Tauon jälkeen

Jep, tulipa pidettyä pitkä tauko blogin kirjoittamisesta. Ei sentään sanottava loppunut eikä ideat miehestä kaikonneet, mutta voimia on mennyt moneen itselleni merkitykselliseen asiaan. Tai toisinaan niiden puuttumiseen.

Olen todella espoolaistunut nyt noin 13 vuotta muuton jälkeen. Kävin hankkimassa ajokortin, ostin auton ja nyt sitten harjoittelen auton pitämistä käynnissä ruuhkassa sekä valoissa. Ja maksuja maksellaan hyvä tovi eteenpäin. Autoilussamme on paljon kritisoitavaa, mutta toisaalta sillä saa tietyn määrän henkilökohtaisen vapauden tunnetta ja liikkumismahdollisuuksia. Olen jo sanonut, että auto on kallein golfinvestointini, vaikka toisinaan sitä tarvitsee muuhunkin.

Yritän oppia paremmaksi autoilijaksi ja kehittää jouhevaa ajotyyliä tylsässä saksalaisessa farmarissani. Tieraivoajaksi en toivottavasti sorru, vaikka toki kritiikkiä tulee jo herkästi annettua perässäroikkujille, kaistapäisille pujoittelijoille sekä hätäisille "nopeusrajoitus + 10" tyypeille. Minulla on sentään oma konseptini eli kävelyraivo, jonka käynnistää mikä tahansa eteenpäin jalkaisin valuva ihmisjoukko (ellei vauhtirajoite ole selviö)!

Hieman on tullut matkailtua sekä työn että vapaa halun vuoksi. Paljon enempää ei ole luvassa lähiaikoina - paitsi yksi kauan odotettu poikkeus. Jos muuten aiotte mennä Kööpenhaminaan, niin kiivetkää ihmeessä mitä huimimpaan kirkontorniin (Our Saviour's Church) ja vierailkaa Helsingörissä. Tai sitten älkää, jos teillä on muuta mielessä.

Työrintamalla ei ole juuri mitään uutta. Tiukkaa tekee, mutta mitä enemmän minulta vaaditaan sen enemmän olen oikeutettu itsekin edellyttämään. Päättäväisyys on paljolti kestävyys- ja tarkkuuslaji - minua ei enää helposti jyrätä, sillä löydän yllättäviä tapoja vastata. Toivottavasti aito yhteistyö voittaa aina lopulta ja uutta oppia kertyy.

Ihmissuhteissa ei taida olla sitä vähääkään edistystä. En todellakaan nauti olla yksin, mutta vaihtoehtona elämänkumppanin etsintä vaikka väkisin vie vain toisenlaisiin ongelmiin. Muutoinkin kavereita tällainen itselleenkin yllättävän sosiaalinen tyyppi löytää aina vaikka mistä, mutta todellisia ystäviä ei varmaan onnekkaimmillekaan montaa elämän aikana siunaannu. Sitä minun on turha kieltää, että joka päivä yksinäisyys sattuu ainakin hieman - toisinaan suorastaan sietämättömästi. Ja ihmisten parisuhde- ja lapsijuttuja on aika raskasta kuunnella, vaikka toisten puolesta haluaisinkin iloita. Aina ei vaan pysty antamaan itsestään, kun kokee jääneensä ilman tukea ja ymmärrystä.

Harrastuspuolella mennään toistaiseksi tutuin kuvioin. Golfsvingini hajosi taas ja nyt sitä (ja itseluottamusta) jälleen rakennetaan. Ruoanlaitto on edelleen mukavaa ja tiskaaminen puolestaan ei. Näen kaikessa myös huumoriarvoa, eihän tätä elämäksi kutsuttua taaperrusta muuten jaksaisi. Onneksi olen kiinnostunut erittäin monista asioista, niin ei käy aika siinä suhteessa pitkäksi.

Olen täysin vakuuttunut siitä, että minulla on paljon annettavaa tässä elämässä. Työssä, ihmissuhteissa, vapaa-ajalla. Tällä hetkellä olen tosin sillä rajalla, että en jaksa antaa itsestäni muille ellen itse saa tarvitsemaani tukea. Kukaan ei pysty tyhjästä taikomaan hienoja asioita. Minulla riittää kuitenkin ajatuksia, intuitiota, keksiliäisyyttä ja elämän opettamaa uskallusta moneen juttuun. Kunhan vaan minut lempeän lujasti tönäistään käyntiin.

Elossa olen siis yhä ja rankoista ajoista huolimatta kykenen monesta hetkestä lähes lapsen tavoin nauttimaan. Siis tönimisiin, ei minusta vielä ole yllätyksellisyys loppunut kun olen vasta alkuun päässyt. Sanat virratkoon, vääntyköön ja kääntyköön vastedeskin!

Rauha on tahdon asia

Kävin hiljattain katsomassa mainion elokuvan Nelson Mandelan elämästä. Lukemattomat ihmiset ympäri maailman tunnistavat tuon nimen ja yhdistävät esimerkilliseen johtajuuteen sekä sovinnon rakentamiseen. Jotta viime vuoden lopulla kuollut Mandela pääsi huomattaviin inhimillisiin korkeuksiin, oli hänen matkansa täynnä rankkoja vaiheita ja monia virheitä. Lopulta suuri henkilökohtainen oivallus johti kansakunnan yhdistäjäksi ja rauhanrakentajaksi.

Viime aikoina on meillä turvallisena pidetyssä Euroopassa jälleen alkanut tuntua suuressa mittakaavassa totuttua turvattomammalta. Kyse on tietysti Ukrainan levottomuuksista ja Venäjän suorittamasta Krimin haltuunotosta sekä voimakkaista lausunnoista puolin jos toisinkin. Tosin samaan aikaan kuohuu niin monessa muussa paikassa, joista emme jaksa enää kuulla tai emme ole edes kuulleet. Syyria, Afganistan, Irak, Nigeria, Keski-Afrikan Tasavalta, Koreoiden raja ja monet muut konfliktipesäkkeet kuten niitä usein kutsutaan.

Ehkä olemme taas liiaksi tuudittautuneet rauhan tunteeseen. Sota on jotain, mikä ei enää kuulu sivistyneeseen länsimaailmaan. No, valitettavasti sota on aina ollut osa ihmiskuntaa. Jos luulemme, että rauha säilyy automaattisesti, olemme tyhmiä. Ja oikeastaan rauha sekä sen puute on osa elämäämme joka päivä. Rauhattomuus vaivaa väkivallan, kiusaamisen, syrjimisen, alituisen kiireen, ahneuden ynnä muiden niin sanottujen arkisten ongelmien muodossa käytännössä jokaista ihmistä jossain vaiheessa.

Väitän, että rauha on tahdon asia. Ihmisten, kulttuurien ja kansakuntien välillä. Kuten Mandela niin jokainen meistä tarvitsee henkilökohtaisia oivalluksia ihmisyydestä ja sen rajoitteista. Rauhaa ei voi pakottaa. Se vaatii erilaisten osapuolien ja näkemysten ymmärtämistä aidosti. Kaikkea ei pidä hyväksyä, mutta kategoriseen asenteellisuuteen ei ole varaa. Jos ihmisellä ei ole rauhaa itsensä kanssa, niin miten hän voisi sitä rakentaa muidenkaan välille?

Sota on oikeastaan kovalla itseluottamuksella varustettujen pikkupoikien leikkiä. Rauha ei sen sijaan ole naiivia kukkaislasten haihattelua vaan hyvän itsetunnon omaavien nöyrien ja lujien ihmisten taitolaji. Kysypä itseltäsi päivittäin, uskallatko rakentaa vai tyydytkö hajottamaan. Aidot suurmiehet ja -naiset ovat kysyneet itseltään vaikeat kysymykset sekä uskaltaneet vastata niihin rehellisesti. Mandeloita on ehkä yksi miljardissa, mutta tavallisempia rauhantekijöitä on onneksi paljon.

Olympiadin mittainen matka

Talviolympilaiset 2014 päättyivät juuri - aivan kuten neljä vuotta takaperin. Tiedättehän, että olympialajien huippu-urheilijoiden elämässä olympiadi on merkittävä aika. Meille tavallisille veronmaksajille asiat eivät juuri näyttäydy samassa valossa. Ainakaan emme päädy riepoteltavaksi menestyjinä tai häviäjinä sen mukaan, mitä muutama hetki näyttää meistä ulkomaailmalle.

Henkilökohtainen maailmani näytti hieman toiselta vuonna 2010 kuin nyt. Kun muuan Crosby ratkaisi kiekkokullan Kanadalle ja parhaimmat talvikisat ikinä päätettiin visuaalisesti näyttävällä tavalla, oli minun aika tarttua uuteen mahdollisuuteen. Aloitin nimittäin neljä vuotta takaperin työvoimakoulutuskurssin, jonka myötä pääsin askel kerrallaan työttömyydestä työharjoitteluun ja edelleen palkalliseksi. Reilun vuoden kuluttua sainkin yllättäen vakituisen työpaikan ja samaa pestiä hoidan edelleen monta koettelemusta ja kokemusta rikkaampana.

Olin juuri aloittanut tämän blogin kirjoittamisen ja Vancouverin talviolympialaisista 2010 yritin kirjoittaa jotain nokkelaa päivittäin. Sittemmin en ole ollut läheskään yhtä aktiivinen ja postaukset ovat pudonneet likimain kertaan kuukaudessa. Ajat muuttuvat ja niin ihmisetkin. Tärkeää on oppia tuntemaan itsensä, iloitsemaan, jakamaan kokemustaan ja ottamaan opikseen.

Urheilusta ja talvikisoista voisin kirjoittaa monenlaista. Kisoja tuli taas seurattua melko runsaasti ja onneksi ne sujuivat pitkälti hyvissä merkeissä. Tosin maailmalla tapahtui samaan aikaan huomattavasti merkittävämpiä asioita. Pieni Suomi saapui maaliin mukanaan kohtuullisesti menestystä, vaikka talviurheilun suurvallat jälleen olivat meitä paljon edellä. Hienoa oli nähdä suomalaisten urheilijoiden sukupolvenvaihdosta menestyksekkäästi etenkin maastohiihdossa ja jääkiekossa. Myös suomalainen (urheilija) voi aidosti nauttia työstään, haastaa itsensä ja maailman parhaimmiston sekä onnistua!

Pettymyksiä tulee elämässä ja urheilussa aina. Suomalaisittain näitä nähtiin etenkin lumilautailussa, ampumahiihdossa, pikaluistelussa ja naisten jääkiekossa. Toisaalta maastohiihtäjät ja mieskiekkoilijat tarjosivat ikimuistoisia hetkiä ja menestystä. Selänne ja Granlund, Timonen ja Määttä, Saarinen ja Niskanen, Jauhojärvi ja Niskanen. Jatkossakaan ei Suomen voi odottaa menestyvän kuten Norja hiihtolajeissa tai Hollanti pikaluistelussa. Resurssit eivät tietysti riitä kaikkeen, mutta ei kaikkea voi sen piikkiin asettaa. Sama juttu pätee muuten luultavasti meidän useimpien arkitöissä.

Saa nähdä, miten kehitys jatkuu seuraavan neljän vuoden aikana. Niin maailman kuin Suomen talviurheilussa - toisaalta myös henkilökohtaisessa elämässä. Hölmö se, joka ei muita kuuntele lainkaan. Yhtälailla tyhmä se, joka muita liikaa kuuntelee. Toivottavasti jossain vaiheessa suuret urheilujärjestöt tulevat järkiinsä eikä suureellisuus ole ainoa tavoite. Maailmassa riittää tahoja, jotka haluavat edelleen osoittaa ylemmyyttään myös urheilun avulla. Venäjä loi ja tarjosi upean mahtavat kisat, mutta kyllä siinä leikissä paloi ruplia!

Takaisin arkeen ja perustyötä tekemään unelmien eteen.

Minulla on unelma - tai oikeastaan useampia

Puoliso ja perhe elämän kulmakivenä

Kaikissa unelmakuvissani minulla on puoliso ja ainakin yksi lapsi. Miten se toteutuu, siihen voi olla monia vielä itselleni tuntemattomia teitä. Parisuhteen tulisi kuitenkin olla tasapainoinen ja tasapuolinen vaan ei silti tunteita kaihtava. Intohimot, jaetut ilot ja surut, sovitut riidat sekä yhdessä kasvaminen. Isäksi tuleminen ja aito ihmisenä kasvaminen on yksi suurimmista saavutuksista, joita voin kuvitella.

Esille!

Minussa on opettajan ja esiintyjän vikaa jonkin verran. Olen kokenut monia asioita ja erityisesti miettinyt niitä monelta kantilta. Siksi haluan löytää keinoja purkaa tuntojani rakentavasti, tukea ja auttaa muita, haastaa ihmisiä katsomaan itseään sekä maailmaa hieman uusin tavoin - vakavasti sekä huumorin keinoin. Kirjoittaa, puhua, humorisoida. Jos tämän voisi yhdistää työhön, olisi se mahtavaa!

Elämänmakuista ruokaa

Rakastan hyvää ruokaa ja juomaa sekä niiden valmistamista. Tälläkin saralla haluan käyttää mielikuvitusta uuden luomiseen perinteiden pohjalta. Kaikki lähtee ravinnon arvostamisesta ja arkipäivän luovuudesta. Hukkaan ei heitetä eikä terveyttä uhata ylenpalttisella herkuttelulla. Välillä toki juhlitaan. Voisi olla hienoa löytää ruokaankin liittyvää työtä tai ainakin syventää harrastusta.

Sillanrakentaja ja herättelijä työyhteisöissä

Mitä ikinä teenkään työkseni, kutsumukseni on yhdistellä asioita uusin tavoin. Mennä sellaisiin väleihin, joita tavalliset tyypit välttävät ja itsekkäät kaihtavat. Haluan heretellä vaan en silti synnyttää konflikteja. Jos niin täytyy toimia, voin sellaisia tehokeinoja käyttää nöyryys mielessä. Ehkä työ liittyy nykyiseen - turvallisuusasioihin, tiedonkäsittelyyn ja kemiaan. Tai sitten johonkin muuhun itselleni läheiseen asiaan: kartat, golf ja kenttäarkkitehtuuri, kirjoittaminen, puheet ja komiikka, ruoka rakkaimpia mainitakseni.

Vihreän veran viehätys, maailman kutsu

Golf on minulle erityinen harrastus, eritoten kenttämiljöiden ansiosta. Toki haluan haastaa itseäni ja huolehtia kunnosta monien lajien parissa. Silti golfia ajattelen lajeista eniten. Haluan pelata paljon hyvässä seurassa - myös eri puolilla maailmaa. Omien taitojen kehittäminen on iso osa mutta ei merkitse kaikkea.

Golfmatkojen ohella haluan matkustaa eri puolille maailmaa sekä oppia lisää maailman ihmisistä, kulttuureista ja luonnosta. Ruoka, juomat, historia, kulttuuri, urheilutapahtumat, musiikki, maisemat. Joka reissua täytyy osata arvostaa, niin lähimetsään kuin kaukaisille rannoillekin. Ehkäpä voisin lähteä ainakin muutamaksi ajaksi ulkomaille töihinkin.

Uskossa nöyrän rohkea

Pohjimmiltaan unelmani on olla mukautuva ja silti murtumaton vakaumuksen mies. Suostuessani tunnustamaan heikkouteni ilman uhriasennetta haastaan kaikki ympärilläni samalle polulle. Kristillinen usko on minulle tärkeää, mutta valmiisiin muotteihin en suostu pakotettavaksi.

Haluan säilyttää nuorekkaan mielen loppuun asti. Uutta voi oppia joka päivä ja kaikkia ihmisiä voi kohdella arvokkaasti. Viisaus on osin älyä, osin kokemuksia, paljon havainnointia  ja nöyryyttä. Olisi muuten mielettömän upeaa köpötellä vanhana ukkona jälkikasvun kera golfkentällä ja sen jälkeen tarinoida kokkailun lomassa nuorten sekä nuorenmielisten kanssa!

Suurin unelmani on nyt, että en joudu enää riutumaan yksinäisyydessä. Vanhat arpeni kulkevat mukana, mutta yksin en voi elämässä mitään saavuttaa tai mistään suuresti nauttia. Minulla on erittäin paljon annettavaa ympärilleni, vaikka olenkin luonnostaan jähmeä aloittamaan asioita. Heittäkääpä sopivia sytykkeitä niin alkaa liekehtiä.