä toipunut sentään kahta viikkoa vienyt vaan ainoastaan kaksi päivää. No, joka tapauksessa on jo korkea aika sanoa taas vaihteeksi se lyhyesti. Sutkausten maailmaan...
Jos väität ettei sinulla ole heikkouksia, olet juuri paljastunut yhden varsin merkittävän heikkouden.
Kaikki arvostelun yläpuolelle asetettu on väärää auktoriteettia - usein jopa väärää jumaluutta. Aito ja oikea auktoriteetti kestää kritiikin, itse asiassa tarviikin sitä.
Tosi Jumala kestää arvostelun, ihmisillä sen sijaan on vaikeampaa.
You have really captured the essence of fine dining when you are eating your tickets.
"Ura on niitä varten, jotka eivät osaa suunnistaa", sanoi entinen mies erämaahan suksiessaan ja jatkoi, "kaupunkilaiset ne vasta hukassa ovatkin, kun tarvitsevat uraputkia."
Ei maailmassa työstä puutetta ole vaan työn ja sen tuottaman palkkion oikeudenmukaisesta jakamisesta.
"Usko, Toivo ja Rakkaus. Kaksi kolmesta on läsnä tässä avioliitossa, molemmat niistä poikia", tuumi entinen mies, kun jääkylmässä makuuhuoneessa patteria korjasi.
If you choke to death by corn flakes you've become the newest victim of cereal killers.
For all you in the search of perfect companions: look no further, you ain't gonna find such thing.
Täydellisyys näyttäytyy vain hetkittäin ja silloinkin niille, jotka osaavat katsoa tarkasti ympärilleen. Se ei ole pysyvää ainakaan tässä maailmassa.
Oliko tässä mitään järkeä? Ehkä oli, kenties ei. Joskus on edes yritettävä sanoa se lyhyesti. Pitkä viesti kun harvoin menee perille. Toisekseen on hauska väännellä värssyjä menneiden sukupolvien sanontojen pohjalta.
Onneksi on vaalivuosi, kaikki muuttuu paremmaksi. Jos uskoo kovasti [insert party]...
Jos väität ettei sinulla ole heikkouksia, olet juuri paljastunut yhden varsin merkittävän heikkouden.
Kaikki arvostelun yläpuolelle asetettu on väärää auktoriteettia - usein jopa väärää jumaluutta. Aito ja oikea auktoriteetti kestää kritiikin, itse asiassa tarviikin sitä.
Tosi Jumala kestää arvostelun, ihmisillä sen sijaan on vaikeampaa.
You have really captured the essence of fine dining when you are eating your tickets.
"Ura on niitä varten, jotka eivät osaa suunnistaa", sanoi entinen mies erämaahan suksiessaan ja jatkoi, "kaupunkilaiset ne vasta hukassa ovatkin, kun tarvitsevat uraputkia."
Ei maailmassa työstä puutetta ole vaan työn ja sen tuottaman palkkion oikeudenmukaisesta jakamisesta.
"Usko, Toivo ja Rakkaus. Kaksi kolmesta on läsnä tässä avioliitossa, molemmat niistä poikia", tuumi entinen mies, kun jääkylmässä makuuhuoneessa patteria korjasi.
If you choke to death by corn flakes you've become the newest victim of cereal killers.
For all you in the search of perfect companions: look no further, you ain't gonna find such thing.
Täydellisyys näyttäytyy vain hetkittäin ja silloinkin niille, jotka osaavat katsoa tarkasti ympärilleen. Se ei ole pysyvää ainakaan tässä maailmassa.
Oliko tässä mitään järkeä? Ehkä oli, kenties ei. Joskus on edes yritettävä sanoa se lyhyesti. Pitkä viesti kun harvoin menee perille. Toisekseen on hauska väännellä värssyjä menneiden sukupolvien sanontojen pohjalta.
Onneksi on vaalivuosi, kaikki muuttuu paremmaksi. Jos uskoo kovasti [insert party]...
sunnuntai 6. helmikuuta 2011
Mahtavan Pöllön yö
Ensi yönä on valvottava, koska koittaa SuperbOwl eli Super Bowl XLV.
Itse olen vasta viime vuosina löytänyt amerikkalaisen jalkapallon huipputapahtuman pariin. Laji ei tosiaan ole pelkästään isojen ja rumien miesten painia keinonurmella vaan urheilun ystävälle hyvä lisä lajipakettiin. Kiitos Nelosen Pro-kanaville vapaasta näkyvyydestä tänä viikonloppuna ja Pro2-kanavan osalta koko alkuvuodesta. Nyt on ollut oiva mahdollisuus opiskella hieman USA:n todellisen valtalajin sisältöä.
En lähde arvailemaan vajeine tietämyksineni ottelun tulosta. Sympatiani taitavat kuitenkin olla Green Bay Packersin puolella, sillä Pittsburgh Steelers lienee asiantuntijoiden veikkauksissa enimmäkseen lievä ennakkosuosikki. I will go with underdogs as typical for me.
Hyvänä syynä katsoa ensi yön ottelu on myös se ikävä tosiasia, että tuleva NFL-kausi on ilmeisen lähellä peruuntua työsulun takia. On siis hyvin mahdollista, että seuraava virallinen NFL-ottelu pelataan vasta syksyllä 2012. Sitä ei tietysti toivota.
Tulevana yönä penkkiurheillaan teemaoluiden ja itse väsättyjen herkkujen parissa. Menoa hieman rauhoittaa seuraavana päivänä alkava opetuskeikka Joensuuhun, mutta pienoinen väsymyshän tuo oman lisänsä opetukselliseen antiin luovuuden osalta.
Super Bowl XLV:ssä on yksi selkeä vika: puoliaikashow'n pääesiintyjä on poppoo nimeltä Black Eyed Peas. Ei uppoa meikäläiseen. I got a feeling tonight's half time show is gonna piss me off.
Itse olen vasta viime vuosina löytänyt amerikkalaisen jalkapallon huipputapahtuman pariin. Laji ei tosiaan ole pelkästään isojen ja rumien miesten painia keinonurmella vaan urheilun ystävälle hyvä lisä lajipakettiin. Kiitos Nelosen Pro-kanaville vapaasta näkyvyydestä tänä viikonloppuna ja Pro2-kanavan osalta koko alkuvuodesta. Nyt on ollut oiva mahdollisuus opiskella hieman USA:n todellisen valtalajin sisältöä.
En lähde arvailemaan vajeine tietämyksineni ottelun tulosta. Sympatiani taitavat kuitenkin olla Green Bay Packersin puolella, sillä Pittsburgh Steelers lienee asiantuntijoiden veikkauksissa enimmäkseen lievä ennakkosuosikki. I will go with underdogs as typical for me.
Hyvänä syynä katsoa ensi yön ottelu on myös se ikävä tosiasia, että tuleva NFL-kausi on ilmeisen lähellä peruuntua työsulun takia. On siis hyvin mahdollista, että seuraava virallinen NFL-ottelu pelataan vasta syksyllä 2012. Sitä ei tietysti toivota.
Tulevana yönä penkkiurheillaan teemaoluiden ja itse väsättyjen herkkujen parissa. Menoa hieman rauhoittaa seuraavana päivänä alkava opetuskeikka Joensuuhun, mutta pienoinen väsymyshän tuo oman lisänsä opetukselliseen antiin luovuuden osalta.
Super Bowl XLV:ssä on yksi selkeä vika: puoliaikashow'n pääesiintyjä on poppoo nimeltä Black Eyed Peas. Ei uppoa meikäläiseen. I got a feeling tonight's half time show is gonna piss me off.
tiistai 1. helmikuuta 2011
Ideoita villitykseen
Löysin hiljattain kirjastosta mielenkiintoisen golfaiheisen kirjan nimeltään A Course Called Ireland, jonka on kirjoittanut heppu nimeltä Tom Coyne. Amerikkalainen tietysti, irlantilaiset sukujuuret luonnollisesti. Kirja on kertomus kaverin reissusta ympäri Irlannin rannikkoa linksiltä (siis merenrannalla, dyynien lomassa sijaitseva perinteinen golfkenttä) toiselle, Bed & Breakfastista seuraavaan ja, Irlannissa kun ollaan, pubista toiseen ynnä kolmanteen. Siis hieno golfintoilijan superloma lamaa edeltävässä Irlannissa. No, tavallaan kyllä vaan toisaalta ei.
Matkan ja siten kirjan ideana on siis kiertää Irlanti, siis se saari, golfpalloja hukaten (tätä ei yritetä vaan se tapahtuu) ja tuoppeja kumoten. Juju on siinä, että koko reissu suoritetaan kävellen paikasta toiseen. Siis Claresta Mayoon, Donegaliin ja niin edelleen, kunnes palataan takaisin Atlantin ääreen saaren länsirannikolle. Hölmöä hommaahan moinen useimpien mielestä on, joten siitä irtoaa kenties mainiota tarinaa. Golfia luksuskohteissa tai lampaanpaskan keskellä erikoisilla paikalliskentillä, irlantilaista vieraanvaraisuutta ja historiallisia näkökulmia seutuun, hiertyneitä jalkoja ja vaaratilanteita teiden varsilla, pubifilosofiaakin. Paljon sellaista tavaraa kiinnostavasti kirjoitettuna, joka kiinnostaa meikäläistä. Olenhan outo ajatuksen kulkureittien osalta, jos normijampalta tai peruspirreltä kysytään.
Ikä ei tule ilman kriisejä ja minullakin alkaa vähitellen koittaa ne ajat, jolloin pitäisi koko täyskymmenten aiheuttamaa villitystä. Ehkä tuollainen rajun railakas irtiotto ei ole vielä ajankohtainen aivan lähimpinä vuosina, mutta jotakin vastaavaa hullutusta täytyy aivosopukoissa hautoa. Olenhan kasvanut tiukasti golfin pariin neliväyläisellä parkolmosella, joka sijaitsi hevoshaan vieressä. Kentällä puskettiin tietysti polkupyörällä isäukon peesissä kesä toisensa jälkeen. Taustasta varmaankin johtuu, että minua kiinnostavat juuri syrjäiset golfkenttien helmet ja erikoinen vaan lämmin paikallistunnelma.
Minua tuntevat tietävät toki kykyni kävellä rivakasti ja ehdottaa arkisia marsseja siellä, missä tavallinen suomalainen vetäytyy autoon. Toki en ole mikään ultravaeltaja, mutta kävely on minulle luontaisin tapa liikkua ja oiva keino selvitellä ajatuksia sekä motivoitua elämässä eteenpäin. Historiasta ja maantieteestä olen ollut kiinnostunut jo melko pienestä pojasta saakka. Viime vuosina olen myös löytänyt hiljalleen olutkulttuurin pitkän polun alkumetreille. Lisäksi haastan mielelläni erilaisten ihmisten kanssa juttua ja etsin komiikkaa mistä tahansa elämän osasesta. On siis hienoa huomata, että näitä avuja voi käyttää mahtavien ja epätodennäköisten reissujen toteuttamiseen. Jotkut ovat ilmeisesti jo tehneet niin.
Mitä tahansa kiinnostuksen kohdetta voi käyttää syynä kunnon vaellukselle. Täytyy itsekin kehitellä erilaisia ideoita, jotta jonakin päivänä voin suunnata omannäköiselle taipaleelle arjesta ulos ja takaisin. Minua ei valmismatkat Espanjaan tai Thaimaaseen jaksa hirveästi houkuttaa. Mitä Irlantiin tulee, niin se on Skotlannin ohella toinen ehdoton golffarin pyhiinvaelluskohde. Minullakin sattuu olemaan irkkukliseisiin sopivaa punaista väriä päässä, vaikka ei siellä kolkalla mitään sukua tietysti olekaan.
Erityiskiitos vielä Helmetiin, että siellä on muutakin golfkirjallisuutta kuin niitä iänikuisia pelaa paremmin -oppaita. Valmista ei saa koskaan, joten on opittava nauttimaan matkasta.
Matkan ja siten kirjan ideana on siis kiertää Irlanti, siis se saari, golfpalloja hukaten (tätä ei yritetä vaan se tapahtuu) ja tuoppeja kumoten. Juju on siinä, että koko reissu suoritetaan kävellen paikasta toiseen. Siis Claresta Mayoon, Donegaliin ja niin edelleen, kunnes palataan takaisin Atlantin ääreen saaren länsirannikolle. Hölmöä hommaahan moinen useimpien mielestä on, joten siitä irtoaa kenties mainiota tarinaa. Golfia luksuskohteissa tai lampaanpaskan keskellä erikoisilla paikalliskentillä, irlantilaista vieraanvaraisuutta ja historiallisia näkökulmia seutuun, hiertyneitä jalkoja ja vaaratilanteita teiden varsilla, pubifilosofiaakin. Paljon sellaista tavaraa kiinnostavasti kirjoitettuna, joka kiinnostaa meikäläistä. Olenhan outo ajatuksen kulkureittien osalta, jos normijampalta tai peruspirreltä kysytään.
Ikä ei tule ilman kriisejä ja minullakin alkaa vähitellen koittaa ne ajat, jolloin pitäisi koko täyskymmenten aiheuttamaa villitystä. Ehkä tuollainen rajun railakas irtiotto ei ole vielä ajankohtainen aivan lähimpinä vuosina, mutta jotakin vastaavaa hullutusta täytyy aivosopukoissa hautoa. Olenhan kasvanut tiukasti golfin pariin neliväyläisellä parkolmosella, joka sijaitsi hevoshaan vieressä. Kentällä puskettiin tietysti polkupyörällä isäukon peesissä kesä toisensa jälkeen. Taustasta varmaankin johtuu, että minua kiinnostavat juuri syrjäiset golfkenttien helmet ja erikoinen vaan lämmin paikallistunnelma.
Minua tuntevat tietävät toki kykyni kävellä rivakasti ja ehdottaa arkisia marsseja siellä, missä tavallinen suomalainen vetäytyy autoon. Toki en ole mikään ultravaeltaja, mutta kävely on minulle luontaisin tapa liikkua ja oiva keino selvitellä ajatuksia sekä motivoitua elämässä eteenpäin. Historiasta ja maantieteestä olen ollut kiinnostunut jo melko pienestä pojasta saakka. Viime vuosina olen myös löytänyt hiljalleen olutkulttuurin pitkän polun alkumetreille. Lisäksi haastan mielelläni erilaisten ihmisten kanssa juttua ja etsin komiikkaa mistä tahansa elämän osasesta. On siis hienoa huomata, että näitä avuja voi käyttää mahtavien ja epätodennäköisten reissujen toteuttamiseen. Jotkut ovat ilmeisesti jo tehneet niin.
Mitä tahansa kiinnostuksen kohdetta voi käyttää syynä kunnon vaellukselle. Täytyy itsekin kehitellä erilaisia ideoita, jotta jonakin päivänä voin suunnata omannäköiselle taipaleelle arjesta ulos ja takaisin. Minua ei valmismatkat Espanjaan tai Thaimaaseen jaksa hirveästi houkuttaa. Mitä Irlantiin tulee, niin se on Skotlannin ohella toinen ehdoton golffarin pyhiinvaelluskohde. Minullakin sattuu olemaan irkkukliseisiin sopivaa punaista väriä päässä, vaikka ei siellä kolkalla mitään sukua tietysti olekaan.
Erityiskiitos vielä Helmetiin, että siellä on muutakin golfkirjallisuutta kuin niitä iänikuisia pelaa paremmin -oppaita. Valmista ei saa koskaan, joten on opittava nauttimaan matkasta.
lauantai 15. tammikuuta 2011
Urheilugaala ja lajien arvostus
Suomalaiset urheilutoimittajat noin kokonaisuudessaan yllättivät ainakin minut myönteisesti, kun valitsivat vuoden urheilijaksi suunnistaja Minna Kaupin. Toki vuosi 2010 ei ollut mikään valtavan menestyksekäs suomalaisen urheilun osalta, mutta eipä niitä sellaisia vuosia ole suuremmin ollut muutenkaan tarjolla kiristyvän kilpailun maailmassa. Ei ollut tarjolla itsestäänselviä vuoden urheilija -kandidaatteja eli siis yleisurheilun arvokisavoittajaa tai olympiavoittajaa missä tahansa lajissa. Sikäli oli siis mahdollista valita jopa kaksi maailmanmestaruutta saavuttanut suunnistaja vuoden urheilijaksi. Hyvä niin, sillä menihän titteli samalla hyvän vuosikerran edustajalle.
Vuoden urheilijan valinta aiheutti taas parran pärinää. Suunnistus on marginaalilaji, eihän suunnistus ole edes kunnon urheilua, suunnistustahan ei harrasteta kuin pohjoismaissa, valittu kirjoitti ennen gaalaa asiasta ironiseen sävyyn, valittu näyttää liiaksi missiltä iltapuvussaan vaan ei ota kantaa kuin missi... Tällaiset kommentit tosissaan lausuttuina kertovat paljon esittäjiensä puutteellisesta urheilutuntemuksesta, ja ainahan valinnat ovat myös makuasioita.
Useimmat suomalaisten urheilumenestykset tapahtuvat maailman mittakaavassa mitättömissä marginaalilajeissa: maastohiihto, keihäänheitto, mäkihyppy, ralliautoilu, jopa monien kritiikittä fanittama jääkiekko eivät merkitse mitään monessakaan maassa. Ei taitoluistelukaan ole juuri laajemmin levinnyttä kuin nykyinen kilpasuunnistus, jossa menestyjiä on suomalaisten, ruotsalaisten, norjalaisten ja venäläisten ohella ilmaantunut ainakin Ranskasta, Sveitsistä, Tshekistä, Baltiasta, Iso-Britanniasta, Saksasta, Unkarista, Italiasta ja jopa Australiasta.
Suunnistus on todella vaativa laji jo kansallisen huippumme tuntumassa. Lajissa menestyäkseen on oltava fyysisesti erittäin kovassa kunnossa eikä se vielä riitä menestymiseen. Myös taktisen ja henkisen osaamisen hallitseminen on välttämätöntä huipulle pääsemiseen. Suunnistuksen haasteista voi jokainen kävelykykyinen päästä hieman jyvälle melko helposti ja edullisesti toisin kuin monen muun lajin. Isoja rahoja ei ole tarjolla tässä rankassa kestävyyden ja taidon yhdistävässä lajissa, mutta yksi fiksuimmista urheiluyhteisöistä kiertää silti vuodesta toiseen metsiä ja puistoja.
Vuoden urheilijan valinta kohdistuu toki lajiin mutta myös yksilöön. Minna Kauppi on moninkertainen arvokisavoittaja, joten sinänsä hän on tunnustuksen täysin ansainnut. Kun kyseessä on nuori, kaunis ja sanavalmis nainen - huippu-urheilija vieläpä - on siinä tietysti perinnejurnutukseen taipuvaisilla ukoilla kestämistä. Toki perustellusti olisi voitu valita joku muukin äänestyksen kärkisijoille sijoittuneista urheilijoista, hekin saavuttivat lajeissaan upeita tuloksia. Rehellisesti sanottuna Suomesta ei tule kuin harvakseltaan sellaisia urheilijoita, jotka tunnistettaisiin laajalti oman lajinsa ulkopuolella. Se on tietysti nykyisin jo paljon takavuosia vaikeampaa eikä välttämättä edes tavoiteltavaa.
Mitä muuta sanoisin Urheilugaalasta? Taas oli tarjolla heikkoa komiikkaa tyyliin Janne Kataja ja erityisesti Miitta-täti. Ei sellaista kuonaa viitsi katsoa, joten kanavapujottelutreenit olivat pakolliset. Minäkin voisin heittää vastaavaa huumoria ilman mitään alan koulutusta vain elämän koettelemusten kypsyttämänä. Radion Sinfoniaorkesteri oli hieno valinta, samaten kulttuurikulttuurin ja urheilukulttuurin yhdistämiseen pyrkiminen. Vain typerykset erottelevat urheilun ja kulttuurin toisistaan. Tällaiset palkintotilaisuudet, ikävä tosiasia, sisältävät yleensä paljon turhaa pönöttämistä. Siitä on pyrittävä eroon, vaikka monet herkkänahat vetäisivät koko pussin herneitä nenään.
Eteläpohojalaaset tai ainakin vimpeliläiset päättivät sitten äänestää oman kylän poikain suorituksen vuoden sykähdyttävimmäksi. Voihan se toki sitä monelle ollakin, eihän sen sykähdyttävyyden mittarina tarvitse käyttää lajin maailmanlaajuista tunnettavuutta tai olympia/MM-statusta. Yleisesti vaikuttaa siltä, että tällaisissa valinnoissa pyritään miellyttämään joka vuosi jonkin palkinnon kautta suurimpia lajiliittoja. Yleisurheilu ja jääkiekko saavat siis jotakin kautta pyttynsä. Olen itse sillä kannalla, että yhä useampien kovien urheilulajien arvostusta tarvitaan lisää niin urheilutoimittajien kuin -fanienkin porukoissa. Samalla voidaan jättää ne salibandyn olympiastatushaikailut, ringette- ja lätkämimmijoukkueiden syrjintäsyytökset ynnä muut ymmärtämättömyydet omaan arvoonsa. Eivät nuo lajit turhia ole vaan eivät vielä rittävän kilpailtujakaan suurimpien palkintojen jakamiseksi.
Olen pyöritellyt monasti ajatusta erilaisten urheilusaavutusten arvostamisesta. Suomessa olympiakulta on liki ylittämätön saavutus missä tahansa lajissa, joka ei muulloin tunnu lajiniiloja suurempaa porukkaa kiinnostavan. Heti seuraavana tulee automaattisesti pohjoismaisten hiihtolajien ja yleisurheilun maailmanmestaruudet, erityisesti keihäänheittäjät ovat arvossaan. Myös rallin ja F1:n MM:t ovat saavuttaneet paikan sieltä kansakunnan kaapin päältä. Joukkueurheilijoita on palkittu vuoden urheilijoina yllättävän harvakseen, vaikka jotkut huippumme ovatkin saavuttaneet suuria meriittejä.
Edellä mainittuihin meriitteihin verrannollistan itse ainakin seuraavat saavutukset: tenniksen grand slam -kisan voitto tai useita kiertuevoittoja, golfin major-kisan voitto tai useita kiertuevoittoja, pyöräilyn MM tai huippumenestys ympäriajoissa tai klassikoissa, suurten joukkuelajien seurajoukkuemestaruuksissa keskeinen ja ratkaiseva rooli arvostetuissa liigoissa. Myös uinti, telivoimistelu, kamppailulajit ja monet muut laajalti harrastetut, suositut lajit vaativat menestyjiltä niin kovaa osaamista, että arvostusta on heille annettava. En jaksa väännellä asiaa nyt enempää, mutta toivottavasti emme joudu enää näkemään likikatseisia valintoja emmekä vähäisen menestyksen vuosia.
Väite loppuun. Kun kuka tahansa meistä tavallisista tallaajista harjoittaa jotakin lajia, on tällöin kyse liikunnasta ja monesti ulkoilusta. Hyvä niin. Kun samoissa lajeissa tehdään täyspäiväistä menestykseen tähtäävää ja suunnitelmallista työtä, on kyse urheilusta. Tämä on pidettävä mielessä, jos väitellään eri lajien urheilullisuudesta. Jos rakastat omaa lajiasi, niin älä silti heitä paskaa muiden niskaan. Älä myöskään vaadi kaikkia muita pitämään lajiasi parhaana. Jotkin lajit ovat lähinnä fyysisesti vaativia, toiset enimmäkseen teknisesti tai henkisesti. Joissakin lajeissa nämä vaatimukset kyetään erinomaisesti yhdistämään samaan pakettiin.
Vuoden urheilijan valinta aiheutti taas parran pärinää. Suunnistus on marginaalilaji, eihän suunnistus ole edes kunnon urheilua, suunnistustahan ei harrasteta kuin pohjoismaissa, valittu kirjoitti ennen gaalaa asiasta ironiseen sävyyn, valittu näyttää liiaksi missiltä iltapuvussaan vaan ei ota kantaa kuin missi... Tällaiset kommentit tosissaan lausuttuina kertovat paljon esittäjiensä puutteellisesta urheilutuntemuksesta, ja ainahan valinnat ovat myös makuasioita.
Useimmat suomalaisten urheilumenestykset tapahtuvat maailman mittakaavassa mitättömissä marginaalilajeissa: maastohiihto, keihäänheitto, mäkihyppy, ralliautoilu, jopa monien kritiikittä fanittama jääkiekko eivät merkitse mitään monessakaan maassa. Ei taitoluistelukaan ole juuri laajemmin levinnyttä kuin nykyinen kilpasuunnistus, jossa menestyjiä on suomalaisten, ruotsalaisten, norjalaisten ja venäläisten ohella ilmaantunut ainakin Ranskasta, Sveitsistä, Tshekistä, Baltiasta, Iso-Britanniasta, Saksasta, Unkarista, Italiasta ja jopa Australiasta.
Suunnistus on todella vaativa laji jo kansallisen huippumme tuntumassa. Lajissa menestyäkseen on oltava fyysisesti erittäin kovassa kunnossa eikä se vielä riitä menestymiseen. Myös taktisen ja henkisen osaamisen hallitseminen on välttämätöntä huipulle pääsemiseen. Suunnistuksen haasteista voi jokainen kävelykykyinen päästä hieman jyvälle melko helposti ja edullisesti toisin kuin monen muun lajin. Isoja rahoja ei ole tarjolla tässä rankassa kestävyyden ja taidon yhdistävässä lajissa, mutta yksi fiksuimmista urheiluyhteisöistä kiertää silti vuodesta toiseen metsiä ja puistoja.
Vuoden urheilijan valinta kohdistuu toki lajiin mutta myös yksilöön. Minna Kauppi on moninkertainen arvokisavoittaja, joten sinänsä hän on tunnustuksen täysin ansainnut. Kun kyseessä on nuori, kaunis ja sanavalmis nainen - huippu-urheilija vieläpä - on siinä tietysti perinnejurnutukseen taipuvaisilla ukoilla kestämistä. Toki perustellusti olisi voitu valita joku muukin äänestyksen kärkisijoille sijoittuneista urheilijoista, hekin saavuttivat lajeissaan upeita tuloksia. Rehellisesti sanottuna Suomesta ei tule kuin harvakseltaan sellaisia urheilijoita, jotka tunnistettaisiin laajalti oman lajinsa ulkopuolella. Se on tietysti nykyisin jo paljon takavuosia vaikeampaa eikä välttämättä edes tavoiteltavaa.
Mitä muuta sanoisin Urheilugaalasta? Taas oli tarjolla heikkoa komiikkaa tyyliin Janne Kataja ja erityisesti Miitta-täti. Ei sellaista kuonaa viitsi katsoa, joten kanavapujottelutreenit olivat pakolliset. Minäkin voisin heittää vastaavaa huumoria ilman mitään alan koulutusta vain elämän koettelemusten kypsyttämänä. Radion Sinfoniaorkesteri oli hieno valinta, samaten kulttuurikulttuurin ja urheilukulttuurin yhdistämiseen pyrkiminen. Vain typerykset erottelevat urheilun ja kulttuurin toisistaan. Tällaiset palkintotilaisuudet, ikävä tosiasia, sisältävät yleensä paljon turhaa pönöttämistä. Siitä on pyrittävä eroon, vaikka monet herkkänahat vetäisivät koko pussin herneitä nenään.
Eteläpohojalaaset tai ainakin vimpeliläiset päättivät sitten äänestää oman kylän poikain suorituksen vuoden sykähdyttävimmäksi. Voihan se toki sitä monelle ollakin, eihän sen sykähdyttävyyden mittarina tarvitse käyttää lajin maailmanlaajuista tunnettavuutta tai olympia/MM-statusta. Yleisesti vaikuttaa siltä, että tällaisissa valinnoissa pyritään miellyttämään joka vuosi jonkin palkinnon kautta suurimpia lajiliittoja. Yleisurheilu ja jääkiekko saavat siis jotakin kautta pyttynsä. Olen itse sillä kannalla, että yhä useampien kovien urheilulajien arvostusta tarvitaan lisää niin urheilutoimittajien kuin -fanienkin porukoissa. Samalla voidaan jättää ne salibandyn olympiastatushaikailut, ringette- ja lätkämimmijoukkueiden syrjintäsyytökset ynnä muut ymmärtämättömyydet omaan arvoonsa. Eivät nuo lajit turhia ole vaan eivät vielä rittävän kilpailtujakaan suurimpien palkintojen jakamiseksi.
Olen pyöritellyt monasti ajatusta erilaisten urheilusaavutusten arvostamisesta. Suomessa olympiakulta on liki ylittämätön saavutus missä tahansa lajissa, joka ei muulloin tunnu lajiniiloja suurempaa porukkaa kiinnostavan. Heti seuraavana tulee automaattisesti pohjoismaisten hiihtolajien ja yleisurheilun maailmanmestaruudet, erityisesti keihäänheittäjät ovat arvossaan. Myös rallin ja F1:n MM:t ovat saavuttaneet paikan sieltä kansakunnan kaapin päältä. Joukkueurheilijoita on palkittu vuoden urheilijoina yllättävän harvakseen, vaikka jotkut huippumme ovatkin saavuttaneet suuria meriittejä.
Edellä mainittuihin meriitteihin verrannollistan itse ainakin seuraavat saavutukset: tenniksen grand slam -kisan voitto tai useita kiertuevoittoja, golfin major-kisan voitto tai useita kiertuevoittoja, pyöräilyn MM tai huippumenestys ympäriajoissa tai klassikoissa, suurten joukkuelajien seurajoukkuemestaruuksissa keskeinen ja ratkaiseva rooli arvostetuissa liigoissa. Myös uinti, telivoimistelu, kamppailulajit ja monet muut laajalti harrastetut, suositut lajit vaativat menestyjiltä niin kovaa osaamista, että arvostusta on heille annettava. En jaksa väännellä asiaa nyt enempää, mutta toivottavasti emme joudu enää näkemään likikatseisia valintoja emmekä vähäisen menestyksen vuosia.
Väite loppuun. Kun kuka tahansa meistä tavallisista tallaajista harjoittaa jotakin lajia, on tällöin kyse liikunnasta ja monesti ulkoilusta. Hyvä niin. Kun samoissa lajeissa tehdään täyspäiväistä menestykseen tähtäävää ja suunnitelmallista työtä, on kyse urheilusta. Tämä on pidettävä mielessä, jos väitellään eri lajien urheilullisuudesta. Jos rakastat omaa lajiasi, niin älä silti heitä paskaa muiden niskaan. Älä myöskään vaadi kaikkia muita pitämään lajiasi parhaana. Jotkin lajit ovat lähinnä fyysisesti vaativia, toiset enimmäkseen teknisesti tai henkisesti. Joissakin lajeissa nämä vaatimukset kyetään erinomaisesti yhdistämään samaan pakettiin.
perjantai 7. tammikuuta 2011
Takaisin työttömyyteen 2011
Uusi vuoteni 2011 alkoi vähemmän hyvin, ja taas on pakko vaeltaa epävarmuudessa kohti tuntemattomia polkuja. Avautumisvaroitus! Olihan se kiva päästä kokeilemaan likimain koulutusta vastaavia tehtäviä aikuisten oikeassa työelämässä - sellaisia jotka jopa TEL-toimistoissa työksi tunnistetaan. Nyt koitti paluu takaisin toisen luokan työttömäksi eli melko alhaisen luokan suomalaiseksi noin käytännön tasolla. Muutoin ei edes railakkaasti korpeaisi, mutta juuri tuli hopeaa työnhaussa. Näissä kekkereissä ei paljon kakkukahveja vietetä, kun vain ykkönen saa palkinnon. No, onneksi lohdutuksen klisee mieltä lämmittää, sillä kyllähän hyvä mies aina työtä saa. Jos saisi vielä palkkaakin, saatikka koulutusta vastaavaa...
Hyvin toki tiedän, että työnhaku on nuorille ja vanhoillekin nykyään yhtä itsensä myymistä. Pettymyksiä on tarjolla usein, mutta joka iskusta olisi toivuttava ottamaan seuraavaa. Valitettavasti kulta-, hopea- ja pronssipossukerholaiset ynnä muut lintukotoihmiset ovat aina auliisti jakamaan tietämystään siitä, miten ne hyvät työsuhteet hankitaan. Olipa sitten itse luonut tai perinyt suhdeverkoston, niin kovin helposti unohtuu ulkopuolisuuden tunne. Työnhaku on useimmille raakaa ja rankkaa puuhaa - vain harvat voivat lopulta köllötellä kuvitelmissaan omasta korvaamattomuudestaan.
Minä myönnän suoraan, että itselleni työnhaku tuottaa suuria vaikeuksia. En ole koskaan ollut liukas ja luonteva tekemään aloitteita. Omat vahvuuteni eivät pääse oikeuksiinsa lyhytjänteisessä toiminnassa ja normipäiväasenteen läpäisemässä ympäristössä. Olen tosin joutunut työstämään heikkouksiani runsaasti ja kehitystäkin on tapahtunut. Siksipä minä en hyväksy keneltäkään sellaista asennetta, että heikkouksia piilotellaan, kritiikkiä käytetään yksisuuntaisena aseena omien tarpeiden tyydyttämiseen ja röyhistellään vain rintaa omista vahvuuksistaan. Itseltäni kaikista vähiten. Asennevamma on se kaikista pahin vamma, ihmiskunnan ja -yksilön ikuinen ansa. Me ollaan luusereita kaikki, kun heikkoihin hetkiin katsotaan.
Sainpa taas kerran kuulla TEL-toimistossa pakollista kirjautumista tehdessäni, että kyllähän sinulle töitä löytyy. Hyvä koulutus ja kokemustakin. Joskus olisi fiksumpaa olla hiljaa. Maailma ei valitettavasti ole niin oikeudenmukainen paikka, että hyvästä työstä seuraisi menestystä ja huonosta menetystä. Itse on ole edes kokenut kuin raapaisun kärsimyksestä ja vääryydestä - silti se on niin monille jotakin aivan käsittämätöntä inhimillisyyden huonojen puolien syvyydessään. Työttömyys itsessään ei edes ole minulle mikään hirveän paha tila. Kun se yhdistyy vuosikausien henkisen ulkopuolisuuden kokemukseen, yksinäiseen vaellukseen ja usean lähimmäisen niin ikään vaikeisiin elämänkohtaloihin, alkavat vahvatkin polvet taipua.
Olen saanut hiljattain yllättävän paljon kiitosta työstäni - etenkin kouluttajana ja opettajana. Yleisesti olen ollut tyytyväinen siihen, että olen saanut tehdä töitä monenlaista työtä erityyppisissä työyhteisöissä. Kaikkialla olen tullut hyvin toimeen työkavereiden kanssa ja monesti yksi pätkä on saanut jatkoa seuraavasta. Sitä en vain jaksa ymmärtää, että lopulta putoan aina ulos pimeyteen. Vielä ei ole kohdalleni osunut riittävästi ihmisiä, jotka näkisivät minussa oikeasti muutakin kuin jälleen yhden hetken aikaa hyödynnettävän käsiparin. Tai ehkä he ovat itsekin voimattomia suurten markkinavoimien edessä, noiden nykyisten aikojen jumalaisten totuuksien pyörteessä. Olen tainnut periä äidiltäni hänen kohtalonsa työmarkkinoilla. Vapaaehtoiseksi ja hätäavuksi kelpaa aina, mutta tasa-arvoiseksi työtoveriksi ei lopulta kuitenkaan.
Olisiko vastaus siinä, että pitäisi kovettua vittumaiseksi mulkeroksi? Niin, suotta sitä kaunistelemaan. Minä en yksinkertaisesti halua pyrkiä töihin, naisiin tai mihinkään muuhunkaan kusettamalla. Se jos mikä on lopulta pelkurin toimitapa. Toki voin heittää päälle helppoheikkisatusetämyyntitykkivaihteen, mutta silloin minulla on tietty piruilurooli päällä. En ole oikeasti oma itseni, eikä sellaista valhetta voi kukaan henkisesti hajoamatta kauan yllä pitää.
Kiitos ja lämmin käsi ovat kuin tulitikku ilman polttoainetta. Silmänräpäys säkenöitä, hetki valoa ja ripaus lämpöä, mutta nopeasti tulee orpo olo. Toisaalta yksi tulitikku voi suotuisissa olosuhteissa muuttaa paljonkin.
Minulla on jälleen tyhjä tunne, ei ole nyt suuresti vetoa lähteä kaupittelemaan omaa osaamistaan lyhytjänteisessä maailmassa. Sen olen vähitellen tosin oppinut, että kannattaa suodattaa toisten neuvoja ronskisti. Kukaan ei hyödy siitä, jos minä stressaan jatkuvasti tulevaisuudestani. Liian usein olen silti jäänyt tyhjän päälle, vaikka olisin kuinka pyrkinyt täyttämään muiden upeita neuvoja. Tässä maailmassa on turhan paljon ihmiskarjaa, joka vaeltaa ahtaassa aitauksessaan kuin vieruskaverikin. Heillä ei lopulta ole todellista luonnetta ja makua. On siis jälleen kerättävä voimia, toivottavasti ei yksin.
Helpompaa olisi, jos ei huolehtisi lähimmäisten voinnista vaan ainoastaan omista asioistaan. Siinä jälleen yksi tavallinen "elämänviisaus". Minähän en sitä voi totella, jos olen rehellinen itselleni. Jos hylkäämme toisemme itsekkäiden tarkoitusperien vuoksi, olemme eksyneet ihmisyyden likaviemäreihin. Tämäkin ominaisuuteni vaikeuttaa kylmän ja raa'an työelämän ehdoilla pelaamista.
Olen vihainen, se on selvä. Minulla on siihen oikeus, mutta ratkaisevaa on toimeni turhautumisen ja suuttumuksen käsittelyssä. Vuoden 2011 käynnistyessä pyrin siis keräämään voimia. Haen sen verran töitä kuin jaksan itseäni työstää korkeintaan kohtuullisesti epämukavuusalueelle. Teen kävelylenkkejä, työstän svingiäni, pyrin muuntamaan ajatuksien paljoutta tekstiksi, kypsyttelen itseäni kohti stand-up -debyyttiä, opettelen väsäämään lisää herkkuja vähästä, testailen olutpaljoutta hiljakseen. Kuuntelen sydämestä vuodatettua todellista musiikkia, nautin nousevasta sykkeestä ja virtaavasta hiestä, katselen elokuvia ja urheilua, otan kuvia Luojan luonnosta. Ehkä kaikista tärkeimpänä olisi opetella arvostamaan todella unta. Olen nähnyt läheltä, miten sen menettäminen hajottaa ihmistä. Jotakin tuosta listasta saan kenties tehdyksi, loput kypsyvät mielessä aikoja parempia varten.
Lupaan itselleni, että opettelen tuomaan näkemykseni ja kritiikkini entistä selvemmin esille. Jos joku loukkaantuu kritiikistä, joka siis myös omaa sieluani riipii, niin silloin se ei ole minun syyni. Jokaisen on uskallettava kasvaa täydemmäksi ihmiseksi. Minua ja monia muita sopuisia, jopa kilttejä ihmisiä on usein loukattu eikä siinä ole paljon tunteita ajateltu. Minä esitän avoimen haasteen kenelle hyvänsä keskusteluista, syvällisistäkin, mutta en hedelmättömistä väittelyistä. Ne jätän pakoilijoille.
Varmemmaksi vakuudeksi totean, että minä olen niitä jälkeenjääneitä reliikkejä, jotka turvaavat Jumalaan. Ei siksi, että se olisi helppoa tai pakollista vaan siksi, että se on sielussani ainoa lopulta todellinen perusta. Siinä ei lopulta ole hurskastelusta jälkeäkään, kun jälleen kerran elämän lyömänä huokaa syvään ja pyytää vain Herran tahdon toteutuvan omassa elämässään. Niin tein nytkin. Ei ollut viimeisinkään paikka minua varten. Niinpä onkin taas pakko pyytää voimia ja valoa tiettömälle taipaleelle, jotta ei menetä uskoaan elämään ja tahtoaan hyödyntää lahjojaan yhteiseksi hyväksi.
Soulin soidessa, jalan vispatessa ja sydämen sykkiessä kohti uusia kärsivällisyyden koetuksia!
Hyvin toki tiedän, että työnhaku on nuorille ja vanhoillekin nykyään yhtä itsensä myymistä. Pettymyksiä on tarjolla usein, mutta joka iskusta olisi toivuttava ottamaan seuraavaa. Valitettavasti kulta-, hopea- ja pronssipossukerholaiset ynnä muut lintukotoihmiset ovat aina auliisti jakamaan tietämystään siitä, miten ne hyvät työsuhteet hankitaan. Olipa sitten itse luonut tai perinyt suhdeverkoston, niin kovin helposti unohtuu ulkopuolisuuden tunne. Työnhaku on useimmille raakaa ja rankkaa puuhaa - vain harvat voivat lopulta köllötellä kuvitelmissaan omasta korvaamattomuudestaan.
Minä myönnän suoraan, että itselleni työnhaku tuottaa suuria vaikeuksia. En ole koskaan ollut liukas ja luonteva tekemään aloitteita. Omat vahvuuteni eivät pääse oikeuksiinsa lyhytjänteisessä toiminnassa ja normipäiväasenteen läpäisemässä ympäristössä. Olen tosin joutunut työstämään heikkouksiani runsaasti ja kehitystäkin on tapahtunut. Siksipä minä en hyväksy keneltäkään sellaista asennetta, että heikkouksia piilotellaan, kritiikkiä käytetään yksisuuntaisena aseena omien tarpeiden tyydyttämiseen ja röyhistellään vain rintaa omista vahvuuksistaan. Itseltäni kaikista vähiten. Asennevamma on se kaikista pahin vamma, ihmiskunnan ja -yksilön ikuinen ansa. Me ollaan luusereita kaikki, kun heikkoihin hetkiin katsotaan.
Sainpa taas kerran kuulla TEL-toimistossa pakollista kirjautumista tehdessäni, että kyllähän sinulle töitä löytyy. Hyvä koulutus ja kokemustakin. Joskus olisi fiksumpaa olla hiljaa. Maailma ei valitettavasti ole niin oikeudenmukainen paikka, että hyvästä työstä seuraisi menestystä ja huonosta menetystä. Itse on ole edes kokenut kuin raapaisun kärsimyksestä ja vääryydestä - silti se on niin monille jotakin aivan käsittämätöntä inhimillisyyden huonojen puolien syvyydessään. Työttömyys itsessään ei edes ole minulle mikään hirveän paha tila. Kun se yhdistyy vuosikausien henkisen ulkopuolisuuden kokemukseen, yksinäiseen vaellukseen ja usean lähimmäisen niin ikään vaikeisiin elämänkohtaloihin, alkavat vahvatkin polvet taipua.
Olen saanut hiljattain yllättävän paljon kiitosta työstäni - etenkin kouluttajana ja opettajana. Yleisesti olen ollut tyytyväinen siihen, että olen saanut tehdä töitä monenlaista työtä erityyppisissä työyhteisöissä. Kaikkialla olen tullut hyvin toimeen työkavereiden kanssa ja monesti yksi pätkä on saanut jatkoa seuraavasta. Sitä en vain jaksa ymmärtää, että lopulta putoan aina ulos pimeyteen. Vielä ei ole kohdalleni osunut riittävästi ihmisiä, jotka näkisivät minussa oikeasti muutakin kuin jälleen yhden hetken aikaa hyödynnettävän käsiparin. Tai ehkä he ovat itsekin voimattomia suurten markkinavoimien edessä, noiden nykyisten aikojen jumalaisten totuuksien pyörteessä. Olen tainnut periä äidiltäni hänen kohtalonsa työmarkkinoilla. Vapaaehtoiseksi ja hätäavuksi kelpaa aina, mutta tasa-arvoiseksi työtoveriksi ei lopulta kuitenkaan.
Olisiko vastaus siinä, että pitäisi kovettua vittumaiseksi mulkeroksi? Niin, suotta sitä kaunistelemaan. Minä en yksinkertaisesti halua pyrkiä töihin, naisiin tai mihinkään muuhunkaan kusettamalla. Se jos mikä on lopulta pelkurin toimitapa. Toki voin heittää päälle helppoheikkisatusetämyyntitykkivaihteen, mutta silloin minulla on tietty piruilurooli päällä. En ole oikeasti oma itseni, eikä sellaista valhetta voi kukaan henkisesti hajoamatta kauan yllä pitää.
Kiitos ja lämmin käsi ovat kuin tulitikku ilman polttoainetta. Silmänräpäys säkenöitä, hetki valoa ja ripaus lämpöä, mutta nopeasti tulee orpo olo. Toisaalta yksi tulitikku voi suotuisissa olosuhteissa muuttaa paljonkin.
Minulla on jälleen tyhjä tunne, ei ole nyt suuresti vetoa lähteä kaupittelemaan omaa osaamistaan lyhytjänteisessä maailmassa. Sen olen vähitellen tosin oppinut, että kannattaa suodattaa toisten neuvoja ronskisti. Kukaan ei hyödy siitä, jos minä stressaan jatkuvasti tulevaisuudestani. Liian usein olen silti jäänyt tyhjän päälle, vaikka olisin kuinka pyrkinyt täyttämään muiden upeita neuvoja. Tässä maailmassa on turhan paljon ihmiskarjaa, joka vaeltaa ahtaassa aitauksessaan kuin vieruskaverikin. Heillä ei lopulta ole todellista luonnetta ja makua. On siis jälleen kerättävä voimia, toivottavasti ei yksin.
Helpompaa olisi, jos ei huolehtisi lähimmäisten voinnista vaan ainoastaan omista asioistaan. Siinä jälleen yksi tavallinen "elämänviisaus". Minähän en sitä voi totella, jos olen rehellinen itselleni. Jos hylkäämme toisemme itsekkäiden tarkoitusperien vuoksi, olemme eksyneet ihmisyyden likaviemäreihin. Tämäkin ominaisuuteni vaikeuttaa kylmän ja raa'an työelämän ehdoilla pelaamista.
Olen vihainen, se on selvä. Minulla on siihen oikeus, mutta ratkaisevaa on toimeni turhautumisen ja suuttumuksen käsittelyssä. Vuoden 2011 käynnistyessä pyrin siis keräämään voimia. Haen sen verran töitä kuin jaksan itseäni työstää korkeintaan kohtuullisesti epämukavuusalueelle. Teen kävelylenkkejä, työstän svingiäni, pyrin muuntamaan ajatuksien paljoutta tekstiksi, kypsyttelen itseäni kohti stand-up -debyyttiä, opettelen väsäämään lisää herkkuja vähästä, testailen olutpaljoutta hiljakseen. Kuuntelen sydämestä vuodatettua todellista musiikkia, nautin nousevasta sykkeestä ja virtaavasta hiestä, katselen elokuvia ja urheilua, otan kuvia Luojan luonnosta. Ehkä kaikista tärkeimpänä olisi opetella arvostamaan todella unta. Olen nähnyt läheltä, miten sen menettäminen hajottaa ihmistä. Jotakin tuosta listasta saan kenties tehdyksi, loput kypsyvät mielessä aikoja parempia varten.
Lupaan itselleni, että opettelen tuomaan näkemykseni ja kritiikkini entistä selvemmin esille. Jos joku loukkaantuu kritiikistä, joka siis myös omaa sieluani riipii, niin silloin se ei ole minun syyni. Jokaisen on uskallettava kasvaa täydemmäksi ihmiseksi. Minua ja monia muita sopuisia, jopa kilttejä ihmisiä on usein loukattu eikä siinä ole paljon tunteita ajateltu. Minä esitän avoimen haasteen kenelle hyvänsä keskusteluista, syvällisistäkin, mutta en hedelmättömistä väittelyistä. Ne jätän pakoilijoille.
Varmemmaksi vakuudeksi totean, että minä olen niitä jälkeenjääneitä reliikkejä, jotka turvaavat Jumalaan. Ei siksi, että se olisi helppoa tai pakollista vaan siksi, että se on sielussani ainoa lopulta todellinen perusta. Siinä ei lopulta ole hurskastelusta jälkeäkään, kun jälleen kerran elämän lyömänä huokaa syvään ja pyytää vain Herran tahdon toteutuvan omassa elämässään. Niin tein nytkin. Ei ollut viimeisinkään paikka minua varten. Niinpä onkin taas pakko pyytää voimia ja valoa tiettömälle taipaleelle, jotta ei menetä uskoaan elämään ja tahtoaan hyödyntää lahjojaan yhteiseksi hyväksi.
Soulin soidessa, jalan vispatessa ja sydämen sykkiessä kohti uusia kärsivällisyyden koetuksia!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)