Otsikko voisi tarkoittaa mitä tahansa, joten repikää siitä samaistumiskohteita. Kenties olette törmänneet tilanteeseen, jossa keksitte itsellenne oivan harrastuksen. Ette kuitenkaan pysty järjestämään itsellenne tarpeeksi hyviä harrastusmahdollisuuksia syystä tai toisesta. Voisitte kenties lopettaa aloittamanne harrastuksen, mutta olette jääneet siihen sen verran koukkuun, että ette vain voi lopettaa. Voisitte tietysti olla tyytyväisiä siihen, että voitte edes joskus harjoittaa kyseistä harrastusta. Toisaalta haluatte kehittyä harrastuksessanne ettekä tahdo muutenkaan tyytyä elämässänne asenteeseen, jossa asiat hoidetaan vähän sinne päin. Onpas pirun kimuranttia!
Minua sattuu keljuttamaan aivan kohtuullisen suhteellisen kookkaasti, etten ole voinut yli kymmeneen vuoteen panostaa läheskään haluamallani tavalla kiinnostavimpaan harrastukseeni. Siis golfiin. Olisin lopettanut lajin jo ajat sitten, jos kyse olisi habituksen pönkittämisestä, hienoilla välineillä prameilusta, sukurasitteesta, kivasta ja helposta harrastuksesta, huomion hakemisesta tai jostakin muusta korkeintaan sekundäärisesta motiivista. En olisi mitenkään viitsinyt ajaa polkupyörällä mailat matkassa satoja tunteja golfkentälle, jos en todella olisi löytänyt minua innostavaa harrastusta. Juniorina läiskin palloa ukkojen seurassa, kun ei ollut muita nuoria peliseuraksi. Moniko lapsi jaksaa moista missään harrastuksessa?
Taannoin vuosituhannen vaihteessa olin itsekin mukana kotikenttäni talkoissa. Samaista peliareenaa hoidin myös niin pienellä palkalla, että useimmat suomalaiset eivät sillä rahalla nostaisi persettään sohvaltaan. Sattui olemaan väärä sukunimi syrjäseudulla, niin en paremmille palkoilla 'oikeissa' töissä päässyt... Vuosien saatossa olen myös lueskellut golfin historiaa ja kenttäarkkitehtuurin ulottuvuuksia, seurannut kilpailuja, osallistunut klubikisoihin - usein huonoin tuloksin, auttanut aloittelijoita, puhunut golfin hyvistä puolista ennakkoluuloisille ja kiinnostuneille sekä paljon muutakin. Valitettavasti en kuitenkaan taida olla hyvä golffari, kun en ole voinut kantaa rahaa klubeille, välinevalmistajille, matkanjärjestäjille sun muille golfbisneksen toimijoille. Toistaiseksi - opiskelijalla/työttömällä ei irtorahaa liiemmin ole. Onneksi sentään isäukko on subventoinut jonkin verran pelaamista entisillä kotikulmilla.
Siksipä tässä avaudun, että eräät lajiliiton työryhmän ehdotukset rajaavat minutkin sitoutumattomaksi golffariksi. Siis hylkiöksi, joka ilmaantuu jostakin riistämään, ryöstämään ja tuhoamaan golfosakeyhtiöiden paratiiseja. En aio pakon edessä ostaa kallista golfosaketta tai pelioikeutta mistä tahansa yhtiöstä, jos en ehdi pelata riittävästi. On järjetöntä sitoutua johonkin golfseuraan, jos ei anneta mahdollisuutta sitoutua edes työelämään ynnä osaamista ja työhaluja vastaavaan tulotasoon. Miksi sitoisin itseni vähillä rahoillani johonkin klubiin, jonka lähiseudulla en edes vuoden päästä välttämättä asu? Vakaa aikeeni on kuitenkin löytää itselleni sopiva golfyhteisö, kun elämäntilanteeni on sopivan asettunut.
Toisekseen avaudun siksikin, että minua vituttaa vinkeästi pelata heikkoa golfia, kun tiedän pystyväni paljon parempaan. Teknisesti vaikeaa lajia on kuitenkin mahdotonta hallita edes auttavasti ilman riittävää harjoittelua. Sapettaa jo kylliksi vähäiset pelimahdollisuudet ja pysähtynyt kehitys, ei siihen tarvita vielä erilaisia väkinäisiä pakkomaksuja ja asenteellista syyllistämistä. Nyt olen tilanteessa, jossa alan olla kypsä tekemään golfin kannalta pakollisimman suuren hankinnan. Siis autokouluun ja koslan hankintaan on mentävä, golfkentille ei muutoin järkevästi pääse. Pyörällä puskeminen ei onnistu yleensä ja kaverin kyydissä olet kaverin aikataulussa. Lisäksi en todellakaan halua jumittaa yhdellä kentällä, vaikka liiton mahakkaat veijarit mitä sanoisivat. Jos muuten pidätte yksityisautoilua automaattisena kansalaisvelvollisuutena ja -oikeutena, voi henkilökohtainen viherpesunne olla hieman hataralla pohjalla. Samanarvoisia ne ovat autokortittomat kansalaisetkin, eikös sen kerro jo suvaitsevaisuusaatekin.
Eipä päästy puusta pitkälle, mutta tulipa ähistyä, puhistua, puhkuttua turhautumista tekstin muotoon omissa nimissä. Aion pelata golfia jatkossakin, vaikka heittäisivät herrat aatteellisessa kapeakatseisuudessaan millaisia esteitä eteeni. En tyydy satunnaiseen läiskimiseen ja ihan kiva -asenteeseen, vaikka moni sellaiseen kehottaakin. Turha on tulla minulle jankuttamaan lyhyistä lyönneistä, vanhoista välineistä tai golfin elitistisyydestä, jos ei kantti kestä tiukkoja vastauksia. Eipä lohduta lainkaan myöskään typerät puheet siitä, kuinka voin sitten joskus eläkkeellä pelata sieluni kyllyydestä. Surkea on se perusta, jolla nuorta intoa kahlehditaan kulloisenkin hetken iäkkäämpien tulevaisuusnäkemyksiin.
Harrastuksen pitäisi kuitenkin olla mielekästä ja virkistävää. Täytyypä minunkin siis opetella hallitsemaan hermoni kentällä paremmin sekä etsimään itselleni sopivaa peliseuraa ja -paikkaa. Golf on minulle tärkeä harrastus ja sellaisena myös pysyköön. Vapaa-aikaan pätee yleisesti seuraava lausahdus, johon tämän lätinävärssyn päätän:
When you bring business to pleasure, you often lose the pleasure.
sunnuntai 17. lokakuuta 2010
tiistai 28. syyskuuta 2010
Fix Pack!
Ostin taannoin tietoturvaohjelmiston Symantecilta. Saman ohjelman versioita olen käyttänyt jo muutaman vuoden, koska se soveltuu tarpeisiini. En jaksa nipottaa lievästä tietoteknisestä raskaudesta, ei se minua haittaa. No, halvin tapa uusia ohjelma taas uudeksi vuodeksi oli ostaa paketti kokonaisuudessaan. Ei siis verkosta tai päivitysversiona.
Mielenkiintoista oli tapa, jolla Symantec Nortoninsa pakkaa. Yksi levyke ja pari ohjevihkosta oli suorastaan ängetty laatikkoon, jonka mitat olivat silmämääräisesti arvioituna 23x18x4 arvatkaa-mitä-yksikköä. Siinäpä kulkee tavaratoimituksissa paljon kallista ilmaa eikä tuota pakkausmateriaalin määrääkään oikein ole optimoitu.
Otetaanpa toinen esimerkki. Ostin hiljattain kannettavan kovalevyn Expertin messuilta. Luonnollisesti niin messevä ostostulva tuotti kassakuitin, joka muistutti pituudeltaan lestadiolaisäidin kauppakuittia paikallisessa Citymarketissa. On se hyvä, että kuitit ovat selkeitä ja ytimekkäitä.
Oletteko seuranneet, kuinka paljon pakkausjätettä syntyy melkein kaikista upean kulutuskulttuurimme ostoksista? Lisäksi tuotantoketjut ovat usein pitkiä, joten matkan varrella ehtii hukkua rutosti materiaalia. Moni vapauttaa itsensä synnintunnosta ajattelemalla, että eipä yksittäinen ihminen voi vaikuttaa juuri lainkaan maailmanlaajuisiin ongelmiin. Itse voi siis jatkaa kulutusta hullun kiilto silmissä, vaikka samalla vaahtoaisi suurten toimijoiden turmiollisuudesta ja vastuuttomuudesta.
Jos ei aloita pienistä asioista, ei koskaan pääse suuriin. Eikö näitä pakkausasioita saada yhtään järkevämmiksi? Pitää olla melko pahasti luonnosta etääntynyt, jos ei näe materiaalin kulutuksessamme mitään suurta ongelmaa. Niin, voisitteko kehittää järkevämmän kokoisia pakkauksia ja kuitteja osana brändienne viherpesua?
Mielenkiintoista oli tapa, jolla Symantec Nortoninsa pakkaa. Yksi levyke ja pari ohjevihkosta oli suorastaan ängetty laatikkoon, jonka mitat olivat silmämääräisesti arvioituna 23x18x4 arvatkaa-mitä-yksikköä. Siinäpä kulkee tavaratoimituksissa paljon kallista ilmaa eikä tuota pakkausmateriaalin määrääkään oikein ole optimoitu.
Otetaanpa toinen esimerkki. Ostin hiljattain kannettavan kovalevyn Expertin messuilta. Luonnollisesti niin messevä ostostulva tuotti kassakuitin, joka muistutti pituudeltaan lestadiolaisäidin kauppakuittia paikallisessa Citymarketissa. On se hyvä, että kuitit ovat selkeitä ja ytimekkäitä.
Oletteko seuranneet, kuinka paljon pakkausjätettä syntyy melkein kaikista upean kulutuskulttuurimme ostoksista? Lisäksi tuotantoketjut ovat usein pitkiä, joten matkan varrella ehtii hukkua rutosti materiaalia. Moni vapauttaa itsensä synnintunnosta ajattelemalla, että eipä yksittäinen ihminen voi vaikuttaa juuri lainkaan maailmanlaajuisiin ongelmiin. Itse voi siis jatkaa kulutusta hullun kiilto silmissä, vaikka samalla vaahtoaisi suurten toimijoiden turmiollisuudesta ja vastuuttomuudesta.
Jos ei aloita pienistä asioista, ei koskaan pääse suuriin. Eikö näitä pakkausasioita saada yhtään järkevämmiksi? Pitää olla melko pahasti luonnosta etääntynyt, jos ei näe materiaalin kulutuksessamme mitään suurta ongelmaa. Niin, voisitteko kehittää järkevämmän kokoisia pakkauksia ja kuitteja osana brändienne viherpesua?
torstai 16. syyskuuta 2010
Markkinatalouden jättömailla
Viime sunnuntai-iltana näytettiin ykkösellä, siis TV1:llä, mainio dokumentti suuren ja mahtavan Detroitin kehnosta nykytilasta. Useat suomalaiset yhdistänevät kaupungin kiekkojoukkue Red Wingsiin, monet Eminemiin ja jotkut toivottavasti myös Motowniin. Detroitin suuruus on kuitenkin perustunut autoteollisuuden räjähdysmäiseen kasvuun Amerikan Yhdysvalloissa. Kaupunki on mennyt ylös ja alas talouden, etupäässä autoteollisuuden, kasvaessa ja romahtaessa käytännössä hallitsemattomasti. Motor City on nykyisin pitkälti kuva jälkiteollisesta rappeutuneisuudesta, josta kenties syntyy vähitellen myös jotain hyvää.
Detroit on suunniteltu ilmeisesti kahden miljoonan asukkaan tarpeita varten, ja nyt siellä asuu enää 800000 ihmistä. Koko tienoo esikaupunkeineen on rakennettu ja elänyt täysin autojen ehdoilla. Kun autoteollisuus on kokenut mullistuksen, jota menneinä vuosikymmeninä tuskin osattiin ennakoida, on Fordin ja GM:n kotiseutu muuttunut malliksi markkinatalouden jättömaasta. Suuria teollisuushalleja hylättyinä, romahtaneina, tuhopoltettuina. Entisiä pääkonttoreita tyhjillään, kasvien ja eläinten vallattavana. Pusikoituvia esikaupunkeja ja tyhjyttään kumisevia moottoriteitä. Työttömyyttä, huumeita, rikollisuutta, jätteitä, toivottomuutta. Siinäkö on perintömme?
Detroit ei suinkaan ole yksin. Monet muutkin paikat ovat menettäneet menneiden aikojen loistonsa, joka tosin osin lienee muistojen synnyttämää. Yhdysvalloissa riittää entisiä teollisuuskaupunkeja, jotka ovat vajonneet maailman rikkaimman maan mielikuviin nähden alhaiseen olotilaan. Buffalo, Baltimore, Pittsburgh sekä monia muita isoja ja pieniä kaupunkeja. Kurjia jälkiteollisia kaupunkinäkymiä on varmaankin kaikkialla niissä yhteiskunnissa, joissa on kiirehditty jälkiteolliseen aikaan markkinatalouden vetämässä junassa. Englannin keskiosat, itäisen Euroopan vanhat teollisuusseudut, Keski-Eurooppa. En tiedä tarpeeksi karusta todellisuudesta, alkaa mennä arvailun puolelle. Jos kovasti tavoittelemamme kehitys johtaa muun muassa tähän, olemmeko todella kehittyneet?
Meidän nykyajan ihmisten olisi ehdottoman tärkeää nähdä onnistumistemme lisäksi epäonnistumistemme tuloksia. Muutoin saatamme oikeasti uskoa siihen soopaan, että markkinatalous, tiede ja teollisuus vapaana rehottaessaan automaattisesti parantavat tulevaisuuden. Eivät ne vaihtoehtoiset toimintamallitkaan ole johtaneet kovin hääveihin tuloksiin, sitä en toki väitä kritisoidessani taloususkon puutteellisuutta.
Suomessakin alkaa olla runsaasti vierailukohteita, joissa voi todentaa pienessä mittakaavassa jälkiteollisen yhteiskunnan romahdusta. Hakeutukaamme vaikkapa Kuusankoskelle, Varkauteen, Kaskisiin tai Kemijärvelle. Jos elintapa perustuu vahvasti yhteen tukijalkaan, on rakennemuutos usein lannistava ja läpikotainen. Metsäteollisuus on näyttänyt vastaavaa mallia kuin auto-, hiili- tai tekstiiliteollisuus toisaalla. Emme saa unohtaa toisiamme elintapamme murtumakohdissa, sillä yksittäiselle ihmiselle murros on aina kova paikka. Toisaalta menneisyydessä ei voi enää elää eikä tuudittautua lämmiteltyihin muistoihin. Valitettavasti kykymme oppia raa'an rehellisiksi itseämme kohtaan elämänmyönteisyyttä silti unohtamatta tuntuu olevan liian heikko.
Katsokaa ihmiset vaikkapa Langalla-sarjaa (The Wire), joka käsittelee Baltimoren elämää ja ongelmia 2000-luvun alussa. Poliisit, huumediilerit, poliitikot, etniset ryhmät, koululaitos ja nuoret, tiedotusvälineet saavat kukin oman näkökulmansa sarjassa, joka on samalla aito, rehellinen, raju, rujo, hauska ja elämänmakuinen. Seuratkaa ihmiset viihdettä, joka on samalla hauskaa, todellista ja älykästä. Jos haluaa kokea tunteita, on parasta opetella käsittelemään koko palettia. Sillä tavoin kasvetaan ihmisiksi ja kenties viedään kehitystä hyvään suuntaan.
Niin, ei se Detroit dokumentin perusteella ole aivan tärviöllä. Ihmiset ovat alkaneet esimerkiksi viljellä kasveja omiin tarpeisiinsa alueilla, joiden piti olla teollisuuden pysyvästi valtaamia. Enkä nyt tarkoita kannabista tai vastaavaa. Toimettomuus ja hyödyttömyyden tunne ovat turmiollisia ihmisille, jokainen tarvitsee mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä konkreettisesti. Tällaista sekavahkoa tuumintaa tällä kertaa...
Detroit on suunniteltu ilmeisesti kahden miljoonan asukkaan tarpeita varten, ja nyt siellä asuu enää 800000 ihmistä. Koko tienoo esikaupunkeineen on rakennettu ja elänyt täysin autojen ehdoilla. Kun autoteollisuus on kokenut mullistuksen, jota menneinä vuosikymmeninä tuskin osattiin ennakoida, on Fordin ja GM:n kotiseutu muuttunut malliksi markkinatalouden jättömaasta. Suuria teollisuushalleja hylättyinä, romahtaneina, tuhopoltettuina. Entisiä pääkonttoreita tyhjillään, kasvien ja eläinten vallattavana. Pusikoituvia esikaupunkeja ja tyhjyttään kumisevia moottoriteitä. Työttömyyttä, huumeita, rikollisuutta, jätteitä, toivottomuutta. Siinäkö on perintömme?
Detroit ei suinkaan ole yksin. Monet muutkin paikat ovat menettäneet menneiden aikojen loistonsa, joka tosin osin lienee muistojen synnyttämää. Yhdysvalloissa riittää entisiä teollisuuskaupunkeja, jotka ovat vajonneet maailman rikkaimman maan mielikuviin nähden alhaiseen olotilaan. Buffalo, Baltimore, Pittsburgh sekä monia muita isoja ja pieniä kaupunkeja. Kurjia jälkiteollisia kaupunkinäkymiä on varmaankin kaikkialla niissä yhteiskunnissa, joissa on kiirehditty jälkiteolliseen aikaan markkinatalouden vetämässä junassa. Englannin keskiosat, itäisen Euroopan vanhat teollisuusseudut, Keski-Eurooppa. En tiedä tarpeeksi karusta todellisuudesta, alkaa mennä arvailun puolelle. Jos kovasti tavoittelemamme kehitys johtaa muun muassa tähän, olemmeko todella kehittyneet?
Meidän nykyajan ihmisten olisi ehdottoman tärkeää nähdä onnistumistemme lisäksi epäonnistumistemme tuloksia. Muutoin saatamme oikeasti uskoa siihen soopaan, että markkinatalous, tiede ja teollisuus vapaana rehottaessaan automaattisesti parantavat tulevaisuuden. Eivät ne vaihtoehtoiset toimintamallitkaan ole johtaneet kovin hääveihin tuloksiin, sitä en toki väitä kritisoidessani taloususkon puutteellisuutta.
Suomessakin alkaa olla runsaasti vierailukohteita, joissa voi todentaa pienessä mittakaavassa jälkiteollisen yhteiskunnan romahdusta. Hakeutukaamme vaikkapa Kuusankoskelle, Varkauteen, Kaskisiin tai Kemijärvelle. Jos elintapa perustuu vahvasti yhteen tukijalkaan, on rakennemuutos usein lannistava ja läpikotainen. Metsäteollisuus on näyttänyt vastaavaa mallia kuin auto-, hiili- tai tekstiiliteollisuus toisaalla. Emme saa unohtaa toisiamme elintapamme murtumakohdissa, sillä yksittäiselle ihmiselle murros on aina kova paikka. Toisaalta menneisyydessä ei voi enää elää eikä tuudittautua lämmiteltyihin muistoihin. Valitettavasti kykymme oppia raa'an rehellisiksi itseämme kohtaan elämänmyönteisyyttä silti unohtamatta tuntuu olevan liian heikko.
Katsokaa ihmiset vaikkapa Langalla-sarjaa (The Wire), joka käsittelee Baltimoren elämää ja ongelmia 2000-luvun alussa. Poliisit, huumediilerit, poliitikot, etniset ryhmät, koululaitos ja nuoret, tiedotusvälineet saavat kukin oman näkökulmansa sarjassa, joka on samalla aito, rehellinen, raju, rujo, hauska ja elämänmakuinen. Seuratkaa ihmiset viihdettä, joka on samalla hauskaa, todellista ja älykästä. Jos haluaa kokea tunteita, on parasta opetella käsittelemään koko palettia. Sillä tavoin kasvetaan ihmisiksi ja kenties viedään kehitystä hyvään suuntaan.
Niin, ei se Detroit dokumentin perusteella ole aivan tärviöllä. Ihmiset ovat alkaneet esimerkiksi viljellä kasveja omiin tarpeisiinsa alueilla, joiden piti olla teollisuuden pysyvästi valtaamia. Enkä nyt tarkoita kannabista tai vastaavaa. Toimettomuus ja hyödyttömyyden tunne ovat turmiollisia ihmisille, jokainen tarvitsee mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä konkreettisesti. Tällaista sekavahkoa tuumintaa tällä kertaa...
tiistai 31. elokuuta 2010
Putki poikki!
Nyt se on ohi! Ai mikä? No, minun tapauksessani ei kesän tissutteluputki, saati kesäloma, puhumattakaan jälleen yhdestä parisuhteesta. Ohi on työttömyysputki, kun syyskuu juuri koittaa. Kaksikymmentä kuukautta olin virallisesti työtön, mutta nyt pääsen vihdoin pätkätöihin käsiksi. Onneksi nykyajan nuorilla on niin helppoa, kun kaikki yhteiskunnassamme - peräti maailman parhaassa - valmiiksi tehty!
Suhtautuminen työhön on pitkälti pielessä. Ei ole tarvetta kiistää työnteon moninaista merkitystä yksilölle ja yhteiskunnalle, mutta ei se saa olla myöskään koko elämä. Työ ei tekemällä lopu eikä siitä saatava hyöty jakaudu oikeudenmukaisesti, sanovatpa herrat ja rouvat mitä tahansa. Sietämätön virhe on kuitenkin nostaa kädet pystyyn ja antaa haitallisen työkulttuurin elää ilman todellista arviointia. Yhtä hölmöä on hurskastella omasta poterosta käsin sillä, miten huonoja kaikki muut - ne erilaiset pirulaiset - ovat omaan itseensä verrattuna.
Minä en halua enkä edes voi suhtautua työhön kuten suuret ikäluokat ovat tottuneet. Työ ei ole elämän keskiö, vaikka se on toki yksi peruspilareista. Enää ei edes ole mahdollista tavoitella menestyksekkäästi suurin joukoin alati korkeampaa asemaa, suurempaa palkkiotasoa ja mittavampaa kulutusta. Kestävä tapa elää edellyttää niin henkisesti, fyysisesti kuin sosiaalisestikin hallitumpaa inhimillistä toimintaa. Ehkä olemme kypsiä siihen, mutta todennäköisyys saisi olla suurempi. Itse aion kuitenkin yrittää omassa pienessä elämässäni sijoittaa työn sopivaan rooliin.
Suomalaisen yhteiskunnan suhtautuminen työhön on osoittautunut reilun parin vuoden aikana ongelmalliseksi omassa kokemuspiirissäni. Varusmiespalvelus - paljolti sangen tehotonta ajantappoa - sattumalta huonoon taloudelliseen aikaan vaikeutti työmarkkinatilannettani varmasti. Täysin aikaansa jäljessä oleva byrokraattinen tukijärjestelmä aiheutti paljon hiusten haromista huolissaan. Ei siis sillä tavoin kuin kosmetiikkateollisuuden puffeissa. Because you're worth shit. Työmarkkinatukijärjestelmämme tekee varsin vaikeaksi erilaisten keikkatöiden tekemisen työttömyysaikana. Ay-liikkeetkin saisivat herätä siihen todellisuuteen, että työurat muuttuvat pirstaleisemmiksi. Se voi olla erittäin huono asia, jos työnantajat saavat mellastaa mielivaltaisesti ymmärtämättä ihmismielen toimintaa ja nokka kiinni kvartaalistatistiikassa. Toisaalta vaihtelevuus on parhaimmillaan sellaista, joka turvallisissa perusraameissa auttaa ihmisiä luomaan uutta jämähtämättä tottumuksen turpeeseen. Aito, rehellinen, ytimekäs kannustus on aina virkistävää vaan niin kovin kitsaasti saatavilla.
Minä voin nyt pyrkiä tekemään työni hyvin ja luottamaan siihen, että uusia ovia aukenee myös ilman palokirveellä hätätilanteissa suoritettua survomista. Roolin vaihdos päätoimisesta työttömästä päivätyöläiseksi ei ole aivan yksinkertaista. Harrastuksiin jää paljon vähemmän aikaa, vaikka rahaa ansaitseekin sen kompensoimiseksi. Päivärytmi olisi myös rukattava takaisin perinteikkäämmäksi, sillä ilman riittävää lepoa ei luova työ onnistu ainakaan ansiokkaasti. Liikunta ja hyvä ravinto ovat myös edellytyksiä menestyksekkäälle jaksamiselle työelämän melskeissä. Siinäpä on minulle tavoitetta kerrakseen. Käsitykseni hyvästä elämästä tuntuu selkenevän hiljalleen, mutta sen siirtäminen käytäntöön ei ole helppoa. Tiedostaminen on metka asia, se voi hajottaa tai koota mielen...
Toisekseen meni taasen putki poikki blogin heitteillejätössä. Parasta on vetäytyä horisontaaliin, vaikka valvominen yökyöpeliä houkuttaa. Manifesteja ehtii laatia huomennakin. Vai kuinka, viherpersu kokkaridemari kepulivassari kristillissitoutumaton rantasvedu?
Suhtautuminen työhön on pitkälti pielessä. Ei ole tarvetta kiistää työnteon moninaista merkitystä yksilölle ja yhteiskunnalle, mutta ei se saa olla myöskään koko elämä. Työ ei tekemällä lopu eikä siitä saatava hyöty jakaudu oikeudenmukaisesti, sanovatpa herrat ja rouvat mitä tahansa. Sietämätön virhe on kuitenkin nostaa kädet pystyyn ja antaa haitallisen työkulttuurin elää ilman todellista arviointia. Yhtä hölmöä on hurskastella omasta poterosta käsin sillä, miten huonoja kaikki muut - ne erilaiset pirulaiset - ovat omaan itseensä verrattuna.
Minä en halua enkä edes voi suhtautua työhön kuten suuret ikäluokat ovat tottuneet. Työ ei ole elämän keskiö, vaikka se on toki yksi peruspilareista. Enää ei edes ole mahdollista tavoitella menestyksekkäästi suurin joukoin alati korkeampaa asemaa, suurempaa palkkiotasoa ja mittavampaa kulutusta. Kestävä tapa elää edellyttää niin henkisesti, fyysisesti kuin sosiaalisestikin hallitumpaa inhimillistä toimintaa. Ehkä olemme kypsiä siihen, mutta todennäköisyys saisi olla suurempi. Itse aion kuitenkin yrittää omassa pienessä elämässäni sijoittaa työn sopivaan rooliin.
Suomalaisen yhteiskunnan suhtautuminen työhön on osoittautunut reilun parin vuoden aikana ongelmalliseksi omassa kokemuspiirissäni. Varusmiespalvelus - paljolti sangen tehotonta ajantappoa - sattumalta huonoon taloudelliseen aikaan vaikeutti työmarkkinatilannettani varmasti. Täysin aikaansa jäljessä oleva byrokraattinen tukijärjestelmä aiheutti paljon hiusten haromista huolissaan. Ei siis sillä tavoin kuin kosmetiikkateollisuuden puffeissa. Because you're worth shit. Työmarkkinatukijärjestelmämme tekee varsin vaikeaksi erilaisten keikkatöiden tekemisen työttömyysaikana. Ay-liikkeetkin saisivat herätä siihen todellisuuteen, että työurat muuttuvat pirstaleisemmiksi. Se voi olla erittäin huono asia, jos työnantajat saavat mellastaa mielivaltaisesti ymmärtämättä ihmismielen toimintaa ja nokka kiinni kvartaalistatistiikassa. Toisaalta vaihtelevuus on parhaimmillaan sellaista, joka turvallisissa perusraameissa auttaa ihmisiä luomaan uutta jämähtämättä tottumuksen turpeeseen. Aito, rehellinen, ytimekäs kannustus on aina virkistävää vaan niin kovin kitsaasti saatavilla.
Minä voin nyt pyrkiä tekemään työni hyvin ja luottamaan siihen, että uusia ovia aukenee myös ilman palokirveellä hätätilanteissa suoritettua survomista. Roolin vaihdos päätoimisesta työttömästä päivätyöläiseksi ei ole aivan yksinkertaista. Harrastuksiin jää paljon vähemmän aikaa, vaikka rahaa ansaitseekin sen kompensoimiseksi. Päivärytmi olisi myös rukattava takaisin perinteikkäämmäksi, sillä ilman riittävää lepoa ei luova työ onnistu ainakaan ansiokkaasti. Liikunta ja hyvä ravinto ovat myös edellytyksiä menestyksekkäälle jaksamiselle työelämän melskeissä. Siinäpä on minulle tavoitetta kerrakseen. Käsitykseni hyvästä elämästä tuntuu selkenevän hiljalleen, mutta sen siirtäminen käytäntöön ei ole helppoa. Tiedostaminen on metka asia, se voi hajottaa tai koota mielen...
Toisekseen meni taasen putki poikki blogin heitteillejätössä. Parasta on vetäytyä horisontaaliin, vaikka valvominen yökyöpeliä houkuttaa. Manifesteja ehtii laatia huomennakin. Vai kuinka, viherpersu kokkaridemari kepulivassari kristillissitoutumaton rantasvedu?
torstai 12. elokuuta 2010
Vuoden neljäs päänäyttämö: Viheltävät Salmet
Vuosi etenee vinhasti, mutta blogi on jäänyt kovin heikkoon jamaan. Yritän korjata asiaa, mutta vanha vihulainen Aloituksen vaikeus kampittaa ajattelijaa.
Joka tapauksessa vuosi on edennyt jo neljänteen golfin major-turnaukseen saakka. Juuri käynnistynyt USPGA Championship, Glory's Last Shot amerikkalaisittain, on osin suotta saanut maineen vain sinä neljäntenä majorina. Tosin kisalla ei ole yhtä selkeästi omaa luonnetta kuin muilla kolmella golfin majorkoitoksella, mutta mahtavaa viihdettä golfin parissa on tarjolla. Jos nyt joku onneton sattuisi ajattelemaan, että blogisti on aivan väärässä mieltymyksineen, niin se joku voi ihan rauhassa nauttia yksinkertaisemmista tai kapoisemmista makuvivahteistaan.
USPGA kisataan tänä vuonna Whistling Straitsin kentällä (Kohler, Wisconsin) Michigan-järven rannalla. Edellinen suurkisa, luullakseni myös ainoa, siellä oli vuoden 2004 USPGA. Kauden muut majorithan kisattiin vanhoilla ja toisistaan poikkeavilla kentillä, joiden historia on monin verroin Whistling Straitsia merkittävämpi. Tällä kertaa kenttä ei tarjoa luonnollisuutta, historiallisuutta ja kuuluisia väyliä esteineen, mutta oiva näyttämö loisteliaine maisemineen se kuitenkin on.
Arkkitehti Pete Dye kumppaneineen on luonut täysverisen links-henkisen kentän entisellä, vieläpä täysin tasaiselle, lentokentällä. Maata on siirretty tolkuttomasti ja puskutraktoria on vingutettu, Michigan-järvi on tuotu mukaan peliin ennen kaikkea psykologisena ja maisemallisena elementtinä ja alueelle on kaivettu ilmeisesti alun toista tuhatta bunkkeria. Tarkemmin kenttään voi tutustua TV-lähetysten ohella USPGAn kotisivuilla ja GolfClubAtlaksessa. Geneerisyys ei mielestäni voi koskaan eikä missään peitota luonnollisuutta, mutta parhaimmillaan voidaan keinotekoisesti loihtia dramaattisia ja näyttäviä ilmestyksiä. Tässä herra Dye on jälleen onnistunut, mutta toki hänen ansioluettelostaan löytävät sellaiset monsterit kuin TPC at Sawgrassin Championship Course ja the Ocean Course at Kiawah Island.
Kuka nostelee Wannamaker Trophya maanantain vastaisena yönä? Tiger on sotkenut siviilielämänsä ohella pelinsä, Mickelson kärsii psoriasiksesta, Westwood on ulkona kisasta vammojen takia. Pytylle riittää ottajia, mutta viikon onnistujan veikkaaminen on vaikeaa jopa golfasiantuntijoille. Kenties nuorten pelaajien esiinmarssi saa jatkoa, itse veikkailin tällä erää amerikkalaisia Young Gunseja. Toki eurooppalaisten voitto olisi hieno asia. Golf on kuitenkin siinä mielessä erittäin harvinainen laji, että jopa kaikista suurimmissa kisoissa on useita kymmeniä mahdollisia ehdokkaita voittajiksi. Sanokaapa jokin toinen laji, jossa tuo pitää paikkansa.
Katselen jälleen kerran ammattimiesten pelisuoritusten ohella kaihoten kilpa-areenaa. Jos sellaiselle kentälle pääsisi itse pelaamaan, niin taitaisi tulla kyykytystä sunnuntaisutijalle, liian vähän pelanneelle, olan takaa ja isän kädestä. Ne näkymät Michigan-järvelle, pitkän heinän saartamat parketinomaiset viheriöt ja aaltoilevat väylät, turmiollisen ankaralta näyttävät hiekkaesteet... Siinä olisi kuitenkin jo muisteltavaa kerrakseen. No, ehkä jonakin päivänä minulla on vihdoin aikaa ja rahaa tarpeeksi, että voin alkaa kiertää arkkitehtonisesti merkittäviä golfkenttiä maailmalla. Siihen saakka on haaveiltava TV:n ääressä.
Katselkaapa huviksenne edes hetken verran USPGA Championshipiä. Jos innostutte urheilusta laaja-alaisesti ja pidätte komeista näköaloista, voi tämä lysti kolahtaa ja koukuttaa. Muutoin, no, eihän kukaan kaikesta pidä. Ei edes generalisti.
Joka tapauksessa vuosi on edennyt jo neljänteen golfin major-turnaukseen saakka. Juuri käynnistynyt USPGA Championship, Glory's Last Shot amerikkalaisittain, on osin suotta saanut maineen vain sinä neljäntenä majorina. Tosin kisalla ei ole yhtä selkeästi omaa luonnetta kuin muilla kolmella golfin majorkoitoksella, mutta mahtavaa viihdettä golfin parissa on tarjolla. Jos nyt joku onneton sattuisi ajattelemaan, että blogisti on aivan väärässä mieltymyksineen, niin se joku voi ihan rauhassa nauttia yksinkertaisemmista tai kapoisemmista makuvivahteistaan.
USPGA kisataan tänä vuonna Whistling Straitsin kentällä (Kohler, Wisconsin) Michigan-järven rannalla. Edellinen suurkisa, luullakseni myös ainoa, siellä oli vuoden 2004 USPGA. Kauden muut majorithan kisattiin vanhoilla ja toisistaan poikkeavilla kentillä, joiden historia on monin verroin Whistling Straitsia merkittävämpi. Tällä kertaa kenttä ei tarjoa luonnollisuutta, historiallisuutta ja kuuluisia väyliä esteineen, mutta oiva näyttämö loisteliaine maisemineen se kuitenkin on.
Arkkitehti Pete Dye kumppaneineen on luonut täysverisen links-henkisen kentän entisellä, vieläpä täysin tasaiselle, lentokentällä. Maata on siirretty tolkuttomasti ja puskutraktoria on vingutettu, Michigan-järvi on tuotu mukaan peliin ennen kaikkea psykologisena ja maisemallisena elementtinä ja alueelle on kaivettu ilmeisesti alun toista tuhatta bunkkeria. Tarkemmin kenttään voi tutustua TV-lähetysten ohella USPGAn kotisivuilla ja GolfClubAtlaksessa. Geneerisyys ei mielestäni voi koskaan eikä missään peitota luonnollisuutta, mutta parhaimmillaan voidaan keinotekoisesti loihtia dramaattisia ja näyttäviä ilmestyksiä. Tässä herra Dye on jälleen onnistunut, mutta toki hänen ansioluettelostaan löytävät sellaiset monsterit kuin TPC at Sawgrassin Championship Course ja the Ocean Course at Kiawah Island.
Kuka nostelee Wannamaker Trophya maanantain vastaisena yönä? Tiger on sotkenut siviilielämänsä ohella pelinsä, Mickelson kärsii psoriasiksesta, Westwood on ulkona kisasta vammojen takia. Pytylle riittää ottajia, mutta viikon onnistujan veikkaaminen on vaikeaa jopa golfasiantuntijoille. Kenties nuorten pelaajien esiinmarssi saa jatkoa, itse veikkailin tällä erää amerikkalaisia Young Gunseja. Toki eurooppalaisten voitto olisi hieno asia. Golf on kuitenkin siinä mielessä erittäin harvinainen laji, että jopa kaikista suurimmissa kisoissa on useita kymmeniä mahdollisia ehdokkaita voittajiksi. Sanokaapa jokin toinen laji, jossa tuo pitää paikkansa.
Katselen jälleen kerran ammattimiesten pelisuoritusten ohella kaihoten kilpa-areenaa. Jos sellaiselle kentälle pääsisi itse pelaamaan, niin taitaisi tulla kyykytystä sunnuntaisutijalle, liian vähän pelanneelle, olan takaa ja isän kädestä. Ne näkymät Michigan-järvelle, pitkän heinän saartamat parketinomaiset viheriöt ja aaltoilevat väylät, turmiollisen ankaralta näyttävät hiekkaesteet... Siinä olisi kuitenkin jo muisteltavaa kerrakseen. No, ehkä jonakin päivänä minulla on vihdoin aikaa ja rahaa tarpeeksi, että voin alkaa kiertää arkkitehtonisesti merkittäviä golfkenttiä maailmalla. Siihen saakka on haaveiltava TV:n ääressä.
Katselkaapa huviksenne edes hetken verran USPGA Championshipiä. Jos innostutte urheilusta laaja-alaisesti ja pidätte komeista näköaloista, voi tämä lysti kolahtaa ja koukuttaa. Muutoin, no, eihän kukaan kaikesta pidä. Ei edes generalisti.
sunnuntai 18. heinäkuuta 2010
Ei vieroitusoireita!
Jalkapallon MM-kisat ovat taas neljäksi vuodeksi ohi. Futishullut kärsivät nyt kenties suurestikin vieroitusoireista, kun päivittäistä huippumatsia ei ole tarjolla. Onhan sitä tietysti Veikkausliiga ja muita vähäisempiä tapahtumia, mutta lajin kliimaksi on kisailtu historiaan. Jalkapalloa on nykyisin liiaksi tarjolla, että jaksaisin siitä innostua - paitsi arvokisoissa. Neljän vuoden välein käytävät MM-kisat eivät ole jokapäiväistä herkkua, joten niitä jaksaa seurata kuukauden putkeen. Valitettavasti urheilussakin liikatarjonta muuttaa herkkujen maun helposti tavalliseksi pullamössöksi.
Espanja voitti, en valita suuresti. Valitettavasti kesäteatterimies, yksi lukuisista, Iniesta ratkaisi. Casillas oli kuitenkin paras mies. Uusi Saksa oli isku vasten niiden hölmöjen kasvoja, jotka edelleen julistavat vihaavansa tylsää konemaista palloa. Ghana ja Uruguay olivat myönteisiä yllätyksiä, ja niiden välillähän käytiin kenties kisojen dramaattisin matsi. Brasilian ja Argentiinan aikaiset kotimatkat eivät minua harmittaneet. Minulla ei ollut tavoilleni uskollisesti yhtä selkeää suosikkia, mutta veikkaukseni menivät lopulta metsän puolelle. Se niistä kisoista, voipa taas muistella kesää 2010 tulevina aikoina myös futishistorian kautta.
Urheilullisesti lähes kaikkiruokaisena minulle ei tule vieroitusoireita: tänään tulee kaksi viikkoa täyteen Touria ja saadaan uusi mies nostelemaan Claret Jugia. Tulevan viikon aikana ratkotaan siis, kuka missäkin paidassa pyörittelee Champs-Elyseelle. Toivottavasti Pyreneiden viisi HC- ja yhtä monta ykköskategorian nousua ovat näyttämönä klassikoksi kelpaavalle kaksintaistelulle Captain Contador vs. Sergeant Schleck. Viimeiset etapit, aika-ajo niiden joukossa, vedetäänkin lähes täysin tasaisella.
Tämän viikonlopun vanhin tapahtuma kisataan kuitenkin Skotlannin itärannikolla, St. Andrewsin yliopistokaupungissa. Ensimmäinen the Open Championship (siis British Open oikealta nimeltään) käytiin jo 150 vuotta takaperin Prestwickissä, ja nyt näyttämönä on jälleen the Old Course - Home of Golf. Tänä vuonna perinteistä tietoisia golfihmisiä on hemmoteltu Majoreissa Augustan kukkaloistossa ja vihreydessä, Pebble Beachin kallioilla ja Montereyn niemimaan kesän loistossa sekä nyt historiaa huokuvassa golfin pyhätössä Firth of Tayn rannalla.
Links-kentistä vanhin vaatii tuulta, jotta saataisiin kunnon draamaa. Olosuhteet vaihtelevat nopeasti, mutta lopulta mestaruuskandidaatit joutuvat likimain tasavertaisiin keleihin. Onko uusi mestari suuryllättäjä Etelä-Afrikasta vai joku Euroopan uuden aallon huippumiehistä? Ehtiikö kukaan isoista tykeistä enää sotkemaan tulostaulun kärkeä ja kärkimiesten korvien väliä? Joka tapauksessa minä nautin jo pelkistä näkymistä: Swilcan Burn, Hell Bunker, golfkenttäarkkitehtuurin iättömät klassikot Short (8. reikä), Eden (11.) ja Road Hole (17.), valtavat kaksoisviheriöt, tuulessa huojuva heinä, tummanvihreä pensaikko, St. Andrewsin kaupungin silhuetti viimeisen väylän suunnasta (myös nimikko-oluen etiketissä)...
Enempää ei nyt ehdi mehustella, kun pitää keskittyä itse asiaan. Kuka valloittaa vuoret, kuka kukistaa tuulen? Tällaisessa historiallisessa kontekstissa suomalainen urheilukesä näyttäytyy kyllä melko säälittävänä räpeltämisenä: keihäsvalintaporu, lätkämiesten kesäkuulumiset sun muut marginaalijournalistiset tähteet ovat toki grillimaustetta joukkoon vaan eivät mitään pääruokaa!
Call me crazy, because that's what I am. Don't get agitated when I mirror that to you. It will only prove my point.
Espanja voitti, en valita suuresti. Valitettavasti kesäteatterimies, yksi lukuisista, Iniesta ratkaisi. Casillas oli kuitenkin paras mies. Uusi Saksa oli isku vasten niiden hölmöjen kasvoja, jotka edelleen julistavat vihaavansa tylsää konemaista palloa. Ghana ja Uruguay olivat myönteisiä yllätyksiä, ja niiden välillähän käytiin kenties kisojen dramaattisin matsi. Brasilian ja Argentiinan aikaiset kotimatkat eivät minua harmittaneet. Minulla ei ollut tavoilleni uskollisesti yhtä selkeää suosikkia, mutta veikkaukseni menivät lopulta metsän puolelle. Se niistä kisoista, voipa taas muistella kesää 2010 tulevina aikoina myös futishistorian kautta.
Urheilullisesti lähes kaikkiruokaisena minulle ei tule vieroitusoireita: tänään tulee kaksi viikkoa täyteen Touria ja saadaan uusi mies nostelemaan Claret Jugia. Tulevan viikon aikana ratkotaan siis, kuka missäkin paidassa pyörittelee Champs-Elyseelle. Toivottavasti Pyreneiden viisi HC- ja yhtä monta ykköskategorian nousua ovat näyttämönä klassikoksi kelpaavalle kaksintaistelulle Captain Contador vs. Sergeant Schleck. Viimeiset etapit, aika-ajo niiden joukossa, vedetäänkin lähes täysin tasaisella.
Tämän viikonlopun vanhin tapahtuma kisataan kuitenkin Skotlannin itärannikolla, St. Andrewsin yliopistokaupungissa. Ensimmäinen the Open Championship (siis British Open oikealta nimeltään) käytiin jo 150 vuotta takaperin Prestwickissä, ja nyt näyttämönä on jälleen the Old Course - Home of Golf. Tänä vuonna perinteistä tietoisia golfihmisiä on hemmoteltu Majoreissa Augustan kukkaloistossa ja vihreydessä, Pebble Beachin kallioilla ja Montereyn niemimaan kesän loistossa sekä nyt historiaa huokuvassa golfin pyhätössä Firth of Tayn rannalla.
Links-kentistä vanhin vaatii tuulta, jotta saataisiin kunnon draamaa. Olosuhteet vaihtelevat nopeasti, mutta lopulta mestaruuskandidaatit joutuvat likimain tasavertaisiin keleihin. Onko uusi mestari suuryllättäjä Etelä-Afrikasta vai joku Euroopan uuden aallon huippumiehistä? Ehtiikö kukaan isoista tykeistä enää sotkemaan tulostaulun kärkeä ja kärkimiesten korvien väliä? Joka tapauksessa minä nautin jo pelkistä näkymistä: Swilcan Burn, Hell Bunker, golfkenttäarkkitehtuurin iättömät klassikot Short (8. reikä), Eden (11.) ja Road Hole (17.), valtavat kaksoisviheriöt, tuulessa huojuva heinä, tummanvihreä pensaikko, St. Andrewsin kaupungin silhuetti viimeisen väylän suunnasta (myös nimikko-oluen etiketissä)...
Enempää ei nyt ehdi mehustella, kun pitää keskittyä itse asiaan. Kuka valloittaa vuoret, kuka kukistaa tuulen? Tällaisessa historiallisessa kontekstissa suomalainen urheilukesä näyttäytyy kyllä melko säälittävänä räpeltämisenä: keihäsvalintaporu, lätkämiesten kesäkuulumiset sun muut marginaalijournalistiset tähteet ovat toki grillimaustetta joukkoon vaan eivät mitään pääruokaa!
Call me crazy, because that's what I am. Don't get agitated when I mirror that to you. It will only prove my point.
sunnuntai 4. heinäkuuta 2010
Captain Contador on the Cols - Lance's Last Legs
On taas se aika vuodesta, kun pyöräily täyttää iltapäivät. Useimmat suhtautuvat koko lajiin kilpailutasolla samanlaisen kyynisyyden vallassa kuin hiihtoon ja yleisurheiluun. Siis Suomessa. Suuressa maailmassa ei ole epäselvää, mikä on noiden kolmen lajin marssijärjestys. Kyllä, pyöräilyn maailmassa on vedelty jos vaikka minkämoisia mömmöjä eikä kaikenlainen huijaaminen muutenkaan ole lajin historiassa outo ilmestys. Vaihtakaapa huviksenne pyöräilyn tilalle jokin muu ihmispolon suorittama ajanviete! Maantiepyöräilyn hienous ei kuitenkaan häviä ihmismielen häilyväisyyden takia. Eihän rock-musiikkikaan ole kaikkineen paskaa, vaikka sitä onkin tehty monenmoisessa tuisketilassa...
Le Tour de France. Jälleen sotketaan ympäri Ranskaa, eikä tuossa teräsmieskisassa ole välttämättä mitään järkeä. Loistavaa viihdettä se kuitenkin parhaimmillaan on, ja siksi tuo legendaarinen kisa onkin edelleen voimissaan hatarasta alkuhistoriastaan huolimatta. Tänä vuonna Tourilla koetaan jälleen historian havinaa, koska reittiin on sisällytetty historiallisia osioita: mukulakiveä Belgian ja Ranskan rajalla, kaksi kertaa Col du Tourmalet - toisen kerran loppunousuna, etapin päätös Spa:n kaupunkiin eli peloton ilmeisesti legendaarisella GP-radalla. Sen verran vähän tiedän historiasta kuitenkin, että en pysty tykittämään lisää kihelmöivää faktaa. Yksi odotetuimmista etapeista on kuitenkin vuorossa Pyreneillä (etappi 16). Samana päivänä Col de Peyresourde, Col d'Aspin, Col du Tourmalet ja Col d'Aubisque.
Tourin seuraamisessa on monta ulottuvuutta. Keltaisen paidan jahti jättiläisten kesken, vuoristokauriiden taistelu pallopaidasta, sprintterihirmujen ryskintä vihreä väri silmissään. Sankarilliset irtiotot, joissa muutama uskalikko taistelee pääjoukon kaiken syövää voimaa vastaan. Raaka taistelu vuoristonousuissa repivine irtiottoineen ja taktisine velhoineen. Reikäpäät vuoristolaskuissa ja pakolliset joskin valitettavat kaatumiset. Riehakas yleisömeri etenkin serpentiiniteiden varsilla. Tallien välinen taktikointi Tourin eri palkintojen perässä. Lisäksi samalla saa loistavan katsauksen Ranskan maaseutuun, jota vanhan kulttuurin tavoin täplittävät katedraalit, luostarit, linnat, sillat, akveduktit ja vanhat kylät. Jos olisi Eurosport, saisi kaupan päälle vielä mitä hulvattominta suomalaista television urheiluselostusta!
Tänä vuonna on Armstrong omien sanojensa mukaan viimeistä kertaa Tourilla, mutta riittääkö rautainen kunto ja taktinen loistokkuus enää nuorempia hirmuja vastaan? Contador on taas selkeästi kapteeni numero yksi, the man to beat. Ovatko Schleckin veljekset liiaksi sidoksissa toisiinsa, kun iskun paikka vuorilla koittaa? Kykenevätkö Sastre, Evans, Menchov, Basso ja kumppanit taistelemaan halutuimmasta paidasta? Kuka polkkaa tiensä yleisön sydämiin vuoristonousuissa? Ketkä ovat suurimmat yllättäjät ja pahimmat pettymykset? Onko kirikisa vain Cavendishin ja Hushovdin välinen koitos?
Miksi olen - monen muun tavoin - niin innoissani tästä pyöräkisojen kuninkaasta? Enhän ole koskaan ajanut metriäkään kilpahyrrällä tai edes jalat kiinni polkimissa. Oma pyöräkin on pölyttynyt kellarissa kurjasti ilmat pihalla. Lapsena ja nuorena olen tosin ajanut pyörällä melkein joka paikkaan, kun ei iskä tai äiskä voinut heittää olemattomalla autolla mihinkään. Alamäet tuntuvat muuten hauskimmilta mutta ylämäet selvästi palkitsevimmilta!
Draaman kaari on parhaimmillaan aivan loistava maantiepyöräilyssä. Lisäksi maisemat vaihtuvat eli suorituspaikat ovat valtaisan eläviä. Aivan kuten golfissa ja suunnistuksessa. Kauniit näkymät ja lajin raju luonne eivät myöskään jätä kylmäksi, vaikka ulkona sataisi rakeita ja sohvalla yrittäisi sisäistää jokseenkin liikaa jäätelöä. Seuratkaamme siis erästä hienoimmista - ja ristiriitaisimmista - urheilutapahtumista, olimmepa itsekin kilpapyöräilijöitä tai vain arkisotkijoita kauppareissulla. Ja bongatkaa taasen se hullu ukko pirun puvussa (toivottavasti jaksaa vielä)!
PS. Ruokin omaa laji- ja Tour-tietämystäni loistavaksi kehutun Graeme Fifen kirjan parissa: Tour de France - the History, the Legend, the Riders (2008). Olen liittänyt samanlaisen lähestymistavan osaksi myös niin jalkapallon kuin golfinkin suurkisoja, tosin vasta tänä kesänä. Suosittelen samaa niille, joilla on taipumusta lukemiseen, penkkiurheiluun ja nippelitietoon.
Le Tour de France. Jälleen sotketaan ympäri Ranskaa, eikä tuossa teräsmieskisassa ole välttämättä mitään järkeä. Loistavaa viihdettä se kuitenkin parhaimmillaan on, ja siksi tuo legendaarinen kisa onkin edelleen voimissaan hatarasta alkuhistoriastaan huolimatta. Tänä vuonna Tourilla koetaan jälleen historian havinaa, koska reittiin on sisällytetty historiallisia osioita: mukulakiveä Belgian ja Ranskan rajalla, kaksi kertaa Col du Tourmalet - toisen kerran loppunousuna, etapin päätös Spa:n kaupunkiin eli peloton ilmeisesti legendaarisella GP-radalla. Sen verran vähän tiedän historiasta kuitenkin, että en pysty tykittämään lisää kihelmöivää faktaa. Yksi odotetuimmista etapeista on kuitenkin vuorossa Pyreneillä (etappi 16). Samana päivänä Col de Peyresourde, Col d'Aspin, Col du Tourmalet ja Col d'Aubisque.
Tourin seuraamisessa on monta ulottuvuutta. Keltaisen paidan jahti jättiläisten kesken, vuoristokauriiden taistelu pallopaidasta, sprintterihirmujen ryskintä vihreä väri silmissään. Sankarilliset irtiotot, joissa muutama uskalikko taistelee pääjoukon kaiken syövää voimaa vastaan. Raaka taistelu vuoristonousuissa repivine irtiottoineen ja taktisine velhoineen. Reikäpäät vuoristolaskuissa ja pakolliset joskin valitettavat kaatumiset. Riehakas yleisömeri etenkin serpentiiniteiden varsilla. Tallien välinen taktikointi Tourin eri palkintojen perässä. Lisäksi samalla saa loistavan katsauksen Ranskan maaseutuun, jota vanhan kulttuurin tavoin täplittävät katedraalit, luostarit, linnat, sillat, akveduktit ja vanhat kylät. Jos olisi Eurosport, saisi kaupan päälle vielä mitä hulvattominta suomalaista television urheiluselostusta!
Tänä vuonna on Armstrong omien sanojensa mukaan viimeistä kertaa Tourilla, mutta riittääkö rautainen kunto ja taktinen loistokkuus enää nuorempia hirmuja vastaan? Contador on taas selkeästi kapteeni numero yksi, the man to beat. Ovatko Schleckin veljekset liiaksi sidoksissa toisiinsa, kun iskun paikka vuorilla koittaa? Kykenevätkö Sastre, Evans, Menchov, Basso ja kumppanit taistelemaan halutuimmasta paidasta? Kuka polkkaa tiensä yleisön sydämiin vuoristonousuissa? Ketkä ovat suurimmat yllättäjät ja pahimmat pettymykset? Onko kirikisa vain Cavendishin ja Hushovdin välinen koitos?
Miksi olen - monen muun tavoin - niin innoissani tästä pyöräkisojen kuninkaasta? Enhän ole koskaan ajanut metriäkään kilpahyrrällä tai edes jalat kiinni polkimissa. Oma pyöräkin on pölyttynyt kellarissa kurjasti ilmat pihalla. Lapsena ja nuorena olen tosin ajanut pyörällä melkein joka paikkaan, kun ei iskä tai äiskä voinut heittää olemattomalla autolla mihinkään. Alamäet tuntuvat muuten hauskimmilta mutta ylämäet selvästi palkitsevimmilta!
Draaman kaari on parhaimmillaan aivan loistava maantiepyöräilyssä. Lisäksi maisemat vaihtuvat eli suorituspaikat ovat valtaisan eläviä. Aivan kuten golfissa ja suunnistuksessa. Kauniit näkymät ja lajin raju luonne eivät myöskään jätä kylmäksi, vaikka ulkona sataisi rakeita ja sohvalla yrittäisi sisäistää jokseenkin liikaa jäätelöä. Seuratkaamme siis erästä hienoimmista - ja ristiriitaisimmista - urheilutapahtumista, olimmepa itsekin kilpapyöräilijöitä tai vain arkisotkijoita kauppareissulla. Ja bongatkaa taasen se hullu ukko pirun puvussa (toivottavasti jaksaa vielä)!
PS. Ruokin omaa laji- ja Tour-tietämystäni loistavaksi kehutun Graeme Fifen kirjan parissa: Tour de France - the History, the Legend, the Riders (2008). Olen liittänyt samanlaisen lähestymistavan osaksi myös niin jalkapallon kuin golfinkin suurkisoja, tosin vasta tänä kesänä. Suosittelen samaa niille, joilla on taipumusta lukemiseen, penkkiurheiluun ja nippelitietoon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)