Nyt kävi vääjäämättömästi niin, että tuli mitta täyteen. Nimittäin kolme vuosikymmentä. Kuulemma nyt olen tullut miehen ikään (sanovat jo aiemmin saman rajapyykin saavuttaneet). Ei se ikä yksin miestä tai naista tee vaan se miten ikäänsä suhtautuu.
Leikkiä laskettiin tietysti siitä, miten ei pidä kriisiytyä. Monelle tuo ikäkriisi taitaa syntyä siitä, että he alkavat vihdoin ajatella mitä pitäisi vihdoin kohdata ja tehdä. Itse olen elänyt vaihtelevasti kriisin nimeltä yksinäisyys kanssa jo pari vuosikymmentä hyvinkin. Ongelmani ei ole lainkaan ajattelun vähyys vaan sen paljous. Olisi kiva saada ajatusprosessit helpommin pois päältä - ja yksinhän se ei tosiaan mainiosti onnistu. Eikä muuten ole mukavaa sekään, jos tuntee olevansa pakotettu leikkaamaan jotakin olennaista ajattelustaan pois muiden seurassa.
En minä tietysti oleta tai vaadi, että voisin aina toimia kuten haluan. Olisi kuitenkin varsin mukavaa, jos useammin voisi olla rennosti oma itsensä eikä yksin. Kuluneet kymmenen vuotta ovat opettaneet minulle paljon ja olen päässyt jo varsin pitkälle rennomman ja aidommin elämäntavan suhteen.
Myönnän nyt, että minulla on jonkinasteinen kriisi päällä. Mikään saavutukseni, mikään materiaalinen hyvä ei tunnu miltään, jos sitä ei voi jakaa läheisten ihmisten kanssa. Joskus sitä vain saa tarpeekseen. En suostu teeskentelemään jotakin sellaista, mitä en ole. Kaikki sellaiseen toimintaan perustuvat ihmissuhteet ovat valitettavasti kovin heikolla pohjalla.
Juuri alkaneelle vuosikymmenelle toivon ennen kaikkea muuta merkittävästi vähemmän yksinäisyyden jäytävää todellisuutta kuin tähän asti on ollut. Toki ihmisistä seuraa saa helposti, mutta mitään todella aitoa ei voi muiden ihmisten suhteen pakottaa tai laskelmoida. Minulle yksinäisyys on kaikkein pahinta, koska yksin muita ongelmia jaksaa huomattavasti vähemmän kuin yhdessä. Toivottavasti vältän kriisissäni sellaisen vakavan asteen, joka pakottaa väkinäisiin ratkaisuihin. Tiedän tautini ja siihen lääkkeen, mutta sitä en voi itse itselleni määrätä.
Illaksi on mukava päästä kotiin, mutta paljon miellyttävämpää olisi lopettaa päivä kerrallaan muuten kuin yksin. Olen tällainen outo lintu, jonka täytyy saada väliin miettiä ja purkaa reippaasti monitahoista ajatusvyyhtiä. En voi enkä halua sitä itsestäni pois pakottaa. Olen mies, joka ensin miettii ja sitten toimii. Ja toimintaan menee välillä itseänikin raivostuttavasti kauan.
Nyt en jaksa selittää enempää. Kärsivällisenkin mitta täyttyy joskus eikä aina jaksa olla selittämässä. Minulla on valtavasti annettavaa, mutta alkaa olla voimat varsin vähissä. Jos ei voi kokea itse olevansa saamapuolella riittämiin, ei kovin kauan voi pelkästään olla antamassakaan.
