Fix Pack!

Ostin taannoin tietoturvaohjelmiston Symantecilta. Saman ohjelman versioita olen käyttänyt jo muutaman vuoden, koska se soveltuu tarpeisiini. En jaksa nipottaa lievästä tietoteknisestä raskaudesta, ei se minua haittaa. No, halvin tapa uusia ohjelma taas uudeksi vuodeksi oli ostaa paketti kokonaisuudessaan. Ei siis verkosta tai päivitysversiona.

Mielenkiintoista oli tapa, jolla Symantec Nortoninsa pakkaa. Yksi levyke ja pari ohjevihkosta oli suorastaan ängetty laatikkoon, jonka mitat olivat silmämääräisesti arvioituna 23x18x4 arvatkaa-mitä-yksikköä. Siinäpä kulkee tavaratoimituksissa paljon kallista ilmaa eikä tuota pakkausmateriaalin määrääkään oikein ole optimoitu.

Otetaanpa toinen esimerkki. Ostin hiljattain kannettavan kovalevyn Expertin messuilta. Luonnollisesti niin messevä ostostulva tuotti kassakuitin, joka muistutti pituudeltaan lestadiolaisäidin kauppakuittia paikallisessa Citymarketissa. On se hyvä, että kuitit ovat selkeitä ja ytimekkäitä.

Oletteko seuranneet, kuinka paljon pakkausjätettä syntyy melkein kaikista upean kulutuskulttuurimme ostoksista? Lisäksi tuotantoketjut ovat usein pitkiä, joten matkan varrella ehtii hukkua rutosti materiaalia. Moni vapauttaa itsensä synnintunnosta ajattelemalla, että eipä yksittäinen ihminen voi vaikuttaa juuri lainkaan maailmanlaajuisiin ongelmiin. Itse voi siis jatkaa kulutusta hullun kiilto silmissä, vaikka samalla vaahtoaisi suurten toimijoiden turmiollisuudesta ja vastuuttomuudesta.

Jos ei aloita pienistä asioista, ei koskaan pääse suuriin. Eikö näitä pakkausasioita saada yhtään järkevämmiksi? Pitää olla melko pahasti luonnosta etääntynyt, jos ei näe materiaalin kulutuksessamme mitään suurta ongelmaa. Niin, voisitteko kehittää järkevämmän kokoisia pakkauksia ja kuitteja osana brändienne viherpesua?

Markkinatalouden jättömailla

Viime sunnuntai-iltana näytettiin ykkösellä, siis TV1:llä, mainio dokumentti suuren ja mahtavan Detroitin kehnosta nykytilasta. Useat suomalaiset yhdistänevät kaupungin kiekkojoukkue Red Wingsiin, monet Eminemiin ja jotkut toivottavasti myös Motowniin. Detroitin suuruus on kuitenkin perustunut autoteollisuuden räjähdysmäiseen kasvuun Amerikan Yhdysvalloissa. Kaupunki on mennyt ylös ja alas talouden, etupäässä autoteollisuuden, kasvaessa ja romahtaessa käytännössä hallitsemattomasti. Motor City on nykyisin pitkälti kuva jälkiteollisesta rappeutuneisuudesta, josta kenties syntyy vähitellen myös jotain hyvää.

Detroit on suunniteltu ilmeisesti kahden miljoonan asukkaan tarpeita varten, ja nyt siellä asuu enää 800000 ihmistä. Koko tienoo esikaupunkeineen on rakennettu ja elänyt täysin autojen ehdoilla. Kun autoteollisuus on kokenut mullistuksen, jota menneinä vuosikymmeninä tuskin osattiin ennakoida, on Fordin ja GM:n kotiseutu muuttunut malliksi markkinatalouden jättömaasta. Suuria teollisuushalleja hylättyinä, romahtaneina, tuhopoltettuina. Entisiä pääkonttoreita tyhjillään, kasvien ja eläinten vallattavana. Pusikoituvia esikaupunkeja ja tyhjyttään kumisevia moottoriteitä. Työttömyyttä, huumeita, rikollisuutta, jätteitä, toivottomuutta. Siinäkö on perintömme?

Detroit ei suinkaan ole yksin. Monet muutkin paikat ovat menettäneet menneiden aikojen loistonsa, joka tosin osin lienee muistojen synnyttämää. Yhdysvalloissa riittää entisiä teollisuuskaupunkeja, jotka ovat vajonneet maailman rikkaimman maan mielikuviin nähden alhaiseen olotilaan. Buffalo, Baltimore, Pittsburgh sekä monia muita isoja ja pieniä kaupunkeja. Kurjia jälkiteollisia kaupunkinäkymiä on varmaankin kaikkialla niissä yhteiskunnissa, joissa on kiirehditty jälkiteolliseen aikaan markkinatalouden vetämässä junassa. Englannin keskiosat, itäisen Euroopan vanhat teollisuusseudut, Keski-Eurooppa. En tiedä tarpeeksi karusta todellisuudesta, alkaa mennä arvailun puolelle. Jos kovasti tavoittelemamme kehitys johtaa muun muassa tähän, olemmeko todella kehittyneet?

Meidän nykyajan ihmisten olisi ehdottoman tärkeää nähdä onnistumistemme lisäksi epäonnistumistemme tuloksia. Muutoin saatamme oikeasti uskoa siihen soopaan, että markkinatalous, tiede ja teollisuus vapaana rehottaessaan automaattisesti parantavat tulevaisuuden. Eivät ne vaihtoehtoiset toimintamallitkaan ole johtaneet kovin hääveihin tuloksiin, sitä en toki väitä kritisoidessani taloususkon puutteellisuutta.

Suomessakin alkaa olla runsaasti vierailukohteita, joissa voi todentaa pienessä mittakaavassa jälkiteollisen yhteiskunnan romahdusta. Hakeutukaamme vaikkapa Kuusankoskelle, Varkauteen, Kaskisiin tai Kemijärvelle. Jos elintapa perustuu vahvasti yhteen tukijalkaan, on rakennemuutos usein lannistava ja läpikotainen. Metsäteollisuus on näyttänyt vastaavaa mallia kuin auto-, hiili- tai tekstiiliteollisuus toisaalla. Emme saa unohtaa toisiamme elintapamme murtumakohdissa, sillä yksittäiselle ihmiselle murros on aina kova paikka. Toisaalta menneisyydessä ei voi enää elää eikä tuudittautua lämmiteltyihin muistoihin. Valitettavasti kykymme oppia raa'an rehellisiksi itseämme kohtaan elämänmyönteisyyttä silti unohtamatta tuntuu olevan liian heikko.

Katsokaa ihmiset vaikkapa Langalla-sarjaa (The Wire), joka käsittelee Baltimoren elämää ja ongelmia 2000-luvun alussa. Poliisit, huumediilerit, poliitikot, etniset ryhmät, koululaitos ja nuoret, tiedotusvälineet saavat kukin oman näkökulmansa sarjassa, joka on samalla aito, rehellinen, raju, rujo, hauska ja elämänmakuinen. Seuratkaa ihmiset viihdettä, joka on samalla hauskaa, todellista ja älykästä. Jos haluaa kokea tunteita, on parasta opetella käsittelemään koko palettia. Sillä tavoin kasvetaan ihmisiksi ja kenties viedään kehitystä hyvään suuntaan.

Niin, ei se Detroit dokumentin perusteella ole aivan tärviöllä. Ihmiset ovat alkaneet esimerkiksi viljellä kasveja omiin tarpeisiinsa alueilla, joiden piti olla teollisuuden pysyvästi valtaamia. Enkä nyt tarkoita kannabista tai vastaavaa. Toimettomuus ja hyödyttömyyden tunne ovat turmiollisia ihmisille, jokainen tarvitsee mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä konkreettisesti. Tällaista sekavahkoa tuumintaa tällä kertaa...