Kaksi erittäin tärkeää ja merkitsevää sanaa. Kiitos. Anteeksi. Niiden käyttäminen ja sen tapa kertoo paljon lausujistaan. Molemmat ovat osa hyvää kasvatusta ja kanssakäymistä kaikkialla - tai ainakin niiden pitäisi olla. Elämästä opiksi ottanut, siis sivistynyt ihminen kykenee lausumaan nuo voimasanat muutenkin kuin muotopuolisena tapana tai itsekkäiden tarkoitusten ajamiseen. Ja haluaa sitä sisimmässään.
Minä kuten niin monet muut olen kasvanut ympäristössä, jossa kiitosta ei aina ole juuri lausuttu. Se kun voisi kuulemma pilata ihmisen turhaan käytettynä. Toki minutkin on kasvatettu siihen, että anteeksi pitää pyytää, kun siihen on syytä. Tuskin kukaan kiistää kiitoksen ja anteeksi pyytämisen merkitystä kokonaan. Meillä saattaa tosin olla hyvin erilaisia käsityksiä hyvästä käytöksestä tässä asiassa.
Työelämässä ja vapaa-ajan vietossa olen kiinnittänyt huomiota siihen, että kiitoksia lausutaan nykyään Suomessakin runsaammin kuin niinä epämääräisinä takavuosina. Toki useimmat kiitokset saattavat olla muotopuoleisia kiittelyitä, joita ehkä vain heitellään puolihuolimattomasti osana sosiaalista käytöskoodia. Parempi sekin tietysti on kuin ei mitään. Kunhan kykenee alkuun sanomaan edes "kiitos" eikä vain heittelemään "tänksiä".
Kiitos on monessa suhteessa helpompi sana kuin anteeksi. Kiittämisessä keskitytään mieluisina koettuihin asioihin, ollaan tyytyväisiä ja onnistuneita. Anteeksipyytäminen sen sijaan edellyttää omien virheiden myöntämistä, vajavaisuuden tunnustamista, nöyrtymistä. Siis ikävinä koettuja asioita. Jälleen pelkkä "sorittelu" ei riitä todella pysäyttämään.
Aidosti kasvotusten lausuttuna ja todella tarkoitettuna kiitos sekä etenkin anteeksi ovat niitä varsinaisia voimasanoja. Jokainen meistä kykenee toivottavasti muistamaan joitakin tilanteita elämästään, kun tällainen pysäytys on osunut kohdalle. Meidän on usein vaikea kohdata sitä, että olemme toimineet aidon kiitoksen arvoisesti. Saatamme vähätellä omaa osuuttamme tai joissakin tapauksissa ylpistyä erinomaisesta suorituksesta.
Vielä paljon rajumpaa on joutua anteeksipyynnön kanssa vääntämään. Kuitenkin jokainen meistä tekee virheitä, se on väistämätöntä. Meistä kertoo erittäin paljon tapa, jolla käsittelemme virheet ja vääryydet - omat ja meihin kohdistuneet. Anteeksipyytäminen on rankkaa mutta myös olennainen osa anteeksiantoa. Molemmat roolit pitää kokea itseä, jotta kykenisi paremmin ymmärtämään omia tunteitaan ja ihmisiä ympärillään.
Monesti kuulee sanottavan, että ei ole mitään syytä pyytää anteeksi kun ei ole tehnyt mitään väärin. Tämän selityksen taakse vetäydytään varsin usein. Kuitenkin joudumme väistämättä tilanteisiin, joissa emme ymmärrä aiheuttaneemme mielipahaa ja tehneemme väärin. Joskus on syytä pyytää anteeksi sitäkin, ettei ymmärrä virhettään. Silloin voi aina pyytää toista osapuolta kertomaan omasta kokemuksestaan.
Minua ärsyttää suuresti sellainen käytös, jossa asettaudutaan toisen yläpuolelle ihmisenä. Ei ole mukamas mitään syytä kiittää tai pyytää anteeksi. Myös tyhjänpäiväinen kiittely ja anteeksipyytely joutaisi romukoppaan. Tietysti rajojen vetely turhan ja tarpeellisen välille on paljolti mahdotonta. Ja kulttuurien sekä luonteiden väliset erot toisinaan hyvin selkeitä.
Jos en uskaltaisi aidosti yrittää kiittää ja pyytää anteeksi, olisin hukassa vakaumukseni kanssa. Itse asiassa olen päättänyt haastaa ihmisiä ympärilläni siten, että lausun kiitokset ja anteeksipyynnöt todella niihin uskomalla. Vastapuolen reaktiot kertovat heistä itsestään merkittäviä asioita. Ei ole helppoa, mutta ei elämän usein kuulukaan olla. Helppous ei ole koskaan synnyttänyt mitään todella suurta ja merkityksellistä!
Haluatko sanoa jotain merkityksellistä ja muuttaa maailmaa? Kokeilepa aloittaa sanojen kiitos ja anteeksi parissa. Todennäköisesti et mullista koko maailmaa, mutta voit tehdä suuria asioita pienin elein yksittäisten ihmisten elämissä. Aloita omastasi. Turha on odottaa muilta sellaista käytöstä, mihin ei itse ole valmis. Rohkeus on nöyrtymistä, pelko asioiden välttelyä.
