Tiedättehän, miten vaikeaa on saada itsensä kuntoilemaan työpäivän jälkeen. Vaikka kuinka tuntisi liikunnan virkistävän, terveellisen vaikutuksen, niin silti löytää itsensä kerta toisensa perään sohvan syleilystä, töllöttimen tuijotuksesta, netin naapurustosta. Ei se liikkuva elämäntapa toisaalta helppoa ole ylläpidettäväksi työttömänäkään, vaikka ei päiviä töissä kuluttaisikaan. Vaikealta tuntuu raahautua, ei siis ampaista, liikuttamaan jäseniään ja vielä tärkeämpää eli mieltään.
Olen viime viikkoina saanut kehitettyä vaihteeksi jonkin hyvän tavankin. Työpaikkani kellarissa sattuu olemaan varsin pätevä kuntosali, jossa olen ruvennut pyörimään vakiokäyttäjänä. Minut tuntevat ihmiset tietävät, etten todellakaan ole mikään ilmeinen punttiveijari tai kuntoklubin rahastuskohde. Aivan oikeasti kuntosalille astuminen on tuottanut minulle henkistä painiskelua ainakin viime aikoihin saakka. Minua ei kiinnosta testosteronia uhkuvat äijäpunttikset, peilailijoille ja trendihiippareille suunnatut kuntoklubit saati vanhemman väen kuntoutuspaikat. Olen siis, herranen aika sentään, ennakkoluuloinen!
Mistä ennakkoluuloni kumpuaa? Vääristyneeseen miehisyyskäsitykseen kuuluu yhä varsin usein jotakin naurettavia penkkipunnerruskuvioita tai vastaavia pullistelukoreografioita. Niistä olen minäkin, malliltani hontelo heinäseiväs, saanut rokotuksen nuoruudessani. Asiaa eivät ole auttaneet muutamat liikunnanopettajat menneisyydestäni, jotka eivät ole osanneet hekään kannustaa nuoria kohti monipuolista liikunnallista elämäntapaa kylvämättä jotakin oman agendansa rikkaruohoista siementä. Onnekseni olen oppinut ymmärtämään, että salilla voi käydä huolehtimassa kunnostaan vaikkei täyttäisikään lyhytnäköisiä itsestäänselvyyksinä pidettyjä mittoja.
Kun päivät istuu konetta naputtamassa toimistossa, on elimistö saatava fyysisesti toimimaan edes pari kertaa viikossa. Monesti ei jaksaisi hiippailla edes sinne työpaikan kellariin päivän päätteeksi, mutta toistaiseksi ei ole tarvinnut kavuta takaisin katutasoon pettynein mielin. Eikä siitä penkistä nouse vielä lähellekään omaa elopainoa! Jos painelee suoraan kotiin kulkematta liikuntaruudun kautta, niin sinne se perse penkkiin vajoaa. Ellei satu niin onnellisesti käymään, että on joku tai jokin innostamassa lamaannuksesta liikutukseen...
En ole jaksanut miettiä, miten harjoittelisin salilla. Yritän oppia kuuntelemaan kehon viestejä. Alkulämmöt vedän soutulaitteessa, toinen suosikeistani. Välissä ährään kaikenlaisten taljojen ja painojen kanssa. Kädet, jalat, selkä, vatsa, kyljet - vaihtelua. Lopuksi toinen suosikkini, mäiskitään hieman säkkiä. Saa muuten olla tarkkana, kun yrittää huiskia löysin rantein varustetuilla tikuilla säkkiä! Koko touhusta menisi ilo, jos joku kaikkitietävä asiantuntija olisi yhtenään kertomassa mitä pitää tehdä. Tosissaan toki suhtaudun kuntoiluun, mutta yritän välttää liikaa vakavuutta. Hyvät neuvot ovat kuin laadukkaat raaka-aineet ruuanlaitossa: ne pitää osata käsitellä ja tarjoilla oikein.
Tuossa edellä höpisin kehon kuuntelemisesta. Minun on tunnustettava, että yhdessä kohdassa en sitä osaa oikein tehdä. Parhaillaan pitäisi olla unessa eikä laukomassa totuuksia ja tuntemuksia. En siis osaa mennä nukkumaan järkevään aikaan, jotta saisin toistuvasti kunnolliset yöunet. No, kukaan meistä ei ole täysin järkevä, vaikka olisi kuinka koulutettu, kasvatettu, valistettu, koeteltu, uskossa, tieteessä, ateismissa, tasapainossa, hyvästä perheestä, hyvinvointiyhteiskunnasta ynnä muuta vastaavaa. Ihminen on aina vajaa - ratkaisevaa on hänen suhtautumisensa asiaan.
Nyt siis Julkaise teksti, Kirjaudu ulos, Sulje selain, Sammuta kone, Sulje vempeleet ja Vetäydy vaakatasoon. Taistelu flunssaa vastaan ei helpota heilumalla!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste liikunta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste liikunta. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
sunnuntai 24. tammikuuta 2010
2009 - liikuntaa ja liikutusta
Takaisin sorvin ääreen, paluu rikospaikalle. No oikeasti, ei ole sorvia eikä tietääkseni rikostakaan täällä. Anyhow, figuratively speaking. Kerta kiellon päälle kuitenkin, setä muistelee vielä hetken verran edesmennyttä vuotta 2009. Melkein siis kanavoin Conan O'Brienin viimeaikaisia edesottamuksia. Eihän trilogia ole, jos on dialogia tai monologia. Viittaan siis pariin muisteloon kuun aiemmista vaiheista. Täydennetään kolmikko itselleni tärkeän asian, liikunnan aspektista.
Vuosi 2009 alkoi raskaasti minun mittapuillani, koska Puolustusvoimat pullauttivat minut potrassa kunnossa takaisin yhteiskuntaan jakojäännökseksi. Massa oli likimain 78 kilogrammaa eli omat ennätyslukemat ja kunto kohtalainen. Alkuvuonna tuli liikuttua hieman heikosti, ei tullut lenkkeilystä ja kuntosaleilusta vielä tapaa. Hieman tuli kevättalvella hiihdeltyä Ähtärin maisemissa. Kuokkaa tietenkin, kun ei tekniikka ja voimatasot riitä oikein vassuun. Välinepuoli taas pakottaa pois tuosta isiemme perinnöstä, pertsasta. Skating is the style of the day. Täytyy omasta hiihdosta todeta, että suksi ei luista leikiten, kun voitelu on heikommin hallussa kuin kansakuntamme etevillä edustajilla. No, olen vähitellen iän karttuessa oppinut nauttimaan hiihtelystä etenkin noina kauniina keväisinä päivinä, jolloin latu-uran jäärakeinen pinta siunaa kulkijaa ja aurinko kultaa metsämaisemat.
Kevät tuli myös 2009, ja lumi suli. Jokavuotinen odotus toteutui, vihertävä ruoho veti mielen valkoisen pallon maailmaan. Koitti aika leskentekijän, ajantappajan, nöyryyttäjän niin rikkaan kuin köyhänkin. Golfkauteni pääse vauhtiin vapun tienoilla Vihdin parkolmosella eli lyhyin siirtymin. Vanhoilla mailoilla vetelin koko kauden 2009 ja niin taidan kiskoa kesän 2010, koska ei vieläkään ole varaa ostaa uusia kamoja. Yli kymmenen vuotta on nykyisin paljon golfvälineissä. Vanha totuus päti kuitenkin edelleen: huonot lyönnit ja vimmainen yritys tahi varovainen svingailu johtavat nihkeään tuloskorttiin. Hyvä fyysinen ja henkinen kunto sekä tekninen ja taktinen taitamus antavat sunnuntaihakkurille paljon suurempia edistysaskeleita ja elämyksiä kuin yksikään hypermegadraiveri tai ihmekierrerakettipallo.
Kaudella 2009 pelasin ulkoilmassa muistini mukaan neljännessataa kertaa, joista puolet lapsuusmaisemissa Ähtärin Golfin kentällä. Muita visiittejä tein kaverin kanssa tai ilman, harvemmin kuitenkin, Pickalaan, Lakistoon, Taliin, Vuosaareen, Porvooseen ja EGS:n mainiolle kentälle. Ulkomaille on turha haaveilla niin kauan kuin säkissä on ne vanhat ProStaffit. Schade. Tasoitus ei romahtanut vaan jumitti enimmäkseen paikallaan kuten omistajansakin. Palloja hukkui likimain saman verran kuin löytyikin, joten tavoilleni uskollisesti en rikastuttanut valkoisten kuulien kauppiaita. Valitan, tai en oikeastaan. Golfin luonteen mukaisesti jotkin kierrokset olivat ylen nihkeitä ja surkean suututtavia, välistä peli kulki kuin luonnostaan ja säväytti tavoin auringonlaskun maalaaman honkaisen silhuetin, mutta pääasiassa eteni piikkikenkä kohtuullisen kontrastin lyöntipaletin puitteissa. Ei siis mitään uutta auringon alla, välissä tiin ja reiän...
Golfin vähäpätöinen vaan uskollinen harrastaja kun olen, niin toki pelasin myös viime vuonna muutaman klubikisan. Kolme henkilökohtaista scr/hcp-koitosta ja neljä kahden hengen scramblea. Parikisat menivät tuloksellisesti melko heikosti, ei ollut tuntuma ja luottamus omaan tekemiseen riittävä tasaisen tehokkaaseen tuloksentekoon. Kaverini kuitenkin innostui kyseisestä kisaformaatista, mikä on laskettava omalta osaltani golfkulttuuriteoksi. Lisäksi pariin otteeseen noita sangen pitkäksi venähtäviä puistokävelysessioita kevensi parin eri kenttämestarin seura. Heidän kanssaan voin jorinoida kentänhoidollisista ja golfarkkitehturaalisista aspekteista, jotka kumpainenkin ovat eittämättä kiinnostukseni kohde ynnä oivan golfelämyksen edellytys. Omaan pussiin kun Ähtärissä kisasin, niin palkintoja hieman pokkasin. Kevään 2009 avauskoitoksessa oli ilmassa alkukauden kankeutta. Alle metriin lipusta läväistyn mahtilyönnin siivittämänä rustasin kuitenkin vain hieman yli 90 korttiin.
Ähtärin Golf täytti 20 vuotta kuluneena kesänä, joten kaksipäiväiset mestaruuskisat olivat juhlamittelöt laveine osallistujalistoineen ja pitkine kierroksineen. Lauantaina jaettiin palkinnot harrastelijasarjassa eli handicapissa, ja tuolloin kiilasin itseni kakkospallille miesten sarjassa. Kerrankin ykkösväylä molemmilla yseillä pariin ja kierroksen kruunuksi minut kakkoseksi nostanut birdie viimeisellä väylällä jäivät päällimmäisinä mieleen. Päivä oli odotteluineen pitkä, mutta en antanut liiallisen kankeuden ja väistämättömien tunarointien kirvoittaman sapen kuohunnan pilata kokonaisuutta. Ehkä opin vähitellen iloitsemaan elämästä. 18. väylä: Tiesin tarvitsevani birkun tasoitukseen pääsemiseksi, joten varma avaus keskelle väylää. Jatko rautaseiskalla oli ehtaa rautaa eli vähän reiluun metriin lipusta. Hermoputti keskelle reikää sai minut vetämään ilmoille erään sortin teräsmiesnyrkinpuinnin, joka yllätti peliseurani. Enpä tosiaan ollut mikään väritön, nöyrä ja kiltti poika lapsuuden aikojen henkeen! Näin saatiin seuran sihteerille kerrankin palkintojenjakoon halailtavaksi alle kolmekymppisiä miehiä. Sunnuntaina ratkottiin todelliset mestarit viikonlopun kokonaistuloksen pohjalta, ja oma suoritustasoni jäi tahmealle perustasolle. Sainpa sentään komean rutistuksen viikonlopun viime reiälle, jossa pelikaverini yllätysisku miesten mestaruuteen mureni kalkkiviivoille.
Musta on tullu golfhullu - jo vuosia takaperin. Back in the good old 90's. Muutama väläys riippuvuutta ylläpitävistä hienoista hetkistä isketään vielä eetteriin. Kaksi birdieä Porvoossa etuysillä, harvinaista herkkua minun taitotasolla ja pelimäärillä. Tutustumiskierros Taliin suomalaisen golfin perinnemaille: ensi väylällä tyylikäs par ja kolmannella avaus alle metriin, tädit luulivat minua kovemmaksikin peluriksi, loppurundi vielä mukavasti kassiin ensikertalaiseksi Mätäjoen partaalla. Samassa paikassa olin toimitsijana Finnair Ladies Mastersissa, ja seurasin naisammattilaisten peliä lähietäisyydeltä. Ei vielä napattu meikäläistä mailapojaksi jollekin golfkaunottarelle, uutta matoa koukkuun kenties. Todistin kuitenkin sitäkin, kun Minea tössi lyöntinsä, kiroilla rätkäytti ja anteeksi pyyteli. Siinä on todellakin jotain perin suomalaista ja alkuvoimaista, kun elovenatyttö perkeleen päräyttää. Golfintoilijana muistelin lähinnä vain pelin maukkaimpia hetkiä enkä suinkaan arkirieskaa. Kerran tosin poltin kentällä päreeni niin pahoin, että wedge lenteli ympäriinsä kuin raivohullun sylki. Se oli rumaa eikä herrasmiestouhuista ollut havaintoakaan. Uudelle vuodelle on otettava tavoitteeksi maisemista nauttiminen ja typerien testosteroni- ja adrenaliiniryöppyjen hallitseminen.
Kesällä 2009 palasin suunnistusmetsään kahden vuoden tauon jälkeen. Fin5, kuntorata, hauholainen peitteinen metsä ja rillipääte riemastuttava runsas kesäsade. Suunnistus on mitä mainioin laji, mutta se on jäänyt minulta aivan liian vähälle. Liekö syynä osaltaan lapsuuden aikojen liiallinen kilpailuorientaatio seuraihmisten touhuissa? Tavoite täyttyi silti tuossa yksittäisessä orienteerauskoettelemuksessani: löysin kaikki oikeat rastit (ja vääriä kaupan päälle) enkä telonut itseäni, en edes juhannuksena pyöräyttämääni nilkkaa. Lisäksi sain vähän lisää ymmärrystä veljeni intohimoisesti urheilemaan pihkaniskojen, noiden tosiatleettien, kuninkuuslajiin.
Näissä merkeissä voisin turinoida taas vielä aivan tarpeettoman pitkästi, mutta jokainen treeni pitää osata päättää ennen silmien sumenemista. Vuoden 2009 lopulla sain kuitenkin tehtyä itselleni harjoitussuunnitelman, jota olen jopa osin pystynyt tähän päivään saakka toteuttamaan. Uintia kerran viikossa, lenkkeilyä ja lisäksi golfin tekniikkaharjoituksia todellisen edistyksen mahdollistamiseksi. Erittäin tärkeää minulle ja varmasti meille kaikille on venytteleminen: lihakset eivät ole aina jumissa ja liikkuvuus paranee olennaisesti eikä tähän tarvita kuin vartti päivässä näin alkuvaiheessa. Nyt uuden vuoden edetessä joutuin pitäisi minun vielä suunnata kulkuni kerran viikossa kuntosalille, jotta hoikka ruhoni saisi hieman lisää voimaa. 2010 ei tuo muutosta siihen, että liikkumaan lähteminen tuntuu usein vastentahtoiselta. Kun tuon kynnyksen ylittää ja hikeäkin hieman vuodattaa, niin taatusti jälkikäteinen tunne palkitsee.
Liikkukaa ja liikuttukaa, hyvät ihmiset! Löytäkää oma tapanne, mutta älkää tuhotko innostusta liiallisiin ja lihallisiin tavoitteisiin. Jo pelkkä kävely ja luonnon tarkkailu voivat olla majesteettisia elämyksiä. Joka muuta väittää, ei ole sinut aistiensa kanssa. Niin, ja se herran paino eli fyysikan massa. Putosi pirulainen jo joulun alla tuonne 74 kilogramman huitteille eikä mässäily auttanut asiaa. Runsas liikunta ja sopivat geenit mahdollistavat siis täysimääräisen ruoasta ja juomasta nauttimisen! Kukkaro tosin ei... Sanovat potrat potunpurijat läpipaskoksi, ehkä ovat oikeassa. Kunhan en ole läpeensä paska. Ethän sinäkään, ethän?
Vuosi 2009 alkoi raskaasti minun mittapuillani, koska Puolustusvoimat pullauttivat minut potrassa kunnossa takaisin yhteiskuntaan jakojäännökseksi. Massa oli likimain 78 kilogrammaa eli omat ennätyslukemat ja kunto kohtalainen. Alkuvuonna tuli liikuttua hieman heikosti, ei tullut lenkkeilystä ja kuntosaleilusta vielä tapaa. Hieman tuli kevättalvella hiihdeltyä Ähtärin maisemissa. Kuokkaa tietenkin, kun ei tekniikka ja voimatasot riitä oikein vassuun. Välinepuoli taas pakottaa pois tuosta isiemme perinnöstä, pertsasta. Skating is the style of the day. Täytyy omasta hiihdosta todeta, että suksi ei luista leikiten, kun voitelu on heikommin hallussa kuin kansakuntamme etevillä edustajilla. No, olen vähitellen iän karttuessa oppinut nauttimaan hiihtelystä etenkin noina kauniina keväisinä päivinä, jolloin latu-uran jäärakeinen pinta siunaa kulkijaa ja aurinko kultaa metsämaisemat.
Kevät tuli myös 2009, ja lumi suli. Jokavuotinen odotus toteutui, vihertävä ruoho veti mielen valkoisen pallon maailmaan. Koitti aika leskentekijän, ajantappajan, nöyryyttäjän niin rikkaan kuin köyhänkin. Golfkauteni pääse vauhtiin vapun tienoilla Vihdin parkolmosella eli lyhyin siirtymin. Vanhoilla mailoilla vetelin koko kauden 2009 ja niin taidan kiskoa kesän 2010, koska ei vieläkään ole varaa ostaa uusia kamoja. Yli kymmenen vuotta on nykyisin paljon golfvälineissä. Vanha totuus päti kuitenkin edelleen: huonot lyönnit ja vimmainen yritys tahi varovainen svingailu johtavat nihkeään tuloskorttiin. Hyvä fyysinen ja henkinen kunto sekä tekninen ja taktinen taitamus antavat sunnuntaihakkurille paljon suurempia edistysaskeleita ja elämyksiä kuin yksikään hypermegadraiveri tai ihmekierrerakettipallo.
Kaudella 2009 pelasin ulkoilmassa muistini mukaan neljännessataa kertaa, joista puolet lapsuusmaisemissa Ähtärin Golfin kentällä. Muita visiittejä tein kaverin kanssa tai ilman, harvemmin kuitenkin, Pickalaan, Lakistoon, Taliin, Vuosaareen, Porvooseen ja EGS:n mainiolle kentälle. Ulkomaille on turha haaveilla niin kauan kuin säkissä on ne vanhat ProStaffit. Schade. Tasoitus ei romahtanut vaan jumitti enimmäkseen paikallaan kuten omistajansakin. Palloja hukkui likimain saman verran kuin löytyikin, joten tavoilleni uskollisesti en rikastuttanut valkoisten kuulien kauppiaita. Valitan, tai en oikeastaan. Golfin luonteen mukaisesti jotkin kierrokset olivat ylen nihkeitä ja surkean suututtavia, välistä peli kulki kuin luonnostaan ja säväytti tavoin auringonlaskun maalaaman honkaisen silhuetin, mutta pääasiassa eteni piikkikenkä kohtuullisen kontrastin lyöntipaletin puitteissa. Ei siis mitään uutta auringon alla, välissä tiin ja reiän...
Golfin vähäpätöinen vaan uskollinen harrastaja kun olen, niin toki pelasin myös viime vuonna muutaman klubikisan. Kolme henkilökohtaista scr/hcp-koitosta ja neljä kahden hengen scramblea. Parikisat menivät tuloksellisesti melko heikosti, ei ollut tuntuma ja luottamus omaan tekemiseen riittävä tasaisen tehokkaaseen tuloksentekoon. Kaverini kuitenkin innostui kyseisestä kisaformaatista, mikä on laskettava omalta osaltani golfkulttuuriteoksi. Lisäksi pariin otteeseen noita sangen pitkäksi venähtäviä puistokävelysessioita kevensi parin eri kenttämestarin seura. Heidän kanssaan voin jorinoida kentänhoidollisista ja golfarkkitehturaalisista aspekteista, jotka kumpainenkin ovat eittämättä kiinnostukseni kohde ynnä oivan golfelämyksen edellytys. Omaan pussiin kun Ähtärissä kisasin, niin palkintoja hieman pokkasin. Kevään 2009 avauskoitoksessa oli ilmassa alkukauden kankeutta. Alle metriin lipusta läväistyn mahtilyönnin siivittämänä rustasin kuitenkin vain hieman yli 90 korttiin.
Ähtärin Golf täytti 20 vuotta kuluneena kesänä, joten kaksipäiväiset mestaruuskisat olivat juhlamittelöt laveine osallistujalistoineen ja pitkine kierroksineen. Lauantaina jaettiin palkinnot harrastelijasarjassa eli handicapissa, ja tuolloin kiilasin itseni kakkospallille miesten sarjassa. Kerrankin ykkösväylä molemmilla yseillä pariin ja kierroksen kruunuksi minut kakkoseksi nostanut birdie viimeisellä väylällä jäivät päällimmäisinä mieleen. Päivä oli odotteluineen pitkä, mutta en antanut liiallisen kankeuden ja väistämättömien tunarointien kirvoittaman sapen kuohunnan pilata kokonaisuutta. Ehkä opin vähitellen iloitsemaan elämästä. 18. väylä: Tiesin tarvitsevani birkun tasoitukseen pääsemiseksi, joten varma avaus keskelle väylää. Jatko rautaseiskalla oli ehtaa rautaa eli vähän reiluun metriin lipusta. Hermoputti keskelle reikää sai minut vetämään ilmoille erään sortin teräsmiesnyrkinpuinnin, joka yllätti peliseurani. Enpä tosiaan ollut mikään väritön, nöyrä ja kiltti poika lapsuuden aikojen henkeen! Näin saatiin seuran sihteerille kerrankin palkintojenjakoon halailtavaksi alle kolmekymppisiä miehiä. Sunnuntaina ratkottiin todelliset mestarit viikonlopun kokonaistuloksen pohjalta, ja oma suoritustasoni jäi tahmealle perustasolle. Sainpa sentään komean rutistuksen viikonlopun viime reiälle, jossa pelikaverini yllätysisku miesten mestaruuteen mureni kalkkiviivoille.
Musta on tullu golfhullu - jo vuosia takaperin. Back in the good old 90's. Muutama väläys riippuvuutta ylläpitävistä hienoista hetkistä isketään vielä eetteriin. Kaksi birdieä Porvoossa etuysillä, harvinaista herkkua minun taitotasolla ja pelimäärillä. Tutustumiskierros Taliin suomalaisen golfin perinnemaille: ensi väylällä tyylikäs par ja kolmannella avaus alle metriin, tädit luulivat minua kovemmaksikin peluriksi, loppurundi vielä mukavasti kassiin ensikertalaiseksi Mätäjoen partaalla. Samassa paikassa olin toimitsijana Finnair Ladies Mastersissa, ja seurasin naisammattilaisten peliä lähietäisyydeltä. Ei vielä napattu meikäläistä mailapojaksi jollekin golfkaunottarelle, uutta matoa koukkuun kenties. Todistin kuitenkin sitäkin, kun Minea tössi lyöntinsä, kiroilla rätkäytti ja anteeksi pyyteli. Siinä on todellakin jotain perin suomalaista ja alkuvoimaista, kun elovenatyttö perkeleen päräyttää. Golfintoilijana muistelin lähinnä vain pelin maukkaimpia hetkiä enkä suinkaan arkirieskaa. Kerran tosin poltin kentällä päreeni niin pahoin, että wedge lenteli ympäriinsä kuin raivohullun sylki. Se oli rumaa eikä herrasmiestouhuista ollut havaintoakaan. Uudelle vuodelle on otettava tavoitteeksi maisemista nauttiminen ja typerien testosteroni- ja adrenaliiniryöppyjen hallitseminen.
Kesällä 2009 palasin suunnistusmetsään kahden vuoden tauon jälkeen. Fin5, kuntorata, hauholainen peitteinen metsä ja rillipääte riemastuttava runsas kesäsade. Suunnistus on mitä mainioin laji, mutta se on jäänyt minulta aivan liian vähälle. Liekö syynä osaltaan lapsuuden aikojen liiallinen kilpailuorientaatio seuraihmisten touhuissa? Tavoite täyttyi silti tuossa yksittäisessä orienteerauskoettelemuksessani: löysin kaikki oikeat rastit (ja vääriä kaupan päälle) enkä telonut itseäni, en edes juhannuksena pyöräyttämääni nilkkaa. Lisäksi sain vähän lisää ymmärrystä veljeni intohimoisesti urheilemaan pihkaniskojen, noiden tosiatleettien, kuninkuuslajiin.
Näissä merkeissä voisin turinoida taas vielä aivan tarpeettoman pitkästi, mutta jokainen treeni pitää osata päättää ennen silmien sumenemista. Vuoden 2009 lopulla sain kuitenkin tehtyä itselleni harjoitussuunnitelman, jota olen jopa osin pystynyt tähän päivään saakka toteuttamaan. Uintia kerran viikossa, lenkkeilyä ja lisäksi golfin tekniikkaharjoituksia todellisen edistyksen mahdollistamiseksi. Erittäin tärkeää minulle ja varmasti meille kaikille on venytteleminen: lihakset eivät ole aina jumissa ja liikkuvuus paranee olennaisesti eikä tähän tarvita kuin vartti päivässä näin alkuvaiheessa. Nyt uuden vuoden edetessä joutuin pitäisi minun vielä suunnata kulkuni kerran viikossa kuntosalille, jotta hoikka ruhoni saisi hieman lisää voimaa. 2010 ei tuo muutosta siihen, että liikkumaan lähteminen tuntuu usein vastentahtoiselta. Kun tuon kynnyksen ylittää ja hikeäkin hieman vuodattaa, niin taatusti jälkikäteinen tunne palkitsee.
Liikkukaa ja liikuttukaa, hyvät ihmiset! Löytäkää oma tapanne, mutta älkää tuhotko innostusta liiallisiin ja lihallisiin tavoitteisiin. Jo pelkkä kävely ja luonnon tarkkailu voivat olla majesteettisia elämyksiä. Joka muuta väittää, ei ole sinut aistiensa kanssa. Niin, ja se herran paino eli fyysikan massa. Putosi pirulainen jo joulun alla tuonne 74 kilogramman huitteille eikä mässäily auttanut asiaa. Runsas liikunta ja sopivat geenit mahdollistavat siis täysimääräisen ruoasta ja juomasta nauttimisen! Kukkaro tosin ei... Sanovat potrat potunpurijat läpipaskoksi, ehkä ovat oikeassa. Kunhan en ole läpeensä paska. Ethän sinäkään, ethän?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)