Näytetään tekstit, joissa on tunniste mäkihyppy. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mäkihyppy. Näytä kaikki tekstit

lauantai 13. helmikuuta 2010

Olympialainen onnettomuus - päivä 1

Liekki on sytytetty, ja asialla olivat Väinö & kaverit. Tuo tämänkertainen tulirakennelma näytti muutaman tupakan kokoelmalta eikä siis edes täysin toiminut. Saisivat vihdoin jossakin kisoissa palata nostalgisiin, minimalistisiin tulitelineisiin. Taitaa olla tosin turha toivo, kun pitää olla nopeammin, voimakkaammin ja korkeammalle. Avajaiset olivat kyllä melko näyttävät, mutta torkahdin sohvalle ennen kuin tulet olivat pesässä.

Minun täytyy hieman kommentoida tuota ikävää kelkkailijan kuolonkolaria, joka jälleen ikävästi todisti moneen urheilulajiin liittyvän vaaraelementin. Kun kisaillaan vauhtilajeissa joko moottorin tai painovoiman vieminä, tapahtuu ennen pitkää varmasti jotakin sellaista kuin Whistlerin kelkkaradalla 12.2.2010. Tämä georgialaisen urheilijan kuolema liittyy osaksi sitä urheilun mustaa historiaa, jonka olemassaolon monet haluavat kieltää. Sama porukka unohtaa kauhistellessaan sen, että ihmiselämä on niin kovin hauras arkisissakin ulottuvuuksissaan. Lisäksi osa meistä haluaa koetella vaarantunnetta ja inhimillisen suorituskyvyn rajoja, vaikka toiset kiivaasti haluaisivat kieltää moisen tyhmyyden. Kun syöksytään kilpaa alamäkeen tai kisataan vieri vieressä terävin luistimin, saattaa milloin tahansa sattua jotakin tv-viihteeseen sopimatonta.

En ole kelkkailua seurannut tarpeeksi, jotta voisin väittää ymmärtäväni lajia. Kyseinen urheilumuoto elää kuitenkin monen muun pikkulajin tavoin olympiastatuksestaan, joka sai nyt pahan kolhun. Olen nähnyt joitakin pahoja kelkkailuonnettomuuksia, enkä niitä nähtyäni ole voinut välttyä ajattelemasta radalta sinkoutumisen seuraamuksia. Kelkkailuihmisten on nyt mietittävä, miten kyseisen lajin vaarallisuuden ja vauhdin hurman luoma jännite kyetään säilyttämään, vaikka turvallisuutta parannetaan. Kyse on samasta ilmiöstä, joka on nähtävissä selvästi etenkin moottoriurheilussa ja ehkäpä myös alppihiihdon vauhtilajeissa. Vauhteja ei voida jatkuvasti kasvattaa, ja ratojen reuna-alueita on parannettava mahdollisten surmanloukkujen välttämiseksi. Olympialaisissa halutaan koetella maailman parhaimmistoa haastavin radoin, ja samalla osallistujaluetteloon tahdotaan eksoottisiakin osallistujia vailla kattavaa kokemusta. Tämä tavoitteiden ristiriita on ilmeinen kaikille oikeasti ajatteleville urheiluihmisille.

Kelkkailijan kuolema juuri ennen olympialaisten virallista alkua jää selkeästi minunkin muistiini. Eilisiltana mieleeni muistuivat lapsuuden kokemukset vastaavista ikävistä urheiluonnettomuuksista: vahvin muistikuva on varmasti San Marinon GP:n synkkä viikonloppu 12-vuotissynttäreitteni aikoihin vuonna 1994, mutta talvilajeista mielessä on muun muassa Ulrike Meierin kuolema Garmisch-Partenkirchenin syöksylaskussa tuhatpäisen yleisön edessä. Urheiluasioissakaan emme voi työntää päätämme pensaaseen vaan saatamme joutua näkemään ja kokemaan ihmiselämän rajallisuuden. Kaikki toimemme saattavat johtaa onnettomuuksiin ja kuolemiin, vaikka yrittäisimme kuinka kovasti tahansa itsellemme muuta uskotella. Tosin voimme paljolti vaikuttaa siihen, miten vaarallisia asioita teemme ja seuraamme.

Freak accident bound to happen. Sooner or later. Me emme tunnu oppivan mitään ilman uhreja. Emme myöskään tunnu uskaltavan myöntää itsellemme tuota synkkää tosiasiaa. Enempää en tätä ikävää tapahtumaa pyörittele. Synnymme, elämme ja kuolemme eivätkä nämä tapahtumat harvoja poikkeuksia lukuunottamatta liikuta kuin melko pientä lähipiiriä.

Kisatapahtumat ovat nyt käynnissä, ja ensimmäiset mitalit on jaettu ympäri Eurooppaa. Ei Suomeen vaan ei vielä Norjaan tai Ruotsiinkaan. Normaalimäen kisa eteni muutoin varsin odotetusti, mutta itävaltalaisiin taisi paine vaikuttaa liiaksi. Ahonen oli valitettavasti taas neljäs, kolmen selkeästi paremman kilpakumppanin takana. Muillakin finskeillä meni odotetusti paitsi Ollilla, jonka ulkoiluhaalarit taisivat olla liian isot kuin pikkuveljellä isoveljen vanhat ryntteet takavuosina. En pettynyt näistä tuloksista. Swiss Potter on kova.

Ampumahiihdon avauskilpailu sen sijaan meni synkeästi penkin alle suomalaisblondeilta: pikakisan kun tössii niin ei ole takaa-ajossakaan enää saumoja kovin hääveihin tuloksiin. Monet ennakkosuosikit olivat niin ikään hukassa vesisateisessa kelissä. Toivottavasti hiihtolajit eivät mene arpapeliksi Whistlerissä kelien vaihdellessa voimakkaasti. Silloin voidaan tosin saada uskomattomia yllätysmitalisteja ja karvaita tappion kyyneleitä.

Penkkiurheilijana minun on nyt tehtävä tiukkoja päätöksiä kisaseurannan jatkosta: katsonko naisten kumpareet - siis kumparelaskun, tuijotanko short track -pyöritystä, miesten syöksy - siis syöksylasku - lykkääntyi valitettavasti. Naisten lätkää en kyllä jaksa sen suuremmin seurailla ennen loppuvääntöjä. Toivottavasti olympialaiset etenevät ilman vammautumisia ja dopinguutisia. En tosin täysin usko siihen...

Sunnuntai on ystävänpäivä ja laskiainen. Terveisiä lähtee täältä kenties. Itse leivottua pullaa ainakin survon kitusiini huomenissa. Hyvä oli yritys mutta ei mikään mitalisuoritus.

perjantai 12. helmikuuta 2010

Olympic Overdose - ennakkospekuleerausta

No niin. Nyt on olympialaiset avattu karsintakisan merkeissä. Tuo historiallinen kisamuoto eli normaalimäkihän on kaukana tavanomaisesta mäkihyppelystä 21. vuosisadan koitoksissa. Kun setä oli vielä lapsi, niin normaalimäki oli tosiaan normaali ja isomäki iso. Silloin ennen vanhaan hyvään aikaan, kun tornista tuli alas vielä Puikkosia, Weissflogeja, Vettoreita ja Bredesenejä. Normaalimäen, näissä kisoissa HS106, nimen voisi vaihtaa vaikkapa perinnemäeksi...

Tuon kisan voittaja on tasaisissa olosuhteissa todennäköisesti Morgenstern tai Schlierenzauer, vaikka ainakin Ammann, Malysz ja Kofler tunkevat suksensa ilmeisesti mitalitaisteluun. Suomalaisilta en mitalia odota, mutta pistesijat ovat haarukassa etenkin Ahosella ja Ollilla. Happonen ja Keiturikin ovat vertyneet siihen kuntoon, että sijat 10-20 ovat täysin mahdollisia. Mikäli nelikko löytyy huomisiltana kahden hypyn jälkeen loppusijoilta 6-20, on sitä pidettävä mainiona joukkueonnistumisena.

Ensi yönä hassataan taas vaihteeksi rahaa näyttäviin avajaisiin, joiden kliimaksina on liekin leimahdus. Kuka kuuluisa kanukki saa kunnian kiskaista tulet takkaan? Itse veikkaan, että jälleen kerran Väinö 99 vetää kisat liekkeihin takatolpalta. Ei ole kyllä Kurri nyt tarjoilemassa... Joku povasi leikillään jopa Ben Johnsonia viimeiseksi tulittajaksi, mutta niin rankkaa ratkaisua eivät järjestäjät kyllä taida tehdä. Muita nimekkäitä vaihtoehtoja riittäisi kyllä Kanadassa varsinkin kiekkopiireissä pitkäksi listaksi saakka. Esimerkiksi Lemieux tai Roy. Silti Gretzky on ilmeinen liekitysmestari. Joku Crazy Canuck rinteistä voisi olla myös mahdollinen.

Katsotaan nyt, jaksaako setä katsoa nuo lippu- ja liekkijuhlat suorana. Suomen piskuista, tai talviseuduilla vähän suurempaa, kisajoukkuetta johtaa hampaaton seniorileijona Peltonen. Siis dentaalisessa mielessä, ei henkisessä. Keppi kourassa areenaan, mikä tuttua lätkäjätkille lieneekin. Ajan kulun huomaa hyvin siitä, kuinka yhä useammat maailman huippu-urheilijat ovat nuorukaisia meikäläiseenkin verrattuna. Mitaliporukkaakin on syntynyt jopa myöhäisellä 90-luvulla, joskin 70-lukulaisia jermujakin on vielä mukana hillumassa.

Olympilaiset talvikisat tunkevat väkisin tajuntaan täällä Suomessa tästä illasta eteenpäin, vaikka suurin osa maailmasta on autuaan tiet..., no ei, vain tietämätön koko touhusta. Elämä jatkuu, vaikka skabat ryöppyää suoraan suo-n/m-een. Huomenna olisi tarkoitus käydä huiskimassa palloja, koska vielä enemmän kuin talviurheilumies olen kuitenkin golfmies. Ja sitten kisojen ja muunkin elämän turvaamiseen: piikkiä, piikkiä, H1N1-piikkiä.

Siinäpä BS-kisablogin koekierros. Huomenna uudet voiteet suksiin ja teroitukset hokkareihin! Check out unless you've just arrived to that motel of yours!