Ensimmäisten ja viimeisten joulu

Täytyypä toivotella Hyvää Joulua taannehtivasti, kun jäi oikein ajoitetut terveiset enimmäkseen lähettämättä. Ei tosin tullut kovin montaa toivotusta minullekaan, kun en itse ensin aktivoitunut. Story of our lives. Joulunvietto meni tänä vuonna hieman eri merkeissä kuin yleensä. Ensi kertaa kaukaisen lapsuuteni jälkeen olimme äitini lapsuudenkodissa, takavuosien mummilassa, tulevassa perintökohteessa. Joulunpyhät menivät viileässä pirtissä - soveltamiseen.

Muks, kops, isoäiti ei pysy enää oikein pystyssä. Hieman rajasi joulunviettoa tuo jatkuva episodi, mutta saipa mummini viettää vielä yhden jouluaaton tutussa tuvassa sukulaisten parissa. Koska äitini oli sidottu omaishoitajan tehtäviin, oli paikka kauhan varressa vapaana. Siis osittain, sillä siskoni määräsi minut hetimmiten piparkakkuleipuriksi leivottuaan sitä ennen limput ja pullat. Nyt paistoin siis ensi kertaa kinkun, laitoin uunilohta ja käräytin siskoni kanssa riisipuuron pohjaan. Aina ei voi olla epäonnistumatta. No, ruoka teki kauppansa ja allergioista huolimatta ketään ei myrkytetty. Siihen pystyy ilman koulutustakin, jos asennoituu sopivasti.

Lisää ensimmäisiä. Piparkakkumökki tuli kasattua omin käsin, vaikka osat omalta talotehtaalta hieman kieroina tulivatkin. Jouluna jouduin hankeenkin, en sentään isännän ajamana vaan oman hulluuden ajamana kunnon puulämmitteisestä saunasta. Aikomukseni oluen ja juuston maistelusta sekä sisarusten välisestä lauta- ynnä korttipelailusta jäikin vähemmälle. Hienostelu saa luvan väistyä, kun on pakko hoitaa käytännön kuvioita. Joulukirkot ja -värssytkin jäivät väliin.

Niistä joulun viimeisistä en lausu sen enempää, mutta kaikelle on aikansa eikä viimeistä useinkaan voi tietää. Yhtä kaikki, joulun viettämisessä on paljon liikaa ähkyyn johtavine mässäilytalkoineen ja lahjontapönötyksineen. Onneksi sentään eräs lahja synnytti tuvassa hersyvää naurua, veljeni pitkään toivoma iso sika veikeine kärsineen. Kotitekoinen vanupallo. Perhepiiriin vitsi, ulkopuolisesta sangen vaikea ymmärtää...

Nyt on aika toivottaa Ajatuksellista ja Opettavaista Uutta Vuotta! En toivota menestyksellistä, koska se ymmärretään yleensä varsin suppeasti. Paljon tavaraa, palkkaa, huomiota, ulkoisia kulttuurimme ilmentymiä. Niin hyvää vuotta ei olekaan, ettei siihen sisältyisi vastoinkäymisiä, epävarmuutta, ongelmia ja heikkoja hetkiä. Olennaista on opetella suhtautumaan elämään, itseensä ja lähimmäisiin ymmärtäväisesti ja päättäväisesti. Ne koreat lupaukset voikin jättää teeskentelijöille, niille meistä, jotka ovat yhä epärehellisiä itselleen. Oikeastaan me kaikki olemme sitä vähintään hetkittäin, mutta sen myöntäminen on jo paljon.

Sieltä se filosofiapuppugeneraattorini taas lähti käyntiin. Try to do good, not be god.

Vuosi päiviä

Blogi täytti juuri vuoden. Postauksia tuli tehtyä kovin vähän aikomuksiin nähden, vain helmikuussa olympiablogikokeilun aikaan naputtelin yhtenään. Loppuvuosi onkin mennyt vähäisen parin kirjoituksen kuukausitahtiin - eipä ihan sitä mitä oli aikeissa. No, aiheet ja ideat eivät suinkaan ole lopussa tässä maailmassa tai edes tässä kalloon säilötyssä hyytelömassassa, jota myös aivoiksi kutsutaan. Toinen vuosi olkoon siis edellistä antoisampi (niinhän ne aina sanoo...)!

Kulunut vuosi oli minulle muutosta toisen perään. Nousu toisen luokan työttömästä ylemmäksi toimihenkilöksi kuulostaa ehkä menestystarinalta, mutta se on vain häivähdys todellisesta 2010-luvun nuorehkosta elämästä. Parhaillaan mielessä velloo uuden vuoden epäselvä sumu, sillä nykyinen työ päättyy auringonkierron täyttyessä. Olen kuitenkin pakon edessä joutunut opettelemaan sen, että on aivan turhaa rypistää erilaisten vaatimusten ristitulessa kohti luvattua elintaso-onnea. Jos hajottaa itsensä tavalla tai toisella, saa siitä kärsiä niin yksilö, perhe kuin yhteiskuntakin.

Suomi-neito saavutti kunnioitettavan 93 vuoden iän, ja kuulemma menee paremmin kuin koskaan tai ainakaan paremmin kuin kellään naapurustossa - keskimäärin. Paljon on hyvää, mistä haluan tuoda esille oman näkemykseni. Suuresti on myös surkeutta, josta ei saa vaieta jonkin kummallisen suhteutetun hyvinvointikäsityksen vuoksi. Aion löytää keinot tuoda näkemykseni esille vakavasti ja vieläkin enemmän vakavan huvittavasti. Tietysti omalla nimellä, sillä kuka tahansa voi huudella nimimerkin takaa mitä tahansa. Jää nähtäväksi, miten äijän käy...

Kun haluan elää täydesti, pyrin näkemään pienet tapahtumat ja asiat sekä niistä rakentuvat suuret ilmiöt ja kokonaisuudet. Yksittäinen maku ja koko ateria. Puun lehdet ja metsä. Väärinymmärrys ja täysimittainen sota. Hymynkare ja rakastettava persoona. Satunnainen moite ja suunnaton pelko. Mutta mikä on heikon filosofoinnin pointti? On se vaan niin pirun naurettavaa, kun ihmiset eivät yritä lainkaan tai yrittävät aivan liikaa. Elämä on älyttömän mieletöntä kaikkine koukeroineen, joten pakkohan sitä on käsitellä huumorin, joskus rankankin, kautta! Muutoin ei saa montaakaan ihmistä juttuun mukaan. Ja se pointti on piste, joka jutun päättää.

Loppukevennys. Sattuipa tänään hauska havainto Rautatientorin kulmilla. Baarin kaiuttimista kantautui Gary Numanin Cars, ja samalla katselin lumipyryssä matelevia peltilehmiä utareet hankea viistäen. Satunnaisia havaintoja.

Kemikaalikeittoa, kiitos.

Ne ovat kaikkialla, etkä voi sille mitään. Ne tärvelevät terveytesi samalla kun viettelevät sinut makoisaan elämään. Et ehkä tunne niitä vaan pelkäät tuntematonta. Ne voivat olla pahin painajaisesi mutta myös hyviä ystäviäsi. Mistä on kyse? Uusi leffa tulossa, taas sama tyhjänpäiväinen juoni? Voi olla niinkin vaan ei nyt.

Viime aikoina on muutamissa uutisissa nostettu esille kemikaalihaittoja: bisfenoli-A voi imeytyä kauppakuiteista ihon läpi, Kiina kiristää muuta maailmaa harvinaisten maametallien monopolillaan, Unkari tulvii alumiinitehtaan liejua, kemikaalit heikentävät länsimaisen elintavan ympäristöissä lisääntymiskykyä ja niin edelleen. Jos kadunmieheltä kysyttäisiin, onko tämä huolissaan kemikaalien haitoista, mitä tämä tietenkin vastaisi? Olisi kyllä sinänsä oikeassa. Liian usein kemikaalit nähdään kuitenkin vain vaaratekijöinä, jotka voisi vaikkapa kieltää. Eipä riitä ymmärrystä siihen, että kemikaalit ovat elimellinen osa koko tuotantoon ja kulutukseen perustuvaa elämäntapaamme. Niin, juuri sitä mitä ilman ei voisi kuvitellakaan olevansa. Ovat vielä mokomat molekyylit luonnosta peräisin, suoraan tai prosessoituina!

Olen työskennellyt viime kuukausina uuden eurooppalaisen kemikaalilainsäädännön parissa eli minulle on siis nyt oma lehmä ojassa. REACH-asetus vaatii EU:ssa käytettävien kemikaalien rekisteröimistä, arvioimista, lupamenettelyä ja mahdollisia rajoituksia. Valtava määrä työtä, joka on joskus tehtävä kemikaaliturvallisuuden yhdenmukaistamiseksi ja parantamiseksi. CLP-asetus puolestaan pyrkii yhtenäistämään kemikaalien luokittelun, merkinnät ja pakkaamisen. Siihen onkin syytä, sillä nykyisin sama kemikaali voi olla toisaalla luokiteltu myrkylliseksi ja toisaalla jopa haitattomaksi. Siinä vain yksi esimerkki.

Tulevaisuudessa yhä useammat kemikaalit kielletään - tosin ei kaikkialla maailmassa eikä välttämättä kaikissa sovelluksissa. Kemianalan tehtävänä on kehittää vaihtoehtoisia, turvallisempia kemikaaleja, seoksia, tuotteita ja prosesseja. Haittoja on kuitenkin aina olemassa ja monet niistä havaitaan vasta jälkikäteen. Tietyt peruslainalaisuudet pätevät: Mitä enemmän kulutamme, sitä enemmän tarvitsemme kemikaaleja - suoraan tai välillisesti. Kemikaalien lisääntynyt käyttö johtaa moniin yllättäviin ongelmiin, vaikka samalla niistä saatava hyöty voi hyvin lisääntyä. Halvat tuotteet valmistetaan usein olosuhteissa, joissa työturvallisuutta ei juuri oman standardimme näkökulmasta tunneta. Lisäksi huonolaatuisista tuotteista kulkeutuu kemikaaleja elimistöömme ja ympäristöömme jopa huomattavia määriä.

Kemikaaleja on kaikkialla - ei vain pesuaineissa, maaleissa ja muissa ilmeisissä kohteissa. Niitä on myös elektroniikassa, rakennemateriaaleissa, vaatteissa, lääkkeissä, ruuassa, juomassa, kosmetiikassa, kaikkialla. Kemikaalien haitallisuus riippuu niiden ominaisuuksien lisäksi myös muun muassa määrästä sekä altistusajasta ja -kohteesta. On hyödytöntä ryhtyä vainoharhaiseksi, sillä kemikaalit koskettavat meitä kaikkia. Silti on syytä olla tietoinen kemikaalivalmisteiden ohjeistuksen mukaisesta käytöstä ja miettiä omaa kulutustaan myös tästä näkökulmasta. Opetelkaa edes vaaramerkit ja lukekaa käyttöohjeet!

Meistä kaikista länsimaisen elintason hiippareista löytyy esimerkiksi ftalaatteja, joita käytetään muovien pehmentiminä. Nämä aineet tutkitusti alentavat muun muassa siittiöiden määrää ja voivat aiheuttaa syöpää. Kosmetiikassa ihmiset puolestaan työntävät suoraan iholleen mitä monituisimpia kemikaaleja, jotka eivät kaikki suinkaan paranna terveydentilaa.

Kemikaalit voivat myös olla osana maailmanpolitiikan pelimerkkejä. Kiinalla on tällä hetkellä lähes monopoli harvinaisten maametallien tuotannossa. Nämä metallit ovat elintärkeitä nykyaikaiselle elektroniikalle, ja tämä seikka lataa pelikortit kiinalaisten käsiin. Egobuustaajien suosikkiauto Toyota Priuksen akkuihin uppoaa muuten noin kymmenen kiloa näitä harvinaisia maametalleja. Toki voisimme opetella kierrättämään roinaamme, josta näitä kemian kultajyväsiä saisi talteen. Eikä todellakaan niin kuin TV-uutisten nyrkkipajassa Aasiassa - siis ilman kunnollisia hanskoja ja hengityssuojaimia sulan höyryävän metallin ääressä.

Kemikaaleissa liikkuu suuret rahat, joten niiden käytön hallitsemiseen ja rajoittamiseen liittyvä työ ei etene vaikeuksitta eikä väärinkäytöksittä. Uudet paremmat vaihtoehdotkaan eivät synny itsekseen. Saamme kemikaaleista sekä hyötyjä että haittoja osaksemme. Kemikaaleihiin liittyy sama mielikuvabisnes kuin mihin tahansa ison rahan toimialaan. Jos yritämme ostaa hyvän omantunnon, olemme melko pahasti hukassa touhuinemme!

Kemikaaliturvallisuudesta ja -hallinasta voi kehittyä minulle työura tai sitten ei. Tässä kohtaa on joka tapauksessa tehtävää tavallisten maallikoiden valistamisessa. Ympäristö ei kestä kulutuksellista riekkumistamme loputtomiin, emmekä kestä mekään. Muutosta ei voi kuitenkaan kieltää. On pidettävä huoli siitä, että muutos on oikeasti kehitystä. Myös kemikaalien käytön suhteen.

Maistuiko keittonne? Toivottavasti, sillä sitä särvitte vielä monesti.

Pienissä, suurissa saleissa

Tiedättehän, miten vaikeaa on saada itsensä kuntoilemaan työpäivän jälkeen. Vaikka kuinka tuntisi liikunnan virkistävän, terveellisen vaikutuksen, niin silti löytää itsensä kerta toisensa perään sohvan syleilystä, töllöttimen tuijotuksesta, netin naapurustosta. Ei se liikkuva elämäntapa toisaalta helppoa ole ylläpidettäväksi työttömänäkään, vaikka ei päiviä töissä kuluttaisikaan. Vaikealta tuntuu raahautua, ei siis ampaista, liikuttamaan jäseniään ja vielä tärkeämpää eli mieltään.

Olen viime viikkoina saanut kehitettyä vaihteeksi jonkin hyvän tavankin. Työpaikkani kellarissa sattuu olemaan varsin pätevä kuntosali, jossa olen ruvennut pyörimään vakiokäyttäjänä. Minut tuntevat ihmiset tietävät, etten todellakaan ole mikään ilmeinen punttiveijari tai kuntoklubin rahastuskohde. Aivan oikeasti kuntosalille astuminen on tuottanut minulle henkistä painiskelua ainakin viime aikoihin saakka. Minua ei kiinnosta testosteronia uhkuvat äijäpunttikset, peilailijoille ja trendihiippareille suunnatut kuntoklubit saati vanhemman väen kuntoutuspaikat. Olen siis, herranen aika sentään, ennakkoluuloinen!

Mistä ennakkoluuloni kumpuaa? Vääristyneeseen miehisyyskäsitykseen kuuluu yhä varsin usein jotakin naurettavia penkkipunnerruskuvioita tai vastaavia pullistelukoreografioita. Niistä olen minäkin, malliltani hontelo heinäseiväs, saanut rokotuksen nuoruudessani. Asiaa eivät ole auttaneet muutamat liikunnanopettajat menneisyydestäni, jotka eivät ole osanneet hekään kannustaa nuoria kohti monipuolista liikunnallista elämäntapaa kylvämättä jotakin oman agendansa rikkaruohoista siementä. Onnekseni olen oppinut ymmärtämään, että salilla voi käydä huolehtimassa kunnostaan vaikkei täyttäisikään lyhytnäköisiä itsestäänselvyyksinä pidettyjä mittoja.

Kun päivät istuu konetta naputtamassa toimistossa, on elimistö saatava fyysisesti toimimaan edes pari kertaa viikossa. Monesti ei jaksaisi hiippailla edes sinne työpaikan kellariin päivän päätteeksi, mutta toistaiseksi ei ole tarvinnut kavuta takaisin katutasoon pettynein mielin. Eikä siitä penkistä nouse vielä lähellekään omaa elopainoa! Jos painelee suoraan kotiin kulkematta liikuntaruudun kautta, niin sinne se perse penkkiin vajoaa. Ellei satu niin onnellisesti käymään, että on joku tai jokin innostamassa lamaannuksesta liikutukseen...

En ole jaksanut miettiä, miten harjoittelisin salilla. Yritän oppia kuuntelemaan kehon viestejä. Alkulämmöt vedän soutulaitteessa, toinen suosikeistani. Välissä ährään kaikenlaisten taljojen ja painojen kanssa. Kädet, jalat, selkä, vatsa, kyljet - vaihtelua. Lopuksi toinen suosikkini, mäiskitään hieman säkkiä. Saa muuten olla tarkkana, kun yrittää huiskia löysin rantein varustetuilla tikuilla säkkiä! Koko touhusta menisi ilo, jos joku kaikkitietävä asiantuntija olisi yhtenään kertomassa mitä pitää tehdä. Tosissaan toki suhtaudun kuntoiluun, mutta yritän välttää liikaa vakavuutta. Hyvät neuvot ovat kuin laadukkaat raaka-aineet ruuanlaitossa: ne pitää osata käsitellä ja tarjoilla oikein.

Tuossa edellä höpisin kehon kuuntelemisesta. Minun on tunnustettava, että yhdessä kohdassa en sitä osaa oikein tehdä. Parhaillaan pitäisi olla unessa eikä laukomassa totuuksia ja tuntemuksia. En siis osaa mennä nukkumaan järkevään aikaan, jotta saisin toistuvasti kunnolliset yöunet. No, kukaan meistä ei ole täysin järkevä, vaikka olisi kuinka koulutettu, kasvatettu, valistettu, koeteltu, uskossa, tieteessä, ateismissa, tasapainossa, hyvästä perheestä, hyvinvointiyhteiskunnasta ynnä muuta vastaavaa. Ihminen on aina vajaa - ratkaisevaa on hänen suhtautumisensa asiaan.

Nyt siis Julkaise teksti, Kirjaudu ulos, Sulje selain, Sammuta kone, Sulje vempeleet ja Vetäydy vaakatasoon. Taistelu flunssaa vastaan ei helpota heilumalla!

Putki päällä

Elonmerkkejä pitkään aikaan tällä sivulla. Nyt on pamahtanut putki niin pahasti päälle, että kirjoittelu on jäänyt korvien väliin. Ai mikä putki? Ei, ei anniskelu. Ei kai vielä ura. Taatusti ei mikään ranskalainen muotiluomus. Sattuu vain olemaan nyt niin siunattu tilanne, että töitä on päivästä toiseen päätoimessa tai sivutoimessa. Kolmetoista päivää ennen vapaapäivää parhaillaan. No, silloin on tehtävä töitä, kun niitä on tarjolla!

Niinhän se tuppaa elämässä olemaan, että työ vähentää vakavasti taiteilua ellei sitä tee työksi. Sanaisa arkku täyttyy edelleen ajatuksista, sutkauksista ja repliikeistä - mihinkään muuhun ei ole mahdollisuutta seuratessa nykyistä keskustelukulttuuria. Ei sitä touhua voi seurata ilman mustaa huumoria ja veitsen kääntämistä tosikoiden mieleen helposti syntyvissä haavoissa. Toisaalta olisi suorastaan vastuutonta heittää huumoria ilman todenperäistä kritiikkiä ja syventyvää ymmärrystä elämän eri ulottuvuuksista.

Omasta luomuksesta täytyisi pitää hyvää huolta. Muutoin tulee kohta syyte blogin heitteillejätöstä. Nyt on kuitenkin suunnattava nokka kohti toimistoa, sillä ei tästä filosofoinnista juuri kenellekään makseta - ei ainakaan minulle...

Kun haluat tehdä sitä, mitä kunnollisesti et voi

Otsikko voisi tarkoittaa mitä tahansa, joten repikää siitä samaistumiskohteita. Kenties olette törmänneet tilanteeseen, jossa keksitte itsellenne oivan harrastuksen. Ette kuitenkaan pysty järjestämään itsellenne tarpeeksi hyviä harrastusmahdollisuuksia syystä tai toisesta. Voisitte kenties lopettaa aloittamanne harrastuksen, mutta olette jääneet siihen sen verran koukkuun, että ette vain voi lopettaa. Voisitte tietysti olla tyytyväisiä siihen, että voitte edes joskus harjoittaa kyseistä harrastusta. Toisaalta haluatte kehittyä harrastuksessanne ettekä tahdo muutenkaan tyytyä elämässänne asenteeseen, jossa asiat hoidetaan vähän sinne päin. Onpas pirun kimuranttia!

Minua sattuu keljuttamaan aivan kohtuullisen suhteellisen kookkaasti, etten ole voinut yli kymmeneen vuoteen panostaa läheskään haluamallani tavalla kiinnostavimpaan harrastukseeni. Siis golfiin. Olisin lopettanut lajin jo ajat sitten, jos kyse olisi habituksen pönkittämisestä, hienoilla välineillä prameilusta, sukurasitteesta, kivasta ja helposta harrastuksesta, huomion hakemisesta tai jostakin muusta korkeintaan sekundäärisesta motiivista. En olisi mitenkään viitsinyt ajaa polkupyörällä mailat matkassa satoja tunteja golfkentälle, jos en todella olisi löytänyt minua innostavaa harrastusta. Juniorina läiskin palloa ukkojen seurassa, kun ei ollut muita nuoria peliseuraksi. Moniko lapsi jaksaa moista missään harrastuksessa?

Taannoin vuosituhannen vaihteessa olin itsekin mukana kotikenttäni talkoissa. Samaista peliareenaa hoidin myös niin pienellä palkalla, että useimmat suomalaiset eivät sillä rahalla nostaisi persettään sohvaltaan. Sattui olemaan väärä sukunimi syrjäseudulla, niin en paremmille palkoilla 'oikeissa' töissä päässyt... Vuosien saatossa olen myös lueskellut golfin historiaa ja kenttäarkkitehtuurin ulottuvuuksia, seurannut kilpailuja, osallistunut klubikisoihin - usein huonoin tuloksin, auttanut aloittelijoita, puhunut golfin hyvistä puolista ennakkoluuloisille ja kiinnostuneille sekä paljon muutakin. Valitettavasti en kuitenkaan taida olla hyvä golffari, kun en ole voinut kantaa rahaa klubeille, välinevalmistajille, matkanjärjestäjille sun muille golfbisneksen toimijoille. Toistaiseksi - opiskelijalla/työttömällä ei irtorahaa liiemmin ole. Onneksi sentään isäukko on subventoinut jonkin verran pelaamista entisillä kotikulmilla.

Siksipä tässä avaudun, että eräät lajiliiton työryhmän ehdotukset rajaavat minutkin sitoutumattomaksi golffariksi. Siis hylkiöksi, joka ilmaantuu jostakin riistämään, ryöstämään ja tuhoamaan golfosakeyhtiöiden paratiiseja. En aio pakon edessä ostaa kallista golfosaketta tai pelioikeutta mistä tahansa yhtiöstä, jos en ehdi pelata riittävästi. On järjetöntä sitoutua johonkin golfseuraan, jos ei anneta mahdollisuutta sitoutua edes työelämään ynnä osaamista ja työhaluja vastaavaan tulotasoon. Miksi sitoisin itseni vähillä rahoillani johonkin klubiin, jonka lähiseudulla en edes vuoden päästä välttämättä asu? Vakaa aikeeni on kuitenkin löytää itselleni sopiva golfyhteisö, kun elämäntilanteeni on sopivan asettunut.

Toisekseen avaudun siksikin, että minua vituttaa vinkeästi pelata heikkoa golfia, kun tiedän pystyväni paljon parempaan. Teknisesti vaikeaa lajia on kuitenkin mahdotonta hallita edes auttavasti ilman riittävää harjoittelua. Sapettaa jo kylliksi vähäiset pelimahdollisuudet ja pysähtynyt kehitys, ei siihen tarvita vielä erilaisia väkinäisiä pakkomaksuja ja asenteellista syyllistämistä. Nyt olen tilanteessa, jossa alan olla kypsä tekemään golfin kannalta pakollisimman suuren hankinnan. Siis autokouluun ja koslan hankintaan on mentävä, golfkentille ei muutoin järkevästi pääse. Pyörällä puskeminen ei onnistu yleensä ja kaverin kyydissä olet kaverin aikataulussa. Lisäksi en todellakaan halua jumittaa yhdellä kentällä, vaikka liiton mahakkaat veijarit mitä sanoisivat. Jos muuten pidätte yksityisautoilua automaattisena kansalaisvelvollisuutena ja -oikeutena, voi henkilökohtainen viherpesunne olla hieman hataralla pohjalla. Samanarvoisia ne ovat autokortittomat kansalaisetkin, eikös sen kerro jo suvaitsevaisuusaatekin.

Eipä päästy puusta pitkälle, mutta tulipa ähistyä, puhistua, puhkuttua turhautumista tekstin muotoon omissa nimissä. Aion pelata golfia jatkossakin, vaikka heittäisivät herrat aatteellisessa kapeakatseisuudessaan millaisia esteitä eteeni. En tyydy satunnaiseen läiskimiseen ja ihan kiva -asenteeseen, vaikka moni sellaiseen kehottaakin. Turha on tulla minulle jankuttamaan lyhyistä lyönneistä, vanhoista välineistä tai golfin elitistisyydestä, jos ei kantti kestä tiukkoja vastauksia. Eipä lohduta lainkaan myöskään typerät puheet siitä, kuinka voin sitten joskus eläkkeellä pelata sieluni kyllyydestä. Surkea on se perusta, jolla nuorta intoa kahlehditaan kulloisenkin hetken iäkkäämpien tulevaisuusnäkemyksiin.

Harrastuksen pitäisi kuitenkin olla mielekästä ja virkistävää. Täytyypä minunkin siis opetella hallitsemaan hermoni kentällä paremmin sekä etsimään itselleni sopivaa peliseuraa ja -paikkaa. Golf on minulle tärkeä harrastus ja sellaisena myös pysyköön. Vapaa-aikaan pätee yleisesti seuraava lausahdus, johon tämän lätinävärssyn päätän:

When you bring business to pleasure, you often lose the pleasure.

Fix Pack!

Ostin taannoin tietoturvaohjelmiston Symantecilta. Saman ohjelman versioita olen käyttänyt jo muutaman vuoden, koska se soveltuu tarpeisiini. En jaksa nipottaa lievästä tietoteknisestä raskaudesta, ei se minua haittaa. No, halvin tapa uusia ohjelma taas uudeksi vuodeksi oli ostaa paketti kokonaisuudessaan. Ei siis verkosta tai päivitysversiona.

Mielenkiintoista oli tapa, jolla Symantec Nortoninsa pakkaa. Yksi levyke ja pari ohjevihkosta oli suorastaan ängetty laatikkoon, jonka mitat olivat silmämääräisesti arvioituna 23x18x4 arvatkaa-mitä-yksikköä. Siinäpä kulkee tavaratoimituksissa paljon kallista ilmaa eikä tuota pakkausmateriaalin määrääkään oikein ole optimoitu.

Otetaanpa toinen esimerkki. Ostin hiljattain kannettavan kovalevyn Expertin messuilta. Luonnollisesti niin messevä ostostulva tuotti kassakuitin, joka muistutti pituudeltaan lestadiolaisäidin kauppakuittia paikallisessa Citymarketissa. On se hyvä, että kuitit ovat selkeitä ja ytimekkäitä.

Oletteko seuranneet, kuinka paljon pakkausjätettä syntyy melkein kaikista upean kulutuskulttuurimme ostoksista? Lisäksi tuotantoketjut ovat usein pitkiä, joten matkan varrella ehtii hukkua rutosti materiaalia. Moni vapauttaa itsensä synnintunnosta ajattelemalla, että eipä yksittäinen ihminen voi vaikuttaa juuri lainkaan maailmanlaajuisiin ongelmiin. Itse voi siis jatkaa kulutusta hullun kiilto silmissä, vaikka samalla vaahtoaisi suurten toimijoiden turmiollisuudesta ja vastuuttomuudesta.

Jos ei aloita pienistä asioista, ei koskaan pääse suuriin. Eikö näitä pakkausasioita saada yhtään järkevämmiksi? Pitää olla melko pahasti luonnosta etääntynyt, jos ei näe materiaalin kulutuksessamme mitään suurta ongelmaa. Niin, voisitteko kehittää järkevämmän kokoisia pakkauksia ja kuitteja osana brändienne viherpesua?