Tiedättehän, miten vaikeaa on saada itsensä kuntoilemaan työpäivän jälkeen. Vaikka kuinka tuntisi liikunnan virkistävän, terveellisen vaikutuksen, niin silti löytää itsensä kerta toisensa perään sohvan syleilystä, töllöttimen tuijotuksesta, netin naapurustosta. Ei se liikkuva elämäntapa toisaalta helppoa ole ylläpidettäväksi työttömänäkään, vaikka ei päiviä töissä kuluttaisikaan. Vaikealta tuntuu raahautua, ei siis ampaista, liikuttamaan jäseniään ja vielä tärkeämpää eli mieltään.
Olen viime viikkoina saanut kehitettyä vaihteeksi jonkin hyvän tavankin. Työpaikkani kellarissa sattuu olemaan varsin pätevä kuntosali, jossa olen ruvennut pyörimään vakiokäyttäjänä. Minut tuntevat ihmiset tietävät, etten todellakaan ole mikään ilmeinen punttiveijari tai kuntoklubin rahastuskohde. Aivan oikeasti kuntosalille astuminen on tuottanut minulle henkistä painiskelua ainakin viime aikoihin saakka. Minua ei kiinnosta testosteronia uhkuvat äijäpunttikset, peilailijoille ja trendihiippareille suunnatut kuntoklubit saati vanhemman väen kuntoutuspaikat. Olen siis, herranen aika sentään, ennakkoluuloinen!
Mistä ennakkoluuloni kumpuaa? Vääristyneeseen miehisyyskäsitykseen kuuluu yhä varsin usein jotakin naurettavia penkkipunnerruskuvioita tai vastaavia pullistelukoreografioita. Niistä olen minäkin, malliltani hontelo heinäseiväs, saanut rokotuksen nuoruudessani. Asiaa eivät ole auttaneet muutamat liikunnanopettajat menneisyydestäni, jotka eivät ole osanneet hekään kannustaa nuoria kohti monipuolista liikunnallista elämäntapaa kylvämättä jotakin oman agendansa rikkaruohoista siementä. Onnekseni olen oppinut ymmärtämään, että salilla voi käydä huolehtimassa kunnostaan vaikkei täyttäisikään lyhytnäköisiä itsestäänselvyyksinä pidettyjä mittoja.
Kun päivät istuu konetta naputtamassa toimistossa, on elimistö saatava fyysisesti toimimaan edes pari kertaa viikossa. Monesti ei jaksaisi hiippailla edes sinne työpaikan kellariin päivän päätteeksi, mutta toistaiseksi ei ole tarvinnut kavuta takaisin katutasoon pettynein mielin. Eikä siitä penkistä nouse vielä lähellekään omaa elopainoa! Jos painelee suoraan kotiin kulkematta liikuntaruudun kautta, niin sinne se perse penkkiin vajoaa. Ellei satu niin onnellisesti käymään, että on joku tai jokin innostamassa lamaannuksesta liikutukseen...
En ole jaksanut miettiä, miten harjoittelisin salilla. Yritän oppia kuuntelemaan kehon viestejä. Alkulämmöt vedän soutulaitteessa, toinen suosikeistani. Välissä ährään kaikenlaisten taljojen ja painojen kanssa. Kädet, jalat, selkä, vatsa, kyljet - vaihtelua. Lopuksi toinen suosikkini, mäiskitään hieman säkkiä. Saa muuten olla tarkkana, kun yrittää huiskia löysin rantein varustetuilla tikuilla säkkiä! Koko touhusta menisi ilo, jos joku kaikkitietävä asiantuntija olisi yhtenään kertomassa mitä pitää tehdä. Tosissaan toki suhtaudun kuntoiluun, mutta yritän välttää liikaa vakavuutta. Hyvät neuvot ovat kuin laadukkaat raaka-aineet ruuanlaitossa: ne pitää osata käsitellä ja tarjoilla oikein.
Tuossa edellä höpisin kehon kuuntelemisesta. Minun on tunnustettava, että yhdessä kohdassa en sitä osaa oikein tehdä. Parhaillaan pitäisi olla unessa eikä laukomassa totuuksia ja tuntemuksia. En siis osaa mennä nukkumaan järkevään aikaan, jotta saisin toistuvasti kunnolliset yöunet. No, kukaan meistä ei ole täysin järkevä, vaikka olisi kuinka koulutettu, kasvatettu, valistettu, koeteltu, uskossa, tieteessä, ateismissa, tasapainossa, hyvästä perheestä, hyvinvointiyhteiskunnasta ynnä muuta vastaavaa. Ihminen on aina vajaa - ratkaisevaa on hänen suhtautumisensa asiaan.
Nyt siis Julkaise teksti, Kirjaudu ulos, Sulje selain, Sammuta kone, Sulje vempeleet ja Vetäydy vaakatasoon. Taistelu flunssaa vastaan ei helpota heilumalla!
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
tiistai 2. marraskuuta 2010
Putki päällä
Elonmerkkejä pitkään aikaan tällä sivulla. Nyt on pamahtanut putki niin pahasti päälle, että kirjoittelu on jäänyt korvien väliin. Ai mikä putki? Ei, ei anniskelu. Ei kai vielä ura. Taatusti ei mikään ranskalainen muotiluomus. Sattuu vain olemaan nyt niin siunattu tilanne, että töitä on päivästä toiseen päätoimessa tai sivutoimessa. Kolmetoista päivää ennen vapaapäivää parhaillaan. No, silloin on tehtävä töitä, kun niitä on tarjolla!
Niinhän se tuppaa elämässä olemaan, että työ vähentää vakavasti taiteilua ellei sitä tee työksi. Sanaisa arkku täyttyy edelleen ajatuksista, sutkauksista ja repliikeistä - mihinkään muuhun ei ole mahdollisuutta seuratessa nykyistä keskustelukulttuuria. Ei sitä touhua voi seurata ilman mustaa huumoria ja veitsen kääntämistä tosikoiden mieleen helposti syntyvissä haavoissa. Toisaalta olisi suorastaan vastuutonta heittää huumoria ilman todenperäistä kritiikkiä ja syventyvää ymmärrystä elämän eri ulottuvuuksista.
Omasta luomuksesta täytyisi pitää hyvää huolta. Muutoin tulee kohta syyte blogin heitteillejätöstä. Nyt on kuitenkin suunnattava nokka kohti toimistoa, sillä ei tästä filosofoinnista juuri kenellekään makseta - ei ainakaan minulle...
Niinhän se tuppaa elämässä olemaan, että työ vähentää vakavasti taiteilua ellei sitä tee työksi. Sanaisa arkku täyttyy edelleen ajatuksista, sutkauksista ja repliikeistä - mihinkään muuhun ei ole mahdollisuutta seuratessa nykyistä keskustelukulttuuria. Ei sitä touhua voi seurata ilman mustaa huumoria ja veitsen kääntämistä tosikoiden mieleen helposti syntyvissä haavoissa. Toisaalta olisi suorastaan vastuutonta heittää huumoria ilman todenperäistä kritiikkiä ja syventyvää ymmärrystä elämän eri ulottuvuuksista.
Omasta luomuksesta täytyisi pitää hyvää huolta. Muutoin tulee kohta syyte blogin heitteillejätöstä. Nyt on kuitenkin suunnattava nokka kohti toimistoa, sillä ei tästä filosofoinnista juuri kenellekään makseta - ei ainakaan minulle...
sunnuntai 17. lokakuuta 2010
Kun haluat tehdä sitä, mitä kunnollisesti et voi
Otsikko voisi tarkoittaa mitä tahansa, joten repikää siitä samaistumiskohteita. Kenties olette törmänneet tilanteeseen, jossa keksitte itsellenne oivan harrastuksen. Ette kuitenkaan pysty järjestämään itsellenne tarpeeksi hyviä harrastusmahdollisuuksia syystä tai toisesta. Voisitte kenties lopettaa aloittamanne harrastuksen, mutta olette jääneet siihen sen verran koukkuun, että ette vain voi lopettaa. Voisitte tietysti olla tyytyväisiä siihen, että voitte edes joskus harjoittaa kyseistä harrastusta. Toisaalta haluatte kehittyä harrastuksessanne ettekä tahdo muutenkaan tyytyä elämässänne asenteeseen, jossa asiat hoidetaan vähän sinne päin. Onpas pirun kimuranttia!
Minua sattuu keljuttamaan aivan kohtuullisen suhteellisen kookkaasti, etten ole voinut yli kymmeneen vuoteen panostaa läheskään haluamallani tavalla kiinnostavimpaan harrastukseeni. Siis golfiin. Olisin lopettanut lajin jo ajat sitten, jos kyse olisi habituksen pönkittämisestä, hienoilla välineillä prameilusta, sukurasitteesta, kivasta ja helposta harrastuksesta, huomion hakemisesta tai jostakin muusta korkeintaan sekundäärisesta motiivista. En olisi mitenkään viitsinyt ajaa polkupyörällä mailat matkassa satoja tunteja golfkentälle, jos en todella olisi löytänyt minua innostavaa harrastusta. Juniorina läiskin palloa ukkojen seurassa, kun ei ollut muita nuoria peliseuraksi. Moniko lapsi jaksaa moista missään harrastuksessa?
Taannoin vuosituhannen vaihteessa olin itsekin mukana kotikenttäni talkoissa. Samaista peliareenaa hoidin myös niin pienellä palkalla, että useimmat suomalaiset eivät sillä rahalla nostaisi persettään sohvaltaan. Sattui olemaan väärä sukunimi syrjäseudulla, niin en paremmille palkoilla 'oikeissa' töissä päässyt... Vuosien saatossa olen myös lueskellut golfin historiaa ja kenttäarkkitehtuurin ulottuvuuksia, seurannut kilpailuja, osallistunut klubikisoihin - usein huonoin tuloksin, auttanut aloittelijoita, puhunut golfin hyvistä puolista ennakkoluuloisille ja kiinnostuneille sekä paljon muutakin. Valitettavasti en kuitenkaan taida olla hyvä golffari, kun en ole voinut kantaa rahaa klubeille, välinevalmistajille, matkanjärjestäjille sun muille golfbisneksen toimijoille. Toistaiseksi - opiskelijalla/työttömällä ei irtorahaa liiemmin ole. Onneksi sentään isäukko on subventoinut jonkin verran pelaamista entisillä kotikulmilla.
Siksipä tässä avaudun, että eräät lajiliiton työryhmän ehdotukset rajaavat minutkin sitoutumattomaksi golffariksi. Siis hylkiöksi, joka ilmaantuu jostakin riistämään, ryöstämään ja tuhoamaan golfosakeyhtiöiden paratiiseja. En aio pakon edessä ostaa kallista golfosaketta tai pelioikeutta mistä tahansa yhtiöstä, jos en ehdi pelata riittävästi. On järjetöntä sitoutua johonkin golfseuraan, jos ei anneta mahdollisuutta sitoutua edes työelämään ynnä osaamista ja työhaluja vastaavaan tulotasoon. Miksi sitoisin itseni vähillä rahoillani johonkin klubiin, jonka lähiseudulla en edes vuoden päästä välttämättä asu? Vakaa aikeeni on kuitenkin löytää itselleni sopiva golfyhteisö, kun elämäntilanteeni on sopivan asettunut.
Toisekseen avaudun siksikin, että minua vituttaa vinkeästi pelata heikkoa golfia, kun tiedän pystyväni paljon parempaan. Teknisesti vaikeaa lajia on kuitenkin mahdotonta hallita edes auttavasti ilman riittävää harjoittelua. Sapettaa jo kylliksi vähäiset pelimahdollisuudet ja pysähtynyt kehitys, ei siihen tarvita vielä erilaisia väkinäisiä pakkomaksuja ja asenteellista syyllistämistä. Nyt olen tilanteessa, jossa alan olla kypsä tekemään golfin kannalta pakollisimman suuren hankinnan. Siis autokouluun ja koslan hankintaan on mentävä, golfkentille ei muutoin järkevästi pääse. Pyörällä puskeminen ei onnistu yleensä ja kaverin kyydissä olet kaverin aikataulussa. Lisäksi en todellakaan halua jumittaa yhdellä kentällä, vaikka liiton mahakkaat veijarit mitä sanoisivat. Jos muuten pidätte yksityisautoilua automaattisena kansalaisvelvollisuutena ja -oikeutena, voi henkilökohtainen viherpesunne olla hieman hataralla pohjalla. Samanarvoisia ne ovat autokortittomat kansalaisetkin, eikös sen kerro jo suvaitsevaisuusaatekin.
Eipä päästy puusta pitkälle, mutta tulipa ähistyä, puhistua, puhkuttua turhautumista tekstin muotoon omissa nimissä. Aion pelata golfia jatkossakin, vaikka heittäisivät herrat aatteellisessa kapeakatseisuudessaan millaisia esteitä eteeni. En tyydy satunnaiseen läiskimiseen ja ihan kiva -asenteeseen, vaikka moni sellaiseen kehottaakin. Turha on tulla minulle jankuttamaan lyhyistä lyönneistä, vanhoista välineistä tai golfin elitistisyydestä, jos ei kantti kestä tiukkoja vastauksia. Eipä lohduta lainkaan myöskään typerät puheet siitä, kuinka voin sitten joskus eläkkeellä pelata sieluni kyllyydestä. Surkea on se perusta, jolla nuorta intoa kahlehditaan kulloisenkin hetken iäkkäämpien tulevaisuusnäkemyksiin.
Harrastuksen pitäisi kuitenkin olla mielekästä ja virkistävää. Täytyypä minunkin siis opetella hallitsemaan hermoni kentällä paremmin sekä etsimään itselleni sopivaa peliseuraa ja -paikkaa. Golf on minulle tärkeä harrastus ja sellaisena myös pysyköön. Vapaa-aikaan pätee yleisesti seuraava lausahdus, johon tämän lätinävärssyn päätän:
When you bring business to pleasure, you often lose the pleasure.
Minua sattuu keljuttamaan aivan kohtuullisen suhteellisen kookkaasti, etten ole voinut yli kymmeneen vuoteen panostaa läheskään haluamallani tavalla kiinnostavimpaan harrastukseeni. Siis golfiin. Olisin lopettanut lajin jo ajat sitten, jos kyse olisi habituksen pönkittämisestä, hienoilla välineillä prameilusta, sukurasitteesta, kivasta ja helposta harrastuksesta, huomion hakemisesta tai jostakin muusta korkeintaan sekundäärisesta motiivista. En olisi mitenkään viitsinyt ajaa polkupyörällä mailat matkassa satoja tunteja golfkentälle, jos en todella olisi löytänyt minua innostavaa harrastusta. Juniorina läiskin palloa ukkojen seurassa, kun ei ollut muita nuoria peliseuraksi. Moniko lapsi jaksaa moista missään harrastuksessa?
Taannoin vuosituhannen vaihteessa olin itsekin mukana kotikenttäni talkoissa. Samaista peliareenaa hoidin myös niin pienellä palkalla, että useimmat suomalaiset eivät sillä rahalla nostaisi persettään sohvaltaan. Sattui olemaan väärä sukunimi syrjäseudulla, niin en paremmille palkoilla 'oikeissa' töissä päässyt... Vuosien saatossa olen myös lueskellut golfin historiaa ja kenttäarkkitehtuurin ulottuvuuksia, seurannut kilpailuja, osallistunut klubikisoihin - usein huonoin tuloksin, auttanut aloittelijoita, puhunut golfin hyvistä puolista ennakkoluuloisille ja kiinnostuneille sekä paljon muutakin. Valitettavasti en kuitenkaan taida olla hyvä golffari, kun en ole voinut kantaa rahaa klubeille, välinevalmistajille, matkanjärjestäjille sun muille golfbisneksen toimijoille. Toistaiseksi - opiskelijalla/työttömällä ei irtorahaa liiemmin ole. Onneksi sentään isäukko on subventoinut jonkin verran pelaamista entisillä kotikulmilla.
Siksipä tässä avaudun, että eräät lajiliiton työryhmän ehdotukset rajaavat minutkin sitoutumattomaksi golffariksi. Siis hylkiöksi, joka ilmaantuu jostakin riistämään, ryöstämään ja tuhoamaan golfosakeyhtiöiden paratiiseja. En aio pakon edessä ostaa kallista golfosaketta tai pelioikeutta mistä tahansa yhtiöstä, jos en ehdi pelata riittävästi. On järjetöntä sitoutua johonkin golfseuraan, jos ei anneta mahdollisuutta sitoutua edes työelämään ynnä osaamista ja työhaluja vastaavaan tulotasoon. Miksi sitoisin itseni vähillä rahoillani johonkin klubiin, jonka lähiseudulla en edes vuoden päästä välttämättä asu? Vakaa aikeeni on kuitenkin löytää itselleni sopiva golfyhteisö, kun elämäntilanteeni on sopivan asettunut.
Toisekseen avaudun siksikin, että minua vituttaa vinkeästi pelata heikkoa golfia, kun tiedän pystyväni paljon parempaan. Teknisesti vaikeaa lajia on kuitenkin mahdotonta hallita edes auttavasti ilman riittävää harjoittelua. Sapettaa jo kylliksi vähäiset pelimahdollisuudet ja pysähtynyt kehitys, ei siihen tarvita vielä erilaisia väkinäisiä pakkomaksuja ja asenteellista syyllistämistä. Nyt olen tilanteessa, jossa alan olla kypsä tekemään golfin kannalta pakollisimman suuren hankinnan. Siis autokouluun ja koslan hankintaan on mentävä, golfkentille ei muutoin järkevästi pääse. Pyörällä puskeminen ei onnistu yleensä ja kaverin kyydissä olet kaverin aikataulussa. Lisäksi en todellakaan halua jumittaa yhdellä kentällä, vaikka liiton mahakkaat veijarit mitä sanoisivat. Jos muuten pidätte yksityisautoilua automaattisena kansalaisvelvollisuutena ja -oikeutena, voi henkilökohtainen viherpesunne olla hieman hataralla pohjalla. Samanarvoisia ne ovat autokortittomat kansalaisetkin, eikös sen kerro jo suvaitsevaisuusaatekin.
Eipä päästy puusta pitkälle, mutta tulipa ähistyä, puhistua, puhkuttua turhautumista tekstin muotoon omissa nimissä. Aion pelata golfia jatkossakin, vaikka heittäisivät herrat aatteellisessa kapeakatseisuudessaan millaisia esteitä eteeni. En tyydy satunnaiseen läiskimiseen ja ihan kiva -asenteeseen, vaikka moni sellaiseen kehottaakin. Turha on tulla minulle jankuttamaan lyhyistä lyönneistä, vanhoista välineistä tai golfin elitistisyydestä, jos ei kantti kestä tiukkoja vastauksia. Eipä lohduta lainkaan myöskään typerät puheet siitä, kuinka voin sitten joskus eläkkeellä pelata sieluni kyllyydestä. Surkea on se perusta, jolla nuorta intoa kahlehditaan kulloisenkin hetken iäkkäämpien tulevaisuusnäkemyksiin.
Harrastuksen pitäisi kuitenkin olla mielekästä ja virkistävää. Täytyypä minunkin siis opetella hallitsemaan hermoni kentällä paremmin sekä etsimään itselleni sopivaa peliseuraa ja -paikkaa. Golf on minulle tärkeä harrastus ja sellaisena myös pysyköön. Vapaa-aikaan pätee yleisesti seuraava lausahdus, johon tämän lätinävärssyn päätän:
When you bring business to pleasure, you often lose the pleasure.
tiistai 28. syyskuuta 2010
Fix Pack!
Ostin taannoin tietoturvaohjelmiston Symantecilta. Saman ohjelman versioita olen käyttänyt jo muutaman vuoden, koska se soveltuu tarpeisiini. En jaksa nipottaa lievästä tietoteknisestä raskaudesta, ei se minua haittaa. No, halvin tapa uusia ohjelma taas uudeksi vuodeksi oli ostaa paketti kokonaisuudessaan. Ei siis verkosta tai päivitysversiona.
Mielenkiintoista oli tapa, jolla Symantec Nortoninsa pakkaa. Yksi levyke ja pari ohjevihkosta oli suorastaan ängetty laatikkoon, jonka mitat olivat silmämääräisesti arvioituna 23x18x4 arvatkaa-mitä-yksikköä. Siinäpä kulkee tavaratoimituksissa paljon kallista ilmaa eikä tuota pakkausmateriaalin määrääkään oikein ole optimoitu.
Otetaanpa toinen esimerkki. Ostin hiljattain kannettavan kovalevyn Expertin messuilta. Luonnollisesti niin messevä ostostulva tuotti kassakuitin, joka muistutti pituudeltaan lestadiolaisäidin kauppakuittia paikallisessa Citymarketissa. On se hyvä, että kuitit ovat selkeitä ja ytimekkäitä.
Oletteko seuranneet, kuinka paljon pakkausjätettä syntyy melkein kaikista upean kulutuskulttuurimme ostoksista? Lisäksi tuotantoketjut ovat usein pitkiä, joten matkan varrella ehtii hukkua rutosti materiaalia. Moni vapauttaa itsensä synnintunnosta ajattelemalla, että eipä yksittäinen ihminen voi vaikuttaa juuri lainkaan maailmanlaajuisiin ongelmiin. Itse voi siis jatkaa kulutusta hullun kiilto silmissä, vaikka samalla vaahtoaisi suurten toimijoiden turmiollisuudesta ja vastuuttomuudesta.
Jos ei aloita pienistä asioista, ei koskaan pääse suuriin. Eikö näitä pakkausasioita saada yhtään järkevämmiksi? Pitää olla melko pahasti luonnosta etääntynyt, jos ei näe materiaalin kulutuksessamme mitään suurta ongelmaa. Niin, voisitteko kehittää järkevämmän kokoisia pakkauksia ja kuitteja osana brändienne viherpesua?
Mielenkiintoista oli tapa, jolla Symantec Nortoninsa pakkaa. Yksi levyke ja pari ohjevihkosta oli suorastaan ängetty laatikkoon, jonka mitat olivat silmämääräisesti arvioituna 23x18x4 arvatkaa-mitä-yksikköä. Siinäpä kulkee tavaratoimituksissa paljon kallista ilmaa eikä tuota pakkausmateriaalin määrääkään oikein ole optimoitu.
Otetaanpa toinen esimerkki. Ostin hiljattain kannettavan kovalevyn Expertin messuilta. Luonnollisesti niin messevä ostostulva tuotti kassakuitin, joka muistutti pituudeltaan lestadiolaisäidin kauppakuittia paikallisessa Citymarketissa. On se hyvä, että kuitit ovat selkeitä ja ytimekkäitä.
Oletteko seuranneet, kuinka paljon pakkausjätettä syntyy melkein kaikista upean kulutuskulttuurimme ostoksista? Lisäksi tuotantoketjut ovat usein pitkiä, joten matkan varrella ehtii hukkua rutosti materiaalia. Moni vapauttaa itsensä synnintunnosta ajattelemalla, että eipä yksittäinen ihminen voi vaikuttaa juuri lainkaan maailmanlaajuisiin ongelmiin. Itse voi siis jatkaa kulutusta hullun kiilto silmissä, vaikka samalla vaahtoaisi suurten toimijoiden turmiollisuudesta ja vastuuttomuudesta.
Jos ei aloita pienistä asioista, ei koskaan pääse suuriin. Eikö näitä pakkausasioita saada yhtään järkevämmiksi? Pitää olla melko pahasti luonnosta etääntynyt, jos ei näe materiaalin kulutuksessamme mitään suurta ongelmaa. Niin, voisitteko kehittää järkevämmän kokoisia pakkauksia ja kuitteja osana brändienne viherpesua?
torstai 16. syyskuuta 2010
Markkinatalouden jättömailla
Viime sunnuntai-iltana näytettiin ykkösellä, siis TV1:llä, mainio dokumentti suuren ja mahtavan Detroitin kehnosta nykytilasta. Useat suomalaiset yhdistänevät kaupungin kiekkojoukkue Red Wingsiin, monet Eminemiin ja jotkut toivottavasti myös Motowniin. Detroitin suuruus on kuitenkin perustunut autoteollisuuden räjähdysmäiseen kasvuun Amerikan Yhdysvalloissa. Kaupunki on mennyt ylös ja alas talouden, etupäässä autoteollisuuden, kasvaessa ja romahtaessa käytännössä hallitsemattomasti. Motor City on nykyisin pitkälti kuva jälkiteollisesta rappeutuneisuudesta, josta kenties syntyy vähitellen myös jotain hyvää.
Detroit on suunniteltu ilmeisesti kahden miljoonan asukkaan tarpeita varten, ja nyt siellä asuu enää 800000 ihmistä. Koko tienoo esikaupunkeineen on rakennettu ja elänyt täysin autojen ehdoilla. Kun autoteollisuus on kokenut mullistuksen, jota menneinä vuosikymmeninä tuskin osattiin ennakoida, on Fordin ja GM:n kotiseutu muuttunut malliksi markkinatalouden jättömaasta. Suuria teollisuushalleja hylättyinä, romahtaneina, tuhopoltettuina. Entisiä pääkonttoreita tyhjillään, kasvien ja eläinten vallattavana. Pusikoituvia esikaupunkeja ja tyhjyttään kumisevia moottoriteitä. Työttömyyttä, huumeita, rikollisuutta, jätteitä, toivottomuutta. Siinäkö on perintömme?
Detroit ei suinkaan ole yksin. Monet muutkin paikat ovat menettäneet menneiden aikojen loistonsa, joka tosin osin lienee muistojen synnyttämää. Yhdysvalloissa riittää entisiä teollisuuskaupunkeja, jotka ovat vajonneet maailman rikkaimman maan mielikuviin nähden alhaiseen olotilaan. Buffalo, Baltimore, Pittsburgh sekä monia muita isoja ja pieniä kaupunkeja. Kurjia jälkiteollisia kaupunkinäkymiä on varmaankin kaikkialla niissä yhteiskunnissa, joissa on kiirehditty jälkiteolliseen aikaan markkinatalouden vetämässä junassa. Englannin keskiosat, itäisen Euroopan vanhat teollisuusseudut, Keski-Eurooppa. En tiedä tarpeeksi karusta todellisuudesta, alkaa mennä arvailun puolelle. Jos kovasti tavoittelemamme kehitys johtaa muun muassa tähän, olemmeko todella kehittyneet?
Meidän nykyajan ihmisten olisi ehdottoman tärkeää nähdä onnistumistemme lisäksi epäonnistumistemme tuloksia. Muutoin saatamme oikeasti uskoa siihen soopaan, että markkinatalous, tiede ja teollisuus vapaana rehottaessaan automaattisesti parantavat tulevaisuuden. Eivät ne vaihtoehtoiset toimintamallitkaan ole johtaneet kovin hääveihin tuloksiin, sitä en toki väitä kritisoidessani taloususkon puutteellisuutta.
Suomessakin alkaa olla runsaasti vierailukohteita, joissa voi todentaa pienessä mittakaavassa jälkiteollisen yhteiskunnan romahdusta. Hakeutukaamme vaikkapa Kuusankoskelle, Varkauteen, Kaskisiin tai Kemijärvelle. Jos elintapa perustuu vahvasti yhteen tukijalkaan, on rakennemuutos usein lannistava ja läpikotainen. Metsäteollisuus on näyttänyt vastaavaa mallia kuin auto-, hiili- tai tekstiiliteollisuus toisaalla. Emme saa unohtaa toisiamme elintapamme murtumakohdissa, sillä yksittäiselle ihmiselle murros on aina kova paikka. Toisaalta menneisyydessä ei voi enää elää eikä tuudittautua lämmiteltyihin muistoihin. Valitettavasti kykymme oppia raa'an rehellisiksi itseämme kohtaan elämänmyönteisyyttä silti unohtamatta tuntuu olevan liian heikko.
Katsokaa ihmiset vaikkapa Langalla-sarjaa (The Wire), joka käsittelee Baltimoren elämää ja ongelmia 2000-luvun alussa. Poliisit, huumediilerit, poliitikot, etniset ryhmät, koululaitos ja nuoret, tiedotusvälineet saavat kukin oman näkökulmansa sarjassa, joka on samalla aito, rehellinen, raju, rujo, hauska ja elämänmakuinen. Seuratkaa ihmiset viihdettä, joka on samalla hauskaa, todellista ja älykästä. Jos haluaa kokea tunteita, on parasta opetella käsittelemään koko palettia. Sillä tavoin kasvetaan ihmisiksi ja kenties viedään kehitystä hyvään suuntaan.
Niin, ei se Detroit dokumentin perusteella ole aivan tärviöllä. Ihmiset ovat alkaneet esimerkiksi viljellä kasveja omiin tarpeisiinsa alueilla, joiden piti olla teollisuuden pysyvästi valtaamia. Enkä nyt tarkoita kannabista tai vastaavaa. Toimettomuus ja hyödyttömyyden tunne ovat turmiollisia ihmisille, jokainen tarvitsee mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä konkreettisesti. Tällaista sekavahkoa tuumintaa tällä kertaa...
Detroit on suunniteltu ilmeisesti kahden miljoonan asukkaan tarpeita varten, ja nyt siellä asuu enää 800000 ihmistä. Koko tienoo esikaupunkeineen on rakennettu ja elänyt täysin autojen ehdoilla. Kun autoteollisuus on kokenut mullistuksen, jota menneinä vuosikymmeninä tuskin osattiin ennakoida, on Fordin ja GM:n kotiseutu muuttunut malliksi markkinatalouden jättömaasta. Suuria teollisuushalleja hylättyinä, romahtaneina, tuhopoltettuina. Entisiä pääkonttoreita tyhjillään, kasvien ja eläinten vallattavana. Pusikoituvia esikaupunkeja ja tyhjyttään kumisevia moottoriteitä. Työttömyyttä, huumeita, rikollisuutta, jätteitä, toivottomuutta. Siinäkö on perintömme?
Detroit ei suinkaan ole yksin. Monet muutkin paikat ovat menettäneet menneiden aikojen loistonsa, joka tosin osin lienee muistojen synnyttämää. Yhdysvalloissa riittää entisiä teollisuuskaupunkeja, jotka ovat vajonneet maailman rikkaimman maan mielikuviin nähden alhaiseen olotilaan. Buffalo, Baltimore, Pittsburgh sekä monia muita isoja ja pieniä kaupunkeja. Kurjia jälkiteollisia kaupunkinäkymiä on varmaankin kaikkialla niissä yhteiskunnissa, joissa on kiirehditty jälkiteolliseen aikaan markkinatalouden vetämässä junassa. Englannin keskiosat, itäisen Euroopan vanhat teollisuusseudut, Keski-Eurooppa. En tiedä tarpeeksi karusta todellisuudesta, alkaa mennä arvailun puolelle. Jos kovasti tavoittelemamme kehitys johtaa muun muassa tähän, olemmeko todella kehittyneet?
Meidän nykyajan ihmisten olisi ehdottoman tärkeää nähdä onnistumistemme lisäksi epäonnistumistemme tuloksia. Muutoin saatamme oikeasti uskoa siihen soopaan, että markkinatalous, tiede ja teollisuus vapaana rehottaessaan automaattisesti parantavat tulevaisuuden. Eivät ne vaihtoehtoiset toimintamallitkaan ole johtaneet kovin hääveihin tuloksiin, sitä en toki väitä kritisoidessani taloususkon puutteellisuutta.
Suomessakin alkaa olla runsaasti vierailukohteita, joissa voi todentaa pienessä mittakaavassa jälkiteollisen yhteiskunnan romahdusta. Hakeutukaamme vaikkapa Kuusankoskelle, Varkauteen, Kaskisiin tai Kemijärvelle. Jos elintapa perustuu vahvasti yhteen tukijalkaan, on rakennemuutos usein lannistava ja läpikotainen. Metsäteollisuus on näyttänyt vastaavaa mallia kuin auto-, hiili- tai tekstiiliteollisuus toisaalla. Emme saa unohtaa toisiamme elintapamme murtumakohdissa, sillä yksittäiselle ihmiselle murros on aina kova paikka. Toisaalta menneisyydessä ei voi enää elää eikä tuudittautua lämmiteltyihin muistoihin. Valitettavasti kykymme oppia raa'an rehellisiksi itseämme kohtaan elämänmyönteisyyttä silti unohtamatta tuntuu olevan liian heikko.
Katsokaa ihmiset vaikkapa Langalla-sarjaa (The Wire), joka käsittelee Baltimoren elämää ja ongelmia 2000-luvun alussa. Poliisit, huumediilerit, poliitikot, etniset ryhmät, koululaitos ja nuoret, tiedotusvälineet saavat kukin oman näkökulmansa sarjassa, joka on samalla aito, rehellinen, raju, rujo, hauska ja elämänmakuinen. Seuratkaa ihmiset viihdettä, joka on samalla hauskaa, todellista ja älykästä. Jos haluaa kokea tunteita, on parasta opetella käsittelemään koko palettia. Sillä tavoin kasvetaan ihmisiksi ja kenties viedään kehitystä hyvään suuntaan.
Niin, ei se Detroit dokumentin perusteella ole aivan tärviöllä. Ihmiset ovat alkaneet esimerkiksi viljellä kasveja omiin tarpeisiinsa alueilla, joiden piti olla teollisuuden pysyvästi valtaamia. Enkä nyt tarkoita kannabista tai vastaavaa. Toimettomuus ja hyödyttömyyden tunne ovat turmiollisia ihmisille, jokainen tarvitsee mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä konkreettisesti. Tällaista sekavahkoa tuumintaa tällä kertaa...
Tunnisteet:
Detroit,
jälkiteollinen,
Langalla,
yhteiskunnalliset ongelmat
tiistai 31. elokuuta 2010
Putki poikki!
Nyt se on ohi! Ai mikä? No, minun tapauksessani ei kesän tissutteluputki, saati kesäloma, puhumattakaan jälleen yhdestä parisuhteesta. Ohi on työttömyysputki, kun syyskuu juuri koittaa. Kaksikymmentä kuukautta olin virallisesti työtön, mutta nyt pääsen vihdoin pätkätöihin käsiksi. Onneksi nykyajan nuorilla on niin helppoa, kun kaikki yhteiskunnassamme - peräti maailman parhaassa - valmiiksi tehty!
Suhtautuminen työhön on pitkälti pielessä. Ei ole tarvetta kiistää työnteon moninaista merkitystä yksilölle ja yhteiskunnalle, mutta ei se saa olla myöskään koko elämä. Työ ei tekemällä lopu eikä siitä saatava hyöty jakaudu oikeudenmukaisesti, sanovatpa herrat ja rouvat mitä tahansa. Sietämätön virhe on kuitenkin nostaa kädet pystyyn ja antaa haitallisen työkulttuurin elää ilman todellista arviointia. Yhtä hölmöä on hurskastella omasta poterosta käsin sillä, miten huonoja kaikki muut - ne erilaiset pirulaiset - ovat omaan itseensä verrattuna.
Minä en halua enkä edes voi suhtautua työhön kuten suuret ikäluokat ovat tottuneet. Työ ei ole elämän keskiö, vaikka se on toki yksi peruspilareista. Enää ei edes ole mahdollista tavoitella menestyksekkäästi suurin joukoin alati korkeampaa asemaa, suurempaa palkkiotasoa ja mittavampaa kulutusta. Kestävä tapa elää edellyttää niin henkisesti, fyysisesti kuin sosiaalisestikin hallitumpaa inhimillistä toimintaa. Ehkä olemme kypsiä siihen, mutta todennäköisyys saisi olla suurempi. Itse aion kuitenkin yrittää omassa pienessä elämässäni sijoittaa työn sopivaan rooliin.
Suomalaisen yhteiskunnan suhtautuminen työhön on osoittautunut reilun parin vuoden aikana ongelmalliseksi omassa kokemuspiirissäni. Varusmiespalvelus - paljolti sangen tehotonta ajantappoa - sattumalta huonoon taloudelliseen aikaan vaikeutti työmarkkinatilannettani varmasti. Täysin aikaansa jäljessä oleva byrokraattinen tukijärjestelmä aiheutti paljon hiusten haromista huolissaan. Ei siis sillä tavoin kuin kosmetiikkateollisuuden puffeissa. Because you're worth shit. Työmarkkinatukijärjestelmämme tekee varsin vaikeaksi erilaisten keikkatöiden tekemisen työttömyysaikana. Ay-liikkeetkin saisivat herätä siihen todellisuuteen, että työurat muuttuvat pirstaleisemmiksi. Se voi olla erittäin huono asia, jos työnantajat saavat mellastaa mielivaltaisesti ymmärtämättä ihmismielen toimintaa ja nokka kiinni kvartaalistatistiikassa. Toisaalta vaihtelevuus on parhaimmillaan sellaista, joka turvallisissa perusraameissa auttaa ihmisiä luomaan uutta jämähtämättä tottumuksen turpeeseen. Aito, rehellinen, ytimekäs kannustus on aina virkistävää vaan niin kovin kitsaasti saatavilla.
Minä voin nyt pyrkiä tekemään työni hyvin ja luottamaan siihen, että uusia ovia aukenee myös ilman palokirveellä hätätilanteissa suoritettua survomista. Roolin vaihdos päätoimisesta työttömästä päivätyöläiseksi ei ole aivan yksinkertaista. Harrastuksiin jää paljon vähemmän aikaa, vaikka rahaa ansaitseekin sen kompensoimiseksi. Päivärytmi olisi myös rukattava takaisin perinteikkäämmäksi, sillä ilman riittävää lepoa ei luova työ onnistu ainakaan ansiokkaasti. Liikunta ja hyvä ravinto ovat myös edellytyksiä menestyksekkäälle jaksamiselle työelämän melskeissä. Siinäpä on minulle tavoitetta kerrakseen. Käsitykseni hyvästä elämästä tuntuu selkenevän hiljalleen, mutta sen siirtäminen käytäntöön ei ole helppoa. Tiedostaminen on metka asia, se voi hajottaa tai koota mielen...
Toisekseen meni taasen putki poikki blogin heitteillejätössä. Parasta on vetäytyä horisontaaliin, vaikka valvominen yökyöpeliä houkuttaa. Manifesteja ehtii laatia huomennakin. Vai kuinka, viherpersu kokkaridemari kepulivassari kristillissitoutumaton rantasvedu?
Suhtautuminen työhön on pitkälti pielessä. Ei ole tarvetta kiistää työnteon moninaista merkitystä yksilölle ja yhteiskunnalle, mutta ei se saa olla myöskään koko elämä. Työ ei tekemällä lopu eikä siitä saatava hyöty jakaudu oikeudenmukaisesti, sanovatpa herrat ja rouvat mitä tahansa. Sietämätön virhe on kuitenkin nostaa kädet pystyyn ja antaa haitallisen työkulttuurin elää ilman todellista arviointia. Yhtä hölmöä on hurskastella omasta poterosta käsin sillä, miten huonoja kaikki muut - ne erilaiset pirulaiset - ovat omaan itseensä verrattuna.
Minä en halua enkä edes voi suhtautua työhön kuten suuret ikäluokat ovat tottuneet. Työ ei ole elämän keskiö, vaikka se on toki yksi peruspilareista. Enää ei edes ole mahdollista tavoitella menestyksekkäästi suurin joukoin alati korkeampaa asemaa, suurempaa palkkiotasoa ja mittavampaa kulutusta. Kestävä tapa elää edellyttää niin henkisesti, fyysisesti kuin sosiaalisestikin hallitumpaa inhimillistä toimintaa. Ehkä olemme kypsiä siihen, mutta todennäköisyys saisi olla suurempi. Itse aion kuitenkin yrittää omassa pienessä elämässäni sijoittaa työn sopivaan rooliin.
Suomalaisen yhteiskunnan suhtautuminen työhön on osoittautunut reilun parin vuoden aikana ongelmalliseksi omassa kokemuspiirissäni. Varusmiespalvelus - paljolti sangen tehotonta ajantappoa - sattumalta huonoon taloudelliseen aikaan vaikeutti työmarkkinatilannettani varmasti. Täysin aikaansa jäljessä oleva byrokraattinen tukijärjestelmä aiheutti paljon hiusten haromista huolissaan. Ei siis sillä tavoin kuin kosmetiikkateollisuuden puffeissa. Because you're worth shit. Työmarkkinatukijärjestelmämme tekee varsin vaikeaksi erilaisten keikkatöiden tekemisen työttömyysaikana. Ay-liikkeetkin saisivat herätä siihen todellisuuteen, että työurat muuttuvat pirstaleisemmiksi. Se voi olla erittäin huono asia, jos työnantajat saavat mellastaa mielivaltaisesti ymmärtämättä ihmismielen toimintaa ja nokka kiinni kvartaalistatistiikassa. Toisaalta vaihtelevuus on parhaimmillaan sellaista, joka turvallisissa perusraameissa auttaa ihmisiä luomaan uutta jämähtämättä tottumuksen turpeeseen. Aito, rehellinen, ytimekäs kannustus on aina virkistävää vaan niin kovin kitsaasti saatavilla.
Minä voin nyt pyrkiä tekemään työni hyvin ja luottamaan siihen, että uusia ovia aukenee myös ilman palokirveellä hätätilanteissa suoritettua survomista. Roolin vaihdos päätoimisesta työttömästä päivätyöläiseksi ei ole aivan yksinkertaista. Harrastuksiin jää paljon vähemmän aikaa, vaikka rahaa ansaitseekin sen kompensoimiseksi. Päivärytmi olisi myös rukattava takaisin perinteikkäämmäksi, sillä ilman riittävää lepoa ei luova työ onnistu ainakaan ansiokkaasti. Liikunta ja hyvä ravinto ovat myös edellytyksiä menestyksekkäälle jaksamiselle työelämän melskeissä. Siinäpä on minulle tavoitetta kerrakseen. Käsitykseni hyvästä elämästä tuntuu selkenevän hiljalleen, mutta sen siirtäminen käytäntöön ei ole helppoa. Tiedostaminen on metka asia, se voi hajottaa tai koota mielen...
Toisekseen meni taasen putki poikki blogin heitteillejätössä. Parasta on vetäytyä horisontaaliin, vaikka valvominen yökyöpeliä houkuttaa. Manifesteja ehtii laatia huomennakin. Vai kuinka, viherpersu kokkaridemari kepulivassari kristillissitoutumaton rantasvedu?
Tunnisteet:
elämäntapa,
lepo,
työharjoittelu,
työttömyys
torstai 12. elokuuta 2010
Vuoden neljäs päänäyttämö: Viheltävät Salmet
Vuosi etenee vinhasti, mutta blogi on jäänyt kovin heikkoon jamaan. Yritän korjata asiaa, mutta vanha vihulainen Aloituksen vaikeus kampittaa ajattelijaa.
Joka tapauksessa vuosi on edennyt jo neljänteen golfin major-turnaukseen saakka. Juuri käynnistynyt USPGA Championship, Glory's Last Shot amerikkalaisittain, on osin suotta saanut maineen vain sinä neljäntenä majorina. Tosin kisalla ei ole yhtä selkeästi omaa luonnetta kuin muilla kolmella golfin majorkoitoksella, mutta mahtavaa viihdettä golfin parissa on tarjolla. Jos nyt joku onneton sattuisi ajattelemaan, että blogisti on aivan väärässä mieltymyksineen, niin se joku voi ihan rauhassa nauttia yksinkertaisemmista tai kapoisemmista makuvivahteistaan.
USPGA kisataan tänä vuonna Whistling Straitsin kentällä (Kohler, Wisconsin) Michigan-järven rannalla. Edellinen suurkisa, luullakseni myös ainoa, siellä oli vuoden 2004 USPGA. Kauden muut majorithan kisattiin vanhoilla ja toisistaan poikkeavilla kentillä, joiden historia on monin verroin Whistling Straitsia merkittävämpi. Tällä kertaa kenttä ei tarjoa luonnollisuutta, historiallisuutta ja kuuluisia väyliä esteineen, mutta oiva näyttämö loisteliaine maisemineen se kuitenkin on.
Arkkitehti Pete Dye kumppaneineen on luonut täysverisen links-henkisen kentän entisellä, vieläpä täysin tasaiselle, lentokentällä. Maata on siirretty tolkuttomasti ja puskutraktoria on vingutettu, Michigan-järvi on tuotu mukaan peliin ennen kaikkea psykologisena ja maisemallisena elementtinä ja alueelle on kaivettu ilmeisesti alun toista tuhatta bunkkeria. Tarkemmin kenttään voi tutustua TV-lähetysten ohella USPGAn kotisivuilla ja GolfClubAtlaksessa. Geneerisyys ei mielestäni voi koskaan eikä missään peitota luonnollisuutta, mutta parhaimmillaan voidaan keinotekoisesti loihtia dramaattisia ja näyttäviä ilmestyksiä. Tässä herra Dye on jälleen onnistunut, mutta toki hänen ansioluettelostaan löytävät sellaiset monsterit kuin TPC at Sawgrassin Championship Course ja the Ocean Course at Kiawah Island.
Kuka nostelee Wannamaker Trophya maanantain vastaisena yönä? Tiger on sotkenut siviilielämänsä ohella pelinsä, Mickelson kärsii psoriasiksesta, Westwood on ulkona kisasta vammojen takia. Pytylle riittää ottajia, mutta viikon onnistujan veikkaaminen on vaikeaa jopa golfasiantuntijoille. Kenties nuorten pelaajien esiinmarssi saa jatkoa, itse veikkailin tällä erää amerikkalaisia Young Gunseja. Toki eurooppalaisten voitto olisi hieno asia. Golf on kuitenkin siinä mielessä erittäin harvinainen laji, että jopa kaikista suurimmissa kisoissa on useita kymmeniä mahdollisia ehdokkaita voittajiksi. Sanokaapa jokin toinen laji, jossa tuo pitää paikkansa.
Katselen jälleen kerran ammattimiesten pelisuoritusten ohella kaihoten kilpa-areenaa. Jos sellaiselle kentälle pääsisi itse pelaamaan, niin taitaisi tulla kyykytystä sunnuntaisutijalle, liian vähän pelanneelle, olan takaa ja isän kädestä. Ne näkymät Michigan-järvelle, pitkän heinän saartamat parketinomaiset viheriöt ja aaltoilevat väylät, turmiollisen ankaralta näyttävät hiekkaesteet... Siinä olisi kuitenkin jo muisteltavaa kerrakseen. No, ehkä jonakin päivänä minulla on vihdoin aikaa ja rahaa tarpeeksi, että voin alkaa kiertää arkkitehtonisesti merkittäviä golfkenttiä maailmalla. Siihen saakka on haaveiltava TV:n ääressä.
Katselkaapa huviksenne edes hetken verran USPGA Championshipiä. Jos innostutte urheilusta laaja-alaisesti ja pidätte komeista näköaloista, voi tämä lysti kolahtaa ja koukuttaa. Muutoin, no, eihän kukaan kaikesta pidä. Ei edes generalisti.
Joka tapauksessa vuosi on edennyt jo neljänteen golfin major-turnaukseen saakka. Juuri käynnistynyt USPGA Championship, Glory's Last Shot amerikkalaisittain, on osin suotta saanut maineen vain sinä neljäntenä majorina. Tosin kisalla ei ole yhtä selkeästi omaa luonnetta kuin muilla kolmella golfin majorkoitoksella, mutta mahtavaa viihdettä golfin parissa on tarjolla. Jos nyt joku onneton sattuisi ajattelemaan, että blogisti on aivan väärässä mieltymyksineen, niin se joku voi ihan rauhassa nauttia yksinkertaisemmista tai kapoisemmista makuvivahteistaan.
USPGA kisataan tänä vuonna Whistling Straitsin kentällä (Kohler, Wisconsin) Michigan-järven rannalla. Edellinen suurkisa, luullakseni myös ainoa, siellä oli vuoden 2004 USPGA. Kauden muut majorithan kisattiin vanhoilla ja toisistaan poikkeavilla kentillä, joiden historia on monin verroin Whistling Straitsia merkittävämpi. Tällä kertaa kenttä ei tarjoa luonnollisuutta, historiallisuutta ja kuuluisia väyliä esteineen, mutta oiva näyttämö loisteliaine maisemineen se kuitenkin on.
Arkkitehti Pete Dye kumppaneineen on luonut täysverisen links-henkisen kentän entisellä, vieläpä täysin tasaiselle, lentokentällä. Maata on siirretty tolkuttomasti ja puskutraktoria on vingutettu, Michigan-järvi on tuotu mukaan peliin ennen kaikkea psykologisena ja maisemallisena elementtinä ja alueelle on kaivettu ilmeisesti alun toista tuhatta bunkkeria. Tarkemmin kenttään voi tutustua TV-lähetysten ohella USPGAn kotisivuilla ja GolfClubAtlaksessa. Geneerisyys ei mielestäni voi koskaan eikä missään peitota luonnollisuutta, mutta parhaimmillaan voidaan keinotekoisesti loihtia dramaattisia ja näyttäviä ilmestyksiä. Tässä herra Dye on jälleen onnistunut, mutta toki hänen ansioluettelostaan löytävät sellaiset monsterit kuin TPC at Sawgrassin Championship Course ja the Ocean Course at Kiawah Island.
Kuka nostelee Wannamaker Trophya maanantain vastaisena yönä? Tiger on sotkenut siviilielämänsä ohella pelinsä, Mickelson kärsii psoriasiksesta, Westwood on ulkona kisasta vammojen takia. Pytylle riittää ottajia, mutta viikon onnistujan veikkaaminen on vaikeaa jopa golfasiantuntijoille. Kenties nuorten pelaajien esiinmarssi saa jatkoa, itse veikkailin tällä erää amerikkalaisia Young Gunseja. Toki eurooppalaisten voitto olisi hieno asia. Golf on kuitenkin siinä mielessä erittäin harvinainen laji, että jopa kaikista suurimmissa kisoissa on useita kymmeniä mahdollisia ehdokkaita voittajiksi. Sanokaapa jokin toinen laji, jossa tuo pitää paikkansa.
Katselen jälleen kerran ammattimiesten pelisuoritusten ohella kaihoten kilpa-areenaa. Jos sellaiselle kentälle pääsisi itse pelaamaan, niin taitaisi tulla kyykytystä sunnuntaisutijalle, liian vähän pelanneelle, olan takaa ja isän kädestä. Ne näkymät Michigan-järvelle, pitkän heinän saartamat parketinomaiset viheriöt ja aaltoilevat väylät, turmiollisen ankaralta näyttävät hiekkaesteet... Siinä olisi kuitenkin jo muisteltavaa kerrakseen. No, ehkä jonakin päivänä minulla on vihdoin aikaa ja rahaa tarpeeksi, että voin alkaa kiertää arkkitehtonisesti merkittäviä golfkenttiä maailmalla. Siihen saakka on haaveiltava TV:n ääressä.
Katselkaapa huviksenne edes hetken verran USPGA Championshipiä. Jos innostutte urheilusta laaja-alaisesti ja pidätte komeista näköaloista, voi tämä lysti kolahtaa ja koukuttaa. Muutoin, no, eihän kukaan kaikesta pidä. Ei edes generalisti.
Tunnisteet:
golf,
Pete Dye,
USPGA,
Whistling Straits
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)