Blogistic issueS

Swiss Off!

2012-01-29T15:30:00.000-08:00

Not a big traveller, me, thus far. Well, since my kid brother was studying in beautiful French speaking region of Switzerland I had to find my way there. Eventually - at the beginning of January 2012. And because of me it took some weeks to write some stuff out of my first real European vacation. By the way, pardon my French. I am too lazy to try and get all my few letters correct.

Day one - southbound flight(s)

After far too little sleep it was time grab one's baggage and head to Helsinki-Vantaa. Of course the weather was somewhat nasty - wet snow almost horizontally. So me and my brother were going to miss our connecting flight from Arlanda to Geneva. No chance to stay in schedule. To rub it in my face over Baltic Sea I read from a Blue 1 cup that only thing you can't recycle is wasted time. Oh really?

We did get tickets to a Lufthansa flight towards Frankfurt. Where we weren't suppose to go at all. Anyhow, those Germans at least serve something in the flight as opposed to SAS - nothing without extra money. Guess what are white sausage balls? Not telling here. We figured that there was no way that our baggage got to the same plane as the brothers did. Again I was forced to kill some time in the German main hub before entering already third flight of the day.

Eventually we got to the Geneva airport around sunset time, white Jura peaks looming in the background. Our baggage didn't - that's what we thought. After waiting and searching it ended up in a surprising result: our baggage had raced us through Germany and beat us comfortably. We left them far behind in Sweden but wasted so much time in Frakfurt that our stuff passed us via Munich. Now we know that your baggage can actually get to your destination before you do.

Luckily Swiss trains are much more reliable than Finnish compatriots. After an irritating day it was nice to by tickets and enter the train in the airport with ease. Two tired fellows headed for some self cooked food and sleep with aching muscles.

Word of the day: mure de marais (cloudberry) - some home made jam for my brother's friedly landlord.

Day two - open skies for heavy rainfall

My first morning in Switzerland could have been better. Lake Geneva (Lac Leman) about hundred meters from the apartment seemed like a sea. Weak visibility and bad rainfall. Just like my brother had told me. Well, some starch down your stomach and out there with newly acquired camera. I'm the one who likes to walk around to get used. My kid brother is the one who does proper training, whatever the weather.

I did get some photos to proof the shi... wetty day. And I got my pants wet - stupid to leave one's Goretex pants in the baggage. A glimpse of the lake and downtown Morges I did get though. Rest of the day was quiet cooking with student budget, stretching the stuck muscles and planning following days in the corner cafe. Kronenbourg 1664, favorite bulk lager of France, is OK for a refreshment. My brother also introduced me to hit series How I Met Your Mother. Now I probably have to start using my spare time also for that. Not a bad thing though - since I cannot yet spend time with mother of my future kids... Just read that as you like. A fool I am.

Word of the day: tempete - storm (if I recall it right)

Day three - Olympic Lausanne with beer to go with it

Second morning started with rather aching back. Not the best of matrices I was sleeping on and apparently I am not that young anymore. Weather was OK, cloudy but with visibility to the foothills of French Alps. How nice it is to see snow clad mountain tops over a famous lake first thing in the morning! The older brother, tourist and plain walker he is, headed for some photos and tries to by cheese with his three word French. The younger however, student and sportsman he is, went to get more training mileage under his belt. I got the cheese, goat and sheep versions, and loaf of bread. But with English and help from friendly locals. Merci!

Come afternoon, we headed to the local technical university EPFL. One of the best, if not the best, in its field in continental Europe. First and actually the only restaurant visit of the trip. Student food with Asian touch, something to fill your stomach quickly. Switzerland is many things but not very affordable. The university was no super destination for the architects and wannabes if you don't count local Rolex learning center. A weirdish slice of cheese -style steel and glass structure that would make for a great skateboard track.

They have a metro, or more like quick tram line, from the technical university to the city center. Unlike we Finns for some years still to survive. Two long time sports enthusiasts that we are, me and my brother headed to Musee Olympique at the shore of Lac Leman. A must with no entrance fees for the month by coincidence. There was too much interesting stuff for our two hours. Probably one of our favorites was the Olympic Games torch collection. IOC, do something to stop those freaky Hey I'm a weapon from scifi series kind of torches (Turin 2006 as the most plastic one)! Medal collection was of course interesting like old equipment of Olympic heroes. Zatopek's marathon shoes for example got some respect from us - quite some slippers. I would like to have a Boycott Moscow Olympics with Misha the bear crossed over T-shirt for the sake of trivia and history induced laughter.

Once we were finished with the museum it was time to find local beer. Naturally my brother had a suitable place in mind. Metro line to upper Lausanne and nice brisk walk. We tried some really local beers from Lausenne outskirts brewery Docteur Gab's and also from a Jura mountain region brewery Franche-Montagnes. The bartender was really helpful in English and also happened to add some local beers to the tap during our brief visit. My first pint, Docteur Gab's Chameau (camel), had the taste of typical wheat beer if not the instant millet on the palate. Hopefully Google translator is correct with that. Second one was an interesting beer from the Jura, Franche-Montagnes 14th seasonal. Strong color, smell and taste of black currants. Yes, sounds weird but works well in the dark winter night!

Words of the day: fromage du brebis & chevre - sheep milk cheese and goat cheese

Day four - silence in Morges

We couldn't get a visit to local brewery. So it was another quiet day around Morges. I had lost my voice. My brother went running back and forth some hill, that's what real athletes do. I get it but don't do it. In the mean time I took my trusty Ecco shoes (6th year in the making!) and camera for a walk in the surrounding foothills of Jura mountains. I found my way past local ice hockey/curling hall, through wine yards to quite some castle in Vufflens. Then headed back downhill towards the lake and Alpine backdrop. I had this one moment of strong symbolic meaning - a lonely old leafless tree in the middle of wintery field with sun giving its rays through cloudy sky. Snap with camera and hurry back to the town center to let my brother in. Since I was the key user of the day. Oh the irony! Silly old me...

For the rest of the day we put some effort on getting food on the plate. And had a beer each in the nearby bar. Docteur Gab's Houleuse is what I went for. Interestingly a strong taste of buckweed for a couple of seconds before entering the wheat beer region of palate. It was really nice to continue to chat with my kid bro about our experiences and listen to his somewhat crazy actions during training camps. We do share the ability to tell stories, never a bad thing in my books! Also did watch quite some How I Met Your Mother episodes, a daily routine of trip since no access to telly or internet. But could not buy a Swiss watch with hefty price tag.

Word of the day: houleuse - storming

Day five - Alpine stars or not

This was the day. My first real experience of Alpine skiing - yes, in the Alps! Overslept in the morning and then headed to the railway stations. In Switzerland you can buy easily a combined ticket for train trip and daily skilift rides. I was like a kid taking a good look of closing Alps in the Swiss express train. Some steep hills these Swiss people have their wine yards located. And there was Montreux, no VIP dazzle anyhow. Then came Martigny, shift to Saint Bernhard express (yeah, you know the dogs for sure) and up towards Verbier - our chosen ski resort.

A lot of firsts for me again. A cabine lift to 1500 metres and then in search for some rental equipment. That was not cheap but it was a kind of once in a life time experience. We did not have a clue of the routes and slopes but up we went. Once there pointed our ski tips downwards. My brother first and then me, somewhat hesitant as a first timer. For sure we had been skiing with cross-country skis as kids in all sorts of terrains but this was no cross-country. Anyhow we went on, my brother gently waiting for me the tumbler.

After a couple of descends a thick fog took over the landscape. So no fancy photos - and more importantly no idea where to ski. We made it anyhow, some less and others more snow around their gear. Darkness began to arrive. I gave green flag to my brother so that he could ski like he wanted. I went for just one more run down some red slope. Hard enough for me while my bro was taking some black slope head on. Well, sports generally are no place for me to excel over my younger brother.

I was happy and tired when we headed back to the valley. Baguette filled with some sheep milk cheese, salami and lettuce tasted so darn good after a day of winter activity. Especially since it was self-assembled. Two merry chaps went asleap that night with nice experiences and less money - the other with higher tumble tally and with a souvenir bruise in his elbow region.

Word of the day: Je suis perdu. - I am lost.

Day six - the fun is over, for now

It was my final morning in Swiss landscape. Of course the weather was getting really beautiful. So I did get a sight of the perfect landscape over Lac Leman to France (one photo available in the blog for now). Scenes on film it was. I did also my first ever mere French shopping:

Bonjour! Un Baguette (and francs in). Merci. Au Revoir!

And I still had my voice quite lost. One more tourist thing to do was to send some postcards - last day action. Then it was time to take an express train to Geneva airport, really easy and enviable from Finnish point of view. Last shopping to have some Swiss chocolate (naturally) and white wine as souvenirs. Then aboard SAS flight to Arlanda...

...in which I ended up in Swedish baby boom region. Three crying babies and one humorously staring one in the neigboring seats. I am no fan of SAS: my legs barely fit in the seat rows and nothing is served as an inclusion of the ticket price. Lufthansa kicks you ass, Scandinavians! SAS sucks also other that air to its jet engines. Anyhow, in the home I was eventually with many stories to be told.

Word of the day: sortie - exit

Afterthoughts

I can see why my brother probably lost a part of his heart to the region. And I am so happy to see that we have a lot in common. My kid brother is all grown up also - with his own twists like I do. I can boast now with a hundred per cent Alpine skiing in the Alps stats. I want to travel - since a little boy - and now I finally can.

You can enjoy life in many ways. But if you cannot share your experience with someone close to you something is really missing.

Niin paljon, niin vähän

2012-01-25T14:12:00.000-08:00

Pää täynnä ideoita, joista voisi kirjoittaa. Niin paljon elämää, niin paljon annettavaa. Asioita, jotka pitäisi tehdä. Sitten kenties helpottaisi, kunnes alkaisi taas polttaa mieltä.

Ei siis ole oikein syntynyt blogitekstejä, vaikka päässä kuhisee ajatuksia ja sanottavaa liiaksi asti. No, tällainen mies olen. Vaikea on päästä alkuun juuri millään elämän osa-alueella, mutta kesken ei aloitettuja juttuja toisaalta hevin jätetä. Huono käynnistys, hyvä matkakestävyys. Oletteko muuten kokeilleet työstää omaa heikkouttanne päivästä toiseen? Menneet mukavuusalueen ulkopuolelle, kun ei ole vaihtoehtojakaan? Raskasta ja parhaimmillaan sangen antoisaa touhua.

Kyllä sieltä ajatussammiosta vielä annostellaan tekstiä. Hyvä haudutus voi toimia muuallakin kuin ruoanlaitossa. Pää täynnä tekosyitä olla tekemättä sitä, minkä oikeaksi kokee. Niin vähän rohkeutta, niin vähän voimia.

Vajavaisuus ja epätäydellisyys eivät ole syitä luovuttaa kuitenkaan.

OMG! I'm in Facebook - I'm a sell-out

2012-01-18T14:46:00.000-08:00

I haven't exactly been a great big fan of social media. Supposedly everyone should be there - well, because everyone is there. Doing things just for the sake of following the pack is for the simple minded, I still reckon. Anyhow, I have joined the Facebook due to a must of a situation.

Finally I decided to go for Spotify to get my share of great music more easier. Apparently you cannot do that anymore without a Facebook account. At least I did not find any loop holes to manage my way to Spotify. So I had to put my jacket on inside out, turn my sled, follow the pack - for the sake of getting something done. I am aware of my short comings and limitations in thought process. I try not to rant against social media enthusiasts but I won't listen to any kind of propaganda without offering another kind of a view. Fundamentalist pot holes are in all cases a nasty place to spend ones limited time.

Time will tell whether my account stays as a sleeper or if I start to channel bits of my somewhat weirdish intake of life in another media also. After all, if you want real friends you need to dare much more than open up your laptop. Open the door, open your mind and eventually open your heart! Social media is no salvation and no damnation if you have your values in the right place.

Now I can plunge into the further depths of music. One goal is to swipe away certain prejudices I have towards big chunks of music. Still I refuse to listen voluntarily some supposedly popular hits and genres if they do not strike the right cords in me. The big pack, masses of folks may go down that road but I ain't gonna take general opinion as an automatic reason to do and believe.

Rock on 'cos you have a Soul inside!

Hieman erilainen poikamiesjoulu

2011-12-22T16:02:00.000-08:00

Joulu on taas, vaikkei ehkä siltä niin tunnukaan. Itse vietän ensimmäisen jouluni nykyisellä kotiseudullani, en sentään aivan yksin. Poikamieskliseistä mukana on olut, kinkkua, pöytälätkä ja jenkkifutiksen joulunajan ottelut - viimeinen ei tosin lainkaan suomalaista. Joulupuun virkaa saa nyt toimittaa parikymmensenttinen sypressi, kinkku puolestaan on valmiiksi kypsä ja hieman toista kiloa.

Joulun varjolla sain sentään itseni siivoamaan ja tietysti laittamaan ruokaa sekä leipomaan. Jouluksi kotiin -sarjan matkarahat menivät nyt siis ruokiin ja juomiin. Nyt on hyvä mahdollisuus haastaa itsensä tekemään jouluruokaa omin käsin ja ehdoin. On se jännä, miten paljon kummastusta lanttusurvoksen tekeminen voikaan aiheuttaa. No, sen siitä saa, kun on tottunut kotiäidin poikana syömään rehellistä kotiruokaa. Liisteri kuuluu suksen pohjaan tai tapetin taa.

Viettäkää levollista joulua - mieluummin vähäeleistä kuin vähä-älyistä. Kukaan ei jaksa kauan ilman aitoja levon hetkiä. Syökää ja juokaa hyvin muttei ylen. Iloitkaa siitä hyvästä, joka osaksenne on suotu. Unelmoikaa niistä asioista, joita ette vielä ole saavuttaneet. Muistakaa myös ne vaikeudet, jotka ovat teitä matkallanne koulineet. Nauttikaa rakkaiden ihmisten seurasta, jos olette onnekkaita. Emme ole täällä yksin, sillä meille on annettu toivo!

Joululla on sanoma. Se ei oikeasti muuten ole "kuluttakaa niin paljon että pelastumme". Elämä on niin täynnä syitä stressiin, että silloin täytyy vähitellen löytää tapoja irtautua suorittamisesta. Väkisin ja teeskentelemällä ei koskaan synny mitään todella kestävää ja aitoa. Näin synkkään vuodenaikaan totean lopuksi, että pimeydessä pienikin valo näkyy kirkkaasti!

Siunattua Joulua tasapuolisesti kaikille!

A Kind of Travel Story

2011-12-04T13:38:00.001-08:00

So I was sent to another world behind the Atlantic for working matters. First time overseas for a guy approaching his way to fourth decade. I haven't been travelling that much for sure - if one does not count the force of imagination. It would be somewhat boring and also inappropriate to go into working details. Since I seem to have a livid mind I won't leave this experience untouched though. Just to state a disclaimer, it wasn't all for fun - quite some nine hour days in the office. However, I tried to get some out of it.

***

First day. After three hours in bed I had to take a cab to the airport. No queueing though and plenty of tired waiting time. Some Finnish sweets for the colleagues. I had a nice little discussion in the plane with a Serbian student. From that point of view Finland sure looks like a - if not paradise - safe haven of secured living.

Shift to a bigger Jet towards Atlanta, Georgia. Another first for me. So over the Atlantic and some time zones. Lufthansa had quite a nice entertainment system for the passengers. And also one really atractive stewardess who had some resemblance with a colleague of mine. Her slight clumsiness at times only made it all that more fun to follow! Thought of throwing the young lady a nice little compliment. Well, I ain't that kind of guy. No syrup if there aren't pancakes to go with. It sure was nice to eat the cheese with white wine while listening to some jazz in the headset. And the ocean kilometers beneath seemed like a wrinkled deck of blue steel. Over the icy Labrador and along the east coast of America went the jet.

Of the plane to the soil of new world, through the security checks and customs. I did some replay dance in the scan chamber - apparently a kind of waist alert. Next headed for local metro, all good with a Breeze card from a vending machine in my hand. And then it hit me: where the heck is my digital camera. Too late to go back, first casualty of this conquering was somewhere behind me. Suspect the space under plane seat. Well, I survived the metro ride with slightly bitter taste from my own foolishness. Had some burger and a big fat dessert accompanied by a local colleague of mine, after which just needed to deck the hotel bed. Georgia evening still had warm breath with some sprinkles of water in it.

Beer count 0/1: a pint of Franziskaner Weissbier in Frankfurt airport, something familiar to start with.

***

Second day and first morning in USA. I had to do some streching to have my stuck legs and back going. Then learning to deal with local shower kind of system. Next breakfast - here comes the starch and animal fat! Ham and mushroom omelette and a load of wheat based produce. Learning to tip. Georgia weather turned its back on me - high 30's in Fahrenheit and rain. So no walk yet for the European without driver's lisence. Nice shuttle bus driver dropped me to the office.

(here was the secret work stuff in office)

First day of work in another continent was completed. Crazy European headed for hotel some quarter of a mile away. As it was expected, someone just simply dropped to the kingsize bed. I did try to see some Monday night football but managed it poorly. It was about half time when the hunger sent me to scavenge something to fill the void in my stomach. Restaurants were everywhere but mostly closed. Pedestrian surely felt himself somewhat out of place. Finally I was able to find some corner place which served a log sized stromboli with sauce surprisingly similar to my own patented tomate sauce. Back to bed then over the not so nice crossing. By the way, Saints stomped Giants.

Beer count 0/1: no beer for me since I took the hotel death night straight on.

***

Second morning in USA. Some stretching and morning TV before breakfast. First some fruits and yoghurt since it all cannot be that heavy. Then pancakes with butter and caffeine dose. Now it was OK to head for the office with own two feet. Another Georgia morning started in cold and damp conditions.

(here was the secret part again - have to mention the oddiness of having subs and potato chips as lunch though)

I did notice a pub along the way to office in the morning. So it was my instant destination on my way after working hours. Straight to the bar table and a new brew for me. I had a cod burger with crisps and went for another beer also. Local bartender named Chris certainly knew his job. Well, to the hotel I headed since there was more to come.

A colleague picked me up for some bar trivia with his friends. So I went. There sure were no tailor made questions for the Finnish guy. The team did finish in second place for the evening, not much of my effect there. I had some pizza and beer along with gained respect of answers to certain questions and apparently quite fluent English for a true foreigner. It certainly was fun to meet locals in a bar of good music, beer and food.

Beer count 4/5: Samuel Adams Winter Lager and some excellent IPA (outside the official list) in the corner pub, Michelob Ultra and Laughing Skull in the trivia bar - all new acquaintances for me.

***

Third morning in USA and finally some Georgia sun. Newly developed morning routines of streching, local news and learning to shower in US. In the breakfast my tips had started to make a difference since this sir was already being served to the table with his waffle. Thanks for the fruit and yoghurt combo it was not pure starch attack with some fat from animals.

(not for your eyes and ears stuff here - with more bread, meat and mayonnaise based lunch served with Coke as lubricant; pecan pie with vanilla ice cream in the afternoon was on unexpected extra)

After office hours same colleague from yesterday took me for real southern barbecue - accompanied by his son. I got to see the skyline of Atlanta both in the sunset and in the night lights - from a car window. A glimpse of Georgia Tech, Olympic swimming center and Martin Luther King Historic Site also. But the best was served in a hard-to-find restaurant next to a railroad track field. A crispy rib as a starter, Brunswick stew and collard greens as sides and burned ends (really tender and smoky beef) as the main atraction. Really good southern stuff with intense, sour and rich taste jam packed my stomach for sure. And seasonal plenty-of-hops beer as the beverage of choice was another great pick.

To see the really good local things you have to be able to bounce around with the good people of your destination.

Beer count 5/6: Sierra Nevada Seasonal in the barbecue house.

***

Fourth morning and the same routines again. Crispy and clear low 30's morning it was. Back to protein batch in the form of an omelette with rich fillings. I gave up to the lure of having some baked sweet goodies early on. Then a brisk walk to the office on an alternative route.

(secrecy bound and somewhat dull work - powered by American Italian food)

For the evening I was dropped to a mall quite some miles east. Now I'm not a big shopper but since in USA I had to have my small share of it. I found something to bring back home and also fit in my cabin luggage. Not that cheap in those close to city malls though. It was funny though to hear from a black guy "cool pants, man". My red pants weren't the usual choice. I managed to get lost in an American mall for a minute and found myself shopping cosmetics. That really spells time to find exit and run to the hills with one's money!

I found the metro station and headed for a new region of Atlanta for me. I had agreed to meet a friend of a Finnish colleague and that I did. Two strangers in a totally new environment for me. Well, what the heck. I might just go with flow and rise to the occasion. I'm quite bad company while shopping and more keen to good food and beverages with interesting people. Should be bound to great discussions then - and that's what the evening offered. Along with another new beer and buffalo burger. Got to give thumbs up for women who drink their beer graciously!

Eventually it was time to try some local cab on my way to the hotel. Of course the cab driver was a Pakistani immigrant with fourteen year experience from the streets of New York. Again nice to talk with different kinds of people. That cab driver had a hefty tip.

Beer count 6/7: Leinenkugel's Fireside Nut Brown to go with the burger.

***

Fifth and last morning in USA for now. Same morning stuff with packing included since I was bound to take flight back to Europe come evening. Ham and cheese omelette, more starch and a brisk walk in a sunny Georgia morning followed.

(once more the office stuff here - with some generic burrito to keep me going)

So compliments and direction to local metro station. If it had been a game of who doesn't belong here I was the certain pick. Anyhow, I made the airport without any problems and cleared the security check. Then final spending on some random and foolish souvenirs. I had also supposedly cajun style fried shrimp dish in a pub along with one more new beer in American soil.

To the confined seat of an Airbus I pressed myself and took one last look at the sea of fireflies - metropolitan Atlanta lights they were. Had a nice but brief conversation with a woman of Asian background. Apparently she was a nursery professor heading for Cairo. And also very thankful of me using my height to help with her luggage.

Beer count 7/8: Sweetwater 420 to go in the Atlanta airport.

***

A bad night's sleep it was. No room for long legs and head dizzy of tiredness. Very thirsty feeling which only with water could be written off. Well, finally the flight was over and I was back in the old continent. Food in the plane was OK, entertainment good enough and another quite attractive Lufthansa stewardess aboard. So it was survivable although not all pleasant.

I was forced to spend some five hours in Frankfurt airport. Damn tired but no real opportunity to get some sleep. I strolled around the shops and did my final spending. I was amused in the security check since I was guessed to be niederländisch. Well, I taught the clerk quickly that danke in Finnish is kiitos.

Had to go for frankfurters and potato salad to make my whining stomach quiet. I threw in a pinch of work and tried read a paper. Not a huge success story. As one final encounter with a stranger I shared a discussion with French man living mainly in Finland. He was an entrepreneur of some sort, nice guy to talk to. I managed to throw in words of my employer's current business.

There was one final surprise for me. In the same flight back to cold dark north was a familiar person. Someone quite a few steps higher than me in the company hierarchy. Infact, almost the opposite ends. My secret identity was probably not revealed since I'm pretty much nobody. And my brief moment of shame in the form of stand up kind of a performance some eight days earlier was from behind a mask.

Well, in Helsinki I took a cab home and had some words with the driver. As a tip, I know where I'm not going to buy an apartment.

Beer count 8/9: Licher Hefeweizen as the liquid to flush down the frankfurters.

***

All in all, my first visit to the American continent was excellent. If not the lost camera. Still I give value to the experiences acquired. Atlanta seems to possess some really good food and plenty of warm hearted people. Hopefully I'll get to return sooner than later and land some golf in. Spring or fall would do good but first got to take care of the business.

Someone did not bother to check his spelling or grammary. And managed to write a lot of not that much. And again sabotaged his good night's sleep.

Beer total: Intense, rich, full-bodied, exciting, surprising, unique, does not leave bitter after taste - the way I like my women... BEER. Always joking and dead serious at the same time...

Kymmenen vuotta myöhemmin

2011-11-26T14:06:00.001-08:00

Syksyllä 2001 maailma - henkilökohtaiselle tasolla - oli murentunut. Vuosien yksinäisyys, vähättely ja liiallinen itsekriittisyys olivat murtaneet nuoren miehen mielen. Minne menet, kun olet alta kahdenkympin ajautunut burnouttiin? Maailma oli tuolloin lähinnä synkkä ja masentava paikka eikä tulevaisuutta juuri tuntunut olevan. Ilman tukea, jota ei paljon näyttänyt olevan, tuskin kirjoittaisin enää juuri mitään. Lapsuudessa sydämeen syttynyt elämänhalu piti kuitenkin vähäistä vaan silti vahvaa toivoa yllä.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin, vielä alle kolmekymppisena, olo on usein kuin konkarilla. On totta, että ulkoisesti en ole tehnyt moniakaan asioita kuten useimmat ikätoverini samoissa olosuhteissa. Matkailut maailmalla ovat jääneet vähiin, rakkausrintamalla ei ole juuri mitään tapahtunut, paljoa ei ole biletetty. Tutkinto sentään on, armeija käytiin siihen viitekehykseen vanhana, ajokortti puuttuu edelleen. Kymmeneen vuoteen mahtuu surkeat puolitoista vuotta yliopistossa heti alkuun, masennusta ja terapiaa, opiskelijaseurakuntaa, työttömyyttä, myös eräänlaista omaishoitajuutta. Kuulostaa varmaan ahdistavalta?

Kaikki rankat kokemukset ovat minusta muokanneet sellaisen kaverin kuin nyt olen. Lähtökohtaisesti olen ujo, varovainen, suunnitelmallinen ja syvällinen pohdiskelija. Ja varsin heikko aloittamaan asioita, vaikkakin alkuun päästyäni hyvä viemään ne loppuun. Nykyisin pystyn jo huomattavasti paremmin tarttumaan toimeen ja luottamaan asioiden hoitumiseen. Olen huomannut tulevani juttuun sangen monenlaisten ihmisten kanssa, ja osin tarkoituksellisesti olenkin pyrkinyt saamaan kokemusta erilaisista työyhteisöistä ja vapaammista viitekehyksistä. Uskallan myös heittäytyä tilanteisiin ja useampaan otteeseen olen asettanut itseni esiintymistilanteen tuomaan stressiin.

Jos en olisi joutunut selvittämään alle kolmenkymmenen ikävuoden useita keski-ikäisille tuttuja ongelmia, en taatusti kykenisi sellaiseen empatiaan ja sopeutumiseen kuin nykyään. Helppoa se ei koskaan ole, sillä ulkoinen ja sisäinen minäni eivät monen silmissä varmasti oikein osu kohdilleen. On itse asiassa valtavan raskasta olla synnynnäinen ajattelija; itse en pysty katkaisemaan ajatteluprosessiani juuri lainkaan. Ja siihen kun vielä yhdistetään voimakkaat tunteet sekä pyrkimys analyyttisyyteen, niin toisinaan päässä vilisee aivan liikaa asioita. Viime vuosina olen kuitenkin alkanut löytää itsestäni kykyä tarttua hetkeen ja nauttia asioista liki lapsen kaltaisesti. Lisäksi minun on alati helpompaa nähdä mitä moninaisimmissa asioissa humoristiset ulottuvuudet.

Pahin ihmiselämän ongelma on oman kokemukseni perusteella yksinäisyys. Kaiken kestää paremmin, jos ei tarvitse yrittää tehdä sitä itse. Kavereita on helppo löytää, mutta syvällisen pohdiskelijan on jo paljon vaikeampi saada läheisiä ystäviä. Ei ole kovin pop nuoren aikuisen elämässä käsitellä ihmiselämän vaikeitakin puolia. Toisekseen on rankkaa olla yksin, jos on pohjimmiltaan vankasti perheihminen. Itseäni alkaa hiljalleen korpeamaan yhä pahenevassa määrin se, että joutuu toimimaan alinomaan jonkinmoisena go to guy:na - etenkin naisille. No, töissä minulle siitä maksetaan eli siellä rooli on työnkuvaan sisältyvää. Ei sen puoleen, lauma naisia kimpussa ei ole mikään todellinen unelma. Yksi riittää, jos on oikeasta puusta veistetty.

Pystyn suoltamaan valtavat määrät paskapuhetta, mutta sitä en tee ilman ironian ja mustan huumorin vivahteita. On säälittävää lähteä toheloimaan ihmissuhderintamalla valheiden pohjalta. Jos irtiotot ja hauskanpito pohjautuvat vain maan tapoihin ja päihtyneeseen olotilaan, ei oikeasti uskalleta tulla laatikon ulkopuolelle. Missä on silloin kekseliäisyys, luovuus ja aito rohkeus - kyky ihmetellä ympäröivää maailmaa hymynkare huulilla ja tippa silmäkulmassa? En yritä väittää olevani täydellinen tai muita parempi, puutteeni tiedän kivuliaasti. Täydellisyys on tässä maailmassa silmänräpäyksiä, joita kaikki eivät valitettavasti koskaan opi huomaamaan. Tässä ilmentyy myös kristillisen uskon ydin, ainakin tällaisen pohdiskelevan maallikon silmin.

Taas alkoi jutut lavenemaan liikaa. Pitäisi jo vetää hirsiä, sillä asioiden mennessä suunnitellusti pääsee allekirjoittunut vihdoin uuteen maailmaan alle vuorokauden. Jatkan tielläni, jossa hyvät asiat tulevat kohdalle yleensä vasta pitkällisen kypsyttelyn ja kärsivällisyyden virutuksen jälkeen. En enää suostu olemaan hiljaa, koska jo aikaa sitten olen huomannut omaavani paljon jaettavaa ja sosiaalisia kykyjä. Ei mitään kekkeripelleilyjä tai valtaisia sosiaalisia hermoverkkoja vaan kykyä kohdata ihminen silmistä silmään ja käsitellä myös niitä elämän vaikeimpia asioita ahdistumatta liiaksi. Teen aika ajoin irtiottoja, ja nautin yllätyselementistä. En ole vain sitä, mihin minut usein assosioidaan. Uskallan olla erilainen ja elää omalla tavallani. Haluan myös seistä muiden tukena kykyjeni mukaan ja rohkaista heitäkin olemaan rohkeasti ainutlaatuisia.

Ihmettelen edelleen suuresti sitä, miten vähän ihmiset - jopa älykkäinä pidetyt - oikeasti ajattelevat elämää. Ei elämän tuntemus synny vain suorittamisesta vaan ihmettelystä ja jakamisesta. Onneksi en ole yksin - vielä kun löytäisin lisää kaltaisiani. Yhä useammin kohtaan myös niin erinomaista palautetta toimistani, etten ole oikein tunnistaa siitä itseäni. Itsekriittinen kaveri kun olen. Tehtäväni näyttää olevan yhdistää humoristisia piirteitä vakaviin pohdintoihin - ei niitä moni varmaankaan ymmärrä vaan en minäkään monia oikein ymmärrä yrityksestäni huolimatta.

Nykyisin ohjenuorani on pyrkiä oppimaan yksi uusi asia päivässä ja kuulemaan yksi kiitos hyvin tehdystä työstä. Kaikki sen päälle on bonusta. Vie armollisesti eteenpäin.

It ain't easy to be me. But what choice do I have? Seriously.

Isälleni

2011-11-10T22:11:00.001-08:00

Isänpäivä on kohta käsillä. Koska kirjoitin keväällä äidilleni, kirjoitan nyt isälleni. Yritän olla olla vähäsanaisempi, sillä isäni ei ole juurikaan vuolas sanojen kanssa.

Tätä ei ole helppo kirjoittaa, koska isäsuhteeni on luultavasti vaikein läheinen ihmissuhteeni. En taatusti ole ensimmäinen enkä viimeinen esikoispoika siinä tilanteessa. Minulla on ollut aikoja, jolloin olen henkisesti vastustanut lähes kaikkea mitä isäni minulle on edustanut. Jossakin vaiheessa arvostin isääni huomattavasti enemmän opettajana kuin vanhempana. On varmasti aivan yhtä vaikeaa olla kaksoisroolissa isänä ja opettajana kuin on olla lapsena ja oppilaana.

Isä, parhaasi olet varmasti yrittänyt. Kaikki me toimimme omista rajoittuneista lähtökohdistamme, niin sinäkin. Monta hyvää asiaa juontaa juurensa esimerkkiisi enkä kenties pelaisi golfiakaan ilman vaikutustasi. Isä, sinulla on vielä aikaa ja mahdollisuuksia tehdä monia asioita tässä elämässä. Anna itsellesi lupa ja mahdollisuus siihen. Mitä nuo asiat ovatkin, niin pohjimmiltaan on sinun ne päätettävä, vaikka meillä läheisilläsi voikin olla omat vahvat mielipiteemme.

Hyvää isänpäivää tulevana sunnuntaina! Toivottavasti minäkin voin muutaman vuoden kuluessa viettää isänpäivää kaksoisroolissa - isänä ja poikana. Ei siksi, että se olisi helppoa vaan siksi että sen on elämää.

Mitä tuleman pitää

2011-10-31T15:52:00.000-07:00

Google on lisännyt blogiensa käyttäjien iloksi statistiikkaa. Omani kertoo, että juttujani tuskin kukaan lukee. Parhaat luvut näyttäisivät olevan, yllättäen, pahimmalla avautumisella. Näppärä sanailu sen sijaan tuottaa vesiperän. Oikeassa maailmassa tämä tulos ei puolestaan näytä pätevän kovin häävisti.

Enpä ole viime aikoina suuresti tänne kirjoitellut. Ei siksi, että pää olisi tyhjentynyt. Tekosyyni on se sama kiire, mikä meitä niin merkittävästi riepottaa vuodesta toiseen. Täytyy yrittää ryhdistäytyä, vaikka ei minusta oikein saa nykyaikaisen sosiaalisen median normien mukaista toimijaa. Oma helmasyntini on, että yleensä tuumin varsin tarkkaan tuotokseni. Tosin joskus saattaa lipsahtaa tajunnanvirtaan.

Virheitä tekevät kaikki, se ei ole ratkaisevaa. Olennaista on se, miten niihin suhtautuu. Haluaako niistä oppia? Uskaltaako niitä tarvittaessa pyytää anteeksi? Vai kieltääkö virheensä tai yrittää vaieta kuoliaaksi?

Siinä sitä taas on, näppärää sanailua. On helppo keksiä sanakikkailuja, vaikeampaa on pyrkiä elämään niiden mukaan.

Veljekset kuin Kennedyt

2011-10-21T11:18:00.000-07:00

Yksi syksyn parhaista sarjoista TV:ssä on ollut ykköskanavan Kennedyt (The Kennedys). Henkilökohtainen mielipide. Sarja tarjoaa historiaa, draamaa, ajankuvaa ja viihdettä laadukkaasti. Kuudes jakso kahdeksasta on vuorossa jo tänä iltana, ja perjantai-ilta onkin ehkä hieman huono esitysaika. Edellisiä jaksoja voi joka huismanni katsoa myös YLEn Areenasta, vaikka maksut olisikin maksamatta. Toki ensimmäiset jaksot ovat jo katsottavista hävinneet.

Kennedyt kertoo tarinan JFK:n valinnasta Yhdysvaltain presidentiksi ja turbulenteista vaiheista sisä- ja ulkopoliittisten ongelmien sekä yksityiselämän koukeroiden pyörteissä. Kennedy-klaani tunnetaan luultavasti parhaiten niistä tragedioista, joihin päättyivät JFK:n ja RFK:n urat ja elämät. Taustalla oli kuitenkin jo aiemmin paljon muuta - voimakastahtoinen isä, sisarusten kovat kohtalot, avio-ongelmat, horjuva terveys ja suhteet hämäriin toimijoihin esimerkkeinä. Näitä valotetaan jaksoissa osin muistelmajaksoissa, jotka selittävät osaltaan myöhempiä tapahtumia.

1960-luvun alun tapahtumat Kennedyineen kuuluvat historiaan selvästi ennen omaa aikaani. Itse törmäsin noihin asioihin kakkosluokan iässä, kun selailin kotona historian kronikoita. Sieltä jäi mieleen muistijälki etenkin Kennedyjen salamurhista mutta myös Sikojenlahdesta, Kuuban ohjuskriisistä, JFK:n Berliinin-puheesta ja syvän etelän rotumellakoista. Tällä sarjalla on siten myös minulle omituista nostalgista merkitystä, vaikka en ole lähellekään noiden tapahtumien aikalainen.

Katsokaapa itse Kennedyt, jos arvostatte monisäikeistä laatudraamaa ja ajattelua herätteleviä asioita. Myös perjantai-iltana. Tunnistettavin näyttelijä monille muuten lienee Katie Holmes Jacqueline Kennedynä.

Sitä olet mitä syöt?

2011-10-03T15:40:00.000-07:00

Tuo sanonta lienee useimmille meistä kovin tuttu. No, mitä me sitten olemme? Teollista mössöä, vihanneksia, suolattua lihaa, valmiiksi pureskeltuja brändejä, yltäkylläistä mauttomuutta, yksipuolisuutta, ennalta-arvattavuutta, pakon sanelemaa niukkuutta, tehotuotannon turruttamaa todellisuutta, alleviivattua ekologisuutta ja/tai eettisyyttä. Mieluusti sitä tietysti olisi kotitekoista, kansainvälistä, monipuolista, terveellistä, värikästä, aistillista, intensiivistä, terveellistä, tuoretta, yllättävääkin.

Ruoka on meille kaikille välttämättömyys ja siihen liitetään valtavasti merkityksiä. Syötkö terveellisesti, pysyykö kilot kurissa ja ravintoarvot ideaalissa? Oletko ekologinen? Entä trendikäs? Mitä tahdot sanoa syömiselläsi? Ota kantaa, katso mitä suuhusi viet! Vältä lisäaineita ja myrkkyjä! Voisiko ruokafutuureilla tehdä tuohta? Maailma kuohuu, kun ruoka kallistuu. Miksi - pitääkö sitä vielä kysyä?

Suhtautumisemme niin perustavaan asiaan kuin ravintoon on vinoutunut, olemme vieraantuneet ruoan lähteistä. Minäkään en ole ollut suorassa kosketuksessa eläinperäisten tuotteiden hankkimiseen muualta kuin kaupan tiskistä tai hyllyiltä. Marjoja, sieniä, hedelmiä, juureksia ja vihanneksia olen sentään muksuna tottunut näkemään luonnossa tai ainakin puutarhassa. Kun satun olemaan kotiäidin kasvattama sekä käytännöllisyyteen ja säästäväisyyteen taipuvainen, niin minua suuresti ärsyttää hukkaamamme ravinnon määrä. Vieläpä pakattuna muoviin, pahviin, metalliin ja lasiin!

Tietysti voisin pyöritellä ravinnontuotannon isoja kysymyksiä omasta pienestä näkövinkkelistäni: liikakalastus, teollinen lihakarjan kasvatus, geenimanipulaatio, luomutuotanto, lähiruoka, yksipuolinen suurteollinen viljelykulttuuri, eroosio, makean veden varantojen holtiton käyttö, kasvituholaiset, maaperän ja vesistöjen saastuminen, liiallinen lannoitus, ylituotanto ja tolkuton maataloustukipolitiikka. Kaikki nämä ovat tärkeitä asioita tarkasteltavaksi, mutta pitäydyn tällä erää varsin arkisissa mittasuhteissa.

Itse pyrin välttämään ylimääräisen ruoan hankkimista, jotta hukatun ruoan ja turhan pakkausjätteen määrä vähenisi. En heitä tavaraa roskiin vain siksi, että jokin päivämäärä on tullut täyteen. Luotan monesti näkö-, haju- ja makuaisteihini sekä pyrin arvioimaan omaa ruoankulutustani. Laitan mielelläni ruokaa itse, joten siksi vältän useimmiten ostamasta valmistuotteita. Oman kehon kuuntelu on johtanut esimerkiksi punaisen lihan ja eläinrasvan kulutuksen vähentämiseen. En ole minkään dieettien (ellei perustu allergioihin) ja täyskieltojen kannattaja. Minulle on siis turha kaupitella pelkkää kasvissyöntiä tai erinäisiä ravintovalmistelakkoja. Pyrin syömään monipuolisesti terveellisyyden, ekologisuuden ja nautinnollisuuden vuoksi.

Mielestäni on älytöntä vaatia kauppojen hyllyille kaikkea mahdollista mihin tahansa aikaan vuodesta. On paljon antoisampaa nauttia kausittain vaihtuvista tuotteista, vaikka tietenkään en ole vaatimassa mitään paluuta menneisyyteen. Tuoreet mansikat tai ainainen lehtisalaatti keskellä talvea, tarjoustonnikalaa jatkuvasti, hyllyittäin mitä ihmeellisimpiä valmisruokia kaupat pullollaan, halpaa filettä maailman toiselta laidalta - ehkä tämän voi kyseenalaistaa. Sitä kannatan, että täällä kehittyneissä maissa meidän pitäisi pyrkiä henkilökohtaisella tasolla vähentämään eläinperäisten valkuaisaineiden kulutusta. Väistämättä kehittyvissä maissakin ihmiset haluavat osansa enemmän voimavaroja kuluttavasta ravinnontuotannosta. En kuitenkaan kannata laisinkaan mitään ideologista kasvissyöntiä maailman pelastavana ja eettisesti kestävämpänä vaihtoehtona.

Teuraseläimet pitäisi jälleen opetella hyödyntämään paremmin ravinnoksi myös länsimaissa. Itsekin haluan oppia valmistamaan ruokaa esimerkiksi sisäelimistä sekä käsittelemään kalaa - jälkimmäiseen jo sukutausta velvoittaa. Lähestyn ruoanlaittoa ja ruokailua uuden oppimisen sekä elämysten kautta, vaikka tietysti välistä syöminen on vain energian lataamista elimistöön. Mielikuvitustaan voi haastaa, kun virittelee ruokaa niistä aineksista mitä sattuu kulloinkin olemaan saatavilla.

Me olemme etuoikeutettuja voidessamme valita, mitä syömme. Olemme olevinaan niin kiireisiä, että sullomme naamaamme tuttua mautonta höttöä ja erinäisiä piristeitä. Ruoka on myös monien ennakkoluulojen näyttämö. Minä ainakin pyrin vaikuttamaan lähipiirissäni siihen, että syöminen voi olla antoisaa eikä lainkaan neuroottista. Ravintovalinnoillaan voi vaikuttaa moneen asiaan ainakin hieman, ja ruoka on yksi elämän pienistä suurista iloista - minulle ja monelle muullekin.

Sekavaa juttua tuli keitettyä kasaan. Se ei oikein keittiössä toimi, ei kaikkea samaan pataan kuitenkaan.

Suomen uusi kansallisstadion

2011-09-18T05:40:00.000-07:00

Tästä on pitänyt jo kauan kirjoitella - ei tosin valtaisan tietämyksen takia.

Suomessa ei ole oikeastaan pitkään aikaan ollut kansainväliset mitat täyttävää stadionia. Ainoa todellinen stadionimme on tuttu ja historiallinen Olympiastadion - suojeltu ja korjailtu kansallismonumentti. Jälleen kerran ruinataan siis rahaa vähintään kymmeniä miljoonia Stadikan remontoimiseen, jotta siellä yhä voisi järjestää suuria urheilu- ja kulttuuritapahtumia. Totuus vain alkaa olla sellainen, että Olympiastadionin paikkailu Museoviraston vaatimusten puristuksessa ei vastaa tarkoitustaan. Emmehän toki halua syytää varovarojamme sinänsä melko upeaan ulkoilmamuseoon, jos siellä ei oikeasti voi enää järjestää mitään mittavaa.

Olympiastadioneita on maailmalla purettu ja uusia tehty tilalle (Wembley) tai purettu ja rakennettu vanhaan ulkoasuun uusin konstein (Berliini). Norjalaisetkin vetivät vanhan Bislettin matalaksi. Minä en kannata tietenkään kulttuurihistoriallisten kohteiden tuhoamista, mutta emme voi myöskään elää historiaan käpertyneinä. Jos haluamme, että Suomessa on kansainväliset vaatimukset täyttävä stadion urheilun ja kulttuurin suurtapahtumia varten, tehkäämme vihdoin linjaan muutos.

Haluan korostaa, että minulla ei ole mitään asiantuntijuutta stadionrakentamisessa. Jonkin sortin käytännön järkeä ja eteenpäin menemisen halua kuitenkin uskoisin omaavani. Ehdotukseni on seuraava:

Kansallisstadionin arvolle sopivaa on, että se sijaitsee hyvien kulkuyhteyksien päässä ja historiallisella paikalla. Sen täytyy myös kyetä täyttämään tiukentuneet vaatimukset turvallisuuden, suorituspaikkojen ja palvelujen suhteen. Pohjoisissa oloissa liikuteltava katto olisi arvokas lisä. Rakenteellisiin seikkoihin en osaamattomuuttani puutu, mutta mielessäni on kiinnostava sijainnillinen ehdotus. Rakennetaan Suomen uusi kansallisstadion nykyisen Eläintarhan kentän seutuville - siis Nördenskjöldinkadun ja Vauhtitien kulmaukseen! Vanha Olympiastadion säilyy hienona historiallisena monumenttina ja varmasti yhtenä maailman upeimmista harjoituskentistä. Tunneli Eltsun ja Stadikan välillä säilyisi yhä käytössä, mutta nyt arvokisoissa virta veisi toiseen suuntaan. Uusi upea stadion sijaitsisi uudistuvan Pasilan ratapiha-alueen eteläisessä päässä, ja tarvittaessa voitaisiin sinne vetää vaikka pistoraide. Marja-rata syöttäisi porukkaa suoraan lentoasemalta ja maakunnista pääsisi myös suoraan uuteen kansallispyhättöön!

Ihmettelen suuresti, jos mikään vakavasti otettava taho ei ole pohtinut tällaista vaihtoehtoa. Säilyttäisimme historiallisen aspektin, ja samalla loisimme uudenaikaisen hornankattilan keskelle Suomen suurinta väestökeskittymää. Tietysti esimerkiksi pysäköintiä olisi vaikea toteuttaa lähelle, mutta julkiset kulkuyhteydet olisivat sen sijaan verrattomat oloissamme. Legendaarinen Eläintarhan kenttä pitäisi uhrata, mutta tämä hanke olisi sen arvoista. Käyttäkää vapaasti tätä ajatusta, joka pitäisi kenties lähettää vaikka Urheilulehteen. Siellä on sentään kirjoitettu asiaa tästä museostadionkompleksistamme, joka on kitkettävä pois. Jämähtäneisyys sekä historian unohtaminen ovat molemmat teitä häviöön. Turha on edes ruikuttaa, että meillä ei olisi uuteen stadioniin varaa. Varsinkin, jos kuitenkin syydämme rahaa yhtä paljon paikkauskorjauksiin. Eikä sitä kansallisstadionia oikeasti kannata rakentaa muualle Suomeen kuin Helsinkiin. Valitettavasti, maakunnat.

Antaa kulttuurin ja urheilun lyödä kättä keskenään, ei toisiaan!

KO Media!

2011-08-25T15:23:00.000-07:00

Onpa selväsanaisia poikia. Huokuu itseluottamusta. Kokemus esiintymisestä näkyy.

On se mielenkiintoista, millaista palautetta voikaan saada.

Olin veljeni kanssa vetämässä hieman stand upia lähes kolme viikkoa takaperin isäni kotiseudulla Hämeessä. Kyseessä oli paikallisen voimistelu- ja urheiluseuran 100-vuotisjuhlat, joten yleisö ei ollut mitään tyypillistä stand upin seuraajaa täynnä. Palautteen perusteella onnistuimme omassa esityksessämme tuomaan hupia juhlaväkeen, vaikka veljeni hieman kommentoikin minun vieneen parhaat jutut hänen edestään. No, kannattaa valmistautua edes jonkin verran etukäteen. Kun pikkuveli menee fysiikassa ohi, isoveli vaihtaa sääntöjä. Älytys! No joo, ehkä vedin sittenkin lyhyemmän korren. Velipoika pakeni maasta seuraamusten alta ja minä jäin tänne niistä vastaamaan.

Minulle huumori on selkeästi tapa katsoa vinoa maailmaamme siten, että voisin pysyä kutakuinkin selväpäisenä. Haluan tuoda näkemystäni esiin ja samalla ymmärtää muita ympärilläni. Siinä tavoitteessa komiikka ja huumori suuresti auttaa. Toivon löytäväni tapoja vaikuttaa kokemusteni pohjalta ihmisten ajattelutapoihin. On hyvä aloittaa naurusta, vaikka pitäisikin edetä vakavampiin ja tiukempiin tuntemuksiin sekä kritiikkiin. Stand up, tilannekomiikka, sanojen ja merkitysten pyörittely, puheet, kirjoittaminen monin eri tavoin - onhan näitä tapoja kokeiltavaksi. Pitäisi vain löytää itselleen sopivia, luontevia tapoja.

Vedimme setissämme läpi seuran historiaan liittyviä urheilulajeja uuteen uskoon paketoituina, jotakin tuttua osalle yleisöstä bongattavaksi - uusissa kuoseissa tosin. Peruskikkoja on itselleen kuittailu ja pieni piikittely yleisöä kohtaan. Kaikki jutut tuskin koskaan ketään naurattavat, mutta onnistuminen edellyttää sopivan huumorikattauksen tarjoilua. Jos vitsiin saa monta tasoa ja lisäksi monitahoista tavaraa ilmoille, todennäköisesti ei päädytä epäonnistumiseen.

Jännitti tietysti ennen estraadille marssimista, mutta yllättäen en juuri huomannut tutinaa enää mikki kourassa. Täytyi pitää lennossa huolta siitä, että aikaikkuna tulee hyvin käytetyksi, riittävä määrä etukäteen suunniteltuja historiaan viittaavia vitsejä väännettyä, kuitteja heiteltyä kunniavieraille, sukulaisille ja tasapuolisesti muillekin. Veljestäni en osaa sanoa, sillä enhän ole hänen vartijansa. Taisin kuitenkin ottaa haltuun ykköshyökkääjän roolin tällä kertaa ja se oli yllättävän luontevaa.

On suorastaan huvittavan innostavaa, kun saa henkilökohtaiseen taustaansa nähden täysin poikkeavaa palautetta. En ole vielä mitenkään erityisen kokenut esiintyjä - ainakaan stand up -mielessä. Takavuosina kuulin ja luulin usein, että minulla ei ole itseluottamusta juuri lainkaan ja jäädyn esiintymistilanteissa. Asiat muuttuvat, ja yllätyksiä lienee vielä lisää luvassa! Saatan kyetä selkeään artikulointiin, mutta sanojen merkitykset eivät aina ole käytössäni niin kovin selkeitä. Tietoinen valinta.

Ehkäpä minut joissakin piireissä jo tunnetaan humoristina ja koomikkona. En aio kuitenkaan tyytyä siihen rooliin, sillä se on vain yksi näkökulma minusta. Absurdit jutut ja vino mutta silti elämänmyönteinen katsantotapa saavat vielä runsaasti jatkoa. Komedian konstein saa tunnetusti käsitellä asioita, joista puhuminen olisi muuten monille liikaa.

I gotta stand up before it is time to step down. I wanna stand by people - not be in a state of standby.

Loma

2011-08-18T01:56:00.000-07:00

Nyt alkaa loma. Se vähä, mitä on otettavissa. Maakuntaan. Golfkentälle palloja hukkaamaan. Jos Luoja suo ja VR sattuu kulkemaan. Siis periferiaan saakka.

Enemmän myöhemmin - siis asiaa tai asiattomuuksia.

Viimeinen sauma loistoon

2011-08-11T16:18:00.000-07:00

Kauden neljäs golfin major-turnaus on käynnissä. Glory's last shot. 93. USPGA Championship järjestetään tänä vuonna Atlanta Athletic Clubilla, Johns Creekissä Georgiassa vain parin tunnin ajomatkan päässä kuulusta Augustasta. USPGA:n mestaruuskisaa pidetään yleisesti vähiten intohimoja herättävänä suurturnauksena, mutta silti kaikki ammattilaishuiput haluavat menestyä tässä kisassa. Voittajille on luvassa paikka historian lehdille.

Tämän vuoden kisassa on muutama merkittävä tarinan juonne. Tigerin paluu loukkaantumisen jäljiltä ei ole ollut vielä kokonaisuutena ehjä. Amerikkalaispelaajat pyrkivät katkaisemaan modernin ajan golfhistorian pisimmän voitottoman putkensa major-kisoissa, joista ns. internationaalit ovat vieneet kovimmat meriitit viime aikoina haltuunsa. Viekö voiton joku nuorista leijonista vai kykenevätkö kokeneet konkarit korjaamaan potin? Alun perusteella kokeneet amerikkalaiset ovat Steve Strickerin perusteella hyvässä vireessä, vaikka suurimman huomion ryöstikin Rory McIlroy. Kaveri nimittäin teloi rannettaan lyötyään mailansa puun juureen, mutta onnistui silti pelaamaan par-tuloksen keskeytystä enteilleestä tilanteesta. Älkää yrittäkö samaa tahoillanne!

Highlands-kenttä on monessa suhteessa tyypillinen amerikkalainen kilpagolfiin suunniteltu puistokenttä. Pituutta on runsaasti, vesiesteet ulottuvat aivan usean viheriön kanttiin, puut reunustavat lähes jokaista väylää. Griineistä ei kuitenkaan ole tehty US Openin tyyliin salamannopeita eikä raffeista tolkuttoman tuuheita. Kentän viimeinen väylä on tosin melkoinen monsteri, jopa ammattilaiset saattavat tyytyä par-nelosella layupiin keskeltä väylää!

Kun viikonloppu koittaa, seuraan kisan kulkua ja nautin originaaliselostuksen hienouksista hyvän evästyksen kera. Samalla voin herutella ajatusta lähestyvästä kesäloman tyngästä, joka menee tietysti golfkentällä. Olen nimittäin sattuneista syistä katsonut liikaa ja pelannut itse liian vähän golfia. Ei tosin taaskaan näytä siltä, että veikkaukseni osuisivat oikeaan - golfissa menestyjiä on selvästi vaikeampi veikata yksittäisessä kisassa kuin useimmissa muissa urheilulajeissa.

Vilkaiskaapa huviksenne, jos vihreä on värinne, äly imetty äidinmaidossa, taito tyylinne, kärsivällisyys kaverinne ja yö ystävänne!

One Grand Cycle Done

2011-07-27T15:28:00.000-07:00

Pitää nyt päättää se, minkä taannoin aloitin. Siis Tour de Francen 98. versio on päätöksessään ja oma pyöräilyinnostus TV-seurannan osalta jälleen vähissä. Viime aikoina on tietysti ollut paljon tärkeämpiäkin asioita mielessä. Silti lyhyt katsaus yhteen viime vuosien parhaista grand toureista:

16. etappi: Matka jatkui kohden Alppien ensimmäisiä rinteitä. Kaksoisvoitto meni Norjaan, kun Hushovd toisti aiemman temppunsa ja kukisti kirissä Boasson Hagenin. Contador teki Col de Mansen nousussa yllätysiskunsa hankalissa oloissa, ja vain Sanchez sekä Evans pystyivät ennakkosuosikeista pysymään mukana. Tämä kaikki etapilla, jolta ei liiemmin odotettu. En sitä itsekään katsonut suorana.

17. etappi: TdF 2011:n ainoa visiitti Ranskan rajojen ulkopuolelle Italiaan. Vielä ei ohjelmassa ollut rajuimpia nousuja, mutta noustavaa ja laskettavaa silti riitti. Moni irtiotosta yritti omia ratkaisujaan, ja lopulta edellispäivän kakkonen Boasson Hagen kirkasti suorituksensa etappivoittoon. Lopun vaikea Pramartinon lasku oli etenkin kärjen ranskalaisille vaikea, ja muun muassa keltapaita Voeckler piipahti parkkipaikalla heittämässä U-käännöksen. Ennakkosuosikkien välille syntyi lopulta vain pieniä eroja.

18. etappi: Ehkäpä vuoden kuningasetappi - Agnel, Izoard, Galibier. Tämä oli se yksittäinen päivä, jona Leopard Trek -joukkue loisti taktiikallaan. Pari apuajajaa irtiottoon, Andy Schleck iski Izoardilla, veli Frank seuraili tilannetta kovimpien kilpailijoiden takapyörän tuntumassa. Nuorempi Schleck kesti kovan 60 kilometrin irtiottonsa loppuun asti ja nosti itsensä tiiviisti koko Tourin voittotaisteluun. Takaa-ajaneiden suosikeiden porukassa Evans veti kovasti eroa pienemmäksi, kun muista ei ollut apua. Espanjan kovat ukot Contador ja Sanchez hyytyivät Galibierillä, Voeckler taisteli vielä niukasti itsensä yhdeksi päiväksi keltanuttuun. Andy palautti omankin uskoni mahdollisuuksiinsa.

19. etappi: Edellinen etappi oli kenties kuningas, tämä oli siinä tapauksessa kuningatar. Contador räjäytti pääjoukon palasiksi jo Telegraphin nousussa ja sai Andyn mukaansa, Voeckler väsytti itsensä yksinäisessä takaa-ajossaan. Pitkä lasku kohti L'Alpe d'Huezin nousun juurta keräsi kuitenkin koko kärkipakan yhteen. Päivän sähköistäjänä Contador iski uudelleen ja sai hyvän etumatkan. Sanchez lähti perään ja sai vedettäväkseen Europcarin Pierre Rollandin, Voecklerin uskollisen ja vakuuttavan apumiehen, joka nyt sai ajaa itselleen. Evans tarkkaili ja veljekset Schleck pysyivät mukana. Legendaarisen nousun päätteeksi Ranska sai lopulta sankarinsa, kun Rolland otti ensimmäisen suuren voittonsa hieman uupuneiden espanjalaisten edestä. Andy Schleck hyytyi aivan etapin päätteeksi sen verran, että Sanchez voitti mäkimiehen polkkapistepaidan. Evansin voittomahdollisuudet näyttivät tässä vaiheessa erinomaisilta kolmostilasta huolimatta. Sinnikäs Voeckler taipui viimein neljänneksi. Oli muuten toinen etappi peräkkäin, kun sprintterien ja erinäisten domestiqueiden autobus saapui maaliin eliminointirajan tuolla puolella. Suuri porukka armahdettiin jälleen, vaikka kiripisteitä tietysti vietiinkin.

20. etappi: Vuoden 2011 kisan ainoa henkilökohtainen aika-ajo ratkaisi voittajan. Cadel Evans oli pitelemätön eivätkä Schleckin veljekset voineet hänelle mitään. Kärkikymmenikössä tapahtui pieniä muutoksia, ja päivän etappi meni HTC:n Tony Martinille. Jäi tämäkin etappi minulta katsomatta, kun olin maalla sähköittä puhelinseurannan varassa.

21. etappi: Kunniakierrokset Pariisissa ja kirimiesten arvostetuin yksittäinen otatus. Nyt saatiin Cavendish - osa viisi - ei järin yllättävää. Man-saaren pikajuna nosti hurjan voittosaldonsa TdF:n etapeilla jo kahteenkymmeneen, Evans sai puolestaan lopulta suuren voittonsa. Eikä tullut tätäkään suorana seurattua.

Kokonaiskilpailun voitti siis vihdoin Cadel Evans ansaitusti. Kirikisan selvästi paras oli Mark Cavendish, mäkikiripaidan vei nimiinsä Samuel Sanchez. Pierre Rolland toi ranskalaisille sentään nuorten kisan voiton ja Garmin Cervelo oli paras joukkue.

Kisaa värittivät erityisesti Gilbert, Vanendert, Contador (olipa miehestä muutoin mitä mieltä tahansa), nuorempi Schleck, Cavendish, Norjan voimakaksikko - ja sinnikäs Voeckler adjutanttinsa Rollandin kanssa. FDJ oli yritteliäin ja Europcar yllätyksellisin joukkue, HTC voitti eniten. Kisan selviytyjän täytyy olla Johnny Hoogerland. Tour de France 2011 oli jännittävä ja dramaattinen. Toivottavasti tulevat vuodet tarjoilevat lisää maantiepyöräilyn parhaita puolia.

TdF vuorten välissä

2011-07-18T14:39:00.000-07:00

Tämänvuotinen Tour de France taittuu kohti huipennustaan. Kaksi viikkoa on jo poljettu ympäri Ranskaa, ja kunkin kilpailukategorian voittotaisteluissa käyvät todelliset ehdokkaat harvalukuisiksi. Mitä tapahtuikaan toisella viikolla - lyhyt katsaus:

Jos haluatte kuvaa, katsokaa tämä Eurosportin kooste Tourin alusta toiseen välipäivään.

10. etappi: Välipäivän jälkeen oli vuorossa tasamaaetappi, jonka mutkaiset viime kilometrit hieman sotkivat HTC-joukkueen junaa. Monen toivoma kaksintasitelu toteutui maaliviivalle, kun Cavendish otti yhteen Saksan ja Omega Pharman muskelijätti Andre Greipelin kanssa. Nämä herrat olivat pitkään samassa tallissa vaan eivät ilmeisesti tulleet toimeen järin hyvin. Nyt Greipel sitten viimein voitti kaksintaistelun.

11. etappi: Cavendish - osa kolme. HTC:n juna jyskytti ja mies Man-saarelta korjasi edellisen päivän erheensä. Lisäksi vihreä pusero kulkee nyt loppukirispesialistin harteilla kohti Pyreneitä. Tourin loppupuolella on niin vähän näitä kirimiesten suosikkietappeja, että irtiotoille ei juuri jää mahdollisuuksia ahnasta pääjoukkoa vastaan.

12. etappi: Vihdoin isoja vuoria - siis katsojan näkökulmasta tarkasteltuna. Isoja tykkejä alettiin vihdoin hieman viritellä. Tyypillisesti hyvin ranskalaispitoinen irtiotto yritti selvitä loppuun yli parin suuren vuoren, mutta noutaja tuli viimeistään HC-kategorian loppunousussa Luz-Ardideniin. Keltapaidan kärkkyjät kyttäilivät toisiaan lähes koko loppuetapin, vaikka lopussa pieniä eroja syntyikin. Thomas Voeckler keltaisessa nutussaan osoitti taas sitä kuuluisaa sinnikkyyttä selvitessään suurten suosikkien mukana maaliin - bastiljin valloituksen vuosipäivänä. Etapin voitto meni Samuel Sanchezille lähellä tallinsa kotimaata.

13. etappi: Erilainen vuorietappi - todella erilainen voittaja. Yksi vuori oli kiivettävää ja sen jälkeen laskettavaa. Sellainen ihme nähtiin, että entinen sprintterihirmu Thor Hushovd teki iskun HC-nousussa irtiottoporukasta. Pari toiveikasta ranskalaista tosin ehtivät huipulle ennen Norjan sankaria, mutta tämä tuli vuorelta alas raivoisasti ja murskasi hoikat vastustajansa lopussa. Viikinki nitisti parin hennomman ranskalaisen vastarinnan ja korjasi yllätysvoiton omiin nimiinsä.

14. etappi: Ennakolta rajuin Pyreneiden päivä sisälsi useita nousuja, joista viimeisenä oli raskas Plateau de Beille. Ei ollut onnenpäivä irtiotolle nytkään, sillä Leopard Trek veti viimeisen nousun alkuun saakka rajun rutistuksen. Kun ukkoja rupesi varisemaan vuoren rinteille, jäi vain muutama kova kaveri jäljelle. Yllätysmies, Omega Pharman Jelle Vanendert vei etapin nimiinsä ennen Sanchezia, jolle pari päivää aiemmin oli hävinnyt voiton loppukirissä. Voeckler adjutantteineen (Rolland) ajoi urhoollisesti eikä suursuosikkien varovaiset ratkaisut juuri eroja synnyttäneet. Schleckin veljekset, Contador, Evans, Basso - rohkeutta ratkaisuihin kaivattaisiiin! Pääjoukon vanhin, raju työjuhta Jens Voigt kaatui kahdesti laskussa vaan ei toki keskeyttänyt.

15. etappi: hieman tasaista Etelä-Ranskassa vuorten välillä. Irtiotto ajetaan taas kiinni, HTC vetää vimmatusti ja Cavendish - osa neljä on valmis. Ennätykset menevät uusiksi näissä kireissä, ja vihreä paita matkannee vihdoin Britanniaan kunhan Alpit ylitetään aikarajan puitteissa.

Tähän mennessä Tourilla on toistunut paljolti tuttu teema. HTC juhlii sprinteissä, FDJ on aina mukana irtiotoissa, ennakkosuosikit kyttäävät toisiaan vuorilla, Voeckler osoittaa jälleen periksiantamattomuuttaan ja ranskalaiset metsästävät raivokkaasti sitä yhtä etappivoittoa ilman menestystä. Toivottavasti Alpeilla vihdoin suuret nimet taistelevat keltapaidan hallinnasta täysillä eivätkä vain kyräile keskenään. Omasta mielestäni ranskalaisen etappivoiton on tapahduttava joko 16. tai 17. etapilla, muuten sitä tuskin saadaan tänä vuonna nähdä. Kuuden päivän päästä omakin innostukseni taas laimenee, mutta vielä on draamaa jäljellä.

The Open Championship - kohti uutta mestaria

2011-07-17T01:09:00.000-07:00

Näinhän tässä taas kävi: The Open Championship on ehtinyt jo viimeisen päivänsä aamuun ennen kuin saan kirjoitettua asiasta. Kyseessä on siis maailman perinteisin golfkilpailu, jonka historia ulottuu noin 150 vuoden taakse. Käsittääkseni vain purjehduksen America's Cup on yhä toistuvasti järjestettävistä urheilutapahtumista vanhempi kuin se todellinen The Open.

Golfin historiallisesti merkittävin arvoturnaus kiertää vuosittain eri kentillä - niin sanotussa open rotassa. Tänä vuonna kilpailu järjestetään Royal St. George's -klubilla Kaakkois-Englannin Sandwichissä. Aina ei suinkaan pelata Skotlannissa vaan nyt ollaan vain melko lyhyen junamatkan päässä Lontoosta. Royal St. George's on perustettu jo 1887 skottien toimesta, ja sittemmin kenttää on muokattu useasti. Tyypillistä aikojen ja pelin kehityksen tuomaa evoluutiota. Peliareena on pitkä, voimakkaasti kumpuileva ja haastava reititys mahtavilla dyyneillä - maisemiin kuuluvat olennaisesti pitkä heinä, out-rajat, syvät pot-bunkkerit ja taustana meri. Mielestäni kilpagolfia perinteisimmillään ja parhaimmillaan!

Kilpailu on siis edennyt viimeisen kierroksen kynnykselle. Moni ennakkosuosikki sai vapaan viikonlopun, kun peli ei sujunutkaan. Maailmanlistan ykkönen ja kakkonen, Donald ja Westwood, lisäksi muun muassa McDowell, Harrington, Els, Mahan, Watney, Fisher ja monet muut jäivät ulos kekkereistä. Brittiselostaja totesi osuvasti hiljattain: silly old game this golf, even the best in the world loses more than wins. Openin kärjessä ovat Pohjois-Irlannin vankka figuuri Darren Clarke sekä nuori ja raamikas Dustin Johnson. Molemmille soisi voiton, mutta vielä hienompaa olisi heidän tuntumassaan olevan Tanskan Thomas Björnin kruunaaminen mestariksi. Hän nimittäin töpeksi tarjolla olleen voiton viimeksi, kun Open Championship pelattiin Royal St. George'sissa 2003.

Yllätys ei ole, että omat veikkaukseni menivät jälleen kuvainnollisesti syvään raffiin. Suuri kunniamaininta täytyy jälleen antaa Tom Watsonille, 61-vuotiaalle entiselle suurmestarille. Hän teki perjantaina hole in onen ja taistelee yhä jopa sellaisia nuoria leijonia vastaan, jotka voisivat iän puolesta olla hänen lastenlapsiaan. Kokemus ja äly voivat korvata vuosien viemää vetreyttä!

Tänään ehdin vihdoin nauttimaan Open Championshipin jännityksestä. Viasat Golfin lähetys alkuperäisselostuksen kera, historiaa, maisemia, kuivaa brittihuumoria ja hieman myös kuivaa englantilaissiideriä. Ylimääräistä tästä lystistä joutuu maksamaan, mutta niinhän se tuppaa olemaan rakkaiden harrastusten kanssa. Vielä kun sataisiin tuulta ja ehkä sadettakin kuten kolmannen kierroksen alussa - silloin vanhat kunniakkaat links-kentät näyttävät todellisen luonteensa...

Pyöräily se vaarallista on

2011-07-11T15:18:00.000-07:00

Yhdeksän etappia on takana, ja suuret vuoret vasta edessä. Tourin tämän vuoden uudistukset reitin sekä mäki- ja kiripisteiden jaossa näkyvät. Vähässä ovat perinteiset tasamaan etapit, jotka päättyvät hurjiin massakireihin. Useina päivinä on lopuksi ryskitty pientä mäkeä ylös maaliin, mikä avaa esimerkiksi P. Gilbertille hyvät saumat voittaa vihreä paita suoraviivaisten sprintterien edestä. Yksi isojen pisteiden välikiri puolestaan käytännössä pakottaa pisterohmut tykittämään kahdesti etapilla. Vilkaistaanpa lyhyesti, miten etapit 6-9 sujuivat:

6. etappi: Norja on paljon kovempi urheilumaa kuin Suomi, tänään muun muassa etappi voitto Skyn Boasson Hagenille ja Hushovd viivan yli maillot jaune päällään kolmantena. Suomalaisia ei ole toistaiseksi ollut samana vuonna Tourissa yhtä enempää!

7. etappi: Cavendish osa kaksi eli HTC:n juna saatiin vihdoin raiteille sopivan tasaisella pätkällä ja silloin ei muille voittoa kovin usein jätetä. Etappi oli kohtalokas muun muassa Bradley Wigginsille ja Cristopher Hornerille, jotka teloivat itseään kaatumisessa. Sen seurauksena pääjoukko katkesi, mutta suurimmat ennakkosuosikit selvisivät nyt aikatappioitta. Boonen siirtyi autokyytiin.

8. etappi: Keskiylängön etappi jäi minulta kokonaan katsomatta, ei tosin tylsyyden takia. Ensimmäinen selvästi mäkinen etappi siis. Vihdoin jokin irtiotto kesti maaliin saakka tai oikeammin yksi mies siitä - Movistarin R. A. Costa. Vinokourov yritti raivoisasti saavuttaa omien sanojensa mukaan viimeisellä Tourillaan jotakin suurta, mutta voimat loppuivat kesken. Kokonaiskisan miehistä ennakkoon kovimmat pysyivät varsin hyvin pakassa, ja kunniamaininta on jälleen annettava Hushovdille. Vieläkin keltaisessa, vaikka nyt piti jo selvitä kohtuullisista nousuista! Yleensä tekemätön paikka sprinttereille.

9. etappi: Päivä, jolloin rytisi jo liikaa. Kaksi kapteeni lisää sairastuvalle, Astanan Vinokourov ja Omega Pharman van den Broeck luunmurtumineen. Koko päivä harvensi joukkoa seitsemän miehen verran, mutta päivän rajuimman näköinen kolari ei ollut vielä siinä. Viiden miehen irtiotto oli pääsemässä ratkomaan etappivoiton, mutta joku Ranskan TV:n idiootti auton ratissa teilasi Flechan tiehen ja samassa johti Hoogerlandin rajuun volttiin suoraan piikkilanka-aitaan! Pahaa teki nähdä jälleen moinen kolari; Flecha ja pahasti ruhjottu Hoogerland raahautuivat silti urhoollisesti maaliin - jälkimmäiselle muuten polkadotit päälle. Thomas Voeckler Europcarista oli jälleen oikeassa paikassa ja nappasi keltaisen harteilleen, vaikka etappivoiton veikin L. L. Sanchez. Draamaa oli siis tarjolla monessa suhteessa liiaksi.

Välipäivän jälkeen on pari sprinttereille kotoista etappia, mutta sen jälkeen alkaa vuorikiipeily pyörillä. Suurin draama - toivottavasti myönteisessä merkityksessään - on vasta edessä. Valitettavasti ensimmäinen dopingkärykin paljastui juuri, eipä näiltä enää vältytä. Minä en nyt ala kuitenkaan hurskastelemaan kuten niin monet tavalliset arjen sankarit tahoillaan tuppaavat tekemään. Olisi itse asiassa hauska nähdä, miten silloin kävisi, jos kaikki työssä käyvät testattaisiin kuin dopingiin tiukasti suhtautuvien lajien urheilijat. Voi sitä käryjen määrää! Ihminen on niin laiska ja tyhmä, että se yrittää aina keksiä keinoja menestyäkseen ilman todellista kovaa työtä...

Palataan kuitenkin vielä hieman noihin pyöräkisoissa niin tavallisiin kolareihin, joita tämänvuotiselle TdF:llä on runsaasti ollut. Saxon N. Sörensen päätyi tantereeseen median moottoripyöräkuskin törppöilyn vuoksi ja Flecha sekä Hoogerland ruhjottiin auton avustuksella. Tuollaiset tunaroivat kuskit saisi samantien siirtää koko loppupäiväksi jalkapatikkaan ja viedä lupa osallistua moisiin tehtäviin enää vastaisuudessa.

Jokaisen maantiepyöräilyä seuraavan luulisi käsittävän, että kaatumiset ja vammat ovat lopulta väistämättömiä. Pelottavimpia paikkoja ovat ajoneuvojen ja pyöräilijöiden väliset törmäykset sekä kovavauhtiset vuoristolaskut, joita vielä usein reunustavat metalliset tai kiviset kaiteet. lisäksi usein on taiteiltava ohuilla renkailla, kovassa vauhdissa, märällä tiellä ja vielä suuressa joukossa. Toivottavasti pahimmat tällit ja törpöt on nyt nähty tämän vuoden Tourilla. Pyöräilkää ihmiset - kypärä ja järki päässä tietenkin!

Tourin taikaa

2011-07-06T15:32:00.000-07:00

Maantiepyöräilyn suurin tapahtuma Tour de France on jälleen käynnissä. Jos ensimmäiset viisi etappia ovat olleet alkusoittoa tulevalle, on edessä vielä paljon jännitystä ja draamaa. Järjestäjät ovat täksi vuodeksi muuttaneet näköjään niin kiri- kuin mäkipisteidenkin jakamista sekä muuttaneet alkupään etappien luonnetta hieman totutusta. Tuloksena onkin ollut jännittäviä etappien loppuja.

1. etappi: Katsojan aiheuttama joukkokolari hieman ennen maalia johti pääjoukon hajoamiseen. Alberto Con(quis)tador puolustavana mestarina ja pakotettuna kasvissyöjänä juuttui myös kasan taakse, mikä asetti hänet heti takaa-ajoasemaan. Nyt on pakko tehdä hyökkäyksiä kovimpia kilpailijoita vastaan, kun vuoret saapuvat näköpiiriin. Etapin lopun mäki hajotti kärkiporukkaa lisää ja ennakkosuosikki Philippe Gilbert voitti koitoksen sekä ensimmäisen keltaisen paidan. Thor Hushovd oli sprintterinä varsin hyvä nyppylällä.

2. etappi: Joukkueaika-ajo palasi ohjelmaan, nyt lyhyempänä ettei tulisi liian suuria eroja ennakkosuosikkien välille. Ei tullut suuria eroja, Garmin Cervelo voitti ja Hushovd nappasi keltapaidan käytänössä sekunnin marginaalilla. Contadorin Saxobank Sunguard jäi lähes puoli minuuttia kärkeen, lukuisat joukkueet olivat tusinan sekunnin sisällä kärjestä.

3. etappi: Ei mennyt irtiotto loppuun asti. Kirimiehet ratkoivat voiton ja Garmin juhli taas, nyt Tyler Farrarin vihdoin saavuttamaa voittoa. Keltapaita toimi lopussa apuajajana, ei sitä kovin usein näe.

4. etappi: Taas päättyi melko tasainen etappi pienen mäen päälle. Jälleen karkulaisilla ei ollut asiaa voittotaisteluun, mutta Contador kokeili lopuksi iskua. Cadel Evans voitti kuitenkin etapin ennen Albertoa, noin neljäsosan renkaan mitasta erottamana. Päivän taistelija oli kuitenkin Hushovd, joka pysyi keltapaidassa tultuaan kärjen kanssa samassa porukassa maaliin. Useat kärkinimet, Andy Schleck muiden mukana jäi muutaman sekunnin. Omega Pharma tössi sen verran, että Gilbert ei saanut toista voittoa.

5. etappi: Contador kävi tantereessa, mutta ei kärsinyt pahemmin. Ensimmäiset keskeytykset nähtiin tässä vaiheessa touria. Tälläkään etapilla ei nähty perinteistä ensimmäisen viikon massakiriä, sen verran oli reitin lopussa nyppylää ja mutkaa matkalla. Viime vuosien massasprinttien hallitsija HTC sai kuitenkin voiton, kun Mark Cavendish onnistui jälleen ajoittamaan kirinsä paremmin kuin muut tykit. Kärjessä ei tapahtunut muutoksia kokonaiskisan kannalta.

Miten tästä jatketaan? Vuoret lähestyvät ja ennakkosuosikit sekä varsinkin katsojat odottavat niitä päiviä kovasti. Ensi viikonloppuna saadaan Keskiylängöllä ennakkoa tulevasta rääkistä. Taukopäivän jälkeen suunnataan Pyreneiden jyrkkiin nousuihin, joissa jutun juoni alkaa todella selvitä. Aubisque, Tourmalet, Luz Ardiden, Plateau de Beille. Ketkä taistelevat keltaisesta ja ketkä onnistuvat saamaan yhden päivän sankaritarinansa? Lopulta ratkaisut todennäköisesti tehdään Alpeilla, joilla noustaan jopa yli 2,5 kilometrin pikku töppyröille. Agnel, Telegraphe, Galibier kahdesti satavuotisjuhlansa kunniaksi, Alpe d'Huez. Jos ei vieläkään ole saatu ratkaisua, jää jäljelle vielä aika-ajo.

Toivottavasti Tour jatkuu vähintään yhtä jännittävänä kuin on alkanut. Saa nähdä, mitä huonoja uutisia tulee vastaan. Ei niitä sinänsä tarvita, mutta ainahan jotakin tapahtuu. Heinäkuu on se aika vuodesta, kun minäkin innostun pyöräilystä. Töistä sotketaan päivän päätteeksi seuraamaan ammattilaisten legendaarista rääkkiä kesäisessä Ranskassa, ja menoa ryydittää oiva selostus sekä hienot kulttuurimaisemat. Omat etapit tuppaa tosin jäämään säälittävän lyhyiksi...

Urheilun yö jälleen!

2011-06-18T14:07:00.000-07:00

Taas valvotaan, sillä meneillään on niin Jukolan viestin kuin golfin US Openin yö. Hyvä on hieman jännittää näiden harjoitteiden parissa ja lepuuttaa omaa lievästi telottua kinttua. Piti jo aiemmin kirjoitella ennakkoa kisoista, mutta niin vain muut kiireet veivät taas valmistautumiseen tarvittavan ajan.

Golfin US Open

Golfin major-kilpailut ovat suurin yksittäinen syy minulle harkita TV-maksukortin ostoa. Valitettavasti pirulaiset vaikeuttavat tuota päätöstä jatkuvasti. US Open pyörii kuitenkin jo kolmatta kierrostaan Marylandin Bethesdassa, Congressional Country Clubin kentällä. Jälleen on kisanäyttämönä kuuluisa kenttä - tietysti pitkäksi viritettynä ja tarjoiltuna sekä tiukkojen raffien että nopeiden, aaltoilevien viheriöiden kera. Näissä kekkereissä yleensä par-tulos on edelleen rautaa eikä väkisin yritetä saada peliä näyttämään helpolta. Tänä vuonna näköalat kentältä eivät yllä viime vuoden tasolle, vaikka tietysti näyttävää kuvaa perinteikkäältä puistokentältä onkin tarjolla.

Omat veikkaukseni US Openin menestyjiksi, Donald - Kuchar - Ogilvy, eivät taaskaan tuota jättipottia. Pitäisi älyttää enemmän eikä roiskia lonkalta, jos haluaisi saada veikkaukset natsaamaan. Ykköshevonen lähti viimeistään tänään laukalle, kakkonen vielä pyristelee kärjen tuntumassa ja kolmonen on jo vedetty pois radalta. Näyttää siltä, että US Mastersin kaltaista huimaa viimeisen kierroksen taistelua ei saada aikaiseksi. Toki karkumatkalla on Rory McIlroy, kukas muukaan. Hän suli edellisen majorin viimeisellä kierroksella varsin täydellisesti, mutta toivottavasti nyt ei niin pääse käymään. Amerikkalaisten kannalta on erikoista, että heidän pelaajansa eivät laajassa rintamassa taistele maansa mestaruuskisan kärkisijoista kuten niin monesti aiemmin.

Jukolan viesti

Tänä vuonna Jukolan viesti, entistäkin suurempana, järjestetään Vehkalahden maastoissa. Minulla oli aikomus mennä katsomaan viestiä paikan päälle, mutta lopulta jäi se reissu tekemättä. Myöskään sellaista upeaa jännitysnäytelmää kuin viime vuonna ei ole luvassa. Silloin oli pakko taistella hereillä yön yli, kun velipoika kirmasi maailman huippujen joukossa. Nyt ei valitettavasti ole sitä herkkua tarjolla, mutta Jukolan viesti tarjoaa silti omalaatuista kesäyön jännitystä kaikille todellisille urheilufaneille. Ennakkosuosikkeina lienevät taas Kalevan Rasti ja Halden SK.

Jukolan viesti on varmasti Suomen suurin urheilutapahtuma ja samalla legendaarisin suunnistuspiireissä. Samoilla radoilla kisaavat maailman huiput ja eksyilevät tavalliset kuntoilijat. Suuri haaste ratamestarille siis! Suunnistus on vielä hankalampi laji televisioinnin kannalta kuin golf. Sikäli gprs-seurannan tuominen osaksi TV-lähetystä on mainio tapa lisätä lajin kiinnostavuutta. Kääntäkää kakkoselle (TV2 siis) heti, jos jostakin ihmeen syystä satutte tällaista tekstiä lukemaan keskellä yötä!

Lupaan muuten henkilökohtaisesti osallistua Jukolan viestiin ensi vuonna, jos sopiva haaste heitetään eteen. Sen on kuitenkin tultava ajoissa, sillä en halua lähteä vailla treeniä pelleilemään. Nilkat on teipattava siinä tapauksessa varsin tehokkaasti! Nyt riittää, sillä huomio on siirrettävä itse asiaan - siis kahteen yhtä aikaa. Multitasking, haaste miehelle...

Satunnaisia havaintoja alkukesän ajalta

2011-06-12T12:28:00.000-07:00

Värikkäät miesten kauluspaidat ovat löytäneet tiensä myös syrjäseuduille - ainakin Ähtäriin. Paikallisissa lakkiaisissa oli sentään miehenaluilla muitakin värejä paidoissaan kuin valkoista, vaaleansinistä tai jotakin yhtä perinteistä. Itse hankin turkoosin kauluspaidan ja näköjään useampi ylioppilas oli tehnyt samoin. Toki värikäs persoonallisuus voittaa aina värikkään pukeutumisen vaan molempi parempi!

***

Maaseutu on eri seutu kuin pk-seutu. Yo-juhlissakin mainittiin kristinusko ja Jumala eikä Suvivirsi ollut pannassa. Tuohon ei mitenkään enää onnistu avarakatseisessa kaupungissa, kun joka tapauksessa joku vetää herneet syvälle nenään! Kristillisyys on osa myös suomalaista kulttuuriperintöä, mutta valitettavasti uskonnon liepeillä pyörii aina paljon hurskastelijoita. Niin kannattajissa kuin vastustajissa.

***

Naisväki lähti kampaamoon, ja miehet päätyivät perunateatteriin. Vanhemmasta päästä, isä ja poika. Harvinaista, olisi pitänyt kuva ottaa. Times, they are changin'!

***

Verigreippisima on muuten mainiota tervetuliaisjuomaksi. Sopii aikuisille, lapsille ja autoilijoille tasapuolisesti. Kuohuu parhaimmillaan kuten kuohuviini! Raikasta ja omaperäistä - toki myös hieman työlästä.

***

Aputoimet keittiössä ja juomien tarjoilu perhejuhlissa on itse asiassa melko mukavaa - jos ei tarvitse vetää puku päällä ja kravatti kaulussa sekä sosialisoida sukulaisten, opettajien ja tuttavien kanssa yhtä aikaa.

***

Kymmenen vuotta. Etukäteen pitkä ja jälkikäteen lyhyt aika.

***

Velipoika näyttää huvikseen räpsityissä promokuvissa urheilijalta mainoksissa. Itse näytän kuin joltakin persupoliitikolta. No onneksi en kuulosta kuitenkaan.

***

Golf se on mentaalinen peli. Yhtenä päivänä kaikki draivit alkuun keskelle väylää, seuraavana päivänä jo kymmenes yritys onnistuu. Tuntuma on jännä asia. Kun kaislikossa suhisee, niin pelimieskin puhisee.

***

Alkaa olla pakko mennä autokouluun. Eihän Suomessa muuten pääse häävisti maalle tai golfkentälle. Siis tekemään sitä minkä varaan koko länsimainen elämäntapa kulminoituu niin vahvasti! No, käytännöllisyys ja hyveellisyys on pyrittävä yhdistämään, ei erottamaan.

***

Muuttaessaan huomaa aina, miten paljon turhaa roinaa kertyykään. Minut varmaankin luokiteltaisiin länsimaalaisittain melko vähän kuluttavaksi ihmiseksi, mutta kaamea tuhlarihan minäkin olen valtaosan maapallon asukin näkövinkkelistä katsottuna. Muovia, paperia, elektroniikkaromua, vanhoja tekstiilejä ynnä muuta. Kaikkeen on käytetty energiaa, se kannattaa pitää mielessä!

***

Energiankulutuksesta päästään moottoriurheiluun, joka on aina vaarallista - paljolti turhaakin. Le Mansin 24 tunnin ajoissa kolisi kunnolla, kun kovat Audi-miehet McNish ja Rockenfeller ottivat Ferrarien kanssa yhteen. Varsin lähellä oltiin kuolonuhrien syntymistä, mutta niiltä onneksi vältyttiin toisin kuin kyseisen kilpailun historiassa niin usein aiemmin. Kestävyysajot yön pimeyksineen ja erilaisine autoineen ovat haastavia, mutta onneksi nykyisin turvalaitteet ovat varsin kehittyneitä. Kaikkia vaaroja ja samalla lajin olennaisia jännitteitä ei kuitenkaan voida koskaan täysin poistaa.

***

Kestävyysajot kesäyössä. Itse kävin 24 Heures du Mansin aikana viilettämässä valoisassa alkukesän hellepäivän illassa - tietysti kauramoottoripyörällä. Polkee, polkee!

Naisten perässä maakuntaan

2011-05-26T14:46:00.000-07:00

Setä kävi tässä hiljattain elämänsä ensimmäisillä pikadeiteillä. Se ei kai virallisesti tarkoita välitöntä torjuntaa, vaikka mikäs sen pikaisempaa olisi. Reissu sisäsuomalaiseen maakuntakeskukseen, historialliseen miljööseen, kotimaisen musiikin kehtoon, lätkäkaupunkiin ei tosin ihan saletisti natsannut. Huonona ennusmerkkinä olisi voinut pitää vaikka sitä, että pikavuoro hyytyi ylikuumettuaan matkan varrelle. Olisi pitänyt edes kiertää Forssan kautta, että ostettu lottokuponki olisi voinut tehdä sedästä muutoinkin kuin mielikuvituksen kautta rikkaan.

Missään asiassa ei kehitytä hyväksi ilman harjoitusta. Niinpä setä lämmitteli iltaa varten ikäneidon seurassa eli kävi lounaalla kummitätinsä kanssa. Tosin tuo harjoite oli lähinnä pitkäkestoista keskustelua eikä pikarypistys kärsimättömien neitosten parissa. Kannattaa muuten yhdistää erilaisia tavoitteita samaan reissuun niin ei jää helposti täysin tyhjää arpaa kouraan.

Sanovat, että kristillisissä piireissä on nuoria naisia ylen määrin miehiin verrattuna. Ei ollut tuona iltana ainakaan. Huoltosuhde oli kuten maakunnissa tuppaa olemaan: miehiä vähintään tuplasti naisiin verrattuna, siis nuoria - vanhuus muuttaa sitten aikanaan tuon suhteen päälaelleen. Ilta meni vähän kuin musical chairs, ja isäntiä pyöritettiin ympäri huonetta. Tyhjä rasti osui usein kohdalle, mutta sinänsä on miesten hyvä harjoitella parisuhteen hiljaisuutta tyhjää tuolia vastapäätä.

Mitäs sitten tehdään, kun pikadeitti hiljaisuuden retriitiksi muuttuu? Varsin nopeastihan sen yleensä huomaa, tuleeko kommunikaatiosta mitään luontevasti. Aina voi toki viritellä keskustelua asiasta jos toisestakin, kun on ihmisistä kiinnostunut. Niin epätoivoinen tai teeskenteleväinen ei kuitenkaan pidä olla, että lähtisi toimimaan tuntemuksiaan vastaan, leikkimään ihmissuhteilla tai loukkaamaan ymmärtämättömyyttään ketään. Kaikkia meitä viehättää jotkin asiat ja toiset eivät puolestaan lainkaan. Väkisin ei kannata yrittää, eikä pitkiä vaatimuslistoja ole järkevää laatia. Seurauksena on silloin vain pettymyksiä.

Setä ei oikein ole perinteisen iskemisen kannalla. Alkuun se on mukamas coolia, mutta pikaisesti parisuhdeväkivallaksi muuttuu koko touhu. Liha ja alkoholi sopivat toki hyvin yhteen aterialla vaan ei parisuhteen rakentamisessa. Setä ei olisi kuitenkaan oma itsensä, jos se ei olisi leikitellyt niin sanottujen iskurepliikkien kustannuksella. Päätetään siis siihen, mistä moni baarissa notkuja yrittää alkuun päästä. Iskureplamenu.

Alkuun klassikko:
Käytsä usein täällä? Tylsää ellei tätä käytä jossakin epäsovinnaisessa tilanteessa. Kokeilkaapa vaikka työkaveriin, jumittuneessa hississä tai eksyttyänne väärään vessaan.

Silmiin voi aina katsahtaa:
Kun katson suuriin silmiisi, on minun pakko kysyä: mitä teit isoäidille?

Enkeleitä, onko heitä:
En tiennytkään, että kaltaisesi bisnesenkelit lentävät näin alhaalla.

Remember the protection:
Lähtiskös neiti ulos, jos nyt tulis palohälytys?

Terminaattori:
If you want to live, come with me. Tosi huono, tarjoillaan kökön feikkiaksentin kera. Kun on tarpeeksi huono, voi olla itse asiassa jopa hyvä.

Lionel Ritchie:
(hiljaisuus) Hello, is it me you are looking for? Tarjoillaan luonnollisesti vain puhelimitse ja joten kuten laulua tapaillen.

Matkalla tapahtuu:
Taitaa neidillä olla sama matka? Kokeilla voi vaikka lentokoneessa tai seuramatkalla. Jälleen tylsä ilman sopivaa kontekstia.

Loppuun brutaali pläjäys, joka sopii vain varsin vaativaan makuun:
Saako neidin saattaa siunattuun tilaan? Soveltuu hetkeen, jossa ollaan menossa kirkkoon, kappeliin tai muuhun vastaavaan - niin, siunattuun tilaan. Voi tosin olla, että saatille on turha jatkossa yrittää...

Näissä merkeissä. Elämä on niin vakava asia, että ei siihen voi täysin tosissaan suhtautua. Ei huolta, sanat ja merkitykset ne vääntyvät jatkossakin!

Pää on taas auki

2011-05-15T04:39:00.001-07:00

Ei, en ole saanut nakkikioskilla turpaan - suurin syy siihen on se, etten ole käynyt nakkikioskeilla. En ole myöskään kolhinut päätäni hiljattain vaikkapa lamppuun tai oven karmiin. Niin on toki joskus hujopille käynyt.

Golfkauteni on virallisesti avattu täysimittaisella kentällä, Itä-Uusimaan tuulessa eilen. Ei ollut mikään liian hehkeä aloitus, rapiat sata lyöntiä ja vaivaiset 25 pistettä. Toki voisin selitellä syyksi keväistä kenttää ja hitaita, pomppuisia viheriöitä, jotka toki olivat jo vihreitä. Syynä voisi olla myös kova puuskittainen tuuli, joka toisaalla vaikeutti ja toisaalla avitti pelaamista. Myös uudet välineet kävisivät tekosyystä tyrimiseen. Samaten uudet kalossit, jotka mukavasti synnyttivät sormenpään kokoisen rakon kantapäähän. Sisäänajo harjoitteluhallissa ei sisällä kävelyä, mutta kymmenen kilometrin marssi välineet selässä epäsopivien sukkien ryydittämänä tekee reippaasta nuoresta miehestä vaivalloisen vaappujan.

Panostakaa ihmiset laadukkaisiin sukkiin, älkää suinkaan rakkolaastareihin!

Suurin syy epätasaisuuteen on kuitenkin yhä edelleen harjoittelun vähäisyys. Golf vaatii motorisesti ja paljolti myös henkisesti niin monipuolisia asioita, että niitä ei treenaamatta saa kuntoon. Sama pätee tosin valtaosaan ihmismielen ja -kehon harjoitteista. Yksi golfin koukuttavista tekijöistä taitaa perustua siihen, että tavallinen tallaajakin saa jopa heikolla kierroksella aikaan muutaman sellaisen lyönnin, joita isot pojat telkkarissa suorittavat solkenaan. Niin alkoi minunkin kauteni eilen. Paljon surkeaa räpellystä, varovaisia tuuppauksia ja ahnehtimista ongelmiin. Muutama maukas onnistuminen ja yksi mahtava birdie.

Päivän myönteistä antia oli ulkoilun ohella kärsivällisyyden säilyttäminen, vaikka vajaa ravitsemustila, rakot jaloissa, puuskittainen tuuli, liiat odotukset ja keväinen kenttä menoa hidastivatkin. Olen pilannut liian monta kierrosta siihen tavalliseen tyyliin eli huonosti pelattu väylä on upottanut koko veneen loppupäiväksi. Nyt on kuitenkin sellainen tuntuma, että ukolla alkaa olla eväät parempaan lähituntumassa. Uudet välineet osoittivat heti potentiaalinsa: taotuilla wedgeillä svingaaminen on parhaimmillaan nautinnollista ja nykyaikainen molopäädraiveri antaa lisää sekä mittaa että anteeksiantavuutta. Kehittynyt ymmärrys svingimekaniikan perusteista houkuttaa opettelemaan lyöntien työstämistä ja mielen malttaminen ei koskaan ole pahitteeksi. Eikä silti tarvitse pelata tunteettomasti!

Kuules, isäukko! Kohta vihdoin päihitän sinut varmasti, kunhan vain ehtisin riittävästi treenaamaan.

Lopuksi kiinnitän huomion vielä pariin golfin epäkohtaan. Eilenkin oli kentällä käytössä talvisääntö eli palloa saa lyhyeksi leikatulla alueella tupsuttaa ruoholle. Minä en periaatteesta tehnyt niin kertaakaan ja kenties hävisin muutaman lyönnin. Tässä kohdin olen samaa mieltä kuin monet vanhan kaartin golfarit. Lajin luonteeseen kuuluu, että kenttä ei ole aina jos koskaan optimaalisessa kunnossa. Pelaajien on opeteltava hyväksymään tietty luonnollinen vaihtelu ja sopeuduttava siihen. Tällä tavoin voidaan pudottaa sekä kentänhoidon aiheuttamaa ympäristökuormitusta että pelaamisen kustannuksia. Nykyisin liian usein talvisääntöä käytetään pitkälle kesään - jopa ammattilaiskiertueilla!

Toinen golfin epäkohta on sen edellyttämä autoilun tarve. Minulla ei olisi tällä hetkellä muuten suurta halua siirtyä yksityisautoilun suuntaan, mutta golfkentille on niin kovin vaikeaa päästä muuten. Jotta voisin harrastaa rakastamaani lajia monipuolisesti ja itsenäisesti, on minun käytännössä välttämätöntä vihdoin suorittaa ajokortti ja hankkia auto. Toki siitä on muutenkin hyötyä, mutta luonto ei kiitä tästäkään elintasoansasta. Who's gonna drive you home tonight?

Pää on taas auki ja kyllä sitä auotaankin, kun paikka tulee!

Kannattaa muuten kuunnella hyvää musiikkia. Minulla soi nykyään yleensä jokin biisi päässä, joten silloin sen on parempi olla hyvä. Eilen kentällä takoi tajunnassa Bostonin More Than a Feeling. Ei paha!

Suurkiitos, äiti!

2011-05-07T00:58:00.000-07:00

Äitiys on helposti niin kovin kipeä asia. Kaikilla meillä on äiti, mutta monien äitisuhde on varmasti vaikea. Monet ovat tulleet tahtomattaan äidiksi, monet taas eivät koskaan pääse äidiksi. Useat eivät edes halua olla äitejä. Minä uskon kuitenkin, että me kaikki kaipaamme jonkinmoista äitihahmoa elämäämme. Tunnustamme toiveen tai emme.

Äitiyteen kohdistuu niin valtavia odotuksia yksilöiden ja yhteisöjen tasolla, että pettymyksen tunteet ovat väistämättömiä. Äidit, te ette ole täydellisiä. Ei teidän tarvitsekaan olla! Äidit, isät, naiset, miehet - voitte paremmin, kun uskallatte olla vajavaisia ja myönnätte sen. Ei ole helppoa, mutta rehellisyys ja rakkaus ei koskaan ole sitä yksistään syvimmältä olemukseltaan.

No, mitäpä minä tietäisin äitiyden riemuista ja kivuista? Sattuneista syistä en voi koskaan kokea sitä puolta vanhemmuudesta ja ihmisyydestä. Voin vain aavistella ja yrittää hieman ymmärtää. Äidin ilo ja tuska lapsistaan on varmasti vailla vertaansa. Lisäksi nainen ei ole eikä hänen pidä ollakaan pelkästään äiti, vaikka se siunaus osaksi tulisikin. Hatunnosto kuitenkin teille, jotka selviätte päivästä toiseen! Ette ole yksin - teillä on toisenne. Ja jopa miehet voivat olla tukena, kun heitä armollisesti koulii...

Lopuksi kiitän omaa äitiäni. Sinä olet tärkein yksittäinen ihminen tähän saakka elämääni. Sitä ei voi kiistää. Et ole onnistunut kaikessa ja monesta olet joutunut luopumaan äitiydenkin vuoksi. Hyvin olet kuitenkin selvinnyt. Sellaiset ihmiset ovat harvassa, jotka kykenevät tunnustamaan heikkoutensa ja virheensä eivätkä silti luhistu kyvyttömyyden tunteeseen. Äitini, sinä olet yksi heistä. Olet ehkä ollut maan hiljaisia, mutta sinulla on liiaksi sanottavaa ollaksesi aina kiltisti hiljaa.

Äiti rakas, sinun kanssasi olen käynyt valtavasti hyviä keskusteluja. Kummasti olet jaksanut vuodatuksiani, ja olenhan vain yksi neljästä lapsestasi. Sinulla on valtava merkitys siinä, että lapsistasi on kasvanut likimain suoraselkäisiä, avarakatseisia ihmisiä. Sinun arkinen uskosi on nähdäkseni kantanut koko perhettämme eikä mikään osoita rakkautta sen suuremmin. Nyt tulee tippa linssiin... Emme voi unohtaa sitä koskaan ja niin on hyvä.

Äitini. Toivon ja uskon, että saat nauttia äitiyden, naiseuden ja elämän hyvistä puolista vielä paljon ja pitkään. Antaa elämän yllättää! Kärsivällisyyttäsi on koeteltu kovin ja paljosta olet jäänyt paitsi, mutta koskaan et ole antanut periksi. Se elämänmakuinen esimerkki puhuttelee minua ja luullakseni myös sisaruksiani syvästi. No, voisin taas kirjoittaa asiasta vielä pitkästi. Taidan kuitenkin vihdoin pakata reppuni ja suunnata luoksesi. Ehkä saan sanottua lopun olennaisen sitten perillä.

Tässä vaiheessa rohkenen jo olla ylpeästi se punaposkinen mammanpoika! Ei sillä suosituimmuuskisoja voiteta, mutta turha on totuutta kierrellä. Lopulta se tulee kuitenkin esille. Hyvää äitienpäivää! Muistakaa äitejä myös muulloin kuin yhtenä varta vasten kehitettynä päivänä! Arjen asenne se vasta puhutteleekin.

Aika kulkee, mies muuttuu

2011-04-30T17:45:00.001-07:00

Varoitus! Seuraava teksti saattaa ahdistaa lukijaa, mikäli tämä on tottumaton käsittelemään vaikeita asioita. Kirjoittaja edustaa tässä blogissa vain itseään yksityisenä kansalaisena ja ajattelijana - ei siis työnantajaansa, kirkkokuntaansa, sukuaan tai mitään muutakaan itseensä kytkeytyvää sosiaalista viitekehystä. Kirjoittaja ei harrasta tuomitsemista vaan keskustelee mielellään erilaisten ihmisten kanssa. Tällöin tosin edellytetään avointa mieltä.

Olen kuullut melko usein kommentteja siitä, miten en ole tehnyt nuorille ihmisille tyypillisiä asioita aikaisin. Asepalveluksen suoritin melko myöhään, perhe on perustamatta, maailmanmatkat lähes tekemättä, nuoruuden huolettomat huvitukset varsin vähissä, ajokorttikin suorittamatta... Ulkoisia asioita, joihin on helppo kiinnittää huomiota - myös oman pään sisällä. Toisaalta olen joutunut käymään läpi monia asioita, useat sisäisiä, joita turhan monet aikaihmisetkään eivät tunnu uskaltavan kohdata. Tällaisissa ikävissäkin kokemuksissa piilee kuitenkin paremman huomisen ydin, enkä aio kiltisti vaieta monia kiusaavista tosiasioista. Ne ajat ovat osaltani taakse jääneet.

Ilman osakseni sattuneita koettelemuksia tuskin olisin edes puoliksi se mies, joksi olen tähän saakka ennättänyt. Vuosia kestänyt koulukiusaaminen ja sitä seurannut eristyminen, liian ahtaassa yhteisössä ja ilmapiirissä vietetyt lapsuus- ja nuoruusvuodet, lapsuuden sairaalareissut, kelpaamattomuuden tunne ja vähättely, pelon vallassa oleminen, jo lukioiässä koettu burnout ja sitä seurannut varsin rajukin masennuskausi, surkeasti alkanut opiskelu ja itsenäinen elämä, pitkälti toista vuotta kestänyt työttömyys heti valmistumisen jälkeen. Paskaa niskaan. Useimmilla ei ole kanttia ja valmiuksia käsitellä tällaisia asioita nuoruudessa. Helppoa ei ole ollut minullakaan, ja vähästä on elämänhalu toisinaan riippunut.

Omin voimin en ole vaikeuksistani selvinnyt. Jo pikkupoikana on minuun syvästi uponnut se keskeinen viesti, joka Raamatussa meille kerrotaan. Paljolti siksi olen yhä tässä, haluan elää ja uskallan puhua vaikeista asioista murtumatta. Erittäin suuri kiitos kuuluu myös äidilleni, joka on kuunnellut kaiken muun elämän tarjoileman sonnan ohella minulle tyypillisiä vuodatuksia vuodesta toiseen. Minä uskon Jumalaan eikä ihmisille ole mielestäni Jeesusta parempaa esimerkkiä. Siinä se nyt rehellisesti on. Tämä tietysti nostaa todella monelle kaverilla niskavillat pystyyn tai tuo punaista näkökenttään. Monilta osin se on täysin ymmärrettävää, sen verran pahasti on tuota perimmäistä rakkauden sanomaa vääristelty mitä erilaisimpien tarkoitusperien vuoksi.

Minä en voi olla uskomatta kuten monet eivät voi uskoa. Ei ole helppoa näinkään päin - ja vielä vähemmän hurskastelun sekä sädekehien paikka. Raa'an raadollista on ymmärtää oma rajoitteisuus mutta samalla perimmiltään sangen vapauttavaa. Tietysti voidaan väittää, että minut on aivopesty uskomaan satuihin jumalasta. Olenhan sentään käynyt kilttinä poikana pyhäkoulua liki vuosikymmenen ajan. Kysyn itse keneltä hyvänsä, mihin heidät on saatu uskomaan. Minä hyväksyn kritiikin, oikeastaan edellytän sitä, mutta sen esittäjiltä vaadin myös tiukkaa itsekriittisyyttä. Muutoin heidän kommenttinsa eivät ole painavia arvoltaan. Nähdäkseni tie täydempään ihmisyyteen vaatii oman järjettömyyden ja rajallisuuden myöntämistä, jotta voisi suhtautua ympäristöönsä hyväntahtoisen vakavasti.

Olen kantanut aivan liikaa syyllisyyttä mitä monituisimmista asioista, mutta alan olla täynnä sitä touhua. Niin paljon on tähän sieluun tullut arpikudosta, että se kuitenkin pitää miehen melko tehokkaasti maassa kiinni. Myönnän avoimesti rajoitteeni ja tarpeeni oppia uutta, mutta en suostu enää sylkykupiksi tai syrjityksi. Jopa ammattilaisiksi itseään tituleeraavat ovat todenneet minulle, että olen peruspessimisti tai että minulla on heikko itsetunto. Huonoimmilla hetkilläni nuo kommentit lienevät sopineen minuun, mutta nykyisin en todellakaan tunnista itseäni tuollaisesta typerästä rienauksesta.

Sen joudun toteamaan, että kaikista ongelmista pahin on yksinäisyys. Omani on pahimmillaan saavuttanut lähes eksistentiaaliset mittasuhteet - ainakin omassa mielessäni, siinä ainoassa paikassa, jossa kukin meistä näitä asioita pohjimmiltaan käsittelee. Kaikki vaikeudet kestää paremmin, jos niitä ei tarvitse kohdata yksin. Myöskään riemunaiheet eivät ole yksin koettuina kovin kummoisia. Ihminen ei kestä yksinään kovin kauan, ei vahvinkaan meistä.

Tässä on tullut harrastettua ainakin puolijulkista vuodatusta, jossa on omat synkät vivahteensa ja happamat juonteensa. Minun on myönnettävä, että vuodet ovat kypsyttäneet mieltäni kohti yhä voimaakkaampaa elämänhalua. Ei ole ollut lainkaan suosittua joutua käymään läpi vaikeita asioita siinä iässä, kun useimmat muut ikäiseni ovat juosseet unelmiensa perässä ja toteuttaneet halujaan hyvin lyhytnäköisesti. Toki voi olla niinkin, että ymmärrän monien kasvun vaiheet täysin väärin. No, joka tapauksessa kykenen käymäni tien takia pääsemään juttuun hyvin monenlaisten ihmisten kanssa. Avoimuus ja rehellisyys synnyttää usein hyvin yllättävää vastakaikua muilta ihmisiltä. Monesti olen miettinyt, miksi ihmiset kertovat minulle sellaisia asioita, joista eivät monille avaudu. Olen kai sittenkin luottamuksen arvoinen!

Voimakkaasti virinnyt elämänhalu näkyy monella tavalla. Nuoruudessani jopa vihasin musiikkia, koska en osannut soittaa tai laulaa. Olisi pitänyt kuunnella iskelmää tai nuorison suosimia yhtyeitä. Bändipojat ja kuorotytöt olivat jotenkin parempia nuoria kuin muut ikäisensä. Siltä minusta tuntui. Olen viime vuosina alkanut nauttia monenlaisesta musiikista eikä minulle kannata tyrkyttää mitään kaupallisesti tai sosiaalisesti suotuisaa soopaa. Kuuntelen sellaista musiikkia, josta saan hyvän mielen. Tärkeää on toimiva melodia ja tarttuva rytmi, juureva tarina ja osuva lyriikka tuo lisäarvoa. En halua jumittua mihinkään tiettyyn genreen, koska silloin ymmärrykseni ei parane ja kehity monipuolisesti.

Nuorena uskoin vakaasti myös siihen, että olen surkea esiintyjä, tylsäkin tyyppi enkä ainakaan hauska. Miten väärässä olinkaan! Esimakua sain jo lukiossa ja sittemmin useat kokemukset ovat vahvistaneet itseluottamustani esillä olemisen ja huumorin saralla. Haluan ehdottomasti löytää rakentavia tapoja käsitellä kipeitä ja vaikeita asioita. Siinä tehtävässä komiikka ja huumori toimii mainiosti, mutta niiden kanssa on oltava tarkkana ettei heittäydy ainaiseksi pelleksi. No, sukuani seuratessa olen todennut, että minussa on ollut jo lähtökohtaisesti huumorin siemen. Se on alkanut puhjeta kukkaan elämän tarjoileman sonnan, kyynelten ja korvennuksen vaikutuksesta. Tuloksena saadaan monitahoista, mustaa ja outoakin huumoria, josta saavat vielä monet kärsiä!

Moni muukin asia on muuttunut. Suhtauduin alkoholiin aikanaan varsin kielteisesti, mutta nyt jopa harrastan pienessä mittakaavassa oluiden maistelua. Tyhmä juo paljon ja kärsii pahasta olosta, viisas juo harkitusti ja ruokkii makuaistiaan laadukkaasti. Olen todennut myös nauttivani opettamisesta - siihen kaikilla opettajien lapsilla lienee osin kompleksinen suhde ainakin nuoruudessa. Kirjoittaminen luonnistuu myös, ja haluan opetella kynäilemään monipuolisesti. Olen päätynyt työhön, jossa tietotekniikan kanssa veivataan päivät pitkät. Huvittavaa sekin, sillä kymmenen vuotta sitten en olisi millään uskonut näin käyvän! Voin myös esimerkiksi laulaa, tanssia ja hakata nyrkkeilysäkkiä kuntosalilla - nekin asioita, joita taannoin kammosin.

Voisin jatkaa taas juttua yhä edelleen, sillä niin valtavasti olen ehtinyt työstää ajatuksia vajaan kolmikymmenvuotisen matkani aikana. Siksi en enää haluakaan vaieta. Minulla on liiaksi annettavaa ollakseni hiljaa. Jos kaltaiseni tyypit vaikenevat, joudumme kuuntelemaan vain tyhmempien, itsekkäämpien sekä ajattelemattomien värssyjä. Ne virret eivät koskaan vaikene, mutta toisenlaista ääntä tässä maailmassa tuodaan aivan liian vähän esiin. En silti halua ylpistyä ja alkaa suhtautua erilaisiin ihmisiin väheksyvästi. Olisi silti huutava vääryys alkaa suvaitsevaisuuden nimissä hyväksyä kaikenlaista touhua, ettei tulisi leimatuksi - niin - kummalliseksi, jopa vääränlaiseksi. Hyväksyminen ja ymmärtäminen liittyvät toisiinsa mutta eivät ole yhtä. Sama pätee älyyn ja viisauteen sekä moneen muuhun keskeiseen käsitteeseen.

Ihmisten Puolueen Topi-Petteriä lainatakseni minä rakastan päiviä, ja minä vihaan päiviä. Samaan aikaan. Aidosti ja oikeasti. Rakastan auringonlaskuja, kävelylenkkejä luonnossa, rantakallioita ja syvällistä pohdiskelua. Rakastan golfkenttiä ja itse peliä sekä liikuntaa ja tarttuvia rytmejä. Nautin ruoanlaitosta sekä moninaisista mauista. Rakastan keskusteluja, pelejä ja monipuolista lukemista. Luonnollinen estetiikka puree minuun kuin mäkäräinen etelän ihmiseen erämaassa. Saan voimaa huumorista, opettamisesta ja uuden oppimisesta. En siis taida olla tavallinen suomalaismies, kun hoin juuri rakastamista kuin mikäkin etelän hurmuri. Toisaalta nautin suuresti myös urheilun seuraamisesta.

Toisaalta vihaan syvästi teeskentelyä, pyrkyryyttä ja itseriittoisuutta. Inhoan tekopyhyyttä ja hurskastelua, tekipä sitä kuka tahansa. Vihaan ongelmien peittelyä, sulkeutuneisuutta ja syyttelyä. Kiittämättömyys samoin kuin merkityksettömät kehut ovat luotaantyöntäviä. En hyväksy kapeakatseisuutta ja sulkeutuneisuutta. Kaiken tämän jälkeen on todettava, että en jaksa enää olla idealisti tai pessimisti. Vähitellen opin ymmärtämään maailmaa paremmin, mutta en voi hyväksyä lukuisia asioita ja tapoja siinä. Olisin luuseri, jos antautuisin vääryydeksi kokemieni asioiden edessä. Olisin luuseri myös, jos yrittäisin pakottaa kaikki muut omaan muottiini.

Minä olen tällainen. Työstän ajatuksia koko ajan - halusin tai en. Olen vähitellen kasvanut persoonallisuudeksi, joka ei halua olla sisäisesti tai ulkoisesti harmaa ja huomaamaton. Ulkoinen muutokseni on toistaiseksi ollut melko maltillinen, mutta sisäisesti maailmani on mullistunut. Se sama arka ja pelokas poika kymmenen vuoden takaa lannistavasta masennuksen tilasta on muuttunut rohkeammaksi nuoreksi mieheksi, jonka sisällä palaa voimakas halu elää tasapainoisesti ja merkityksellisesti. Sisimmässäni kannan aina tiettyä temperamenttia ja koettelemusten painolastia, mutta niin kauan kuin haluan oppia uutta ja kunnioittaa lähimmäisiäni olen todella elossa.

Useimmat unelmistani ovat vielä toteutumatta, vaikka pilvilinnoihin en tähtääkään. Yksin ei voi unelmista totta tehdä, sen asian kanssa taistelen päivittäin. Olen kuitenkin ajan myötä viisaampi sen suhteen, mitä elämässäni on todella tärkeää. Kun unelmia toteutetaan yhdessä, ne muovautuvat uudestaan. Todellinen yhteistyö muovaa aivan uusia näkymiä, joita yksittäinen ihminen - suurikaan ajattelija - ei kykene omasta sielustaan yksin tuottamaan. Minäkin olen sisimmässäni yhä pieni poika, joka kaipaa rakkautta ja välittämistä. Se ei vie mitään miehisyydestäni pois, sillä vain lujat tyypit uskaltavat kohdata itsensä ja myöntää tunteensa. Kukin voi työstää sen asian tavallaan, siihen ei ole malliratkaisuja.

Jokaisen päivän päätteeksi voin vain toivoa, että ymmärtäisin elämänkokemusteni tarkoituksen ja voisin työstää niitä rakentavasti. Ehkä joku muukin voi saada ajatuksistani ja avoimuudesta jotakin arvokasta. Toiveeni on kyetä auttamaan muita ja uskaltaa ottaa apua vastaan. Minne tieni viekin, en selviä reissusta vain omin nokkineni. Jokainen päivä, jona opin jotakin uutta enkä menetä uskoa tulevaisuuteen, en ollut arvokas vaikka ei silti alkuun tuntuisikaan. Jos saavutan jotakin teeskentelemällä ja mielistelemällä, olen rakentunut sellaiset aikaansaannokset hiekalle.

Avoimuus ja herkkyys ei tee minusta heikkoa ja haavoittuvaa, sillä minä olen jo valmiiksi sellainen. Jos olen sinut jonkin asian kanssa, se ei enää muserra minua vaan tekee minusta luottavaisen ja päättäväisen. Kun osaan nauraa itselleni, ei minua helposti nujerreta. Minun tieni on ollut kärsivällisyyttä koetteleva ja vastoinkäymisten sävyttämä, sen taustan kanssa on elettävä. Monet lähipiirissäni ovat niin ikään olleet koettelemusten kourissa. Jokainen meistä tuntee omat kipunsa jäsenissään ja mielissään aina tiukimmin - olennaista on se, miten toimimme niiden kanssa. Elämä ei ole yleensä helppoa eikä koskaan täysin eheää.

Siinä sitä on pitkää tuuttausta kerrakseen. Purin edellä varmaankin enemmän kuin monet miehet tai naiset eläessään, mutta minulle tuo oli vasta pieni raotus pinnan alle. Pitäisi varmaankin kirjoittaa joskus kirja. Näin kevään koittaessa kehotan kysymään itseltänne: Mihin minä uskon? Mikä auttaa minua jaksamaan? Miten tavoittelen menestystä elämässäni? Mitä oikeasti haluan tehdä elämäni aikana? Mitä kaikkea kannankaan sisälläni? Ei ole patenttivastauksia. Kysely- ja ihmettelyikä on koko elämän mittainen, kun säilyttää lapsen ihmettelyn ja riemun edes pienenä osana itseään.

Onnittelut sinulle, joka oikeasti jaksoit lukea tänne asti. Todennäköisesti tulisimme hyvin juttuun keskenämme ellemme ole jo tulleetkin!

Elämä on liian arvokas asia teeskenneltäväksi. Se on niin vakava asia, että sillä täytyy välillä nauraa hyväntahtoisesti.

Vappuna 2011, yksittäinen ja yksinäinen ajattelija Espoossa

Va(a)litusvirsiä

2011-04-17T09:50:00.001-07:00

Tänään putosi tiketti laatikkoon valvovain silmäin alla. Löytyi sopiva ehdokas - ainoa, joka varmasti täyttää lupauksensa. Numero nada, zip zip, fossiilisen hiilen säästäjä, Mr./Mrs. E. Vote, kampanjapäällikkönään Inget Vinst. Älkää nyt hyvät ihmiset kuitenkaan luulko, että olisin tehnyt valintani kevein mielin. En jäänyt kotiin nukkumaan, koska äänestämisen pitäisi olla tärkeää. Oikea protestiääni on tyhjä lippu uurnaan.

Miksi tein näin? Lyhyesti sanottuna olen pettynyt niihin vaihtoehtoihin ja siihen keskustelun tasoon, jota on ollut tarjolla. Lisäksi järjestelmässä on omat puutteensa, joita en nyt jaksa ruotia. Olisin mielelläni antanut ääneni sopivaan osoitteeseen, mutta kukaan ei onnistunut vakuuttamaan minua. Hyviä ehdokkaita ja luultavasti tulevia kansanedustajiakin toki on, mutta en satu vielä tuntemaan sellaisia tyyppejä, joille ääneni olisin halunnut antaa. Toivottavasti asiat paranevat lähivuosina, ettei tarvitsisi osoittaa tyytymättömyyttään tällä väärin ymmärretyllä tavalla. Niin, en ole edes enää työttömyysloukussa, mutta tiedän silti jonkin verran akuutista kärsimyksestä Suomessa.

Miten vaaleissa käy? Nyt tulevat ruutuun ennakkoäänet - eivät tosin kaikki. Tämän blogin hallitusveikkaukset ovat seuraavat. Perussuomalaiset ovat jo varmoja voittajia, mutta Soinin porukat ovat kohta totisen paikan edessä. Hallitukseen meno tarkoittaa lähes varmasti suurten puheiden syömistä, joten arvelenkin persujen jättäytyvän "kansan vankan tuen" puitteissa oppositioon louskuttamaan lukuisia leukojaan. Sillä tavoin bluffia voidaan kenties vedättää jopa neljä lisävuotta veret seisauttavaa voittoa kohti.

Kokoomus todennäköisesti ottaa hallitusneuvotteluiden vetäjän roolin ja sliipattu Katainen saanee johtaakseen katajaisen kansamme uuden hallituksen. Ennakkoäänten jälkeen näyttäisi siltä, että SDP:llä voisi olla latu auki hallitukseen ja Keskustalla takaisin opposition turvesuolle. Valitettavasti uusi eduskuntamme lienee sangen pirstaleinen, mikä heikentää sen ja tulevan hallituksen toimintakykyä. Sellaiseen menoon ei olisi varaa, jos ajatellaan kansamme hyvinvointia kokonaisuutena. Toivottavasti puoluekentän muutos johtaa oikeasti poliittisen muutokseen, jossa ei vain ratsasteta populismin keppihevosella auringonlaskuun. Valitettavasti moni poliitikko vaihtaa mielipidettään nopeammin kuin varjonsa...

Mitäpä muuta sinne hallitukseen mahtuisikaan? Toki persuja on pirun vaikea jättää ulkopuolelle murskavoiton vuoksi, mutta kokkarit ja demarit voisivat yrittää houkutella joka Vasemmistoliiton tai Vihreät mukaan. Todennäköisesti molemmat. RKP otetaan joka tapauksessa mukaan - kaksikielinen maa ja hallitus. Kristillisdemokraatit jäänevät jälleen ulos, jos ei muuten niin vaikkapa edelleen homokohun varjolla. Perussuomalaisten käyttökelpoisuus hallitusvastuuseen on muuten varsin kyseenalaista, sillä Soini-ilmiö vetänee eduskuntaan sangen sekalaisen ja vaikeasti hallittavan poppoon. Tällöin äänestyksiä varten tarvittaisiin vähintäänkin kohtuullinen eduskunnan enemmistö, ettei kävisi köpelösti. Voi tosin olla liian vaikeaa sovittaa täysin erilaisia vaatimuksia samaan pataan.

Moni juhlii tänä iltana uutta aikaa, mutta vähänpä he maailmasta ovat oppineet. Toiset pettyvät rankasti. Hallitusneuvottelut tuovat lisää porukkaa tähän kastiin ja kylmä todellisuus iskee viimeistään seuraavien vuosien pudottaessa suomuja silmiltä. Maassamme on moni asia hyvin eikä sitä toivottavasti sotketa jatkossakaan. Emme saa kuitenkaan sulkea silmiämme niiltä ongelmilta ja inhimillisen hädän muodoilta, joita parhaissakin maissa - myös Suomessa - aina jossakin määrin esiintyy. Tulevaisuutta ei voi rakentaa ennakkoluulojen, välttelyn, katteettomien lupausten, riitelyn, vastustamisen ja rakentamattoman kritiikin varaan.

En ole pessimisti, mutta olen joutunut oppimaan yhtä sun toista ihmisyydestä. Hyvää ja huonoa kovemman kautta. Minua ei helposti vakuuteta, kun on kyse tärkeimmistä asioista! Politiikka on oikeasti tärkeää, älkää nyt hyvät ihmiset tehkö Eduskuntatalosta mitään helvetin Big Brother -taloa! Toteaa isoveli, joka pyrkii kantamaan vastuunsa ja kohtelemaan muita siten kuin soisi itseään kohdeltavan.

Kuitti. Taksikuitti. Arkadianmäelle tai -mäeltä. Kyllä kansa maksaa. Piste.

Sano se lyhyesti - trilogia täyteen

2011-04-15T13:29:00.000-07:00

Näin vaaliviikonlopun kunniaksi on aika taas tarjoilla onelinereita, näppäriä sanankäänteitä, punchlineja, kansanomaisia lohkaisuja. Herra Soini voi olla kuuluisa omistaan, mutta ne eivät minua hirveästi vakuuta. Itsehän olen sentään kerran vetänyt jauhot suuhun puhetaidon gurulle ja toisen kerran kuskannut yleisön kuset housuun tuovasta naurusta liikutuksen partaalle muutamassa minuutissa. Vain lyömällä peliin koko runnellun persoonani olen kyennyt tällaisiin asioihin ilman tietoista harjoittelua. Olen siis amatöörimäinen puuhastelija, joka luulee liikoja itsestään. Kansanedustajaehdokasmateriaalia siis.

Vielä hieman taustaa siitä, miksi kirjoittelen tällaisia. Olen onnekseni perinyt huumorintajua molemmilta puolin sukujuuriani. Lapsena olen istunut vuosia pyhäkoulussa, jossa erään nasaretilaisen partasuharin vertaukset tulivat tutuiksi. Ei nyt sanota nimeä suoraan, kun aina joku herkkähipiäinen saattaisi loukkaantua moisesta. Köh, Jeesus, köh. Kaiken kukkuraksi olen saanut kasvaa melko ahdasmielisessä ympäristössä sekä joutunut käymään suhteellisen nuoren elämäni aikana jo monenlaisia vastoinkäymisiä omassa ja lähimmäisteni elämässä. Viime viikkoina on muuten sattunut varsin paljon sellaista, mistä voi ammentaa. Siis itse asiaan...

...ja hän puhui heille vertauksin:

Timantit syntyvät paineessa ja niin muuten uppoavat sukellusveneetkin.

Hitaasti se hyvä muhennos kypsyy.

Filee on kallista, helppoa ja monasti niin mautonta. Parhaat jutut kokataan jämäpaloista, mutta siihen vaaditaan aikaa, asennetta ja taitoa.

Tee valintasi ja usko siihen. Älä yritä kirmata kahdella niityllä samaan aikaan.

The one who avoids responsibility says "you do it". Self-centered one says "I'll do it". The one who dwells in the past says "it can't be done". How about saying "we'll do it together"? To much to bear?

It is okay to play with feelings. Then you'll just have to deal with the outcome.

Tosi rakkaus kiduttaa.

Bisneksessä ja rakkaudessa kaikki on sallittua. Sanoo hän, joka karkaa paikalta, kun seuraamukset pitäisi hoitaa. Siis luuseri.

Ota pois vesi tai uni. Kaikki ovat hetkessä heikkoja.

Ole rohkeasti jotakin mieltä, mutta älä hakkaa sitä kiveen.

Kun tunnet jotakin niin syvästi, että kykenet itkemään ja nauramaan saman asian äärellä, olet löytänyt elämän lähteen.

Heitä edustat, joihin pystyt samaistumaan. Yhden asian ihmiset yhteisellä asialla?

Poliitikko kääntää takin nopeammin kuin pariisilainen taskuvaras.

They say that let bygones be bygones. Who the hell are bygones? I know klingons and Ramones but these guys are bunch of never heards to me.

We'll throw ball to you. Catch it. OK but don't throw the whole friggin' sea of balls at once! I'm no damn octopus.

Kasva aikuiseksi, kansakunta! Kaikkea ei voi saada.

Luovutko liiastasi vai varastatko vähästäkin? Rakennetaanko tulevaisuus miellyttämisen tai vastustamisen keinoin? Oikeasti?

Jos ei uskalla kohdata kärsimystä, ei osaa vielä elää.

Sosiaalisuus ja rohkeus esiin vain päihteillä? Eipä niitä taida silloin edes olla.

Vaadi muilta vain sitä mitä olet itse valmis antamaan.

Mikään työ, varallisuus tai asema ei kykene korvaamaan yksinäisyyttä.

Mieleltään terveita ovat he, jotka eivät ole sitä tarpeeksi uskaltaneet tutkailla.

Vaikeiden asioiden välttely on yhtä upeaa kuin kurat housuissa.

Siinäpä sitä kommenttia on, tekijänsä oloista. Ei ole sedällä kaikki munat samassa korissa vaan eipä mene kompastuessa koko satsi kerralla rikki.

Kukat kukkivat Amen Cornerissa

2011-04-07T13:14:00.000-07:00

Kevät on taas edennyt siihen pisteeseen, että Yhdysvaltain Georgiassa pelataan perinteikäs US Masters Tournament. Tuo kilpailu on kenties koko golfmaailman tunnetuin ja houkuttelevin tapahtuma - hyvästä syystä.

US Masters pelataan aina samalla areenalla, Augusta National Golf Clubilla, toisin kuin muut majorkilpailut. Näyttämö on legendaaristen Bobby Jonesin ja Alistair Mackenzien taidonnäyte, jota on tosin useasti vuosien varrella muuteltu. Kaikki kahdeksantoista väylää on nimetty sellaisten kasvilajien mukaan, joita kasvaa näiden väylien varrella. Augusta National on aikanaan 30-luvun alussa rakennettu entisen kauppapuutarhan maille, joten mistään teennäisestä koristelusta ei sinänsä ole kyse. Jos golf ei kiinnosta, suosittelen silti vilkaisemaan vaikka kilpailun kotisivulta muutamia upeita kuvia kentän alueelta. Missä muussa lajissa on tarjolla jotakin vastaavaa?

Kilpailussa itsessään on tietysti mukana golfmaailman parhaimmisto, jonka edesottamuksia erittäin nopeilla griineillä ja komeiden puiden välissä on hienoa seurata. Jos lähetyksissä näytetään vielä nykyaikaisia superslow motion -kuvia, saa siitä mainion katsauksen vaativaan liikemotoriikkaan - jopa liikkeen runouteen, jos hehkuttamaan ryhdytään. Itse olen harrastanut golfia monitahoisesti niin kauan, että näitä kilpailuja ei missata. Pitkä historia, kilpailullinen ulottuvuus, golfkenttien upeat yksityiskohdat, erilaiset persoonat kaikki kiehtovat minua kuten mikä tahansa asia siihen vihkiytynyttä harrastajaa.

Kuka voittaa vihreän takin harteilleen? Kisan alkumetrien perusteella omat veikkaukseni Mickelson, Donald ja Mahan takkuilevat. Itse toivon eurooppalaista voittajaa, miksei ensikertalaista. Tällä hetkellä golfin huipulla on laaja kirjo erilaisia pelaajia lukuisista eri maista, joten voittajan veikkaaminen on tavallista hankalampaa. Viihdyttävistä pelaajista mainittakoon esimerkiksi Dustin Johnson, Bubba Watson, Ian Poulter ja Fred Couples, vanha sotaratsu.

On syytä mainita, että nykyisin golfia ei Suomessa enää TV:stä näe kuin maksukanavien puolelta. Itse menin hankkimaan PlusTV:n kortin, jotta saan Nelosen parjatutkin Pro-kanavat näkyviin. Suurin syy on juuri golfkilpailujen, lähinnä perinteikkäimpien, näkyvyys. Tulevana viikonloppuna minulle on yhdentekevää, näkyykö kortilla huippuelokuvia tai jääkiekon ratkaisuotteluita. US Masters menee nyt selvästi arvoasteikossa kärkeen. Vielä kun saisi valita alkuperäisselostuksen, koska kotimainen vaihtoehto ei millään vedä vertoja todellisille urheiluselostuksen asiantuntijoille.

Jos joskus kannattaa seurata golfia, niin huhtikuun ensimmäinen viikonvaihde on hyvä syy. En jaksa nyt rustailla enempää, kun huomio on niin vahvasti kohti vihreää verkaa. Korkkaan laatuoluen, nautin tapahtumista, ruokin mielikuvitustani ja kerään voimia normipäiviin. Estetiikka on sangen tärkeää.

Kauneus on katsojan silmässä, vaikkei se silmä aina niin kaunis olisikaan.

Kyllä kansaa on helppo kusettaa

2011-04-05T12:30:00.001-07:00

Nyt kun on päästy aprillipiloista, voin taas yrittää kirjoittaa asiaakin. Nimittäin vaalit lähestyvät, ja tärkeistä asioista puhutaan - niin, liian vähän ja vaisusti.

Toreilla parveilee taas halukkaita edustajiksemme, roska- siis vaalipostia lykitään jopa postiluukusta sisään, lupauksia annetaan, latteita sloganeita tarjoillaan ja TV:ssä puhutaan pyöreitä vaikeiden asioiden äärellä. Tämä on demokratiaa, johon on tyytyminen. En tietysti väitä, että muut valtiomuodot olisivat parempi sillä eiväthän ne sitä ole. Kyllä kansa tietää, sanoo populisti. No, ei se kovin paljon tiedä kuten ei useimmat edustajansakaan.

Perusongelmana on, että vaikeista asioista ei haluta puhua vaan halutaan kuulla vain miellyttäviä asioita. Vika on aina niissä toisissa. Tämä asenne tärvelee kansakuntia ja ihmissuhteita ajasta toiseen eikä siitä täysin eroon koskaan päästäkään. Minä en halua tukea mitään sellaista toimintaa, jossa ylläpidetään edellä mainittua välttelymetodia. Tämä koskee suuresti myös politiikkaa. En voi enää olla niin idealistinenkaan, että uskoisin kykeneväni toimimaan täysin ihanteeni mukaan.

Politiikka on tärkeää, ja juuri siksi mietin periaatteestakin tarkkaan, kenelle ääneni annan. Suomen poliittinen kenttä on valitettavasti nyt niin laimeaa, että olen siihen syvästi pettynyt. Kaikki jossakin määrin vakavasti otettavat puolueet kiertelevät vaikeita teemoja kuin se kuuluisa kissa kuumaa puuroa. Jotta saataisiin täytettä mediaan, voidaan sitten kinastella sanamuodoista, kuittailla naapuripuolueen porukoille ja vaatia anteeksipyyntöjä syvästi loukkaantuneena.

Omaa äänestyspäätöstä tehdessäni törmään systemaattiseen ongelmaan. Mikään puolue ei selkeästi ole niillä linjoilla, joihin uskon. Yksi puolue puhuu järkeviä jossakin asiassa, toinen puolue vetää hyvää linjaa toisaalla. Tai sitten puolueiden kannat ovat niin sekaisin, että niissä ei ole mitään tolkkua. Jos sattuisinkin löytämään itselleni sopivan ehdokkaan, en silti viitsisi välttämättä äänestää kyseistä henkilöä ellei tämän valinta olisi täysin mahdollista. Vaalijärjestelmämme vuoksi ääneni menisi kenties kyseisen ehdokkaan edustaman puolueen kärkiehdokkaiden laariin, ja heitä en välttämättä haluaisi tukea suin surminkaan maamme asioita ajamaan. Puolueen merkitys on keskeinen, mutta en kykene enää samaistumaan yhteenkään poliittiseen puolueeseemme.

Jonkun pitäisi uskaltaa nousta esiin, ja tuoda keskusteluun oikeasti merkittäviä aiheita sekä niihin liittyviä eettisiä ja moraalisia valintoja. Todennäköisesti tällainen 'profeetta' teilattaisiin joka suunnalta, mutta ilman kokonaisvaltaisten näkökulmien esittäjiä ei yhteiskunnallinen puuhastelu tuuletu laisinkaan. Mikään ei oikeastaan ole sen pahempaa kuin luutuneet toimintatavat ja ummehtuneet asenteet. Ja tämähän koskee meitä kaikkia, teknokraatteja ja viherpipertäjiä, työllisiä ja työttömiä, perheellisiä ja perheettömiä, vanhoja ja nuoria, konservatiiveja ja liberaaleja, rikkaita ja köyhiä... Well, you get the point. And if you don't it is time to check your attitude.

Julkisesti pitäisi keskustella enemmän ja aidosti merkittävistä asioista. Valtion velkaantuminen ja välttämättömien julkisten palvelujen määrittely nykytilanteessa. Nuorten ja vanhojen suuret työttömyysongelmat sekä järjestelmän työllistymistä ehkäisevä byrokraattisuus. Vanhustenhuollon rakenteelliset ongelmat, pitkäaikais-sairaiden ihmisarvoa alentava kohtelu viranomaisviidakossa. Euroopan velkakriisin hoito ja rahoituslaitosten toiminnan läpinäkyväksi saaminen. Epäsuhta tuloverotuksen ja pääomaverotuksen välillä. Rämettynyt yritystukijärjestelmä. Energiaratkaisut ja elintapamme vaikutus ympäristön tuhoutumiseen. Vallan valuminen näkymättömiin virkamieskoneistolle. Työelämän arkitodellisuus ja eläkeikä tulevaisuudessa.

Ennen vaaleja keskitytään kuitenkin mieluusti kuittailemaan muille puolueille ilman rakentavia esityksiä. Vaikeita ratkaisuja ei uskalleta esittää, koska valtaosa äänestäjistä tuskin sulattaisi todellista järkipuhetta. Onneksi voidaan väitellä kansakuntamme keskeisistä kohtalonkysymyksistä kuten homoista, mamuista, pakkoruotsista, kasvisruokapäivistä sun muista asioista eipäs-juupas -tyyliin. Minä en väitä, että näilläkään asioille ei olisi merkitystä. On niillä. Poliittisen debatin painopisteet ja tavat ovat yksinkertaisesti kovin vinoutuneet aivan liian monasti. Lisäksi nykyiset poliittiset johtajamme eivät nähdäkseni kykene toimimaan todellisina suunnannäyttäjinä ja luomaan katajaiseen kansaamme todellista yhteisen vastuuntunnon ilmapiiriä.

Olen kivuliaan tietoinen rajoittuneesta tiedostani enkä voi väittää olevani mikään asiantuntija edellä mainitsemissani asioissa. Siksi vaadinkin päättäjiksi pyrkiviltä kykyä käsitellä näitä asioita ja pyrkiä toimimaan kansamme - ei ainoastaan tietyn sopivan viiteryhmän - eduksi. Onneksi eri puolueissa on sentään joitakin päteviä ja asenteellisesti terveitä ihmisiä, mutta heitä on aivan liian vähän. Minua ei voi enää vakuuttaa kaikkitietävyyden, letkeiden sutkauksien, näennäisen mahtavien saavutuslistojen, iskevien sloganien, siloteltujen kuvien ja suurten lupausten avulla. Kansakunnan ohjastaminen vaatii mielestäni paljon enemmän.

Suomessa on edessä vaikeita päätöksiä, jotka koettelevat etiikkaamme, moraaliamme, talouttamme ja jaksamistamme. Kaikki ei kuitenkaan ole pelkkiä uhkakuvia ja ongelmia, joita me olemme taitavia näkemään. Miettikää tarkasti, ketä äänestätte ja millä perusteella. Älkää jättäkö sanaanne sanomatta, sillä kieltäminen ja välttely ovat kaiken kehityksen este. Toivottavasti jokin ehdokas ja puolue kykenee vakuuttamaan minut, sillä tällä hetkellä ääneni on menossa tyhjänä laatikkoon. Sohvalle en jää periaatteesta rötväämään.

Kevät koittaa ja tuttu muuttolintu muutosvastarinta saavuttaa jälleen kiviset ja soiset tienoomme. Lopuksi tarjoilen vielä Suuren Sivistyssanakirjan (Gummerus, Jyväskylä 2001)) määritelmän populismista:

Poliittiset virtaukset ja liikkeet, joita leimaa laajan kansansuosion tavoittelu poliittista todellisuutta yksinkertaistaen ja kärjistäen ja siihen liittyvä kansankiihotus.

Miten sitten määritellään poliittiset virtaukset ja liikkeet, poliittinen todellisuus, yksinkertaistaminen ja kansankiihotus? Siinäpä hyvä kysymys. Taitaa kansa kaivata populismiannostaan, toiset karvalakkimallina ja toiset hienostoversiona. No, sitä samaa se on politiikka maailmallakin. Usein. Liian usein.

Peukkua pystyyn!

2011-04-01T13:41:00.000-07:00

Nyt on pakko myöntää, että takkia on käännetty. Olen ollut sangen skeptinen Facebookin ja Twitterin suhteen, mutta taitaapa olla tilien perustaminen meikäläisellä tuloillaan. Kun minusta nyt on hyvää vauhtia tulossa jotakin tietotyöläisen tapaista, niin taitaapi olla turha pyristellä vastavirtaan. Taistelu tuulimyllyjä vastaan saa riittää! Don Quijotella oli sentään uskollinen aseenkantaja ja hevonen apunaan - eikä minulla ole mökkiäkään, jonka näkymistä olisin huolissani.

Jos sosiaalinen kommunikaatio vaatii nykyään kavereiden keräämistä Facebookissa, niin sitä tietä on kuljettava. Kun siellä ovat kaikki muutkin, niin miksen minäkin. Nykyisin äänestäminen tärkeistä asioista on lisäksi niin helppoa, että käy klikkailemassa mitä moninaisimpiin juttuihin, statuksiin ja kampanjoihin vain peukkua ylös tai alas! Ave Ceasar! Kuka nyt uurnille raahautuisi tai viitsisi jauhaa tyhjänpäiväisiä kasvotusten satunnaisten kanssaihmisten kanssa. So out of style! Nettiprofiileissa kaikki ovat niin paljon coolimpia.

Varokaapa, sillä kohta pukkaa Twitteriin melkoista onelineria! Olen paskalla... / Ei irtoa, vaikka kuinka väännän. / Musta tuntuu siltä, että ei tunnu miltään. / Tai emmä tiiä. / Persut? WTF! / Ostakaa tabletti, vitun siistii! / God Duffy, Walesin diktaattori. / Ja mähän en ydinvoimaa tartte. / Karalahti, lätkän tulevaisuus. / LOL.

Näin siinä käy, kun vastustaa muutosta. Parempi tehdä kuten enemmistö, ettei joudu selittelemään. Tätä blogiakaan ei lue juuri kukaan, kun ei täällä anneta päivittäisiä muotivinkkejä, lausuta populistia totuuksia, lässytetä lätkästä tai tarjoilla kakkua digitaalisessa muodossa. Olkaapa varovaisia, sillä kohta heiluu peukku ja kaverikutsua pukkaa! Setä Tuomo saapuu sosiaaliseen mediaan...

Kohti espoolaista unelmaa

2011-03-19T17:30:00.000-07:00

Espoohan on tunnetusti diplomi-insinöörien konsentroitumisaluetta. Niinpä olen minäkin kohta ollut espoolainen kohta kymmenen vuotta ja DI pian kolme vuotta. Äskettäin kävi siten, että sain vakipaikan kemianalan suuresta suomalaistaustaisesta yrityksestä. Vieläpä Espoosta. Kiitokset kaikille työnhaussa tavalla tai toisella avustaneille!

Tuntuu erittäin mainiolta, kun vihdoin lykästää työmarkkinoilla. Hiljattain tapahtunut työllistyminen tapahtui lopulta hieman yllättävästi, sillä en alunperin edes hakenut tehtävää, johon nyt päädyin. Reilu vuosi takaperin pääsin työvoimakoulutuskurssille, jossa käsiteltiin hieman myös kemikaaliturvallisuusasioita ja rekisteröintiä. Todellakin - taikasana REACH! Sain harjoittelupaikan keväällä 2010 suuresta suomalaisyrityksestä, ja viime syksy kului jo palkallisena kemikaalirekisteröinnin vääntäjänä. Tuo kokemus varmasti suurelta osin johti siihen, että sain nyt vakituista työtä vastaavien asioiden parista. Elämä yllättää niin pahassa kuin hyvässäkin.

Minua hieman korpeaa, kun ihmiset puhuvat palkkatyöstä itsestään selvänä asiana ja ruikuttavat jatkuvasti liian pienistä kompensaatioista. Eivät toki kaikki, mutta aivan liian monet. Itse haluan nyt päästä käsiksi uuteen työhön, jossa toivottavasti on haasteita ja palkitsevuutta muutenkin kuin palkkapäivänä. Työ on erittäin tärkeää, siitä voi kysyä mielipidettä vaikkapa arabimaiden työttömältä nuorisolta, mutta se ei tietenkään saa olla koko elämän sisältö. Haluan tehdä työni hyvin, en mielistelyn kautta kuitenkaan, ja pyrin aina oppimaan uutta itsestäni, tehtävistäni ja kulloisestakin sosiaalisesta yhteisöstä. Saa nähdä, sukeutuuko näistä kemikaaliturvallisuusasioista minulle jonkinmoinen akateemisen toimistoapinan leipäpuu...

Viimeisin työnhakuprosessini päättyi siis onnellisesti. Läpi oli käytävä haastattelu puhelimessa sekä englanniksi, psykologin testit ja yllättävä tehtävä viimeisellä haastattelukierroksella. Suurin ongelma koko prosessissa oli lopulta selvittää viimeinen testi- ja haastattelupäivä kunniallisesti flunssan kourissa toikkaroidessa. Tuolloin psykologin kanssa käymäni keskustelu oli paras pitkään aikaan ja ehdottomasti paras kyseisen ammattikunnan edustajien kanssa tähän saakka. Minä kun olen aikanani jo useampaan otteeseen psykologien kanssa haastanut. Avoimuus ja rehellisyys voivat sittenkin johtaa onnistumiseen, vaikka muita oppeja suuresti suositaankin!

Takaisin tulevaisuuden näkymiin. Mitä vaaditaan, jotta espoolainen unelma toteutuisi? Voin merkata jo DI-tutkinnon ja alan työpaikan kohdalle ruksin. Jos en olisi perusluonteeltani varovainen kaveri, voisin juosta pankkiin ja alkaa katsastamaan asuntoja. Tietysti voisin ostaa päräyttää uuden auton, mutta ensin pitäisi vihdoin ajaa se ajokortti. Voisi hankkia koirankin, mutta sehän olisi kenties surullista ilman sopivaa perhettä. Golfharrastus on jo olemassa eli siitä tulee pientä bonusta. Vielä on siis tekemistä jäljellä ennen kuin omakotitalo Mankkaalla ja uutuuttaan kiiltelevä farmari-Volvo on hallussa (vekseliä vastaan).

Jotain kuitenkin puuttuu. Aivan oikein, se perhe! Sellainen hyvä perhe, esittelykelpoinenkin, ehkä jopa Lassie-standardin mukainen. Jotta perheeseen päästäisiin, pitäisi löytää parempi puoliskonsa, siihen on viimein leikkimielisesti alettu hieman patistella. Ehkä pitäisi luonnostella vonkatekstiä, jotta saisi aika vonkaleen. Yksinäinen mies kun ei saa vieläkään adoptoida lasta. Kokeillaanpa seuraavaa:

Sinä valioyksilö (arlaingmankin kelpaa)! Onko pitkä parempi kuin lyhyt? Entä hauska verrattuna tylsään? Nyt olisi saatavilla velaton vaihtoehto - toki osansa on tälläkin yksilöllä valtionvelasta. Puhuu kielillä vaikkei olekaan helluntailainen, puhuu todistetusti jopa tunteistaan. Rakastaa montaa asiaa enemmän kuin autoja tai tietokoneita. Lähes kolmeenkymppiin ehdittyään ei ole vielä ryhtynyt kasvattamaan omaa tai muidenkaan keskivartaloa. Hiuksistakaan ei ole vielä päässyt eroon.

Ei polta muuta kuin satunnaisesti päreensä - ekologista energiaa siis. Ei vaikuta viettävän kosteita iltoja ellei satu karkaamaan lenkille tai suihkuun tai kaatamaan teemukia syliinsä. Sikailee vain mielikuvituksessaan. Ruoanlaittotaidot ulottuvat pakastepitsan paistamista pidemmälle. Haluaa silikoninsa mieluiten tiivisteissä. Tulee hyvin toimeen potentiaalisten anoppikokelaiden kanssa vaan ei heitä kuvioihin mitään dustinhoffmaneita. Ei näytä miesmallilta eikä jatkuvasti kaapin paikkaa eli ei siis vaadi ainaista valvontaa eikä myöskään palvontaa. Ei menestyisi rumuuskilpailuissakaan.

Lopuksi vielä yksilömme strategiset mitat: painoindeksi jo huomattavasti ikää pienempi, älykkyysosamäärä nokittaa edelliset selkeästi, kuukausipalkka puolestaan on eri kertalukua kuin ÄO.

Jos siis kiinnostuit, niin varaa oma näyttöaikasi. Parhaita ei aina viedä ensiksi vaan markkinoiduimmat! Jos muuten kuulostaa liian hyvältä, kannattaa yksilömme pakottaa laulamaan. Ei kuulosta enää sen jälkeen.

Noin. Ehkä jätänkin nuo markkinointipuheet hetkeksi hautumaan tai hautuumaalle. Nyt on suoritettava sisäänajo uusiin töihin. Taitaisi olla edellä kursivoitu turhan erilaista jopa espoolaisen unelman tavoittelijalle. Eihän siinä ole selkeitä, konkreettisiä faktojakaan.

Huumoria en jätä, ja unelmani määritän itse. Nyt minulla on vihdoin mahdollisuus ottaa toiveitani jäistä ja antaa takaisin heille, jotka ovat minua heikkoina aikoina auttaneet.

Ei varauksia reservaatissa

2011-02-27T10:57:00.000-08:00

Television parasta ruokaan liittyvää ohjelma-antia kannattaa katsella JIM-kanavalta sunnuntaisin iltakahdeksalta. Tosin ei kannata odottaa vakavaa asiaohjelmaa tai rivakkaa kilpailuformaattia.

Herra Bourdain seikkaili uusimmassa No Reservations -jaksossaan Hudson-joen laaksossa eli lähes kotikulmillaan. Reissuun sisältyi tällä erää muun muassa kelluva hodarikoju, makkaraa puolalaistyyliin (oikeasti - tämä ei ole vihjailua), paluu opiskeluaikojen vanhaan opinahjoon ja kauhan varteen, hämärähköä viinaa, kello neljän tee viktoriaanisen ajan massiivisessa hotellikompleksissa ei minkään keskellä, rankkaa tylytystä alakoululaiselta ja lopuksi vielä lounastamista Bill Murrayn kanssa. Yksi parhaista jaksoista kyseisessä sarjassa - ainakin paras uusimmalla kaudella (en tiedä monesko vaan katson silti).

Uusin Suomessa nähtävä No Reservations -kausi alkoi pari viikkoa sitten. Keskeltä Panaman viidakkoa. Valtavan kokaiinirovion vierestä. Rynnäkkökiväärien varjosta. Vanheneviin huippumalleihin liittyvän viittauksen saattamana. Tavanomaiset ruokaohjelmat eivät sisällä tuollaista outoa, humoristista, rujon todellisuuden ilmentyviä peilaavaa ulottuvuutta. Tällainen tyyli alkaa sopia minulle, entiselle normaaliuden muottiin ahdetulle pyhäkoulupojalle mainiosti. Jos uusin jakso jäi näkemättä, voi sen katsastaa vaikkapa Nelosen Ruutu-palvelusta viikon sisään. Ehdottomasti katsomisen arvoinen kokemus.

***

Olen itsekin hiljan harrastanut hieman ravintoloita ja pubeja, mikä ei ole ollut minulle lainkaan tyypillistä. Kävin tekemässä opetuskeikkaa Joensuussa, itselleni aiemmin täysin vieraassa kaupungissa. No, työt olivat iltaisin. Päivisin annoin siis itselleni aikaa käydä syömässä ja juomassa kaupungilla.

Joensuun tarjonta on tietysti melko rajattua, mutta minähän en ole kaikkea vielä kokeillut enkä muutoinkaan turhan valikoiva. Huomasin ajattelevani varsin paljon sitä, mitä milloinkin söisin ja joisin. Joka kerta eri paikkaan, sillä eihän niitä kokemuksia muuten kerry! En rupea kuvailemaan annoksia tai arvostelemaan paikkoja, sillä en harrastanut mitään fine diningia. Joka tapauksessa reipas kävely raikkaassa pakkasilmassa yhdistettynä mausteiseen ruokaan, pubissa nautittuun stouttiin tai vehnäolueeseen ja munkkikahvit kauppahallissa ovat rentouttavaa. Varsinkin silloin, kun yleensä laittaa ruokansa itse.

Yksinäinen sompailu vieraassa kaupungissa tuo väistämättä mieleen kaupparatsut ja pubeissa notkuvat kirjailijan arkkityypit. Ruokailu yhdistettynä vain tilauksiin liittyvään small talkiin ja juomien siemailu ainoastaan päivälehti kaverina on tosin pirun paljon tylsempää kuin hyvässä seurassa. Siinä tosin oli jotakin huvittavaa, kun arkisena iltapäivänä joensuulaisessa sporttipubissa tuli joka ruudusta Canal+:n purjehdusohjelmaa. Ei juuri katsojia houkutellut.

Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan sopivassa tilanteessa yksinäistä tarkkailua ruuan ja juoman parissa, vaikka toki itsekin mieluummin nautin molemmista hyvässä seurassa. Jatkuva kiire tuhoaa luovuuden ja laiskuus kävelytaidon sekä ruokahalun.

***

Nyt on aika vaihtaa turinat erääseen toiseen tärkeään asiaan, golfin reikäpelin mestaruuskisojen seurantaan. Jos muuten mielestänne vain tylsimykset pelaavat golfia, niin silloin taitaa edellä mainittu Bill Murraykin olla juuri sitä. Kyseinen herra muuten saavutti juuri golfuransa suurimman voiton, Pebble Beach Pro-Amin voiton amatöörisarjassa. Tapojansa mukaan Bill tarjoili katsojille hupia myös kentällä. Onhan Murray toki näytellyt uransa varrella myös murmeleita pakkomielteisesti metsästävää kenttämestaria Caddyshack-rainassa.

Huumori, hyvä ruoka ja juoma sekä golf. My kind a guy.

Sano se lyhyesti - osa kaksi

2011-02-22T03:18:00.000-08:00

Blogi on taas vajonnut väsyneeseen tilaan. Ei se Super Bowl -yöstä toipunut sentään kahta viikkoa vienyt vaan ainoastaan kaksi päivää. No, joka tapauksessa on jo korkea aika sanoa taas vaihteeksi se lyhyesti. Sutkausten maailmaan...

Jos väität ettei sinulla ole heikkouksia, olet juuri paljastunut yhden varsin merkittävän heikkouden.

Kaikki arvostelun yläpuolelle asetettu on väärää auktoriteettia - usein jopa väärää jumaluutta. Aito ja oikea auktoriteetti kestää kritiikin, itse asiassa tarviikin sitä.

Tosi Jumala kestää arvostelun, ihmisillä sen sijaan on vaikeampaa.

You have really captured the essence of fine dining when you are eating your tickets.

"Ura on niitä varten, jotka eivät osaa suunnistaa", sanoi entinen mies erämaahan suksiessaan ja jatkoi, "kaupunkilaiset ne vasta hukassa ovatkin, kun tarvitsevat uraputkia."

Ei maailmassa työstä puutetta ole vaan työn ja sen tuottaman palkkion oikeudenmukaisesta jakamisesta.

"Usko, Toivo ja Rakkaus. Kaksi kolmesta on läsnä tässä avioliitossa, molemmat niistä poikia", tuumi entinen mies, kun jääkylmässä makuuhuoneessa patteria korjasi.

If you choke to death by corn flakes you've become the newest victim of cereal killers.

For all you in the search of perfect companions: look no further, you ain't gonna find such thing.

Täydellisyys näyttäytyy vain hetkittäin ja silloinkin niille, jotka osaavat katsoa tarkasti ympärilleen. Se ei ole pysyvää ainakaan tässä maailmassa.

Oliko tässä mitään järkeä? Ehkä oli, kenties ei. Joskus on edes yritettävä sanoa se lyhyesti. Pitkä viesti kun harvoin menee perille. Toisekseen on hauska väännellä värssyjä menneiden sukupolvien sanontojen pohjalta.

Onneksi on vaalivuosi, kaikki muuttuu paremmaksi. Jos uskoo kovasti [insert party]...

Mahtavan Pöllön yö

2011-02-06T08:03:00.001-08:00

Ensi yönä on valvottava, koska koittaa SuperbOwl eli Super Bowl XLV.

Itse olen vasta viime vuosina löytänyt amerikkalaisen jalkapallon huipputapahtuman pariin. Laji ei tosiaan ole pelkästään isojen ja rumien miesten painia keinonurmella vaan urheilun ystävälle hyvä lisä lajipakettiin. Kiitos Nelosen Pro-kanaville vapaasta näkyvyydestä tänä viikonloppuna ja Pro2-kanavan osalta koko alkuvuodesta. Nyt on ollut oiva mahdollisuus opiskella hieman USA:n todellisen valtalajin sisältöä.

En lähde arvailemaan vajeine tietämyksineni ottelun tulosta. Sympatiani taitavat kuitenkin olla Green Bay Packersin puolella, sillä Pittsburgh Steelers lienee asiantuntijoiden veikkauksissa enimmäkseen lievä ennakkosuosikki. I will go with underdogs as typical for me.

Hyvänä syynä katsoa ensi yön ottelu on myös se ikävä tosiasia, että tuleva NFL-kausi on ilmeisen lähellä peruuntua työsulun takia. On siis hyvin mahdollista, että seuraava virallinen NFL-ottelu pelataan vasta syksyllä 2012. Sitä ei tietysti toivota.

Tulevana yönä penkkiurheillaan teemaoluiden ja itse väsättyjen herkkujen parissa. Menoa hieman rauhoittaa seuraavana päivänä alkava opetuskeikka Joensuuhun, mutta pienoinen väsymyshän tuo oman lisänsä opetukselliseen antiin luovuuden osalta.

Super Bowl XLV:ssä on yksi selkeä vika: puoliaikashow'n pääesiintyjä on poppoo nimeltä Black Eyed Peas. Ei uppoa meikäläiseen. I got a feeling tonight's half time show is gonna piss me off.

Ideoita villitykseen

2011-02-01T15:57:00.000-08:00

Löysin hiljattain kirjastosta mielenkiintoisen golfaiheisen kirjan nimeltään A Course Called Ireland, jonka on kirjoittanut heppu nimeltä Tom Coyne. Amerikkalainen tietysti, irlantilaiset sukujuuret luonnollisesti. Kirja on kertomus kaverin reissusta ympäri Irlannin rannikkoa linksiltä (siis merenrannalla, dyynien lomassa sijaitseva perinteinen golfkenttä) toiselle, Bed & Breakfastista seuraavaan ja, Irlannissa kun ollaan, pubista toiseen ynnä kolmanteen. Siis hieno golfintoilijan superloma lamaa edeltävässä Irlannissa. No, tavallaan kyllä vaan toisaalta ei.

Matkan ja siten kirjan ideana on siis kiertää Irlanti, siis se saari, golfpalloja hukaten (tätä ei yritetä vaan se tapahtuu) ja tuoppeja kumoten. Juju on siinä, että koko reissu suoritetaan kävellen paikasta toiseen. Siis Claresta Mayoon, Donegaliin ja niin edelleen, kunnes palataan takaisin Atlantin ääreen saaren länsirannikolle. Hölmöä hommaahan moinen useimpien mielestä on, joten siitä irtoaa kenties mainiota tarinaa. Golfia luksuskohteissa tai lampaanpaskan keskellä erikoisilla paikalliskentillä, irlantilaista vieraanvaraisuutta ja historiallisia näkökulmia seutuun, hiertyneitä jalkoja ja vaaratilanteita teiden varsilla, pubifilosofiaakin. Paljon sellaista tavaraa kiinnostavasti kirjoitettuna, joka kiinnostaa meikäläistä. Olenhan outo ajatuksen kulkureittien osalta, jos normijampalta tai peruspirreltä kysytään.

Ikä ei tule ilman kriisejä ja minullakin alkaa vähitellen koittaa ne ajat, jolloin pitäisi koko täyskymmenten aiheuttamaa villitystä. Ehkä tuollainen rajun railakas irtiotto ei ole vielä ajankohtainen aivan lähimpinä vuosina, mutta jotakin vastaavaa hullutusta täytyy aivosopukoissa hautoa. Olenhan kasvanut tiukasti golfin pariin neliväyläisellä parkolmosella, joka sijaitsi hevoshaan vieressä. Kentällä puskettiin tietysti polkupyörällä isäukon peesissä kesä toisensa jälkeen. Taustasta varmaankin johtuu, että minua kiinnostavat juuri syrjäiset golfkenttien helmet ja erikoinen vaan lämmin paikallistunnelma.

Minua tuntevat tietävät toki kykyni kävellä rivakasti ja ehdottaa arkisia marsseja siellä, missä tavallinen suomalainen vetäytyy autoon. Toki en ole mikään ultravaeltaja, mutta kävely on minulle luontaisin tapa liikkua ja oiva keino selvitellä ajatuksia sekä motivoitua elämässä eteenpäin. Historiasta ja maantieteestä olen ollut kiinnostunut jo melko pienestä pojasta saakka. Viime vuosina olen myös löytänyt hiljalleen olutkulttuurin pitkän polun alkumetreille. Lisäksi haastan mielelläni erilaisten ihmisten kanssa juttua ja etsin komiikkaa mistä tahansa elämän osasesta. On siis hienoa huomata, että näitä avuja voi käyttää mahtavien ja epätodennäköisten reissujen toteuttamiseen. Jotkut ovat ilmeisesti jo tehneet niin.

Mitä tahansa kiinnostuksen kohdetta voi käyttää syynä kunnon vaellukselle. Täytyy itsekin kehitellä erilaisia ideoita, jotta jonakin päivänä voin suunnata omannäköiselle taipaleelle arjesta ulos ja takaisin. Minua ei valmismatkat Espanjaan tai Thaimaaseen jaksa hirveästi houkuttaa. Mitä Irlantiin tulee, niin se on Skotlannin ohella toinen ehdoton golffarin pyhiinvaelluskohde. Minullakin sattuu olemaan irkkukliseisiin sopivaa punaista väriä päässä, vaikka ei siellä kolkalla mitään sukua tietysti olekaan.

Erityiskiitos vielä Helmetiin, että siellä on muutakin golfkirjallisuutta kuin niitä iänikuisia pelaa paremmin -oppaita. Valmista ei saa koskaan, joten on opittava nauttimaan matkasta.

Urheilugaala ja lajien arvostus

2011-01-15T04:12:00.000-08:00

Suomalaiset urheilutoimittajat noin kokonaisuudessaan yllättivät ainakin minut myönteisesti, kun valitsivat vuoden urheilijaksi suunnistaja Minna Kaupin. Toki vuosi 2010 ei ollut mikään valtavan menestyksekäs suomalaisen urheilun osalta, mutta eipä niitä sellaisia vuosia ole suuremmin ollut muutenkaan tarjolla kiristyvän kilpailun maailmassa. Ei ollut tarjolla itsestäänselviä vuoden urheilija -kandidaatteja eli siis yleisurheilun arvokisavoittajaa tai olympiavoittajaa missä tahansa lajissa. Sikäli oli siis mahdollista valita jopa kaksi maailmanmestaruutta saavuttanut suunnistaja vuoden urheilijaksi. Hyvä niin, sillä menihän titteli samalla hyvän vuosikerran edustajalle.

Vuoden urheilijan valinta aiheutti taas parran pärinää. Suunnistus on marginaalilaji, eihän suunnistus ole edes kunnon urheilua, suunnistustahan ei harrasteta kuin pohjoismaissa, valittu kirjoitti ennen gaalaa asiasta ironiseen sävyyn, valittu näyttää liiaksi missiltä iltapuvussaan vaan ei ota kantaa kuin missi... Tällaiset kommentit tosissaan lausuttuina kertovat paljon esittäjiensä puutteellisesta urheilutuntemuksesta, ja ainahan valinnat ovat myös makuasioita.

Useimmat suomalaisten urheilumenestykset tapahtuvat maailman mittakaavassa mitättömissä marginaalilajeissa: maastohiihto, keihäänheitto, mäkihyppy, ralliautoilu, jopa monien kritiikittä fanittama jääkiekko eivät merkitse mitään monessakaan maassa. Ei taitoluistelukaan ole juuri laajemmin levinnyttä kuin nykyinen kilpasuunnistus, jossa menestyjiä on suomalaisten, ruotsalaisten, norjalaisten ja venäläisten ohella ilmaantunut ainakin Ranskasta, Sveitsistä, Tshekistä, Baltiasta, Iso-Britanniasta, Saksasta, Unkarista, Italiasta ja jopa Australiasta.

Suunnistus on todella vaativa laji jo kansallisen huippumme tuntumassa. Lajissa menestyäkseen on oltava fyysisesti erittäin kovassa kunnossa eikä se vielä riitä menestymiseen. Myös taktisen ja henkisen osaamisen hallitseminen on välttämätöntä huipulle pääsemiseen. Suunnistuksen haasteista voi jokainen kävelykykyinen päästä hieman jyvälle melko helposti ja edullisesti toisin kuin monen muun lajin. Isoja rahoja ei ole tarjolla tässä rankassa kestävyyden ja taidon yhdistävässä lajissa, mutta yksi fiksuimmista urheiluyhteisöistä kiertää silti vuodesta toiseen metsiä ja puistoja.

Vuoden urheilijan valinta kohdistuu toki lajiin mutta myös yksilöön. Minna Kauppi on moninkertainen arvokisavoittaja, joten sinänsä hän on tunnustuksen täysin ansainnut. Kun kyseessä on nuori, kaunis ja sanavalmis nainen - huippu-urheilija vieläpä - on siinä tietysti perinnejurnutukseen taipuvaisilla ukoilla kestämistä. Toki perustellusti olisi voitu valita joku muukin äänestyksen kärkisijoille sijoittuneista urheilijoista, hekin saavuttivat lajeissaan upeita tuloksia. Rehellisesti sanottuna Suomesta ei tule kuin harvakseltaan sellaisia urheilijoita, jotka tunnistettaisiin laajalti oman lajinsa ulkopuolella. Se on tietysti nykyisin jo paljon takavuosia vaikeampaa eikä välttämättä edes tavoiteltavaa.

Mitä muuta sanoisin Urheilugaalasta? Taas oli tarjolla heikkoa komiikkaa tyyliin Janne Kataja ja erityisesti Miitta-täti. Ei sellaista kuonaa viitsi katsoa, joten kanavapujottelutreenit olivat pakolliset. Minäkin voisin heittää vastaavaa huumoria ilman mitään alan koulutusta vain elämän koettelemusten kypsyttämänä. Radion Sinfoniaorkesteri oli hieno valinta, samaten kulttuurikulttuurin ja urheilukulttuurin yhdistämiseen pyrkiminen. Vain typerykset erottelevat urheilun ja kulttuurin toisistaan. Tällaiset palkintotilaisuudet, ikävä tosiasia, sisältävät yleensä paljon turhaa pönöttämistä. Siitä on pyrittävä eroon, vaikka monet herkkänahat vetäisivät koko pussin herneitä nenään.

Eteläpohojalaaset tai ainakin vimpeliläiset päättivät sitten äänestää oman kylän poikain suorituksen vuoden sykähdyttävimmäksi. Voihan se toki sitä monelle ollakin, eihän sen sykähdyttävyyden mittarina tarvitse käyttää lajin maailmanlaajuista tunnettavuutta tai olympia/MM-statusta. Yleisesti vaikuttaa siltä, että tällaisissa valinnoissa pyritään miellyttämään joka vuosi jonkin palkinnon kautta suurimpia lajiliittoja. Yleisurheilu ja jääkiekko saavat siis jotakin kautta pyttynsä. Olen itse sillä kannalla, että yhä useampien kovien urheilulajien arvostusta tarvitaan lisää niin urheilutoimittajien kuin -fanienkin porukoissa. Samalla voidaan jättää ne salibandyn olympiastatushaikailut, ringette- ja lätkämimmijoukkueiden syrjintäsyytökset ynnä muut ymmärtämättömyydet omaan arvoonsa. Eivät nuo lajit turhia ole vaan eivät vielä rittävän kilpailtujakaan suurimpien palkintojen jakamiseksi.

Olen pyöritellyt monasti ajatusta erilaisten urheilusaavutusten arvostamisesta. Suomessa olympiakulta on liki ylittämätön saavutus missä tahansa lajissa, joka ei muulloin tunnu lajiniiloja suurempaa porukkaa kiinnostavan. Heti seuraavana tulee automaattisesti pohjoismaisten hiihtolajien ja yleisurheilun maailmanmestaruudet, erityisesti keihäänheittäjät ovat arvossaan. Myös rallin ja F1:n MM:t ovat saavuttaneet paikan sieltä kansakunnan kaapin päältä. Joukkueurheilijoita on palkittu vuoden urheilijoina yllättävän harvakseen, vaikka jotkut huippumme ovatkin saavuttaneet suuria meriittejä.

Edellä mainittuihin meriitteihin verrannollistan itse ainakin seuraavat saavutukset: tenniksen grand slam -kisan voitto tai useita kiertuevoittoja, golfin major-kisan voitto tai useita kiertuevoittoja, pyöräilyn MM tai huippumenestys ympäriajoissa tai klassikoissa, suurten joukkuelajien seurajoukkuemestaruuksissa keskeinen ja ratkaiseva rooli arvostetuissa liigoissa. Myös uinti, telivoimistelu, kamppailulajit ja monet muut laajalti harrastetut, suositut lajit vaativat menestyjiltä niin kovaa osaamista, että arvostusta on heille annettava. En jaksa väännellä asiaa nyt enempää, mutta toivottavasti emme joudu enää näkemään likikatseisia valintoja emmekä vähäisen menestyksen vuosia.

Väite loppuun. Kun kuka tahansa meistä tavallisista tallaajista harjoittaa jotakin lajia, on tällöin kyse liikunnasta ja monesti ulkoilusta. Hyvä niin. Kun samoissa lajeissa tehdään täyspäiväistä menestykseen tähtäävää ja suunnitelmallista työtä, on kyse urheilusta. Tämä on pidettävä mielessä, jos väitellään eri lajien urheilullisuudesta. Jos rakastat omaa lajiasi, niin älä silti heitä paskaa muiden niskaan. Älä myöskään vaadi kaikkia muita pitämään lajiasi parhaana. Jotkin lajit ovat lähinnä fyysisesti vaativia, toiset enimmäkseen teknisesti tai henkisesti. Joissakin lajeissa nämä vaatimukset kyetään erinomaisesti yhdistämään samaan pakettiin.

Takaisin työttömyyteen 2011

2011-01-07T10:04:00.000-08:00

Uusi vuoteni 2011 alkoi vähemmän hyvin, ja taas on pakko vaeltaa epävarmuudessa kohti tuntemattomia polkuja. Avautumisvaroitus! Olihan se kiva päästä kokeilemaan likimain koulutusta vastaavia tehtäviä aikuisten oikeassa työelämässä - sellaisia jotka jopa TEL-toimistoissa työksi tunnistetaan. Nyt koitti paluu takaisin toisen luokan työttömäksi eli melko alhaisen luokan suomalaiseksi noin käytännön tasolla. Muutoin ei edes railakkaasti korpeaisi, mutta juuri tuli hopeaa työnhaussa. Näissä kekkereissä ei paljon kakkukahveja vietetä, kun vain ykkönen saa palkinnon. No, onneksi lohdutuksen klisee mieltä lämmittää, sillä kyllähän hyvä mies aina työtä saa. Jos saisi vielä palkkaakin, saatikka koulutusta vastaavaa...

Hyvin toki tiedän, että työnhaku on nuorille ja vanhoillekin nykyään yhtä itsensä myymistä. Pettymyksiä on tarjolla usein, mutta joka iskusta olisi toivuttava ottamaan seuraavaa. Valitettavasti kulta-, hopea- ja pronssipossukerholaiset ynnä muut lintukotoihmiset ovat aina auliisti jakamaan tietämystään siitä, miten ne hyvät työsuhteet hankitaan. Olipa sitten itse luonut tai perinyt suhdeverkoston, niin kovin helposti unohtuu ulkopuolisuuden tunne. Työnhaku on useimmille raakaa ja rankkaa puuhaa - vain harvat voivat lopulta köllötellä kuvitelmissaan omasta korvaamattomuudestaan.

Minä myönnän suoraan, että itselleni työnhaku tuottaa suuria vaikeuksia. En ole koskaan ollut liukas ja luonteva tekemään aloitteita. Omat vahvuuteni eivät pääse oikeuksiinsa lyhytjänteisessä toiminnassa ja normipäiväasenteen läpäisemässä ympäristössä. Olen tosin joutunut työstämään heikkouksiani runsaasti ja kehitystäkin on tapahtunut. Siksipä minä en hyväksy keneltäkään sellaista asennetta, että heikkouksia piilotellaan, kritiikkiä käytetään yksisuuntaisena aseena omien tarpeiden tyydyttämiseen ja röyhistellään vain rintaa omista vahvuuksistaan. Itseltäni kaikista vähiten. Asennevamma on se kaikista pahin vamma, ihmiskunnan ja -yksilön ikuinen ansa. Me ollaan luusereita kaikki, kun heikkoihin hetkiin katsotaan.

Sainpa taas kerran kuulla TEL-toimistossa pakollista kirjautumista tehdessäni, että kyllähän sinulle töitä löytyy. Hyvä koulutus ja kokemustakin. Joskus olisi fiksumpaa olla hiljaa. Maailma ei valitettavasti ole niin oikeudenmukainen paikka, että hyvästä työstä seuraisi menestystä ja huonosta menetystä. Itse on ole edes kokenut kuin raapaisun kärsimyksestä ja vääryydestä - silti se on niin monille jotakin aivan käsittämätöntä inhimillisyyden huonojen puolien syvyydessään. Työttömyys itsessään ei edes ole minulle mikään hirveän paha tila. Kun se yhdistyy vuosikausien henkisen ulkopuolisuuden kokemukseen, yksinäiseen vaellukseen ja usean lähimmäisen niin ikään vaikeisiin elämänkohtaloihin, alkavat vahvatkin polvet taipua.

Olen saanut hiljattain yllättävän paljon kiitosta työstäni - etenkin kouluttajana ja opettajana. Yleisesti olen ollut tyytyväinen siihen, että olen saanut tehdä töitä monenlaista työtä erityyppisissä työyhteisöissä. Kaikkialla olen tullut hyvin toimeen työkavereiden kanssa ja monesti yksi pätkä on saanut jatkoa seuraavasta. Sitä en vain jaksa ymmärtää, että lopulta putoan aina ulos pimeyteen. Vielä ei ole kohdalleni osunut riittävästi ihmisiä, jotka näkisivät minussa oikeasti muutakin kuin jälleen yhden hetken aikaa hyödynnettävän käsiparin. Tai ehkä he ovat itsekin voimattomia suurten markkinavoimien edessä, noiden nykyisten aikojen jumalaisten totuuksien pyörteessä. Olen tainnut periä äidiltäni hänen kohtalonsa työmarkkinoilla. Vapaaehtoiseksi ja hätäavuksi kelpaa aina, mutta tasa-arvoiseksi työtoveriksi ei lopulta kuitenkaan.

Olisiko vastaus siinä, että pitäisi kovettua vittumaiseksi mulkeroksi? Niin, suotta sitä kaunistelemaan. Minä en yksinkertaisesti halua pyrkiä töihin, naisiin tai mihinkään muuhunkaan kusettamalla. Se jos mikä on lopulta pelkurin toimitapa. Toki voin heittää päälle helppoheikkisatusetämyyntitykkivaihteen, mutta silloin minulla on tietty piruilurooli päällä. En ole oikeasti oma itseni, eikä sellaista valhetta voi kukaan henkisesti hajoamatta kauan yllä pitää.

Kiitos ja lämmin käsi ovat kuin tulitikku ilman polttoainetta. Silmänräpäys säkenöitä, hetki valoa ja ripaus lämpöä, mutta nopeasti tulee orpo olo. Toisaalta yksi tulitikku voi suotuisissa olosuhteissa muuttaa paljonkin.

Minulla on jälleen tyhjä tunne, ei ole nyt suuresti vetoa lähteä kaupittelemaan omaa osaamistaan lyhytjänteisessä maailmassa. Sen olen vähitellen tosin oppinut, että kannattaa suodattaa toisten neuvoja ronskisti. Kukaan ei hyödy siitä, jos minä stressaan jatkuvasti tulevaisuudestani. Liian usein olen silti jäänyt tyhjän päälle, vaikka olisin kuinka pyrkinyt täyttämään muiden upeita neuvoja. Tässä maailmassa on turhan paljon ihmiskarjaa, joka vaeltaa ahtaassa aitauksessaan kuin vieruskaverikin. Heillä ei lopulta ole todellista luonnetta ja makua. On siis jälleen kerättävä voimia, toivottavasti ei yksin.

Helpompaa olisi, jos ei huolehtisi lähimmäisten voinnista vaan ainoastaan omista asioistaan. Siinä jälleen yksi tavallinen "elämänviisaus". Minähän en sitä voi totella, jos olen rehellinen itselleni. Jos hylkäämme toisemme itsekkäiden tarkoitusperien vuoksi, olemme eksyneet ihmisyyden likaviemäreihin. Tämäkin ominaisuuteni vaikeuttaa kylmän ja raa'an työelämän ehdoilla pelaamista.

Olen vihainen, se on selvä. Minulla on siihen oikeus, mutta ratkaisevaa on toimeni turhautumisen ja suuttumuksen käsittelyssä. Vuoden 2011 käynnistyessä pyrin siis keräämään voimia. Haen sen verran töitä kuin jaksan itseäni työstää korkeintaan kohtuullisesti epämukavuusalueelle. Teen kävelylenkkejä, työstän svingiäni, pyrin muuntamaan ajatuksien paljoutta tekstiksi, kypsyttelen itseäni kohti stand-up -debyyttiä, opettelen väsäämään lisää herkkuja vähästä, testailen olutpaljoutta hiljakseen. Kuuntelen sydämestä vuodatettua todellista musiikkia, nautin nousevasta sykkeestä ja virtaavasta hiestä, katselen elokuvia ja urheilua, otan kuvia Luojan luonnosta. Ehkä kaikista tärkeimpänä olisi opetella arvostamaan todella unta. Olen nähnyt läheltä, miten sen menettäminen hajottaa ihmistä. Jotakin tuosta listasta saan kenties tehdyksi, loput kypsyvät mielessä aikoja parempia varten.

Lupaan itselleni, että opettelen tuomaan näkemykseni ja kritiikkini entistä selvemmin esille. Jos joku loukkaantuu kritiikistä, joka siis myös omaa sieluani riipii, niin silloin se ei ole minun syyni. Jokaisen on uskallettava kasvaa täydemmäksi ihmiseksi. Minua ja monia muita sopuisia, jopa kilttejä ihmisiä on usein loukattu eikä siinä ole paljon tunteita ajateltu. Minä esitän avoimen haasteen kenelle hyvänsä keskusteluista, syvällisistäkin, mutta en hedelmättömistä väittelyistä. Ne jätän pakoilijoille.

Varmemmaksi vakuudeksi totean, että minä olen niitä jälkeenjääneitä reliikkejä, jotka turvaavat Jumalaan. Ei siksi, että se olisi helppoa tai pakollista vaan siksi, että se on sielussani ainoa lopulta todellinen perusta. Siinä ei lopulta ole hurskastelusta jälkeäkään, kun jälleen kerran elämän lyömänä huokaa syvään ja pyytää vain Herran tahdon toteutuvan omassa elämässään. Niin tein nytkin. Ei ollut viimeisinkään paikka minua varten. Niinpä onkin taas pakko pyytää voimia ja valoa tiettömälle taipaleelle, jotta ei menetä uskoaan elämään ja tahtoaan hyödyntää lahjojaan yhteiseksi hyväksi.

Soulin soidessa, jalan vispatessa ja sydämen sykkiessä kohti uusia kärsivällisyyden koetuksia!

Ensimmäisten ja viimeisten joulu

2010-12-29T14:41:00.000-08:00

Täytyypä toivotella Hyvää Joulua taannehtivasti, kun jäi oikein ajoitetut terveiset enimmäkseen lähettämättä. Ei tosin tullut kovin montaa toivotusta minullekaan, kun en itse ensin aktivoitunut. Story of our lives. Joulunvietto meni tänä vuonna hieman eri merkeissä kuin yleensä. Ensi kertaa kaukaisen lapsuuteni jälkeen olimme äitini lapsuudenkodissa, takavuosien mummilassa, tulevassa perintökohteessa. Joulunpyhät menivät viileässä pirtissä - soveltamiseen.

Muks, kops, isoäiti ei pysy enää oikein pystyssä. Hieman rajasi joulunviettoa tuo jatkuva episodi, mutta saipa mummini viettää vielä yhden jouluaaton tutussa tuvassa sukulaisten parissa. Koska äitini oli sidottu omaishoitajan tehtäviin, oli paikka kauhan varressa vapaana. Siis osittain, sillä siskoni määräsi minut hetimmiten piparkakkuleipuriksi leivottuaan sitä ennen limput ja pullat. Nyt paistoin siis ensi kertaa kinkun, laitoin uunilohta ja käräytin siskoni kanssa riisipuuron pohjaan. Aina ei voi olla epäonnistumatta. No, ruoka teki kauppansa ja allergioista huolimatta ketään ei myrkytetty. Siihen pystyy ilman koulutustakin, jos asennoituu sopivasti.

Lisää ensimmäisiä. Piparkakkumökki tuli kasattua omin käsin, vaikka osat omalta talotehtaalta hieman kieroina tulivatkin. Jouluna jouduin hankeenkin, en sentään isännän ajamana vaan oman hulluuden ajamana kunnon puulämmitteisestä saunasta. Aikomukseni oluen ja juuston maistelusta sekä sisarusten välisestä lauta- ynnä korttipelailusta jäikin vähemmälle. Hienostelu saa luvan väistyä, kun on pakko hoitaa käytännön kuvioita. Joulukirkot ja -värssytkin jäivät väliin.

Niistä joulun viimeisistä en lausu sen enempää, mutta kaikelle on aikansa eikä viimeistä useinkaan voi tietää. Yhtä kaikki, joulun viettämisessä on paljon liikaa ähkyyn johtavine mässäilytalkoineen ja lahjontapönötyksineen. Onneksi sentään eräs lahja synnytti tuvassa hersyvää naurua, veljeni pitkään toivoma iso sika veikeine kärsineen. Kotitekoinen vanupallo. Perhepiiriin vitsi, ulkopuolisesta sangen vaikea ymmärtää...

Nyt on aika toivottaa Ajatuksellista ja Opettavaista Uutta Vuotta! En toivota menestyksellistä, koska se ymmärretään yleensä varsin suppeasti. Paljon tavaraa, palkkaa, huomiota, ulkoisia kulttuurimme ilmentymiä. Niin hyvää vuotta ei olekaan, ettei siihen sisältyisi vastoinkäymisiä, epävarmuutta, ongelmia ja heikkoja hetkiä. Olennaista on opetella suhtautumaan elämään, itseensä ja lähimmäisiin ymmärtäväisesti ja päättäväisesti. Ne koreat lupaukset voikin jättää teeskentelijöille, niille meistä, jotka ovat yhä epärehellisiä itselleen. Oikeastaan me kaikki olemme sitä vähintään hetkittäin, mutta sen myöntäminen on jo paljon.

Sieltä se filosofiapuppugeneraattorini taas lähti käyntiin. Try to do good, not be god.

Vuosi päiviä

2010-12-07T12:57:00.000-08:00

Blogi täytti juuri vuoden. Postauksia tuli tehtyä kovin vähän aikomuksiin nähden, vain helmikuussa olympiablogikokeilun aikaan naputtelin yhtenään. Loppuvuosi onkin mennyt vähäisen parin kirjoituksen kuukausitahtiin - eipä ihan sitä mitä oli aikeissa. No, aiheet ja ideat eivät suinkaan ole lopussa tässä maailmassa tai edes tässä kalloon säilötyssä hyytelömassassa, jota myös aivoiksi kutsutaan. Toinen vuosi olkoon siis edellistä antoisampi (niinhän ne aina sanoo...)!

Kulunut vuosi oli minulle muutosta toisen perään. Nousu toisen luokan työttömästä ylemmäksi toimihenkilöksi kuulostaa ehkä menestystarinalta, mutta se on vain häivähdys todellisesta 2010-luvun nuorehkosta elämästä. Parhaillaan mielessä velloo uuden vuoden epäselvä sumu, sillä nykyinen työ päättyy auringonkierron täyttyessä. Olen kuitenkin pakon edessä joutunut opettelemaan sen, että on aivan turhaa rypistää erilaisten vaatimusten ristitulessa kohti luvattua elintaso-onnea. Jos hajottaa itsensä tavalla tai toisella, saa siitä kärsiä niin yksilö, perhe kuin yhteiskuntakin.

Suomi-neito saavutti kunnioitettavan 93 vuoden iän, ja kuulemma menee paremmin kuin koskaan tai ainakaan paremmin kuin kellään naapurustossa - keskimäärin. Paljon on hyvää, mistä haluan tuoda esille oman näkemykseni. Suuresti on myös surkeutta, josta ei saa vaieta jonkin kummallisen suhteutetun hyvinvointikäsityksen vuoksi. Aion löytää keinot tuoda näkemykseni esille vakavasti ja vieläkin enemmän vakavan huvittavasti. Tietysti omalla nimellä, sillä kuka tahansa voi huudella nimimerkin takaa mitä tahansa. Jää nähtäväksi, miten äijän käy...

Kun haluan elää täydesti, pyrin näkemään pienet tapahtumat ja asiat sekä niistä rakentuvat suuret ilmiöt ja kokonaisuudet. Yksittäinen maku ja koko ateria. Puun lehdet ja metsä. Väärinymmärrys ja täysimittainen sota. Hymynkare ja rakastettava persoona. Satunnainen moite ja suunnaton pelko. Mutta mikä on heikon filosofoinnin pointti? On se vaan niin pirun naurettavaa, kun ihmiset eivät yritä lainkaan tai yrittävät aivan liikaa. Elämä on älyttömän mieletöntä kaikkine koukeroineen, joten pakkohan sitä on käsitellä huumorin, joskus rankankin, kautta! Muutoin ei saa montaakaan ihmistä juttuun mukaan. Ja se pointti on piste, joka jutun päättää.

Loppukevennys. Sattuipa tänään hauska havainto Rautatientorin kulmilla. Baarin kaiuttimista kantautui Gary Numanin Cars, ja samalla katselin lumipyryssä matelevia peltilehmiä utareet hankea viistäen. Satunnaisia havaintoja.

Kemikaalikeittoa, kiitos.

2010-11-22T13:46:00.000-08:00

Ne ovat kaikkialla, etkä voi sille mitään. Ne tärvelevät terveytesi samalla kun viettelevät sinut makoisaan elämään. Et ehkä tunne niitä vaan pelkäät tuntematonta. Ne voivat olla pahin painajaisesi mutta myös hyviä ystäviäsi. Mistä on kyse? Uusi leffa tulossa, taas sama tyhjänpäiväinen juoni? Voi olla niinkin vaan ei nyt.

Viime aikoina on muutamissa uutisissa nostettu esille kemikaalihaittoja: bisfenoli-A voi imeytyä kauppakuiteista ihon läpi, Kiina kiristää muuta maailmaa harvinaisten maametallien monopolillaan, Unkari tulvii alumiinitehtaan liejua, kemikaalit heikentävät länsimaisen elintavan ympäristöissä lisääntymiskykyä ja niin edelleen. Jos kadunmieheltä kysyttäisiin, onko tämä huolissaan kemikaalien haitoista, mitä tämä tietenkin vastaisi? Olisi kyllä sinänsä oikeassa. Liian usein kemikaalit nähdään kuitenkin vain vaaratekijöinä, jotka voisi vaikkapa kieltää. Eipä riitä ymmärrystä siihen, että kemikaalit ovat elimellinen osa koko tuotantoon ja kulutukseen perustuvaa elämäntapaamme. Niin, juuri sitä mitä ilman ei voisi kuvitellakaan olevansa. Ovat vielä mokomat molekyylit luonnosta peräisin, suoraan tai prosessoituina!

Olen työskennellyt viime kuukausina uuden eurooppalaisen kemikaalilainsäädännön parissa eli minulle on siis nyt oma lehmä ojassa. REACH-asetus vaatii EU:ssa käytettävien kemikaalien rekisteröimistä, arvioimista, lupamenettelyä ja mahdollisia rajoituksia. Valtava määrä työtä, joka on joskus tehtävä kemikaaliturvallisuuden yhdenmukaistamiseksi ja parantamiseksi. CLP-asetus puolestaan pyrkii yhtenäistämään kemikaalien luokittelun, merkinnät ja pakkaamisen. Siihen onkin syytä, sillä nykyisin sama kemikaali voi olla toisaalla luokiteltu myrkylliseksi ja toisaalla jopa haitattomaksi. Siinä vain yksi esimerkki.

Tulevaisuudessa yhä useammat kemikaalit kielletään - tosin ei kaikkialla maailmassa eikä välttämättä kaikissa sovelluksissa. Kemianalan tehtävänä on kehittää vaihtoehtoisia, turvallisempia kemikaaleja, seoksia, tuotteita ja prosesseja. Haittoja on kuitenkin aina olemassa ja monet niistä havaitaan vasta jälkikäteen. Tietyt peruslainalaisuudet pätevät: Mitä enemmän kulutamme, sitä enemmän tarvitsemme kemikaaleja - suoraan tai välillisesti. Kemikaalien lisääntynyt käyttö johtaa moniin yllättäviin ongelmiin, vaikka samalla niistä saatava hyöty voi hyvin lisääntyä. Halvat tuotteet valmistetaan usein olosuhteissa, joissa työturvallisuutta ei juuri oman standardimme näkökulmasta tunneta. Lisäksi huonolaatuisista tuotteista kulkeutuu kemikaaleja elimistöömme ja ympäristöömme jopa huomattavia määriä.

Kemikaaleja on kaikkialla - ei vain pesuaineissa, maaleissa ja muissa ilmeisissä kohteissa. Niitä on myös elektroniikassa, rakennemateriaaleissa, vaatteissa, lääkkeissä, ruuassa, juomassa, kosmetiikassa, kaikkialla. Kemikaalien haitallisuus riippuu niiden ominaisuuksien lisäksi myös muun muassa määrästä sekä altistusajasta ja -kohteesta. On hyödytöntä ryhtyä vainoharhaiseksi, sillä kemikaalit koskettavat meitä kaikkia. Silti on syytä olla tietoinen kemikaalivalmisteiden ohjeistuksen mukaisesta käytöstä ja miettiä omaa kulutustaan myös tästä näkökulmasta. Opetelkaa edes vaaramerkit ja lukekaa käyttöohjeet!

Meistä kaikista länsimaisen elintason hiippareista löytyy esimerkiksi ftalaatteja, joita käytetään muovien pehmentiminä. Nämä aineet tutkitusti alentavat muun muassa siittiöiden määrää ja voivat aiheuttaa syöpää. Kosmetiikassa ihmiset puolestaan työntävät suoraan iholleen mitä monituisimpia kemikaaleja, jotka eivät kaikki suinkaan paranna terveydentilaa.

Kemikaalit voivat myös olla osana maailmanpolitiikan pelimerkkejä. Kiinalla on tällä hetkellä lähes monopoli harvinaisten maametallien tuotannossa. Nämä metallit ovat elintärkeitä nykyaikaiselle elektroniikalle, ja tämä seikka lataa pelikortit kiinalaisten käsiin. Egobuustaajien suosikkiauto Toyota Priuksen akkuihin uppoaa muuten noin kymmenen kiloa näitä harvinaisia maametalleja. Toki voisimme opetella kierrättämään roinaamme, josta näitä kemian kultajyväsiä saisi talteen. Eikä todellakaan niin kuin TV-uutisten nyrkkipajassa Aasiassa - siis ilman kunnollisia hanskoja ja hengityssuojaimia sulan höyryävän metallin ääressä.

Kemikaaleissa liikkuu suuret rahat, joten niiden käytön hallitsemiseen ja rajoittamiseen liittyvä työ ei etene vaikeuksitta eikä väärinkäytöksittä. Uudet paremmat vaihtoehdotkaan eivät synny itsekseen. Saamme kemikaaleista sekä hyötyjä että haittoja osaksemme. Kemikaaleihiin liittyy sama mielikuvabisnes kuin mihin tahansa ison rahan toimialaan. Jos yritämme ostaa hyvän omantunnon, olemme melko pahasti hukassa touhuinemme!

Kemikaaliturvallisuudesta ja -hallinasta voi kehittyä minulle työura tai sitten ei. Tässä kohtaa on joka tapauksessa tehtävää tavallisten maallikoiden valistamisessa. Ympäristö ei kestä kulutuksellista riekkumistamme loputtomiin, emmekä kestä mekään. Muutosta ei voi kuitenkaan kieltää. On pidettävä huoli siitä, että muutos on oikeasti kehitystä. Myös kemikaalien käytön suhteen.

Maistuiko keittonne? Toivottavasti, sillä sitä särvitte vielä monesti.

Pienissä, suurissa saleissa

2010-11-10T16:02:00.000-08:00

Tiedättehän, miten vaikeaa on saada itsensä kuntoilemaan työpäivän jälkeen. Vaikka kuinka tuntisi liikunnan virkistävän, terveellisen vaikutuksen, niin silti löytää itsensä kerta toisensa perään sohvan syleilystä, töllöttimen tuijotuksesta, netin naapurustosta. Ei se liikkuva elämäntapa toisaalta helppoa ole ylläpidettäväksi työttömänäkään, vaikka ei päiviä töissä kuluttaisikaan. Vaikealta tuntuu raahautua, ei siis ampaista, liikuttamaan jäseniään ja vielä tärkeämpää eli mieltään.

Olen viime viikkoina saanut kehitettyä vaihteeksi jonkin hyvän tavankin. Työpaikkani kellarissa sattuu olemaan varsin pätevä kuntosali, jossa olen ruvennut pyörimään vakiokäyttäjänä. Minut tuntevat ihmiset tietävät, etten todellakaan ole mikään ilmeinen punttiveijari tai kuntoklubin rahastuskohde. Aivan oikeasti kuntosalille astuminen on tuottanut minulle henkistä painiskelua ainakin viime aikoihin saakka. Minua ei kiinnosta testosteronia uhkuvat äijäpunttikset, peilailijoille ja trendihiippareille suunnatut kuntoklubit saati vanhemman väen kuntoutuspaikat. Olen siis, herranen aika sentään, ennakkoluuloinen!

Mistä ennakkoluuloni kumpuaa? Vääristyneeseen miehisyyskäsitykseen kuuluu yhä varsin usein jotakin naurettavia penkkipunnerruskuvioita tai vastaavia pullistelukoreografioita. Niistä olen minäkin, malliltani hontelo heinäseiväs, saanut rokotuksen nuoruudessani. Asiaa eivät ole auttaneet muutamat liikunnanopettajat menneisyydestäni, jotka eivät ole osanneet hekään kannustaa nuoria kohti monipuolista liikunnallista elämäntapaa kylvämättä jotakin oman agendansa rikkaruohoista siementä. Onnekseni olen oppinut ymmärtämään, että salilla voi käydä huolehtimassa kunnostaan vaikkei täyttäisikään lyhytnäköisiä itsestäänselvyyksinä pidettyjä mittoja.

Kun päivät istuu konetta naputtamassa toimistossa, on elimistö saatava fyysisesti toimimaan edes pari kertaa viikossa. Monesti ei jaksaisi hiippailla edes sinne työpaikan kellariin päivän päätteeksi, mutta toistaiseksi ei ole tarvinnut kavuta takaisin katutasoon pettynein mielin. Eikä siitä penkistä nouse vielä lähellekään omaa elopainoa! Jos painelee suoraan kotiin kulkematta liikuntaruudun kautta, niin sinne se perse penkkiin vajoaa. Ellei satu niin onnellisesti käymään, että on joku tai jokin innostamassa lamaannuksesta liikutukseen...

En ole jaksanut miettiä, miten harjoittelisin salilla. Yritän oppia kuuntelemaan kehon viestejä. Alkulämmöt vedän soutulaitteessa, toinen suosikeistani. Välissä ährään kaikenlaisten taljojen ja painojen kanssa. Kädet, jalat, selkä, vatsa, kyljet - vaihtelua. Lopuksi toinen suosikkini, mäiskitään hieman säkkiä. Saa muuten olla tarkkana, kun yrittää huiskia löysin rantein varustetuilla tikuilla säkkiä! Koko touhusta menisi ilo, jos joku kaikkitietävä asiantuntija olisi yhtenään kertomassa mitä pitää tehdä. Tosissaan toki suhtaudun kuntoiluun, mutta yritän välttää liikaa vakavuutta. Hyvät neuvot ovat kuin laadukkaat raaka-aineet ruuanlaitossa: ne pitää osata käsitellä ja tarjoilla oikein.

Tuossa edellä höpisin kehon kuuntelemisesta. Minun on tunnustettava, että yhdessä kohdassa en sitä osaa oikein tehdä. Parhaillaan pitäisi olla unessa eikä laukomassa totuuksia ja tuntemuksia. En siis osaa mennä nukkumaan järkevään aikaan, jotta saisin toistuvasti kunnolliset yöunet. No, kukaan meistä ei ole täysin järkevä, vaikka olisi kuinka koulutettu, kasvatettu, valistettu, koeteltu, uskossa, tieteessä, ateismissa, tasapainossa, hyvästä perheestä, hyvinvointiyhteiskunnasta ynnä muuta vastaavaa. Ihminen on aina vajaa - ratkaisevaa on hänen suhtautumisensa asiaan.

Nyt siis Julkaise teksti, Kirjaudu ulos, Sulje selain, Sammuta kone, Sulje vempeleet ja Vetäydy vaakatasoon. Taistelu flunssaa vastaan ei helpota heilumalla!

Putki päällä

2010-11-02T23:05:00.000-07:00

Elonmerkkejä pitkään aikaan tällä sivulla. Nyt on pamahtanut putki niin pahasti päälle, että kirjoittelu on jäänyt korvien väliin. Ai mikä putki? Ei, ei anniskelu. Ei kai vielä ura. Taatusti ei mikään ranskalainen muotiluomus. Sattuu vain olemaan nyt niin siunattu tilanne, että töitä on päivästä toiseen päätoimessa tai sivutoimessa. Kolmetoista päivää ennen vapaapäivää parhaillaan. No, silloin on tehtävä töitä, kun niitä on tarjolla!

Niinhän se tuppaa elämässä olemaan, että työ vähentää vakavasti taiteilua ellei sitä tee työksi. Sanaisa arkku täyttyy edelleen ajatuksista, sutkauksista ja repliikeistä - mihinkään muuhun ei ole mahdollisuutta seuratessa nykyistä keskustelukulttuuria. Ei sitä touhua voi seurata ilman mustaa huumoria ja veitsen kääntämistä tosikoiden mieleen helposti syntyvissä haavoissa. Toisaalta olisi suorastaan vastuutonta heittää huumoria ilman todenperäistä kritiikkiä ja syventyvää ymmärrystä elämän eri ulottuvuuksista.

Omasta luomuksesta täytyisi pitää hyvää huolta. Muutoin tulee kohta syyte blogin heitteillejätöstä. Nyt on kuitenkin suunnattava nokka kohti toimistoa, sillä ei tästä filosofoinnista juuri kenellekään makseta - ei ainakaan minulle...

Kun haluat tehdä sitä, mitä kunnollisesti et voi

2010-10-17T13:06:00.000-07:00

Otsikko voisi tarkoittaa mitä tahansa, joten repikää siitä samaistumiskohteita. Kenties olette törmänneet tilanteeseen, jossa keksitte itsellenne oivan harrastuksen. Ette kuitenkaan pysty järjestämään itsellenne tarpeeksi hyviä harrastusmahdollisuuksia syystä tai toisesta. Voisitte kenties lopettaa aloittamanne harrastuksen, mutta olette jääneet siihen sen verran koukkuun, että ette vain voi lopettaa. Voisitte tietysti olla tyytyväisiä siihen, että voitte edes joskus harjoittaa kyseistä harrastusta. Toisaalta haluatte kehittyä harrastuksessanne ettekä tahdo muutenkaan tyytyä elämässänne asenteeseen, jossa asiat hoidetaan vähän sinne päin. Onpas pirun kimuranttia!

Minua sattuu keljuttamaan aivan kohtuullisen suhteellisen kookkaasti, etten ole voinut yli kymmeneen vuoteen panostaa läheskään haluamallani tavalla kiinnostavimpaan harrastukseeni. Siis golfiin. Olisin lopettanut lajin jo ajat sitten, jos kyse olisi habituksen pönkittämisestä, hienoilla välineillä prameilusta, sukurasitteesta, kivasta ja helposta harrastuksesta, huomion hakemisesta tai jostakin muusta korkeintaan sekundäärisesta motiivista. En olisi mitenkään viitsinyt ajaa polkupyörällä mailat matkassa satoja tunteja golfkentälle, jos en todella olisi löytänyt minua innostavaa harrastusta. Juniorina läiskin palloa ukkojen seurassa, kun ei ollut muita nuoria peliseuraksi. Moniko lapsi jaksaa moista missään harrastuksessa?

Taannoin vuosituhannen vaihteessa olin itsekin mukana kotikenttäni talkoissa. Samaista peliareenaa hoidin myös niin pienellä palkalla, että useimmat suomalaiset eivät sillä rahalla nostaisi persettään sohvaltaan. Sattui olemaan väärä sukunimi syrjäseudulla, niin en paremmille palkoilla 'oikeissa' töissä päässyt... Vuosien saatossa olen myös lueskellut golfin historiaa ja kenttäarkkitehtuurin ulottuvuuksia, seurannut kilpailuja, osallistunut klubikisoihin - usein huonoin tuloksin, auttanut aloittelijoita, puhunut golfin hyvistä puolista ennakkoluuloisille ja kiinnostuneille sekä paljon muutakin. Valitettavasti en kuitenkaan taida olla hyvä golffari, kun en ole voinut kantaa rahaa klubeille, välinevalmistajille, matkanjärjestäjille sun muille golfbisneksen toimijoille. Toistaiseksi - opiskelijalla/työttömällä ei irtorahaa liiemmin ole. Onneksi sentään isäukko on subventoinut jonkin verran pelaamista entisillä kotikulmilla.

Siksipä tässä avaudun, että eräät lajiliiton työryhmän ehdotukset rajaavat minutkin sitoutumattomaksi golffariksi. Siis hylkiöksi, joka ilmaantuu jostakin riistämään, ryöstämään ja tuhoamaan golfosakeyhtiöiden paratiiseja. En aio pakon edessä ostaa kallista golfosaketta tai pelioikeutta mistä tahansa yhtiöstä, jos en ehdi pelata riittävästi. On järjetöntä sitoutua johonkin golfseuraan, jos ei anneta mahdollisuutta sitoutua edes työelämään ynnä osaamista ja työhaluja vastaavaan tulotasoon. Miksi sitoisin itseni vähillä rahoillani johonkin klubiin, jonka lähiseudulla en edes vuoden päästä välttämättä asu? Vakaa aikeeni on kuitenkin löytää itselleni sopiva golfyhteisö, kun elämäntilanteeni on sopivan asettunut.

Toisekseen avaudun siksikin, että minua vituttaa vinkeästi pelata heikkoa golfia, kun tiedän pystyväni paljon parempaan. Teknisesti vaikeaa lajia on kuitenkin mahdotonta hallita edes auttavasti ilman riittävää harjoittelua. Sapettaa jo kylliksi vähäiset pelimahdollisuudet ja pysähtynyt kehitys, ei siihen tarvita vielä erilaisia väkinäisiä pakkomaksuja ja asenteellista syyllistämistä. Nyt olen tilanteessa, jossa alan olla kypsä tekemään golfin kannalta pakollisimman suuren hankinnan. Siis autokouluun ja koslan hankintaan on mentävä, golfkentille ei muutoin järkevästi pääse. Pyörällä puskeminen ei onnistu yleensä ja kaverin kyydissä olet kaverin aikataulussa. Lisäksi en todellakaan halua jumittaa yhdellä kentällä, vaikka liiton mahakkaat veijarit mitä sanoisivat. Jos muuten pidätte yksityisautoilua automaattisena kansalaisvelvollisuutena ja -oikeutena, voi henkilökohtainen viherpesunne olla hieman hataralla pohjalla. Samanarvoisia ne ovat autokortittomat kansalaisetkin, eikös sen kerro jo suvaitsevaisuusaatekin.

Eipä päästy puusta pitkälle, mutta tulipa ähistyä, puhistua, puhkuttua turhautumista tekstin muotoon omissa nimissä. Aion pelata golfia jatkossakin, vaikka heittäisivät herrat aatteellisessa kapeakatseisuudessaan millaisia esteitä eteeni. En tyydy satunnaiseen läiskimiseen ja ihan kiva -asenteeseen, vaikka moni sellaiseen kehottaakin. Turha on tulla minulle jankuttamaan lyhyistä lyönneistä, vanhoista välineistä tai golfin elitistisyydestä, jos ei kantti kestä tiukkoja vastauksia. Eipä lohduta lainkaan myöskään typerät puheet siitä, kuinka voin sitten joskus eläkkeellä pelata sieluni kyllyydestä. Surkea on se perusta, jolla nuorta intoa kahlehditaan kulloisenkin hetken iäkkäämpien tulevaisuusnäkemyksiin.

Harrastuksen pitäisi kuitenkin olla mielekästä ja virkistävää. Täytyypä minunkin siis opetella hallitsemaan hermoni kentällä paremmin sekä etsimään itselleni sopivaa peliseuraa ja -paikkaa. Golf on minulle tärkeä harrastus ja sellaisena myös pysyköön. Vapaa-aikaan pätee yleisesti seuraava lausahdus, johon tämän lätinävärssyn päätän:

When you bring business to pleasure, you often lose the pleasure.

Fix Pack!

2010-09-28T15:37:00.000-07:00

Ostin taannoin tietoturvaohjelmiston Symantecilta. Saman ohjelman versioita olen käyttänyt jo muutaman vuoden, koska se soveltuu tarpeisiini. En jaksa nipottaa lievästä tietoteknisestä raskaudesta, ei se minua haittaa. No, halvin tapa uusia ohjelma taas uudeksi vuodeksi oli ostaa paketti kokonaisuudessaan. Ei siis verkosta tai päivitysversiona.

Mielenkiintoista oli tapa, jolla Symantec Nortoninsa pakkaa. Yksi levyke ja pari ohjevihkosta oli suorastaan ängetty laatikkoon, jonka mitat olivat silmämääräisesti arvioituna 23x18x4 arvatkaa-mitä-yksikköä. Siinäpä kulkee tavaratoimituksissa paljon kallista ilmaa eikä tuota pakkausmateriaalin määrääkään oikein ole optimoitu.

Otetaanpa toinen esimerkki. Ostin hiljattain kannettavan kovalevyn Expertin messuilta. Luonnollisesti niin messevä ostostulva tuotti kassakuitin, joka muistutti pituudeltaan lestadiolaisäidin kauppakuittia paikallisessa Citymarketissa. On se hyvä, että kuitit ovat selkeitä ja ytimekkäitä.

Oletteko seuranneet, kuinka paljon pakkausjätettä syntyy melkein kaikista upean kulutuskulttuurimme ostoksista? Lisäksi tuotantoketjut ovat usein pitkiä, joten matkan varrella ehtii hukkua rutosti materiaalia. Moni vapauttaa itsensä synnintunnosta ajattelemalla, että eipä yksittäinen ihminen voi vaikuttaa juuri lainkaan maailmanlaajuisiin ongelmiin. Itse voi siis jatkaa kulutusta hullun kiilto silmissä, vaikka samalla vaahtoaisi suurten toimijoiden turmiollisuudesta ja vastuuttomuudesta.

Jos ei aloita pienistä asioista, ei koskaan pääse suuriin. Eikö näitä pakkausasioita saada yhtään järkevämmiksi? Pitää olla melko pahasti luonnosta etääntynyt, jos ei näe materiaalin kulutuksessamme mitään suurta ongelmaa. Niin, voisitteko kehittää järkevämmän kokoisia pakkauksia ja kuitteja osana brändienne viherpesua?

Markkinatalouden jättömailla

2010-09-16T14:40:00.000-07:00

Viime sunnuntai-iltana näytettiin ykkösellä, siis TV1:llä, mainio dokumentti suuren ja mahtavan Detroitin kehnosta nykytilasta. Useat suomalaiset yhdistänevät kaupungin kiekkojoukkue Red Wingsiin, monet Eminemiin ja jotkut toivottavasti myös Motowniin. Detroitin suuruus on kuitenkin perustunut autoteollisuuden räjähdysmäiseen kasvuun Amerikan Yhdysvalloissa. Kaupunki on mennyt ylös ja alas talouden, etupäässä autoteollisuuden, kasvaessa ja romahtaessa käytännössä hallitsemattomasti. Motor City on nykyisin pitkälti kuva jälkiteollisesta rappeutuneisuudesta, josta kenties syntyy vähitellen myös jotain hyvää.

Detroit on suunniteltu ilmeisesti kahden miljoonan asukkaan tarpeita varten, ja nyt siellä asuu enää 800000 ihmistä. Koko tienoo esikaupunkeineen on rakennettu ja elänyt täysin autojen ehdoilla. Kun autoteollisuus on kokenut mullistuksen, jota menneinä vuosikymmeninä tuskin osattiin ennakoida, on Fordin ja GM:n kotiseutu muuttunut malliksi markkinatalouden jättömaasta. Suuria teollisuushalleja hylättyinä, romahtaneina, tuhopoltettuina. Entisiä pääkonttoreita tyhjillään, kasvien ja eläinten vallattavana. Pusikoituvia esikaupunkeja ja tyhjyttään kumisevia moottoriteitä. Työttömyyttä, huumeita, rikollisuutta, jätteitä, toivottomuutta. Siinäkö on perintömme?

Detroit ei suinkaan ole yksin. Monet muutkin paikat ovat menettäneet menneiden aikojen loistonsa, joka tosin osin lienee muistojen synnyttämää. Yhdysvalloissa riittää entisiä teollisuuskaupunkeja, jotka ovat vajonneet maailman rikkaimman maan mielikuviin nähden alhaiseen olotilaan. Buffalo, Baltimore, Pittsburgh sekä monia muita isoja ja pieniä kaupunkeja. Kurjia jälkiteollisia kaupunkinäkymiä on varmaankin kaikkialla niissä yhteiskunnissa, joissa on kiirehditty jälkiteolliseen aikaan markkinatalouden vetämässä junassa. Englannin keskiosat, itäisen Euroopan vanhat teollisuusseudut, Keski-Eurooppa. En tiedä tarpeeksi karusta todellisuudesta, alkaa mennä arvailun puolelle. Jos kovasti tavoittelemamme kehitys johtaa muun muassa tähän, olemmeko todella kehittyneet?

Meidän nykyajan ihmisten olisi ehdottoman tärkeää nähdä onnistumistemme lisäksi epäonnistumistemme tuloksia. Muutoin saatamme oikeasti uskoa siihen soopaan, että markkinatalous, tiede ja teollisuus vapaana rehottaessaan automaattisesti parantavat tulevaisuuden. Eivät ne vaihtoehtoiset toimintamallitkaan ole johtaneet kovin hääveihin tuloksiin, sitä en toki väitä kritisoidessani taloususkon puutteellisuutta.

Suomessakin alkaa olla runsaasti vierailukohteita, joissa voi todentaa pienessä mittakaavassa jälkiteollisen yhteiskunnan romahdusta. Hakeutukaamme vaikkapa Kuusankoskelle, Varkauteen, Kaskisiin tai Kemijärvelle. Jos elintapa perustuu vahvasti yhteen tukijalkaan, on rakennemuutos usein lannistava ja läpikotainen. Metsäteollisuus on näyttänyt vastaavaa mallia kuin auto-, hiili- tai tekstiiliteollisuus toisaalla. Emme saa unohtaa toisiamme elintapamme murtumakohdissa, sillä yksittäiselle ihmiselle murros on aina kova paikka. Toisaalta menneisyydessä ei voi enää elää eikä tuudittautua lämmiteltyihin muistoihin. Valitettavasti kykymme oppia raa'an rehellisiksi itseämme kohtaan elämänmyönteisyyttä silti unohtamatta tuntuu olevan liian heikko.

Katsokaa ihmiset vaikkapa Langalla-sarjaa (The Wire), joka käsittelee Baltimoren elämää ja ongelmia 2000-luvun alussa. Poliisit, huumediilerit, poliitikot, etniset ryhmät, koululaitos ja nuoret, tiedotusvälineet saavat kukin oman näkökulmansa sarjassa, joka on samalla aito, rehellinen, raju, rujo, hauska ja elämänmakuinen. Seuratkaa ihmiset viihdettä, joka on samalla hauskaa, todellista ja älykästä. Jos haluaa kokea tunteita, on parasta opetella käsittelemään koko palettia. Sillä tavoin kasvetaan ihmisiksi ja kenties viedään kehitystä hyvään suuntaan.

Niin, ei se Detroit dokumentin perusteella ole aivan tärviöllä. Ihmiset ovat alkaneet esimerkiksi viljellä kasveja omiin tarpeisiinsa alueilla, joiden piti olla teollisuuden pysyvästi valtaamia. Enkä nyt tarkoita kannabista tai vastaavaa. Toimettomuus ja hyödyttömyyden tunne ovat turmiollisia ihmisille, jokainen tarvitsee mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä konkreettisesti. Tällaista sekavahkoa tuumintaa tällä kertaa...

Putki poikki!

2010-08-31T13:30:00.000-07:00

Nyt se on ohi! Ai mikä? No, minun tapauksessani ei kesän tissutteluputki, saati kesäloma, puhumattakaan jälleen yhdestä parisuhteesta. Ohi on työttömyysputki, kun syyskuu juuri koittaa. Kaksikymmentä kuukautta olin virallisesti työtön, mutta nyt pääsen vihdoin pätkätöihin käsiksi. Onneksi nykyajan nuorilla on niin helppoa, kun kaikki yhteiskunnassamme - peräti maailman parhaassa - valmiiksi tehty!

Suhtautuminen työhön on pitkälti pielessä. Ei ole tarvetta kiistää työnteon moninaista merkitystä yksilölle ja yhteiskunnalle, mutta ei se saa olla myöskään koko elämä. Työ ei tekemällä lopu eikä siitä saatava hyöty jakaudu oikeudenmukaisesti, sanovatpa herrat ja rouvat mitä tahansa. Sietämätön virhe on kuitenkin nostaa kädet pystyyn ja antaa haitallisen työkulttuurin elää ilman todellista arviointia. Yhtä hölmöä on hurskastella omasta poterosta käsin sillä, miten huonoja kaikki muut - ne erilaiset pirulaiset - ovat omaan itseensä verrattuna.

Minä en halua enkä edes voi suhtautua työhön kuten suuret ikäluokat ovat tottuneet. Työ ei ole elämän keskiö, vaikka se on toki yksi peruspilareista. Enää ei edes ole mahdollista tavoitella menestyksekkäästi suurin joukoin alati korkeampaa asemaa, suurempaa palkkiotasoa ja mittavampaa kulutusta. Kestävä tapa elää edellyttää niin henkisesti, fyysisesti kuin sosiaalisestikin hallitumpaa inhimillistä toimintaa. Ehkä olemme kypsiä siihen, mutta todennäköisyys saisi olla suurempi. Itse aion kuitenkin yrittää omassa pienessä elämässäni sijoittaa työn sopivaan rooliin.

Suomalaisen yhteiskunnan suhtautuminen työhön on osoittautunut reilun parin vuoden aikana ongelmalliseksi omassa kokemuspiirissäni. Varusmiespalvelus - paljolti sangen tehotonta ajantappoa - sattumalta huonoon taloudelliseen aikaan vaikeutti työmarkkinatilannettani varmasti. Täysin aikaansa jäljessä oleva byrokraattinen tukijärjestelmä aiheutti paljon hiusten haromista huolissaan. Ei siis sillä tavoin kuin kosmetiikkateollisuuden puffeissa. Because you're worth shit. Työmarkkinatukijärjestelmämme tekee varsin vaikeaksi erilaisten keikkatöiden tekemisen työttömyysaikana. Ay-liikkeetkin saisivat herätä siihen todellisuuteen, että työurat muuttuvat pirstaleisemmiksi. Se voi olla erittäin huono asia, jos työnantajat saavat mellastaa mielivaltaisesti ymmärtämättä ihmismielen toimintaa ja nokka kiinni kvartaalistatistiikassa. Toisaalta vaihtelevuus on parhaimmillaan sellaista, joka turvallisissa perusraameissa auttaa ihmisiä luomaan uutta jämähtämättä tottumuksen turpeeseen. Aito, rehellinen, ytimekäs kannustus on aina virkistävää vaan niin kovin kitsaasti saatavilla.

Minä voin nyt pyrkiä tekemään työni hyvin ja luottamaan siihen, että uusia ovia aukenee myös ilman palokirveellä hätätilanteissa suoritettua survomista. Roolin vaihdos päätoimisesta työttömästä päivätyöläiseksi ei ole aivan yksinkertaista. Harrastuksiin jää paljon vähemmän aikaa, vaikka rahaa ansaitseekin sen kompensoimiseksi. Päivärytmi olisi myös rukattava takaisin perinteikkäämmäksi, sillä ilman riittävää lepoa ei luova työ onnistu ainakaan ansiokkaasti. Liikunta ja hyvä ravinto ovat myös edellytyksiä menestyksekkäälle jaksamiselle työelämän melskeissä. Siinäpä on minulle tavoitetta kerrakseen. Käsitykseni hyvästä elämästä tuntuu selkenevän hiljalleen, mutta sen siirtäminen käytäntöön ei ole helppoa. Tiedostaminen on metka asia, se voi hajottaa tai koota mielen...

Toisekseen meni taasen putki poikki blogin heitteillejätössä. Parasta on vetäytyä horisontaaliin, vaikka valvominen yökyöpeliä houkuttaa. Manifesteja ehtii laatia huomennakin. Vai kuinka, viherpersu kokkaridemari kepulivassari kristillissitoutumaton rantasvedu?

Vuoden neljäs päänäyttämö: Viheltävät Salmet

2010-08-12T15:37:00.000-07:00

Vuosi etenee vinhasti, mutta blogi on jäänyt kovin heikkoon jamaan. Yritän korjata asiaa, mutta vanha vihulainen Aloituksen vaikeus kampittaa ajattelijaa.

Joka tapauksessa vuosi on edennyt jo neljänteen golfin major-turnaukseen saakka. Juuri käynnistynyt USPGA Championship, Glory's Last Shot amerikkalaisittain, on osin suotta saanut maineen vain sinä neljäntenä majorina. Tosin kisalla ei ole yhtä selkeästi omaa luonnetta kuin muilla kolmella golfin majorkoitoksella, mutta mahtavaa viihdettä golfin parissa on tarjolla. Jos nyt joku onneton sattuisi ajattelemaan, että blogisti on aivan väärässä mieltymyksineen, niin se joku voi ihan rauhassa nauttia yksinkertaisemmista tai kapoisemmista makuvivahteistaan.

USPGA kisataan tänä vuonna Whistling Straitsin kentällä (Kohler, Wisconsin) Michigan-järven rannalla. Edellinen suurkisa, luullakseni myös ainoa, siellä oli vuoden 2004 USPGA. Kauden muut majorithan kisattiin vanhoilla ja toisistaan poikkeavilla kentillä, joiden historia on monin verroin Whistling Straitsia merkittävämpi. Tällä kertaa kenttä ei tarjoa luonnollisuutta, historiallisuutta ja kuuluisia väyliä esteineen, mutta oiva näyttämö loisteliaine maisemineen se kuitenkin on.

Arkkitehti Pete Dye kumppaneineen on luonut täysverisen links-henkisen kentän entisellä, vieläpä täysin tasaiselle, lentokentällä. Maata on siirretty tolkuttomasti ja puskutraktoria on vingutettu, Michigan-järvi on tuotu mukaan peliin ennen kaikkea psykologisena ja maisemallisena elementtinä ja alueelle on kaivettu ilmeisesti alun toista tuhatta bunkkeria. Tarkemmin kenttään voi tutustua TV-lähetysten ohella USPGAn kotisivuilla ja GolfClubAtlaksessa. Geneerisyys ei mielestäni voi koskaan eikä missään peitota luonnollisuutta, mutta parhaimmillaan voidaan keinotekoisesti loihtia dramaattisia ja näyttäviä ilmestyksiä. Tässä herra Dye on jälleen onnistunut, mutta toki hänen ansioluettelostaan löytävät sellaiset monsterit kuin TPC at Sawgrassin Championship Course ja the Ocean Course at Kiawah Island.

Kuka nostelee Wannamaker Trophya maanantain vastaisena yönä? Tiger on sotkenut siviilielämänsä ohella pelinsä, Mickelson kärsii psoriasiksesta, Westwood on ulkona kisasta vammojen takia. Pytylle riittää ottajia, mutta viikon onnistujan veikkaaminen on vaikeaa jopa golfasiantuntijoille. Kenties nuorten pelaajien esiinmarssi saa jatkoa, itse veikkailin tällä erää amerikkalaisia Young Gunseja. Toki eurooppalaisten voitto olisi hieno asia. Golf on kuitenkin siinä mielessä erittäin harvinainen laji, että jopa kaikista suurimmissa kisoissa on useita kymmeniä mahdollisia ehdokkaita voittajiksi. Sanokaapa jokin toinen laji, jossa tuo pitää paikkansa.

Katselen jälleen kerran ammattimiesten pelisuoritusten ohella kaihoten kilpa-areenaa. Jos sellaiselle kentälle pääsisi itse pelaamaan, niin taitaisi tulla kyykytystä sunnuntaisutijalle, liian vähän pelanneelle, olan takaa ja isän kädestä. Ne näkymät Michigan-järvelle, pitkän heinän saartamat parketinomaiset viheriöt ja aaltoilevat väylät, turmiollisen ankaralta näyttävät hiekkaesteet... Siinä olisi kuitenkin jo muisteltavaa kerrakseen. No, ehkä jonakin päivänä minulla on vihdoin aikaa ja rahaa tarpeeksi, että voin alkaa kiertää arkkitehtonisesti merkittäviä golfkenttiä maailmalla. Siihen saakka on haaveiltava TV:n ääressä.

Katselkaapa huviksenne edes hetken verran USPGA Championshipiä. Jos innostutte urheilusta laaja-alaisesti ja pidätte komeista näköaloista, voi tämä lysti kolahtaa ja koukuttaa. Muutoin, no, eihän kukaan kaikesta pidä. Ei edes generalisti.

Ei vieroitusoireita!

2010-07-18T03:42:00.000-07:00

Jalkapallon MM-kisat ovat taas neljäksi vuodeksi ohi. Futishullut kärsivät nyt kenties suurestikin vieroitusoireista, kun päivittäistä huippumatsia ei ole tarjolla. Onhan sitä tietysti Veikkausliiga ja muita vähäisempiä tapahtumia, mutta lajin kliimaksi on kisailtu historiaan. Jalkapalloa on nykyisin liiaksi tarjolla, että jaksaisin siitä innostua - paitsi arvokisoissa. Neljän vuoden välein käytävät MM-kisat eivät ole jokapäiväistä herkkua, joten niitä jaksaa seurata kuukauden putkeen. Valitettavasti urheilussakin liikatarjonta muuttaa herkkujen maun helposti tavalliseksi pullamössöksi.

Espanja voitti, en valita suuresti. Valitettavasti kesäteatterimies, yksi lukuisista, Iniesta ratkaisi. Casillas oli kuitenkin paras mies. Uusi Saksa oli isku vasten niiden hölmöjen kasvoja, jotka edelleen julistavat vihaavansa tylsää konemaista palloa. Ghana ja Uruguay olivat myönteisiä yllätyksiä, ja niiden välillähän käytiin kenties kisojen dramaattisin matsi. Brasilian ja Argentiinan aikaiset kotimatkat eivät minua harmittaneet. Minulla ei ollut tavoilleni uskollisesti yhtä selkeää suosikkia, mutta veikkaukseni menivät lopulta metsän puolelle. Se niistä kisoista, voipa taas muistella kesää 2010 tulevina aikoina myös futishistorian kautta.

Urheilullisesti lähes kaikkiruokaisena minulle ei tule vieroitusoireita: tänään tulee kaksi viikkoa täyteen Touria ja saadaan uusi mies nostelemaan Claret Jugia. Tulevan viikon aikana ratkotaan siis, kuka missäkin paidassa pyörittelee Champs-Elyseelle. Toivottavasti Pyreneiden viisi HC- ja yhtä monta ykköskategorian nousua ovat näyttämönä klassikoksi kelpaavalle kaksintaistelulle Captain Contador vs. Sergeant Schleck. Viimeiset etapit, aika-ajo niiden joukossa, vedetäänkin lähes täysin tasaisella.

Tämän viikonlopun vanhin tapahtuma kisataan kuitenkin Skotlannin itärannikolla, St. Andrewsin yliopistokaupungissa. Ensimmäinen the Open Championship (siis British Open oikealta nimeltään) käytiin jo 150 vuotta takaperin Prestwickissä, ja nyt näyttämönä on jälleen the Old Course - Home of Golf. Tänä vuonna perinteistä tietoisia golfihmisiä on hemmoteltu Majoreissa Augustan kukkaloistossa ja vihreydessä, Pebble Beachin kallioilla ja Montereyn niemimaan kesän loistossa sekä nyt historiaa huokuvassa golfin pyhätössä Firth of Tayn rannalla.

Links-kentistä vanhin vaatii tuulta, jotta saataisiin kunnon draamaa. Olosuhteet vaihtelevat nopeasti, mutta lopulta mestaruuskandidaatit joutuvat likimain tasavertaisiin keleihin. Onko uusi mestari suuryllättäjä Etelä-Afrikasta vai joku Euroopan uuden aallon huippumiehistä? Ehtiikö kukaan isoista tykeistä enää sotkemaan tulostaulun kärkeä ja kärkimiesten korvien väliä? Joka tapauksessa minä nautin jo pelkistä näkymistä: Swilcan Burn, Hell Bunker, golfkenttäarkkitehtuurin iättömät klassikot Short (8. reikä), Eden (11.) ja Road Hole (17.), valtavat kaksoisviheriöt, tuulessa huojuva heinä, tummanvihreä pensaikko, St. Andrewsin kaupungin silhuetti viimeisen väylän suunnasta (myös nimikko-oluen etiketissä)...

Enempää ei nyt ehdi mehustella, kun pitää keskittyä itse asiaan. Kuka valloittaa vuoret, kuka kukistaa tuulen? Tällaisessa historiallisessa kontekstissa suomalainen urheilukesä näyttäytyy kyllä melko säälittävänä räpeltämisenä: keihäsvalintaporu, lätkämiesten kesäkuulumiset sun muut marginaalijournalistiset tähteet ovat toki grillimaustetta joukkoon vaan eivät mitään pääruokaa!

Call me crazy, because that's what I am. Don't get agitated when I mirror that to you. It will only prove my point.

Captain Contador on the Cols - Lance's Last Legs

2010-07-04T04:19:00.000-07:00

On taas se aika vuodesta, kun pyöräily täyttää iltapäivät. Useimmat suhtautuvat koko lajiin kilpailutasolla samanlaisen kyynisyyden vallassa kuin hiihtoon ja yleisurheiluun. Siis Suomessa. Suuressa maailmassa ei ole epäselvää, mikä on noiden kolmen lajin marssijärjestys. Kyllä, pyöräilyn maailmassa on vedelty jos vaikka minkämoisia mömmöjä eikä kaikenlainen huijaaminen muutenkaan ole lajin historiassa outo ilmestys. Vaihtakaapa huviksenne pyöräilyn tilalle jokin muu ihmispolon suorittama ajanviete! Maantiepyöräilyn hienous ei kuitenkaan häviä ihmismielen häilyväisyyden takia. Eihän rock-musiikkikaan ole kaikkineen paskaa, vaikka sitä onkin tehty monenmoisessa tuisketilassa...

Le Tour de France. Jälleen sotketaan ympäri Ranskaa, eikä tuossa teräsmieskisassa ole välttämättä mitään järkeä. Loistavaa viihdettä se kuitenkin parhaimmillaan on, ja siksi tuo legendaarinen kisa onkin edelleen voimissaan hatarasta alkuhistoriastaan huolimatta. Tänä vuonna Tourilla koetaan jälleen historian havinaa, koska reittiin on sisällytetty historiallisia osioita: mukulakiveä Belgian ja Ranskan rajalla, kaksi kertaa Col du Tourmalet - toisen kerran loppunousuna, etapin päätös Spa:n kaupunkiin eli peloton ilmeisesti legendaarisella GP-radalla. Sen verran vähän tiedän historiasta kuitenkin, että en pysty tykittämään lisää kihelmöivää faktaa. Yksi odotetuimmista etapeista on kuitenkin vuorossa Pyreneillä (etappi 16). Samana päivänä Col de Peyresourde, Col d'Aspin, Col du Tourmalet ja Col d'Aubisque.

Tourin seuraamisessa on monta ulottuvuutta. Keltaisen paidan jahti jättiläisten kesken, vuoristokauriiden taistelu pallopaidasta, sprintterihirmujen ryskintä vihreä väri silmissään. Sankarilliset irtiotot, joissa muutama uskalikko taistelee pääjoukon kaiken syövää voimaa vastaan. Raaka taistelu vuoristonousuissa repivine irtiottoineen ja taktisine velhoineen. Reikäpäät vuoristolaskuissa ja pakolliset joskin valitettavat kaatumiset. Riehakas yleisömeri etenkin serpentiiniteiden varsilla. Tallien välinen taktikointi Tourin eri palkintojen perässä. Lisäksi samalla saa loistavan katsauksen Ranskan maaseutuun, jota vanhan kulttuurin tavoin täplittävät katedraalit, luostarit, linnat, sillat, akveduktit ja vanhat kylät. Jos olisi Eurosport, saisi kaupan päälle vielä mitä hulvattominta suomalaista television urheiluselostusta!

Tänä vuonna on Armstrong omien sanojensa mukaan viimeistä kertaa Tourilla, mutta riittääkö rautainen kunto ja taktinen loistokkuus enää nuorempia hirmuja vastaan? Contador on taas selkeästi kapteeni numero yksi, the man to beat. Ovatko Schleckin veljekset liiaksi sidoksissa toisiinsa, kun iskun paikka vuorilla koittaa? Kykenevätkö Sastre, Evans, Menchov, Basso ja kumppanit taistelemaan halutuimmasta paidasta? Kuka polkkaa tiensä yleisön sydämiin vuoristonousuissa? Ketkä ovat suurimmat yllättäjät ja pahimmat pettymykset? Onko kirikisa vain Cavendishin ja Hushovdin välinen koitos?

Miksi olen - monen muun tavoin - niin innoissani tästä pyöräkisojen kuninkaasta? Enhän ole koskaan ajanut metriäkään kilpahyrrällä tai edes jalat kiinni polkimissa. Oma pyöräkin on pölyttynyt kellarissa kurjasti ilmat pihalla. Lapsena ja nuorena olen tosin ajanut pyörällä melkein joka paikkaan, kun ei iskä tai äiskä voinut heittää olemattomalla autolla mihinkään. Alamäet tuntuvat muuten hauskimmilta mutta ylämäet selvästi palkitsevimmilta!

Draaman kaari on parhaimmillaan aivan loistava maantiepyöräilyssä. Lisäksi maisemat vaihtuvat eli suorituspaikat ovat valtaisan eläviä. Aivan kuten golfissa ja suunnistuksessa. Kauniit näkymät ja lajin raju luonne eivät myöskään jätä kylmäksi, vaikka ulkona sataisi rakeita ja sohvalla yrittäisi sisäistää jokseenkin liikaa jäätelöä. Seuratkaamme siis erästä hienoimmista - ja ristiriitaisimmista - urheilutapahtumista, olimmepa itsekin kilpapyöräilijöitä tai vain arkisotkijoita kauppareissulla. Ja bongatkaa taasen se hullu ukko pirun puvussa (toivottavasti jaksaa vielä)!

PS. Ruokin omaa laji- ja Tour-tietämystäni loistavaksi kehutun Graeme Fifen kirjan parissa: Tour de France - the History, the Legend, the Riders (2008). Olen liittänyt samanlaisen lähestymistavan osaksi myös niin jalkapallon kuin golfinkin suurkisoja, tosin vasta tänä kesänä. Suosittelen samaa niille, joilla on taipumusta lukemiseen, penkkiurheiluun ja nippelitietoon.

Kesäyön magiikkaa

2010-06-24T06:02:00.000-07:00

Nyt ei tule juttua juhannustaioista, vaikka Midsommarfest päälle puskeekin. Jalkapallon MM-kisat hallitsevat TV-aikaa ja penkkiurheilua parhaillaan, mutta palatkaamme vielä hetkeksi menneen viikonlopun legendaarisiin urheilutapahtumiin.

Jos et tiedä golfin US Openia tai suunnistuksen Jukolan viestiä, et todennäköisesti ole todellinen urheiluentusiasti, vaikka kova lajiniilo jossakin sportissa olisitkin. Golf ja suunnistus asettuvat monen ja monessa mielessä lajispektrin vastakkaisiin päihin, toinen varakkaiden mahakkaiden ukkojen ja toinen kuivakkaan hoikkien pihkaniskojen temmellyskenttänä. Näitä lajeja yhdistävät kuitenkin muutamat tekijät, joista voidaan mainita vaativa tekninen ja taktinen osaaminen, hermokontrolli sekä suorituspaikkojen (ratojen, väylien, kenttien) valtava monimuotoisuus. Ei enempää filosofointia kuitenkaan tällä erää.

Jukolan viesti 2010, Kytäjä

Tänä vuonna oli yksinkertaisesti taisteltava koko yön yli Jukolan seitsemän osuutta penkkiurheilupäässä. Syy oli selkeä eli velipojan ja uuden joukkueensa Lynxin suorituksen seuraaminen. Olihan veljelläni ensimmäistä kertaa realistinen mahdollisuus taistella tasapäin maailman huippuja vilisevien joukkueiden viestinviejien kanssa. Tosin mitenkään varmaa se ei ollut.

Kaksi veljestä siis jännitti kolmannen suoritusta kesäisenä yönä, valitettavasti ei paikan päällä, eikä suinkaan turhaan. Lynx nousi juuri parahiksi kolmannella osuudella kärkikymmenikköön ja veljessarjamme nuorin, kovapäisin pääsi metsään kärkisijoilla. Tosin Norjan huippujoukkue Halden SK oli jo aloittanut karkumatkansa kohti voittoa. Sankarimme hallitsi joukkueensa varamiehenä hermot oivallisesti yhdessä vaativimmista Jukola-maastoista, ja lopun pummaamisesta huolimatta tuli raivoisasti irvistäen neljäntenä vaihtoon. Mainio suoritus ensimmäisessä todella kovassa paikassa penkkiurheilijan näkökulmasta tarkasteltuna!

Veljeni totesi minulle noin viikkoa ennen Jukolaa, että pitää vähän antaa lausuntoja, jos sattuisi pääsemään haastateltavaksi. Tulihan niitä lausuntoja niin TV:ssä kuin radiossakin, koska fiksumpi ja sanavalmiimpi kaveri kykenee lyömään jauhot perustoimittajan suuhun tarvittaessa. Valitettavan harvoin urheilijat, selostajat, haastattelijat ja yhtälailla myös monet muut media-aikaa saavat henkilöt kykenevät tuottamaan järjellistä kommenttia mielenkiintoisesti. No, isoveli onnistui missaamaan suorat haastattelut ollessaan kanavapujottelussa US Openin puolella...

Jukolan viesti on ehdottomasti yksi Suomen hienoimmista ja tervehenkisimmistä (isoista) urheilutapahtumista. Itse olen toistaiseksi ollut paikan päällä vain kahdesti katsojana, mutta tavoitteena olisi joskus osallistua itse kisaankin liiemmälti harhailematta. Toisena hulluna ajatuksena olisi mennä kannustamaan veljeään keskieurooppalaiseen tyyliin - kuten alppi- ja ampumahiihdossa. Eräänlainen performanssi siis...

Tänä vuonna Jukolan viestissä oli hyvin nähtävissä, että vaikeat maastot tuovat yllättävää dramatiikkaa myös ehdottomien huipputekijöiden suorituksiin. Suunnistuksen mediakuvaa on kyetty nykytekniikan avulla parantamaan. Kun kartalla seurataan eri joukkueiden viestinviejiä kuvaavia pisteitä häntineen hämärässä metsässä, saadaan perinteisestä suunnistuskisastakin mielenkiintoista viihdettä. (Monet ovat varmasti eri mieltä, mutta sehän on aivan sama. En minäkään ymmärrä Salkkareita, BB:tä, Sinkkuelämää sun muuta populaariguanoa.) GPS ei auta itse suunnistajaa vaan ennemminkin katsojaa! Kun kaikkea ei näe, niin mielikuvitus ottaa vallan kuin kirjoja lukiessa.

110th US Open, Pebble Beach, Monterrey, California

Golfin US Openilla on mittava historia suurine mestareineen, yllättäjineen ja vaativine olosuhteineen. Minulle tämänvuotinen kisa oli jopa tavallista kiinnostavampi, koska se käytiin Pebble Beachissä Tyynenmeren tyrskyjen äärellä. Sen verran olen hurahtanut golfkenttäarkkitehtuuriin, että tuo 1920-luvun Nevillen helmi lisäsi kiinnostusta varsin merkittävästi. Kiinnostavaksi US Openin tekee vuosittain myös sen vaativuus: kentät on viritetty parhaimmilleen ja vaativimmilleen paksuine raffeineen ja liukkaine viheriöineen, joten par on erinomainen tulos. Lisäksi tänä vuonna vihdoin myös ensimmäinen suomalainen raivasi tiensä tähän kisoista kaikista tavoitelluimpaan.

Tämänvuotinen US Open osoitti hienosti, että raa'an pituuden lisääminen kenttiin ei ole mitenkään pakollista nykytekniikankaan aikana. Pebble Beachin pienet haastavat viheriöt ja aivan rantakallioiden reunoille trimmatut kaltevat väylät veivät palloja ja söivät miestä, olipa nimi sitten Woods, Mickelson tai Els. Eurooppalaisittain oli erittäin upeaa, että 40-vuotinen voitoton putki katkesi vihdoin, kun Graeme McDowell nosti pytyn ilmaan Montereyn niemimaan illassa Tyynenmeren aaltojen kohistessa taustalla. Suomalaisittain kisa alkoi Ilosen osalta kahdella birdiellä, mutta päättyi kuitenkin tuttuun kirjainyhdistelmään MC. Itse nukahdin, onneton, sohvalle edellisen yön Jukola-seurannasta uupuneena. Jäi paras näkemättä, mutta rajalliset on voimat nuorenkin miehen.

Golf on parhaimmillaan silloin, kun kenttä haastaa pelaajat monipuolisesti eikä pelkällä voimaa uhkuvalla läiskimisellä birdietulvineen hallita tapahtumia. Lisäksi Pebble Beachin kaltaiset käsittämättömän kauniit golfkentät korostavat mahtavasti esteettisyyttä, joka monissa maskuliinisissa urheilulajeissa vedetään aivan suotta pöntöstä alas. Parhaat tapahtumat antavat osallistujilleen ja seuraajilleen paljon elämyksiä eikä suinkaan yksiulotteisia ja itsestään selviä.

Joo, se niistä hekumoinneista. Nyt täytyy suunnata Juhannuksen viettoon kansallisromantiikkaan vivahtavissa hämäläismaisemissa. Nauttikaamme paljon enemmästä kuin alkoholin indusoimasta humalatilasta! Kokekaamme elävämme, emme kuolevamme!

Yön selkään ajettu

2010-06-16T16:09:00.000-07:00

Viime viikonloppuna se taas tapahtui - tämän vuoden osalta. Legendaarinen 24 Heures du Mans siis. Maailmassa on parhaillaan paljon muutakin hyvää urheilutarjontaa kuin Copa Mundial. Luulin, että tuo kestävyysajojen kuningastapahtuma, yksi moottoriurheilun ehdottomista helmistä olisi vasta viikon myöhemmin. En siis ollut varustautunut, mutta yritin silti hieman seurata moottorimessua ranskalaisessa alkukesässä.

Le Mansin 24 tunnin ajot ovat monesta asiasta kuuluisia. Siellä ovat taistelleet voitoista Ferrarit ja Fordin GT:t, Jaguarit E-tyypistä Silk Cuttiin, vanhan C-sarjan hurjat tykit kuten Porschen 956 ja 962, uuden ajan Audit ja Wankel-moottorilla varustettu Mazda, ainoa japanilainen voittaja-auto. Oman panoksensa kisaan ovat tuoneet niin Jacky Ickx ja Tom Kristensen lukuisine voittoineen, Paul Newman ja Steve McQueen Hollywoodin takavuosien glorioineen (jälkimmäinen filmasi elokuvan Le Mans) kuin suomalaisittain Keke ja JJ, joista vain jälkimmäinen on kyennyt kokonaiskisan voittoon. Kahdesti. Lähes kaikki suuret autonvalmistajat ovat aikojen saatossa yrittäneet voittaa Le Mansissa, mutta parhaiten ovat menestyneet tietenkin Porsche sekä Ferrari ja Audi.

Mikään kilpa-autoilutapahtuma ei kehity ilman kolareita ja onnettomuuksia. Niin on Le Mansinkin laita, sillä juuri tässä tapahtumassa sattui vuonna 1955 moottoriurheilu-historian pahin yksittäinen onnettomuus. Pierre Levegh'n Mercedes sinkoutui pääkatsomaan liki täydestä vauhdista hänen osuttuaan toisen auton perään. Kuskin lisäksi kymmenet katsojat kuolivat, mutta noihin maailmanaikoihin ei kisaa edes keskeytetty. Tuo kuolonkolarihan johti Mersun vetäytymiseen moottoriurheilusta vuosikymmeniksi sekä lajin kieltämiseen lukuisissa maissa. Ilmeisesti Sveitsissä tuo kielto pätee vieläkin.

Mersuun ja onnettomuuksiin liittyy myös minun henkilökohtaisesti voimakkain muistoni 24 tunnin ajon kuninkaasta. Vuonna 1999 Mercedeksen CLK-malli taisteli voitosta tosissaan, mutta siinä oli yksi perustavanlaatuinen vika. Se tuppasi lähtemään ilmojen teillä tietyissä kohdin pitkiä suoria, joita Circuit de la Sarthessa on riittämiin. Katsoimme suoraa lähetystä Eurosportilta sattumalta juuri, kun Mersu revitti Mulsannen jälkeistä suoraa Toyota GT Onen perässä. Yht'äkkiä pienelle nyppylälle tultaessa auton downforce ei enää pitänytkään sitä kiinni radassa vaan se sinkoutui volttisarjan kautta rataa vierustavaan metsikköön. Peter Dumbreck kiittää varmasti onneaan, että Mersun laskeutumiskohdassa ei ollut puita ja auto tuli pohja edellä alas. Jos ette ole tuota ilmalentoa nähneet ettekä järky helposti, niin etsikääpä se vaikka Youtubesta. Niin, saman vuoden harjoituksissa myös muuan M. Webber sai maistaa vastaavaa lentävää starttia...

Mikä tuollaisessa älyttömässä vuorokauden kestävyysajossa kiehtoo? Varmasti huippunopeat autot valtavan pitkillä suorilla, erilaisten luokkien kisailu samanaikaisesti toistensa seassa, kuljettajien vaihdot ja Le Mansin legendaarinen maine. Kisan edetessä kohti ranskalaista suviyötä mystiikka saa uudet mittasuhteet. Yöllä autoista ei näy kuin ajovalojen keilat ja välistä jarruvalot sekä hehkuvat jarrut. Lisäksi viime vuosina kilpureihin on lisätty hohtavat numerotunnisteet. Kestävyysajo on niin kuluttavaa, että tekniset viat ja väsymyksestä johtuvat kuljettajien virheet voivat yllättää milloin tahansa, jolloin varmankin oloiset johtoasemat häviävät nopeasti. Le Mansissa pelkkä raaka nopeus ei riitä, joten usein voittajaksi ovat selvinneet kestävimmät, taktisimmat ja onnekkaimmat eli siis parhaiten virheitä vältelleet.

Vuoden 2010 kilpailu taisi jäädä viimeiseksi, jossa oli vielä neljä kilpaluokkaa: prototyyppien LMP1 ja LMP2 sekä GT-autojen GT1 ja GT2. Kokonaiskisan voitosta käytiin jälleen Ranskan ja Saksan (Peugeotin ja Audin) välinen taistelu eli dieselin voitto oli melko tavalla selviö. No, Saksa ja Audi vei tuon ottelun nimiinsä 3-0. Peugeotin viimevuotinen juhla vaihtui kaikkien autokuntien keskeytykseen, joten Audi palasi voittajaksi. Tosin ei Kristensenin autokunta tällä kertaa eli ei yhdeksättä voittoa. Jälleen se nopeampi auto osoittautui epäluotettavammaksi eikä Gulf-värityksen koristamista Aston Martineista ollut vielä haastajiksi. Mansellin perhetallin yritys sai varhaisen nolon lopun, kun isä-Mansell peruutti Zytekinsä betoniseinään. Jäivät pojat ilman leikkikaluaan, kun isä sen rikkoi heti alkuunsa...

Muissa luokissa voittoon ajettiin HRD ARX -nimeä kantavalla vempeleellä yllättävän kestävissä protokakkosissa, Saleen S7R:llä keskeytysherkissä GT-ykkösissä ja tietenkin Porschen 911:n versiolla GT-kakkosissa. Suomalaismenestystä ei tullut, vaikka kolme omaa poikaamme olikin matkassa mukana. M. Salon kisailut päättyivät jo harjoituksiin autokunnan yhden kuskin telottua itsensä, Palttalan kaveri pakitti Ford GT:n Dunlopin ässistä perä edellä betoniin ja Vilanderin Ferrari-tiimi sentään raahautui maalin luokkansa neljäntenä. Ajokavereina olivat vanhat herrat Jean Alesi ja Giancarlo Fisichella, jonka käsistä Ferrari lipesi jarruvian myötä Indianapolisissa. Tuo sunnuntaiaamun haaveri vei toiveet luokkavoitosta.

En seurannut kovin kattavasti tänäkään vuonna Le Mansin kaksnelosta, koska minulla ei nyt satu Eurosportia olemaan käytössä. Netin välityksellä hieman seurailin kisaa, vaikka yö jäikin pällistelemättä. Veljen kanssa hieman mehusteltiin ajamalla 23 Minutes of Le Mans Grid-pelissä. Lopuksi kehotan jokaista moottoriurheilusta kiinnostunutta perehtymään edes hieman sellaisiin tapahtumiin kuin 24 Heures du Mans ja Indianapolis 500. Eivät formulan ja rallin MM-sarjat vielä vaadi mitään perehtyneisyyttä, jos niitä seuraa kolmosen tahtiin.

Ehkä jonakin päivänä lähitulevaisuudessa (lue elinaikanamme) turha pärisyttäminen on jo lopetettu, sillä eihän se oikein istu ympäristönsuojelun ja huomisen kanssa yksiin. Jokin siinä moottoriurheilussa kuitenkin kiehtoo aivan kuten päihteissä ja sodissakin. Eivät ne juuri hyvää tee, mutta ilmankaan emme osaa olla.

Lopuksi hieman triviaa: vain yksi mies on saavuttanut klassikkotriplan eli voittanut Le Mansissa, Monacon GP:ssä ja Indianapolis 500:ssa. Kyseessä on the british moustache, Damon's Daddy, Graham Hill.

I drove all night to get to you...

Tragedy

2010-05-30T00:30:00.000-07:00

Olin reilu viikko takaperin viimeksi heilumassa metsissä ja pelloilla golfmaila kourassa. Tuolloin päättyivät toukokuun helteet, mikä tarkoitti dramaattista taivasta heinäkuiseen tyyliin. Hellekausi päättyi siis ukonilman järjestämään räminään. Sitä räiskettä kestikin ympärillä koko neljän ja puolen tunnin kierroksen ajan. Lopulta salamointi saavutti meidät huismannit, joten pakko oli pitää sadetta ja suojautua salamoilta näreen nokassa. Golf ja ukonilma tunnetusti sopivat huonosti yhteen, mitä eivät kaikki tunnu kentällä tajuavan. No, emme onneksi joutuneet elvytyshommiin.

Kierros meni lopulta hieman penkin alle, mutta en voi syytellä siitä luonnonolojen aiheuttamaa lisäjännitystä. Suuren virheen tein siinä, että kuuntelin tarttuvaa klassikkoa ennen pelireissua. Päässäni soi siis koko sähköisen kierroksen ajan tämä!

Golf on peli, jossa vaaditaan keskittymiskykyä, rentoutta ja hienomotoristen liikkeiden sulavaa suorittamista. Siis noin niin kuin teoriassa. No, hieman oli äijän pelaaminen kireää, kun ympärillä rätisti sähköinen luonnonooppera ja päässä jyskytti Gibbin veljesten korkealle kiskova discojytke. Päässä ei saisi humista ja jalkaa ei pitäisi vispata kesken svingin, jos aikoo pitää pallon pelissä.

Mikä on tarinan opetus? Ei pidä kuunnella tarttuvaa melodiaa tai rytmiä, jos se sitten jyskyttää päässä jossakin epäsopivassa kontekstissa. Mitä tästä opimme? Emme mitään, todennäköisesti. Onpa ainakin tarinoita kerrottavaksi, jos ei menestystä makusteltavaksi. It is --- tragedy...

Takaisin satulaan, kuomaseni.

2010-05-25T16:43:00.000-07:00

Venähti blogin päivittäminen tekstin osalta viiteen viikkoon. Ei hyvä, ehdin jopa yhden vuosirenkaan kerätä tuona aikana.

Viime ajat on aikaa kulunut siihen, että ensin työskentelin palkatta päästäkseni työskentelemään palkatta koko kesäksi. Aika pirun vaikeaa. No, nyt työskentelen palkatta koko kesän. Kun syksy koittaa, ollaan jälleen tyhjän päällä ellei tuuli käänny suotuisaksi. Ihmiset, ihmiset! Älkää nyt helvetti soikoon olko niin sokeita ympäristöllenne, että aina pitää hämmästellä vaikkapa palkatonta harjoittelua! Meitä on lukuisia tässäkin maassa, jotka emme pääse naatiskelemaan palkallisista kesälomista tai edes palkallisista töistä. Jos naisen euro on 80 senttiä, niin mitä onkaan työttömän euro? Toki samaa ajatusprosessia jatkamalla joudumme kaikki myöntämään etulyöntiasemamme niihin heikoimpiin kaltaisiimme verrattuna, joita emme suin surmin haluaisi muistaa kuin juhlapuheissa.

Olen minä toki palkallisiakin töitä iltaisin tehnyt. Päivällä olen ollut opiskelija, illalla opettaja. Mukavaa työtä sinänsä tuo opettaminen on, mutta vähemmän mukavaa on suomalaisen tukijärjestelmän suhtautuminen noihin riivittyihin rahoihin. Puolet palkastahan minäkin menetän heti ensimmäisestä tunnista alkaen tukien leikkautumisena. Hieno systeemi, suorastaan puskee työttömät sohvalta hankkimaan työkokemusta! Ei niitä laskuja makseta lämpimällä kädellä ja hyvillä aikeilla! Ei tunnu menevän edes talousoppineilla jakeluun nämä perusasiat.

Mielessä on parveillut tukuittain aiheita ja asioita blogiin turistavaksi: energiaratkaisut, ympäristömyrkyt, kemikaalilainsäädäntö, golfkenttäarkkitehtuuri, äidit, formuloiden muotopuoli, lihan- ja kasvissyönti sekä monet muut asiat unohtamatta mustan huumorin viljelyä. Niin, sellaista saivartelehtivaa veijarointia, jonka tarkoitus on riemastuttaa ja raivostuttaa ainakin tekijäänsä.

Both the ugly and the beautiful in human life are intriguing. But which came first? And often times, which is eventually which?

Maailma on liian naurettava paikka meidän ihmisten toilaillessa, että sen voisi jättää vaille jatkuvaa humorismin tuiketta. Joo, nukkuakin pitäisi. 'Oikeat työt' vain uhkaavat viedä elämässä ajan mukavista asioista kuten kirjoittamisesta, mietiskelystä, liikunnasta ja ruoanlaitosta. No, päätä tyynyyn nyt. Pitäisi olla aamulla taas corporate-kunnossa...

Viekää vaikka tuhkat pesästä!

2010-04-18T12:01:00.000-07:00

Nyt on oppimisen paikka, joten ottakaamme onkeen.

Eurooppa ja miksei koko maailmakin saa nyt oppia, mitä seuraa, kun konkurssikypsältä valtiolta viedään tuhkatkin pesästä. Ensin puhkesi finanssikupla ja katosivat viikinkipankkiirien rahat, sitten häipyi McDonald's ja nyt viedään tuhkatkin lentorahtina ylle Euroopan.

Ette saa islantilaisten viimeisiä ropoja, britit ja hollantilaiset, vaan sen sijaan apua lentomelun vähentämiseen! IceSave ei pelasta - edes jökulleita - kun geotermisen lämmön tuotanto kasvaa lokaalisti eksponentiaalisesti.

On se perin surkuhupaista, että teknologisen tehokkaan nykymaailman rampauttaminen on niin sangen nopeaa. Äiti Gaia kun vähän älähtää, niin johan menee pasmat sekaisin. Sinänsä kurjaahan se on, kun ihmisjoukot joutuvat liriin syyttä suotta. Matka on kuitenkin aina riski - ja mahdollisuus. Niin on tosin matkailemattomuuskin.

Kuinkas päästökaupassa lasketaan tulivuorten aiheuttamat kaasu- ja hiukkaspäästöt? Onko kokonaisuudessaan hyvä vai huono asia, että taivaalle päätyy tavaraa luonnollista reittiä ja samalla keinotekoiset päästöt vähenevät ainakin väliaikaisesti, kun teräslinnut lepäävät pesissään?

Se oppi tästä tuhkauksessa vähintään on revittävissä, että vähävaraisen nyhtäminen tyhjiin käy lopulta kalliiksi kaikille. Hankkikaa säkkikangasta, sillä kohta kenties sirotellaan päällemme islantilaisten tuhkaa! Äkkiä lahko pystyyn, voihan apokalyptinen älähdys!

Varma kevään merkki - US Masters

2010-04-11T02:06:00.000-07:00

Kevät tulee kohisten ja mikään ei kerro siitä paremmin golfarille kuin vuotuinen US Masters Tournament. Yksi neljästä suuresta Major-kisasta pelataan Augusta National -kentällä Georgian osavaltiossa mitä kiehtovimmassa ympäristössä. Jos ette usko, niin katsokaapa ihan vain piruuttanne www.masters.com. Kuvat kertovat paljon siitä, miksi minä ja monet muut ovat koukuttuneet golfin maailmaan. Missä muissa urheilulajeissa ja/tai liikuntaharrastuksissa suorituspaikat voivat ylipäänsä olla vastaavan veroisia? Ei kovin monissa.

US Masters on golfin maailmaan vihkiytyneille paljon suurempi ja merkittävämpi asia kuin yhden Tiger Woodsin edesottamukset. Tiger Woods on toki yksi lajin kaikkien aikojen parhaista pelaajista ja suurin kansainvälinen ilmiö, mutta mestarit kompuroivat ajasta aikaan massiivisten odotusten paineessa. Augusta Nationalista golfillisen perintönsä tehnyt golfin suurmies Bobby Jones kävi itsekin läpi monenmoiset koettelemukset, samaten toinen menneiden vuosien tähti Ben Hogan. US Masters henkii paljolti toista maailmansotaa edeltänyttä aikaa Yhdysvaltain syvän etelän silmää tekevien parissa niin hyvässä kuin pahassakin. Kisan lumoihin liittyy maailman valioiden keskinäisen kilvoittelun ohella varmasti myös eräänlainen unelmointi ja kurkistelu saavuttamattomaan haavekuvaan.

Augusta National on rakennettu entisen siirtolapuutarhan maille, minkä ansiosta väyliä reunustavat mitä moninaisimmat puut ja pensaat. Jokainen kentän väylä on myös nimetty jonkin sen tienoilla havaittavan kasvilajin mukaan. Turnaus pelataan perinteisesti juuri parhaaseen kukinta-aikaan, jolloin kevät etenee vauhdilla Georgiassa. US Mastersia voi siis seurata vaikka loistavan upeiden kukkien ja puiden vuoksi, vaikka itse golf ei innostaisikaan.

Minulle kisan seuranta on kilpailullisten ja taktisten hienouksien lisäksi myös kukkaloiston, valon ja varjon, pinnanmuotojen, hiekan ja veden sekä eri sävyisten vihreiden synnyttämien tuntemuksien nauttimista. Tällaisen näyttämön luomisessa herrat Bobby Jones ja Alistair Mackenzie, kenttäarkkitehdeistä legendaarisin, ovat olleet ehdottamia mestareita. Nimet Magnolia Lane, Amen Corner, Azalea, Hogan Bridge ja Eisenhower Tree eivät jätä ketään golfin historiaa tuntevaa kylmäksi.

Tänä iltana ja tulevana yönä ratkeaa, kuka saa harteilleen kuuluisan vihreän takin. Dramatiikka on taattua ja tiedotusvälineet mehustelevat Tigerin tekosille aivan varmasti. Tuli voitto tai ei. Vielä on mahdollisuus käyttää hetki aikaa kokeakseen sen lumon, jota yksi upeimmista urheilulajien näyttämöistä tarjoaa. Huomenna tuo eksklusiivinen klubi on jälleen sulkenut porttinsa tavallisilta tallaajilta lähes vuodeksi. Augusta National ilmentää siis selkeästi golfin parhaita ja parjatuimpia puolia loistossaan sekä sulkeutuneisuudessaan.

Tosi rakkaus on aina ristiriitaista. Luuserit kuorivat kermaa päältä, rohkeat pureutuvat koko tekstuuriin ja vivahteisiin. Ei siksi, että he todistaisivat sankaruutensa. Siksi, että heidän täytyy ollakseen rehellisiä itselleen ja toisilleen. Tämä pitää paikkansa lajissa kuin lajissa - ainakin minun (en nyt sanoisi pienessä, mutta kuitenkin) päässäni.

Ristiriipuntaa

2010-04-04T12:41:00.000-07:00

Siunattua pääsiäistä itse kullekin aivan tasapuolisesti!

Miksi siunattua, sehän on jotakin uskonnollista? Miksei vain hyvää pääsiäistä? No, siksei. On liian yksinkertaista ja ajattelematonta toivotella aina vain hyvää sitä sun tätä. On niitä adjektiiveja, tunnetiloja ja kannanottoja paljon muitakin. Ei minun tarvitse piilotella sitä, mihin uskon. Varsinkaan pääsiäisenä, jonka ydinsanomana on ihmiskunnan historian merkittävin tapahtuma. Kova on väite vaan olkaa vapaasti eri mieltä! Jeesus Kristus ristille, ristillä, ristiltä. Tiedätte tarinan, joten en rupea syöttämään evankeliumia, korostamaan jotakin ihmeen ylemmyyttä (sitä ei ole) tai viuhtomaan isolla kirjalla päähän.

Ehkä uskoni tekee minusta hullun monen silmissä, mutta niinhän sen pitääkin olla. Usko ei kumpua minusta eikä perustu menestykseen. Koettelemuksissa on äijää käytetty, enkä tässä näpyttelisi ilman tukea turvaa vankempaa. Täytyy tosin todeta, että valitettavasti en ole viime aikoina häävisti viihtynyt missään uskonnollisessa kontekstissa. On vähän ollut kränää yläkerran Herran kanssakin, mutta eipä ole siinäkään mitään uutta ja ihmeellistä vuosituhantisessa jatkumossa. Toivottavasti olen ainakin sen verran varjeluksessa, että älyän olla pitämättä sädekehää pään päällä. Siinä olisi jo kerrakseen ekotekoa uskomuksesta riippumatta...

Miksi setä päätti avautua henkilökohtaisista asioistaan, joita Suomessa suotta piilotellaan? Kenties siksi, että minulle pääsiäinen on onneksi muutakin kuin vain muutama vapaapäivä mämmin, pupujen ja suklaamunien kera. Toivottavasti olette viettäneet kuitenkin levollista pääsiäistä, uskoittepa sitten mihin tahansa (johonkin kaikki kuitenkin uskovat). Arki vaatii voimia eikä siinä voi yhteisen hyvän puolesta toimia vain ja ainoastaan itsensä kaltaisten ihmisten parissa.

En aio piilotella mielipiteitäni ja taitojani vastedes, mutta yhtä vähän haluan muita pakottaa kuin toivon itse joutuvani pakotetuksi. Ehdoin tahdoin en pyri loukkaamaan vaan enpä vaikene tärkeistä asioistakaan, vaikka joku herneen nenäänsä vetäisikin. Ja kyllähän se herne aina jonkun nenään tiensä löytää, asettelimmepa sanamme kuinka nätisti tahansa tai emme inahtaisi laisinkaan. Siinäpä sitä oli statementtiä kerrakseen. Pääsiäisen viestinä on kuitenkin uusi elämä ja toivo, jotka tuskasta kumpuavat.

Summer is coming. So let there be light!

Reuman valtakunta

2010-04-01T04:20:00.000-07:00

Olette kenties huomanneet kuluneella viikolla uutisen Heinolan Reumasairaalan lakkauttamisesta Reumasäätiön konkurssin takia. Itse en ole koskaan käynyt kyseisessä sairaalassa potilaana, omaisena tai missään muussakaan roolissa, mutta en voi välttää ärtymystä asian tiimoilta. Olen vuosia seurannut läheltä ihmistä, jonka on ollut pakko hakea kaikkea mahdollista apua vakavaan reumaan. Heinolan Reumasairaala on ollut ehdottomasti paras hoitopaikka, mikäli olen yhtään oikein ymmärtänyt. Siellä ei ole kuulemma tarvinnut joka ainoa kerta selittää sairaskertomustaan alusta asti auki, koska hoitosuhteet ovat kestäneet usein pitkään. Reumaa sairastavien ei ole tarvinnut jatkuvasti kohdata sitä ymmärtämättömyyttä, mikä nostaa aina päätään tavallisten ihmisten keskuudessa (ja epätavallistenkin).

Nyt tuo reumanhoidon osaamiskeskus lakkautetaan ja hajotetaan, eikä sellaista ammattilaisten keskittymään saada enää varmaankaan koskaan syntymään tänne Suomeen. Onneksi Sosiaali- ja terveysministeriö vakuuttaa, että reumasairaiden hoidon taso ei tule heikkenemään. Mitä muutakaan STM sanoisi? Tämä on selvä heikennys - etenkin lasten reumahoidon osalta. Kuka nyt tuommoista kehtaisi myöntää?

En ole perillä Reumasairaalan lakkauttamiseen johtaneista syistä raapaisua enempää, mutta spekuleeraan silti hieman. Rakas Kansaneläkelaitoksemme vaikutti osaltaan tähän huonoon lopputulokseen, koska potilaita ei enää useinkaan lähetetty saamaan alan parasta hoitoa Heinolaan. Useat sairaanhoitopiirit alkoivat itse hoitaa vaikeitakin reumatapauksia tai niin ainakin luvattiin. Ei potilaita, ei rahaa, ei tarvetta sairaalaan. Ehkä Kelan kaikkitietävät lääkärit tietävätkin paremmin kuin muut. Ainakin he usein mitätöivät Reumasairaalan lääkäreiden diagnooseja ja jopa suorastaan vähättelivät näiden osaamista leipälajissaan. No, Kelan ja vakuutusyhtiöiden superlääkärit ovat etädiagnooseissaan aivan omassa kastissaan kaikkien lekureiden jo muutenkin kunnianarvoisassa joukossa...

Reumasäätiö saattoi kyllä tärvellä omaa talouttaan rakennuttamalla Heinolan sairaalansa viereen kuulemma turhan fiinin hotellin potilaita ja heidän omaisiaan varten. Yhtä kaikki, vakavaa reumaa sairastavat ihmiset joutuvat nyt kärsimään muiden hölmöydestä. Aivan kuin sairaus itsessään ei olisi riittävän riuduttava. Espoossa taitaa tällä hetkellä reumasairaita hoitaa päätoimisesti ruhtinaallisesti yksi lääkäri, joka hukkunee töihinsä. Eihän rikkaassa Espoossa ole montaa moista reuman riuduttamaa ihmispoloa. Ja tämä lienee tilanne vain yhdessä lukuisista Suomen kunnista.

Suomi ei ole enää pitkään aikaan ollut hyvinvointivaltio. Hyvinvoinnin purkuprojekti etenee edelleen kiivasta tahtia ja rikkana rokassa on tämäkin huono uutinen. Lähden viettämään pääsiäistä, joten päätän avautumisen suomalaisen hyvinvoinnin tärvelemisestä tältä erää tähän. Tack och adjö.

Myy itse(ä)si!

2010-03-24T15:03:00.000-07:00

Paluu blogin ääreen. Viime aikoina kirjalliset tuotokseni ovat keskittyneet oikeastaan vain aina niin mukaviin työhakemuksiin. Niitä nyt ei oikein voi tehdä vain copy-paste -linjalla, mukaan on sotkettava vielä ainakin yksikköoperaatio moderate. Oikeastaan olen hakenut palkatonta harjoittelua, koska näin on näreet työvoimakoulutuskurssilla. Nyt katsotaan, kelpaako äijä tekemään edes palkatonta työtä koulutustaan vastaavalle alalle. Kyseessä on siis perinteinen jalkaa ovenväliin -tilaisuus: jää nähtäväksi, pääsenkö sisään vai murtuuko jalka.

Maailma on mennyt sellaiseksi, että itseään on tuotteistettava ja myytävä päivästä toiseen. Entä jos tuotteellesi, omille kyvyillesi ei ole markkinoita? Valehteletko, siis johdatko asiakasta harhaan tuotteesi markkinoinnissa, lähdetkö kehittämään itsestäsi uutta tuotetta vai lopetatko toimintasi? Väitän röyhkeästi, että kukaan meistä ei oikeasti jaksa elää tuommoisten pelisääntöjen maailmassa alituiseen. Moni tosin kehtaa vaatia toisilta sitä, mihin itse ei pysty kykenemään. Mikäs se olikaan maailman vanhin ammatti? Keisarin uudet vaatteet... Tulee niin likainen olo, kun myy itseään päivästä toiseen eikä tavara edes mene kaupaksi.

We people are indeed critical, that is, hypocritical.

Olen joutunut tottumaan siihen, että joudun kerta toisensa jälkeen palamaan lähtöruutuun ja ruotimaan omaa toimintaani läpikotaisin. Minusta tuntuu, että joudun - monien muiden tavoin - pelaamaan tiukemmilla säännöillä kuin ne, jotka pitävät itseään korkeassa arvossa. Olenko siis sankari tai luuseri? Tuskin kumpaakaan. Olen vain ihminen, joka haluaa tehdä mielekkäitä asioita ja tuntea olevansa arvokas. Pakko on tunnustaa, että alkaa käydä kärsivällisyyden päälle jatkuva koettelemusten tie. Katteettomat lupaukset eivät kanna elämässä, vaikka ne olisivat peräisin korkeimmilta mahdollisilta tahoilta.

Työtä hakiessani olen paljolti sen varassa, että jokin työnantaja tai henkilö näkisi minussa kehityspotentiaalia. Minä tiedän kykeneväni monenlaisiin töihin ja kehitykseen. Voisin jopa väittää omaksuneeni elinikäisen oppimisen ideologian ellei se kuulostaisi niin pirun kliseiseltä konsultti/markkinointipuheelta. Valmiina ihmisenä en voi itseäni myydä työ- tai yksityiselämässä, sillä en suinkaan tahdo teeskennellä olevani jotakin muuta kuin olen. Kun ihmisestä tulee valmis, hän lakkaa olemasta ihminen.

En ole työtön siksi, että olisin liian huono ja kyvytön. Osaamisen ja asenteen suhteen minulla ei ole mitään hätää, minkä minulle todistaa kokemukseni monenlaisista yhteisöistä. Olen työtön, koska ajoitukseni oli taas väärä. Sille en paljon voinut. Olen kenties työtön, koska en halua myydä itseäni keinoista riippumatta. Ehkäpä asiaan vaikuttaa myös suhteiden ja kannustuksen puute - siis oikeanlaisessa muodossa. En ole sellainen pässi, joka menisi lieassa minne tahansa, vaikka itsepäisyyttäkin minussa hieman on. Toisaalta pässit eivät kyllä taida tunnistaa itseään peilistä...

Eipä ole juuri vaihtoehtoja. Kovasti on yritettävä parantaa tilannettaan silloin, kun siihen riittää voimia. Muulloin on kerättävä energiaa ja generoitava luovuutta. Kurssi jatkuu ja uutta oppia on tarjolla. Ehkä rypistely palkitaan, ehkä ei.

On vain yksi tie ylöspäin, sanoi Entinen mies, kun kaivoon putosi.

Immateriaalisten innovaatioiden anastus

2010-03-07T08:21:00.000-08:00

Urheilulehti 4.3.2010, numero 9/2010:

Kannen kuvassa herra Kovalainen ja pääotsikkona:

Heikki, 28. Jokaisella on oikeus omaan Lotus-hetkeensä. (www.urheilulehti.fi)

Ärrin murrin äkämystynyt murmeli! Ryöstivät, riistivät taasen minun jo kauan sitten vuonna 2009 keksimän ironisen toteamuksen. Heti kuultuani Kovalaisen Lotus-sopimuksesta ja nähtyäni aiemmin sen wc-paperimainoksen väänsin tuon lausahduksen kasaan. Käytinkin sitä. Painoivat sen lehteen, omaan laskuun, vasta nyt. Perkules!

Sattuuhan sitä, ideoita ja ajatuksia lainataan tuon tuostakin ilman ihmeempiä oikeuksia. Tämä nyt ei vain ole ensimmäinen kerta kohdallani. Esimerkiksi Viivi ja Wagner -sarjakuvassa on lukuisia kertoja ollut sellaista sisältöä, joka on kuin suoraan minun ja veljeni hullusta mielikuvituksesta anastettua. Röhnö Sikasen maailmassa pingviinit kaapissa, suunnattomat pullanhimot ja älyttömät mielleyhtymät ovat ainaista todellisuutta. En tosin ymmärrä, mistä Juba Tuomola on ammentanut samaa tavaraa sarjakuvaansa. Teollisuusvakoilua tai sielunveljeyttä, hitostako sen tietäisin!

Onneksi olen tuunannut oman puppugeneraattorini sellaiseen latinkiin, että sitä ei voi ammentaa tyhjiin. Ei ainakaan niin kauan kuin vältän sairastumisen kuolettavaan tylsämielisyyteen.

Admit it. You are insane. We all are. Find the constructive power of your personal madness.

Blogistic issueS - branding personal insanity. Since 2009.

Olympic Overdone - päivä 16

2010-03-01T14:37:00.000-08:00

Olympiakisat Vancouverissa on kisailtu ja nyt on käsillä viimeinen BS-kisablogi. Viimeinen kilpailupäivä sisälsi kaksi todennäköistä olympiavoittoa. Miesten viidenkympin hiihto päättyi tietysti tuohon povaamaani antikliimaksiin, porukkahiihdon päättäneeseen ja Northugin viemään loppukiriin. Maastohiihdon yhteislähdöt varsinkin miesten puolella lässähtävät joukkokireiksi kerta toisen perään, jos kisoja ei hiihdetä vaikeissa, raskaissa olosuhteissa. Suomalaisten suoritus oli selkeä pettymys, vaikka tavallaan se oli täysin ennakoitavissa. Nyt ei jaksa paljon Salpausselän mittelöt kiinnostaa, tuli yliannostus pohjoismaisia hiihtolajeja höystettynä kitkerillä suomalaissuorituksilla.

Miesten jääkiekkoturnaus sai Hollywood-loppunsa, kun Sidney Crosby ratkaisi kullan kohtalon jatkoajalla. Täsmälleen käsikirjoituksen mukaan. Ottelu sinänsä oli hieno, vauhdikas ja intensiivinen finaali, ja ero leijonalauman sekä monen muunkin eurooppalaisjoukkueen pelaamiseen oli selkeä jopa amatöörille. En osaa sanoa, olenko tyytyväinen Kanadan mestaruuteen. USA oli pitkin kisoja paras joukkue ja ehdottomasti tulevaisuuden voimatekijä, mikäli NHL:n parhaimmisto vielä pääsee kansainvälisiin turnauksiin mukaan. Olympiafinaalissa oli kuitenkin eräs käsittämätön ulottuvuus, kaksi kanadalaista päätuomaria. Ei se helvetti sentään voi olla vaikuttamatta, Kanadan mestaruutta hehkutettiin niin pirusti etukäteen! Muutoinkin NHL-tuomareita kunnioitetaan aivan liikaa noiden kolmen kirjaimen luoman statuksen pohjalta. Kas kun eivät eteläiset rajanaapurit protestoineet äänekkäästi...

Kisat taputeltiin viime yönä, mutta en jaksanut enää seurata päättäjäisiä kunnolla. Havahduin sohvalta tosin tarpeeksi, että näin kanadalaisten popmuusikkojen eturivin esiintymässä. Nickelback, Avril Lavigne, Alanis Morrissette... Enemmän harmittaa taitoluistelun loppunäytöksen missaaminen loppuosiltaan.

Seurasin näitä Vancouverin talviolympialaisia enemmän kuin yksiäkään aiempia kisoja ja hyvin mahdollisesti myös enemmän kuin mitään tuleviakaan viiden renkaan mittelöitä. Toivottavasti seuraavien kisojen aikaan elämässäni on niin paljon tärkeämpiä asioita, että minua ei innosta istua TV:n ääressä tuntikausia. Toisaalta toivon, että minulla on toki aikaa seurata olympiaurheilua valikoidusti myös jatkossa. Joka tapauksessa ainakin minä olin näiden kisojen aikana paremmassa kunnossa kuin aiempien kisojen aikana. Se ei tosin auttanut menestymättömyyden kalvaessa penkkiurheilijan mieltä, mutta arjessa on kunnosta apua.

Lupasin itselleni kirjoittaa blogia joka päivä olympialaisista ja sen tein. Tosin parina päivänä skippasin kisarutinat seuraavan päivän pakettiin tässä loppuvaiheessa. Kirjoittamisen spontaanisuus parani, mutta kirjoituksen ajankohta valahti kilpailujen edetessä myöhäisillasta seuraavaan päivään tai jopa yöhön. Kisaviivettä siis alkoi ilmetä. Toinen lupaukseni oli omakohtainen liikunta jokaisen suomalaismitalin kunniaksi. No, paljon ei tarvinut hikoilla, kun yksi hopea ja neljä pronssia tuottivat urheiltavaa yhteensä 1x30 + 4x20 = 110 min. Vähän kuntosalia ja vähän enemmän hiihtoa, siinä se. Ei kannata keksiä itselleen typeriä tekosyitä liikunnan harjoittamiseen vaan opetella nauttimaan kuntoilun virkistävästä vaikutuksesta.

Mistä Vancouverin talviolympialaiset 2010 muistetaan? Se riippuu tietysti paljon näkökulmasta ja muistelijasta. Kanada voitti ennätyksellisesti 14 kultaa, joista tuo miesten jääkiekon mestaruus oli kansallisesti varmasti paljon muiden yläpuolella. Ja alussa jännättiin, että saako Kanada vihdoin kultaa kotimaisemissa (Montreal 1976 ja Calgary 1988 ei kultaa).

Suomalaisittain kisat painuvat historiaan surkean tuloksen vuoksi, vaikka monet urheilijamme toki pystyivätkin hyviin tai vähintään odotettuihin tuloksiin. 2000-luvulla on nyt käyty kuudet olympialaiset: Sydney 2 kultaa, Salt Lake City 4 kultaa, Ateena 0 kultaa, Torino 0 kultaa, Peking 1 kulta, Vancouver 0 kultaa. Emme osaa voittaa - paitsi ehkä pronsseja. Putoamme kelkasta, kun emme ole valmiita koviin mutta välttämättömiin ratkaisuihin. Kenties sama asenteellinen harha, oman järjestelmämme suhteelliseen hyvyyteen uskominen, rapauttaa yhteiskuntaamme myös paljon merkittävämmissä asioissa kuin huippu-urheilun tuloksissa.

Juuri päättyneet talvikisat muistetaan myös valitettavasta kelkkailijan kuolemasta sekä ylivoimaisista mestareista kuten Simon Ammann, Shaun White ja Yu-Na Kim. Kisojen mitalirohmuja olivat hiihtäjät Marit Björgen, Justyna Kowalchyk ja Petter Northug sekä short track -luistelija Wang Meng. Suuressa maailmassa heitä ei tosin tunneta. Ampuma- ja alppihiihdossa sekä pikaluistelussa mitalit menivät useille eri urheilijoille eikä ylivoimaisia kultarohmuja nyt nähty.

Suomessa ja monessa muussakin maassa (Venäjä, Italia) joudutaan puimaan heikkoa menestystä. Syyllisten etsiminen ja kivittäminen on jo alkanut. Olisi kuitenkin idioottimaista perustella huonoa tulosta vain henkisen kantin pettämisen, rahan puutteen, muiden dopingin käytön, epäonnen, valmentajien kyvyttömyyden tai jonkin muun yksittäisen asian perusteella. Koko huippu-urheilujärjestelmämme vaatii kipeästi remonttia eikä sitä saada, mikäli samat pukuherrat jauhavat sontaa yhä edelleen. Valmennuksessakin on osattava tehdä tiukkoja valintoja, mutta amatööripohjalta ei voi enää menestyä maailman huipulla. Urheilijoiden asenne ja henkinen kykykin kaipaavat tarkastelua. Ennen kaikkea pirstaleinen urheilujärjestöjen kenttä täytyy saada kasattua toimivaksi kokonaisuudeksi eli orgaanisaatioita ja ajatusmalleja on uudistettava.

Urheilusta vastaava ministerimme Wallin on jo ehtinyt ehdotella jaettuja yhteispohjoismaalaisia olympiakisoja sekä haukkua mitalitavoitteen. Moni muukin ylen pätevä päättäjä on taas hypännyt populismin kelkkaan ja lähtenyt marjastamaan irtopisteitä. Ei paskanärhestä saa albatrossia, vaikka kuinka siipiä levittelisi. Eikä tavallisesta kansalaisesta saa asiantuntijaa, vaikka kuinka tilittäisi blogissa. Ei myöskään onnistu kova työ arjessa, jos riekkuu kaikki yöt netissä.

Kisat ovat ohi ja niin on BS-kisablogikin. Palaan arkeen ja revin rutinat sieltä. Kiitos ja lukemisiin!

Olympialainen osumatarkkuus - päivät 14 ja 15

2010-02-28T09:10:00.000-08:00

Ei huolta lainkaan, blogin rustaajanne ei sittenkään uupunut ladun varteen. Tosin hieman tuli reilun parinkympin lenkillä tehtyä Heikkiset - energiat loppuivat kesken, joten oli hiivittävä maltilla kotiin. Ankkaa ylämäissä ja kuokkaa muualla, kovempi kyyti olisi ollut lopulta hitaampaa. Toisen lenkin heitin eilen osin kilpaprofiilin laduilla, ja reisiä hapotti. Säilyy paremmin maltti sohvakommentaattorina.

Talk about overkill. USA strikes six times in mere 13 minutes against poor, struggling Finns. Overkill. Nuf said.

Olympialaisten päivä 14 oli suomalaisittain heikohko, vaikka hieman aneeminen Poutiainen toki kuudenneksi pujottelikin. Kärkeen kaksi, mitalille yksi sekunti. Tuo amerikkalainen tyrmäys oli toki suomalaisittain ikimuistettava - ikävässä mielessä. Suomen jääkiekko ei ole niin vahvoissa kantimissa kuin arvokisamenestys antaisi olettaa. Kohta tulee nuorten leijonain tyhjiö, jolloin millekään hehkutukselle ei ole enää katetta. Näissä kisoissa oli Suomen pelissä nähtävissä paljon ongelmia. Kiekkoja ei osata laukoa häävisti kohti maalia vaan pitkin pleksejä ja vastustajan varusteita, syötöt suuntautuvat minne sun sattuu. Sakut ja Teemut, Villet ja Jeret jo syrjään, ei niitä äijiä saa peluuttaa vanhojen meriittien pohjalta! Kanada vastaan USA, se selkeä vaihtoehto toteutui, vaikka kanukit hieman löysäilivät liiaksi.

Päivä 14 oli ampumahiihdon päätös. Herra Karhulaakso eli Jörkka ite sai vielä kerran tuoda Norjan olympiavoittoon. Kaikki muut ennakkosuosikit ammuskelivat kisansa pilalle jossakin vaiheessa viestiä, vaikka toki Itävalta ja Venäjä himmeämmet hilut kotiuttivatkin. Pummeja, sakkoja ja turvalleen tuiskahtamisia.

Toiseksi viimeinen kisapäivä eli nro 15 oli se toinen suomalainen pronssipäivä. Saarinen taktikoi ja taisteli itsensä kolmanneksi kahden hurjan mitalirohmun takana. Viimeinen suksenvaihto kirvoitti meikäläiseltäkin ärräpäitä, pakko se on myöntää. Totesin itsekseni, että saa olla helvetin hyvä suksi, jotta moinen visiitti kannattaisi. Olihan se. Kuitunen ilmeisesti viimeisessä arvokisahiihdossaan sukelsi metsään, mutta onneksi on Jari lohduttamassa. Hiihto kirkasti lopussa suoritussaldoaan, ja vielähän ukot suksivat kuninkuusmatkaa.

Miesten lätkästä saatiin taas se suomalainen kulta eli pronssi. Kaksi hyvää ja yksi surkea erä. Vähän säälittää Slovakian puolesta, kun jäivät ilman mitalia. Suomen peli tökki niin pahasti tässä turnauksessa, että ainoastaan Tshekki oli mielestäni näistä seitsemästä suuresta heikompi. Sveitsikin haastoi tosissaan USAn - vieläpä kahdesti. No, turnauksissa eivät parhaatkaan aina voita. Pronssi kuitenkin voitettiin, ja Jokinen näytti vihdoin suomalaista viimeistelytaitoa. Vielä on jäljellä kisojen päätös ja kliimaksi - amerikkalainen otatus Yhdysvaltain ja Kanadan välillä. Toivottavasti tuo matsi ei lässähdä toisen joukkueen tyrimiseen.

Toiseksi viimeinen kisapäivä oli pitkälti Kanadan juhlaa, vaikka pujottelussa Italia ottikin vihdoin kultaa Itävallan jäädessä ilman miesten alppimitaleja. Kanada kilisteli kultaa niin curlingista, pikaluistelun joukkuekilpailusta kuin lumilautailun parisuurpujottelustakin. Isännät voittavat mitalitaulukon, kun kullat ovat ensisijaisena mittarina. Talviurheilun suurvallat USA ja Saksa saavat tosin enemmän mitaleita.

Päivän 15 Suomi-kuva oli Halonen ja Jutila samassa aitiossa.

Koko kisojen eräs typerimmistä toimittajain kliseistä oli puolestaan "ei mennyt ihan parhaalla mahdollisella tavalla". Siis lausuttuna selkeän epäonnistumisen ja pettymyksen jälkeen. Sanokaa nyt saakeli selvästi asianne älkääkä lässyttäkö mitäänsanomattomuuksia! Pitää tähdätä, jotta voisi osua. Täytyy harjoitella, että osuu.

Olympic Overkill - päivät 12 ja 13

2010-02-26T02:15:00.000-08:00

Kaksi kerralla, kun blogistikkoa jumittaa.

Olympialaiset on kohta kisailtu, mutta suurin huipentuma on ajoitettu loppuun. Kanadassa jääkiekko on todellakin ykköslaji. Kisapäivä 12 huipentui monessa mielessä Kanadan murskaavaan esitykseen Venäjää vastaan kiekkokaukalossa. Kanada on tehnyt niin monesti aiemminkin tällaisen tempun: ensin takkuillaan reilusti oman taitotason alapuolella, mutta loppua kohden meno yltyy parhaimmillaan ylivoimaiseksi. Enää ei olisi lainkaan yllättävää, jos kanukit marssisivat olympiaturnauksen voittoon. Toisaalla Sveitsi taisteli urheasti, mutta USA eteni Suomen vastustajaksi ja todennäköiseksi finalistiksi. Suomi voitti toki hienosti Tshekin, mutta saamme kiittää onneamme vastustajan heikkoudesta. Samanlainen esitys ei riitä semifinaalissa. Viimeksi on tapaus Ruotsi: Slovakia pudotti sinikeltaiset maan pinnalle, mikä oli tavallaan sangen sopivaa. Ruotsalaiset käyvät toki meille suomalaisille malliksi monessa, mutta kyllä se kihahtaa hattuun lahden tuollakin puolella. Ensi yönä kahnataan jälleen, ja Kanadassa toivotaan kovasti naapurien välienselvittelyä - osa 2. Täällä ei - paitsi ehkä pronssimatsiin.

Päivä 12 näytti hieman valoisammalta Suomen mieshiihtäjien kannalta, kun ruma romahdus viestissä vältettiin. Tuloksena oli olosuhteisiin nähden oiva viides sija, ja suksetkin oli vaihteeksi valittu ynnä voideltu mainiosti. Nousiainen on taistellut hienosti läpi kisojen, vaikka se yhdistelmä kesken jäikin.

Lydia Lassila on olympiavoittaja. Ai kuka? Ei, hän ei ole suomalaishiihtäjä jostakin kaukaisilta menestyksen vuosikymmeniltä. Hän on suuren talviurheilukansan Australian freestyle-hyppääjätär, joka sattuu olemaan naimisissa ex-kumparelaskija Lauri Lassilan kanssa. Ja studiossa Riihilahti lausui tietenkin kliseen "kyllähän tästä voidaan pieni murunen Suomeen ottaa". Ollaan optimistisia, jaetaan voitot ja hylätään tappiot!

Päivä 13 taisi olla se 'suuri' suomalainen kisapäivä. Naisten hiihtoviestistä räävittiin kolmas sija, kiitos kahden parhaan hiihtäjämme tällä hetkellä. Monen joukkueen perinteisen sukset eivät kyllä kulkeneet alamäessä mihinkään. Se on raskasta puuhaa, kun joutuu alamäessäkin lykkimään vauhtia. Tosin meistä nuoremmista alati harvemmilla on mitään hajua moisesta koettelemuksesta. Naisjääkiekkoilijat saavuttivat sen sijaan maksimi- ja käsittääkseni myös minimitavoitteensa. Oli se tosin ansaittua. Junnu Vainion sanoin: eivät pärjää Ruotsin missit vaikk' on niillä suuret - luulot! Ei kannata uhota voittavansa kahta suurta, jos siihen ei ole mitään jakoa. Pronssimatsissa oli edelleen rutosti sekoilevaa peliä, mutta kaikkia maaleja kehtaa kyllä katsoa vaikka slomona.

Rouva tasavallan presidentti Halosen suoritus oli melko järisyttävä. Leijonapaita päällä ja lippu kädessä aitiossa hytkynyt maan äiti, muumimamma käy melkoisesta cheerleaderistä malliin seniorisoituva Suomi. Vieressä eksyneen oloisena huojunut tohtori Arajärvi sai varmasti muutaman suomalaismiehen myötähäpeät osakseen. Olisi Pena varmasti ollut mieluummin vaikka taidenäyttelyssä muutaman vieraan valtion päämiehien parempien puoliskojen kanssa. Onhan se ihan kiva, että presidenttimme tukee kansakuntansa urheilevan nuorison pyrkimyksiä varsin maanläheisesti. Suorituksen televisiointi kansainvälisesti on vain niin kovin JÄÄTÄVÄÄ. Ymmärtäkää kuten haluatte, mutta niin te kuitenkin tekisitte...

Suksien voitelu on kai viimein saatu kohtuullisesti jaloilleen. Manninen rutisti sen pakollisen neljännen sijan, jotta olympiamitallin metsästyksen voidaan sanoa jääneen harmittavan lähelle. Totuus on kuitenkin semmoinen, että näissä kisoissa comeback-toivomme Ahonen ja Manninen eivät olleet lopulta kovin lähellä mitalia. Neljänsistä sijoistaan huolimatta. Yhdistetylle oli varmasti lajina sangen tärkeää, että USAn urheilijat veivät kaksoisvoiton. Kerrankin on mahdollista saada edes hieman exposurea rapakon tuolla puolen. Todetaan vielä, että The Hurricane ei riittänyt kultaan. Nimittäin Jeret Petersonin kohuttu volttisarja freestyle-hypyissä. Second to one.

Lopuksi yhteen kauneimmista lajeista eli naisten taitoluisteluun. Ylivoimainen ennakkosuosikki Yu-Na Kim oli täysin maineensa veroinen, sillä kaikki muut jäivät reilusti taakse. Vauhti, suorituksen helppous ja varmuus, tekniikka - kokonaisuus aivan omaa luokkaansa. Niillä pisteillä voittaisi lähes kaikki mieskilpailijatkin. Muutkin mitalistit saavuttivat kahdensadan pisteen rajan ansaitusti, ja media sekä yleisö sai toivomansa lopun traagiseenkin tapaukseen Rochette. Suomalaiset onnistuivat mainiosti, ja Lepistö osoitti selkeän paremmuutensa Korpeen nähden. Maailman kärkisijat ykköstä lukuunottamatta ovat jo ulottuvilla, mutta sinne on monia muitakin pyrkijöitä. Tämä kisa todisti meille suomalaisille penkkiurheilijoille ehkä parhaiten sen, että pistesijat ja hyvät suorituksetkin voivat olla innoittavia ja iloittavia. Ei se mitalin puute ole syy synkistelyyn. Monelle urheilijalle järkevät tavoitteet ovat ihan muualla kuin podiumilla.

BS-kisablogin tuomio: Kanadan esitys Venäjää vastaan. Overkill. Yu-Na Kimin suoritus. Overkill. Presidentti Halosen versio naislätkän fanituksesta. Overkill. Mos def.

Ja sitten vihdoin ukko ladulle. Saattaa himppasen hapottaa. Onko niin hapokasta että ei pysty? Det vill jag se.

Olympic Offside - päivä 11

2010-02-24T13:31:00.000-08:00

Hieman jätättää, kisojen 12. päivä etenee vauhdikkaasti. Tuo päivä 11 kuitenkin jälleen vahvisti teoriaani suomalaisesta puolimatkan menestyksestä: yhdistetyn joukkuekisassa Suomi loisti mäessä ja hiipi ladulla. Karu totuus on sellainen, että niinkin pienessä lajissa kuin yhdistetty Suomen maajoukkue on käytännössä vasta kuudes tai seitsemäs paremmuusjärjestyksessä. Suomalainen voitelu on nyt pahasti pettänyt lähes kaikissa hiihtokisailun muodoissa. Olisi tarvittu apua KMS:ltä, Kakkoselta ja Sukarilta näihin voitelupuuhasteluihin.

Pikaluistelun miesten kymppitonnilla nähtiin melkoisen amatöörimäinen virhe, joka vei kullan ja olympiaennätyksen Hollannin ennakkosuosikki Kramerilta. Kaksi kierrosta peräkkäin sisärataa, ja väistämättä hylkäys. Korea kiittää. Toisaalla naisten skicross sai aivan liian monessa erässä naurettavia piirteitä, koska lukuisat kisailijat eivät päässeet kiipeilemättä radan alkuhyllyjen yli. Kaksi jatkoon menijää ratkesivat siis heti kärkeen useammin kuin kerran. Ehkä naisia ei pitäisi laskettaa täsmälleen samalla radalla kuin miehiä. Naisten fyysiset ja tekniset ominaisuudet eivät yllä miesten tasolle eikä kilpailun taso ole samaa luokkaa. En totea tätä siksi, että naiset olisivat huonompia. He ovat erilaisia kuin miehet, ja se on otettava huomioon.

Jääkiekossa maistellaan jatkuvasti suurta yllätystä, vaikka vielä sitä ei ole tapahtunut. Tietysti kuluvana yönä Venäjä tai Kanada pakkaa laukkunsa. Tshekki ja Slovakia tuskailivat nihkeät voitot altavastaajistaan, mikä ei anna näistä joukkueista hääviä kuvaa. Suomalaisten ei kuitenkaan kannata hekumoida Tshekin surkeudella, sillä sehän voi hälvetä nopeastikin. Toisaalta olemme itse samassa jamassa.

Suomi on kyllä pudonnut kevyeen höyhensarjaan lukuisissa talvilajeissa, mikä sangen rumasti paljastuu viimeistään näinä päivinä. Arvokisojen lähestyessä toivotaan kilpaa, että joku suomalainen oman tiensä kulkija, suuri mestari taas kerran pelastaa maineemme. On se ironista, on se sokeaa. Nyt on tehtävä rankkoja päätöksiä tulevaisuuden suhteen tai muutoin putoamme veneestä kuin eno betonisaappaissa. Katsellaan kuitenkin kisat loppuun ja pyöritellään tätä tematiikkaa tuonnempana.

Oma kritiikkini hiihtäjiä kohtaan asettunee oivasti aisoihin, kun vedän sukset jalkaan ja koetan kuokkia ylös nousuja toisensa perään. Läksin nimittäin erään sortin hiihtoleirille tänne maalle, jossa pakkanen paukkuu ja sormet kohmettuu. Jos nyt kelit hieman kevenisivät, niin voisin suksia kuuseen. Me suomalaiset olemme kyllä ajautuneet paitsioon, ei vain olympiamittelöissä vaan myös muilla tantereilla.

Kohti kovaa kiekkokahinaa... No slide means offside.

Orgaaniset olympialaiset? - päivä 10

2010-02-23T15:59:00.000-08:00

Jälkijättöistä kirjoitteluahan tämä on, 11. päivä on jo pitkällä. Kommentoimatta en kuitenkaan jätä yhtään päivää, vaikka suomalaisittain useimmat ovat olleet surkeita. Katsastellaan ensin hieman kisatapahtumia, ja sujahdetaan lopuksi päivän teema-O:hon.

Kymmenennen kisapäivän tapahtumat olivat omiaan synnyttämään suomalaisissa jossittelua. Olisihan tullut mitali, jos Ahonen olisi voinut hypätä. Olisi tullut mitali, jos Saarinen olisi alkuperäisten kommenttiensa mukaisesti hiihtänyt parisprintissä. Olisiko kuitenkaan? Varmasti se olisi ollut mahdollista, mutta ei mitenkään varmaa. Lisäksi nämä olympialaiset menevät suomalaisten osalta niin sysipaskasti, että vain epäonnistuminen näyttää olevan odotusarvo. Muut venyvät, suomalaiset paukkuvat. Lisäksi kuulemma hiihtojoukkueessa kiehuu, varsinkin naisten kesken. Taitaa mennä vielä 4x5 perseelleen, kun suksi ei luista ja suhteet eivät suju. Saksa muuten saattaa yllättää siinäkin viestissä takavasemmalta, yllätyskorttina Neuner ampumahiihdosta.

Naisten jääkiekon olympiastatus on nykyajan mittapuussa sangen kyseenalainen. Kaksi maata ovat täysin ylivoimaisia, tuhottoman paljon parempia kuin kaksi seuraavaa. Käytännössä ilman suuria ihmeitä koko turnauksessa ratkotaan kullan ja pronssin kohtalot etukäteen selvissä pareissa eli turha pelailu voitaisiin jättää sikseen. Toivottavasti Sotshin kisoihin saadaan mukaan vihdoin jääpallo, koska se on aivan yhtä jännittävää etukäteisasetelmissaan. Ja varsin suosittua Venäjällä. Ja Suomella pronssin veto. Taitaa kyllä jäädä naisten lätkässä pronssit saamatta, koska maaleja ei osata tehdä millään.

Lopetetaan tältä erää narina ja vitutuksen purku. Suunnataan kohti vakavampia asioita eli kisojen orgaanisuutta. Moniko atleetti on todella liikenteessä luonnollisin tai siis sääntöjen sallimien konstien voimin? Vielä ei ole käryistä infottu lukuunottamatta niitä etukäteissaaliita, joista ei ole yli viikkoon puhuttu. Nimiä, lajeja tai maitahan ei paljastettu. Varmasti urheilussa ja siis näissä kisoissakin on pirusti porukkaa, joka on huijannut puijannut monin tavoin. Aivan samoin kuin taloudessa, politiikassa, työelämässä, harrastuksissa, uskonnossa, perhe-elämässä, terveydessä... Huijaamisesta ei tule oikeutettua, vaikka enemmistö olisi sitä mieltä tai ei jäisi kiinni. Mustavalkoista? Ainakin mustaa valkoisella, omalla nimellä, toisin kuin useimmilla nettiavautujilla.

Mielenkiintoisen näkökulman dopingkeskusteluun saa, jos miettii eri lajien suhtautumista kiellettyihin aineisiin. Hiihtäjät esimerkiksi ovat killuneet kuvainnollisesti ristillä ja purkkiin on pissattava ynnä verta annettava. Jääkiekkoilijat sen sijaan - muiden suurten joukkuelajien tapaan - saavat paljon löysempää kohtelua. Pitää olla varsin typerä ääliö, jos uskoo sinisilmäisesti lätkämiesten puhtauteen ja samalla tuomitsee monien yksilölajien urheilijat dopinghelvettiin jo lajinsa perusteella. Ei ne NHL-sankaritkaan sitä kiekkoa vatvo toista sataa matsia kaudessa ilman jotakin troppeja, eivät ainakaan kaikki. Kaikissa lajeissa on uskoakseni niin puhtaita kuin likaisiakin urheilijoita. Voisi mennä lätkätuloksetkin uuteen uskoon, jos kaikki pelaajat kävisivät läpi samanlaisen testauksen kuin monen yksilölajin taaplaajat. Shades of Stig Wetzell. Joo, dopingista ehkä lisää kun alkaa tuntua palaneen käryä.

Kisojen orgaanisuuteen voi toki ottaa toisenkin näkökulman. Siis ympäristön. Olympialaisethan ovat oivaa mainosta, siksi niihin kai upotetaankin nykymaailmassa rutosti rahaa. Oikea kansakuntain voimannäyttö. Vancouveristakin on välitetty runsaasti kauniita talvisia maisemia ja paikallisten ihmisten ystävällisyyttä sekä kaupungin kuntoon saattamisen viestiä. Brittiläisessä Columbiassa on varmasti paljon kauniita lumisia vuoristomaisemia, jylhiä metsiä, kirkkaita vuoristojärviä, jopa koskematonta luontoa. Kanada kokonaisuudessaan vaikuttaisi myös mainosmiehiä uskoessa olevan luonnonkaunis, ystävällisten ja urheilullisten ihmisten maa. Niinhän ne kaikki ovat. In these games.

Näistä narisen, koska uusimmassa Geo-lehdessä (Helmikuu 2/2010) on mielenkiintoinen artikkeli öljyhiekan jalostuksesta Albertassa, BC:n naapuriprovinssissa. Kanadahan on maailman johtavia valtioita kaivannaisteollisuudessa, muun muassa uraanintuotannossa. Tuolla Albertassa, Edmontonin pohjois- ja Athabasca-järven eteläpuolella sijaisevat valtavan suuret öljyhiekkaesiintymät. Näkymät ovat noilla seutuvilla kaukana olympialaisista postikorttimaisemista, avohakkuita ja järkyttävän laajoja avolouhoksia, vuotavia jätealtaita, jotka voivat saastuttaa Mackenzie-joen vesistön, sekä jopa kaksisuisia kaloja. Öljyn valmistaminen tuosta arvokkaasta hiekasta, jonka perässä ovat lukuisat suuret öljy-yhtiöt, kuluttaa valtavasti energiaa. Samalla vapautuu tuhottomasti hiilidioksidia, jota ei siis enää voi sitoa hävitettyyn pohjoiseen havumetsään. Bitumin erottaminen vaatii melkoisia myrkkyjä, jotta me kaikki elintasotuhot saamme käyttövoimaa puuhasteluihimme. Nopeammin, voimakkaammin, korkeammalle. Citius, altius, fortius.

Lukekaa kyseinen artikkeli, jos aihe kiinnostaa. Hyvä muistutus länsimaisesta kaksinaamaisuudesta ja mielikuvien voimasta. En ole puunhalaaja vaan en puunraiskaajakaan. Neither tree hugger nor tree fucker. Jokin järki pitäisi kuitenkin olla kyltymättömässä suuruudenhulluudessamme, olipa kyse sitten taloudesta tai vain huippu-urheilusta. No, kukapa ei näyttäisi itsestään parhaita puoliaan juhlissa, vieläpä omissaan. Oh Canada, what have you done!

Olympic Offline - päivä 9

2010-02-22T15:16:00.000-08:00

...ja sekin synkkä ja ikävä. Jäi päivä blogia väliin, mutta sählätään nyt lyhyesti jälkikäteen. Sen verran isänmaallista vouhkaamista tuntuu itsellänikin lapsesta saakka penkkiurheiluun kasvaneena olevan, että vitutus on sangen ankaraa maanmiesten ja -naisten rypiessä. Tosin ei tämä kisablogin jumittaminen nollasektoriin päivänä 9 johtunut pelkästä lätkäsurkeudesta. Kisaväsymys alkaa painaa kintereissä jo ihan valvomisenkin puolesta eikä asiaa helpota opetustyö viime lauantaina ja sunnuntaina. Tuskin olisin siis jaksanut vaivautua talviolympialaisten takia näin mittavasti, jos minulla nyt oikeasti olisi töitä. Ai kun avartaa avautua!

Kiekkoturnaus etenee yllätyksellisesti - osittain. Jenkit sysäsivät kanukit neljännesvälierään, mikä samalla estää niin sanotun unelmafinaalin Kanada-Venäjä toteutumisen. Toinen näistä maista poistuu kisoista takaoven kautta jo puolivälierien jälkeen. Suomi puolestaan päätti hienon kiekkoyön umpisurkeaan saamattomuuteen, Ruotsin puolustusta ja Lundqvistia ei edes tosissaan haastettu. Naapuri vei puolustajiamme kuin mätää Kukkosta ja saatiinpa vielä Pitkänen jäähykin tilastoihin maalien puutteessa. Olisivatkin hävinneet tahallaan kuten ruotsalainen tabloidimedia vihjasi! Tuolla menolla voimme haudata menestystoiveet jo keskiviikon ja torstain välisenä yönä. USA vaikuttaa vahvimmalta, ja Ruotsikin näyttää 'Leijona-käsittelyn' jäljiltä tosi kovalta. Ne svedut saavat taistella tosissaan slovakkeja vastaan. Puolivälin menestysteoriani pohjalta näyttää kuitenkin ehkä paremmalta, emme ole johtohevosia kisan puolimatkassa.

Skicrossi on hyvä lisä olympiaohjelmaan, koska laji tarjoaa tiukkaa toimintaa ja melkoisia ilmalentoja. Se ratakin rakennettaisiin muutenkin lumilautacrossia varten. Ovat näköjään Daron Rahlves ja Audun Grönvold löytäneet alppihiihtouransa jälkeen itselleen uuden lajin. Toinen otti mitalin, toinen kovan tärskyn pudottuaan on air -kolarin jälkeen selälleen. Siinäpä oli se päivä jälkikäteen. Alkaa puutumus ja pettymys iskeä kisablogin rustaajaan, mutta sävelletään jotakin loppuun asti. Emmehän halua keskeytystä tai hylkäystä. No DNF, no DSQ. Bad for olympic spirit (business).

Olympic Overexpectations - päivä 8

2010-02-20T17:23:00.000-08:00

Säkkikangasta esiin ja tuhkaa ripottelemaan hiuksille. Ei tule mitaleita, maamme on osoitettu heikoksi kansakuntain kisailuissa. No, kakut pitää syödä vasta menestyksen jälkeen. Teoriani puolimatkan menestyksestä näyttää pitävän: Hautamäki oli periaatteessa lähellä suurta yllätystä, mutta mäjähti mäkeen normaalimäen mitoissa. Lopputulos oli jälleen ennakoitavissa, vaikka siihen jouduttiinkin harmittavan dramaattista reittiä. Suomen kansa ja media on tyhmää menestystoiveissaan, koska niille on valitettavan vähän oikeasti katetta. Tosin pettymyksiä on ruvennut satamaan alati enenevässä määrin, sitä ei käy kieltäminen.

Päivän nordic-lajien saldo oli heikko: vamma ja keskeytys, hylkäys, ryhmäkeskeytys, yksi hiihto maaliin, yksi karvas pudotus mitalitoiveista yms-sarjaan, yksi alkuunsa räpelletty ja lopuksi kaunisteltu suoritus. Turha on näissä kisailuissa vouhkata suuresta menestyksestä, normaalisuorituskaan ei riitä palkinnoille edes parhailla suomalaisatleeteilla. Kilpakumppaneista osa taatusti tekee kauden parhaat suorituksensa olympialaisissa, ja he vievät voittajien seppeleet.

Ahosen polvi pamahti ja samalla taisi mennä ohuehko sauma joukkuemäen menestykseen. Hiihtäjät ovat olleet enimmäkseen hukassa, ei taida edes löytyä sopivaa kalustoa vesikeleihin. Siispä etukäteen varmimmat mitalilajit, naisten 4x5 km viesti ja parisprintti, ovat odotustasolla muuttuneet kultamitalin tavoittelusta mitalitaisteluissa roikkumiseen. Miesten vastaavat kisat näyttäisivät olevan lähinnä nöyryytyksen välttämistä eli pudotus viime talveen on melkoinen. Näiden lisäksi suomalaistoiveet kohdistunevat yhdistettyyn (pistesijoja), naisten taitoluisteluun (pistesijoja), Poutiaiseen (mitalisaumat on) sekä tietysti jääkiekkoon. Vähissä ovat nyt hyvät uutiset talvikisoissa kuin talouselämässäkin. Jos nyt saisivat Saariselle kunnon sukset 30 km:n perinteiseen...

Nyt alkaa olla selvää, että Leijoniin turvataan taas kuin johonkin messiaaseen. Kiekkoturnaus Vancouverissa on käynnistynyt mielenkiintoisesti eikä juuri mikään joukkue ole välttynyt takerteluilta. Paitsi kenties Suomi. And we shall knock wood. Tulos voi edelleen olla mitä tahansa karsiutumisesta loppuottelun huumaan - siis miesten turnauksessa. Naisten puolella alkuperäinen oletus tappiosta Ruotsille pronssimatsissa on edelleen tähtäimessä. Jääkiekko on parhaimmillaan sangen hieno peli, mutta minua kyllä yököttää välillä kiimainen intoilu lätkän tiimoilta. Kaljan kostuttama mukaisänmaallinen äijäily me ollaan mestareita -asenteella on yksinkertaisesti typerää touhua, kansallisuudesta riippumatta.

Kuulemma Kanada, Saksa ja USA kisaavat typertyneen innoissaan mitalitilaston voitosta, siis lähinnä joukkueiden pikkutakkimiehet ja pr-osasto. Ilmeisesti oman kansakunnan ylemmyys on aina vain ja uudestaan osoitettava mitä moninaisimmin kilvoituksen keinoin. Hiekkalaatikkoleikkejä...

And the game was played. Pitää vielä palata tuohon miesten kombihiihtoon. Kyllä hieman ärräpäät lentelivät, kun suomalaiset siirtyivät katsomon puolella kiivaaseen tahtiin. Siirryin hetkeksi Miami Vicen pariin, koska 80-lukulainen populaarikulttuuri pesee nihkeän hiihtokisan aika selvästi. Palasin takaisin hiihtokisaparin, kun olin unohtanut pahimman kansallisvimmaisen menestyshulluuden. Miesten hiihtokisasta tuli hieno tapahtuma, koska ruotsalaiset pelesivät hienosti muita kilpailijoita taitavasti. Yksi mies ajoissa irtiottoon ja kaksi joukkuekaveria jarruttelemaan pääjoukon takaa-ajoa. Samalla pakotettiin vähitelleen toisiaan kyttäävät toisten maiden suosikit tekemään kovat ratkaisut ja työt. Tällä tavoin saatiin yliote omalle joukkueelle. Ruotsalainen irtiottaja Olsson palkittiin lopulta pronssimitalilla, mutta 'apuhiihtäjä' Hellner iski itsensä kultakantaan. Useimmat vastustajat tyrmättiin.

Maantiepyöräilyä seuranneet ymmärtävät hyvin taktisen pelin kuviot, joita maastohiihdon yhteislähtökisoihin on vähitellen saatu ujutettua. Pitkä kilpailu muuttuu varsin mielenkiintoiseksi, kun sitä värittävät erilaisten joukkuetaktiikoiden yhteenotot jonossa hiihtämisen sijaan. Irtiottoyritys vaatii rohkeutta, jota aiemmin kuluneella kaudella ovat esittäneet myös Heikkinen ja Bauer. Aina ei tuloksena ole voitto, mutta parempi hävitäkin kaikkensa yrittäneenä kuin jo aluksi luovuttaneena lauhkeana lampaana. Hats of to swedish ski team!

BS-kisablogin sedällä on nyt vähän nihilistinen sävy, muttei täällä vielä ole vaivuttu toivottomuuteen eikä ainakaan farisealaiseen hurskasteluun ja syyllisten hakuun. Optimismi on valitettavan usein sinisilmäisten toivojien tai epärehellisten kaupustelijoiden alaa. Elämänmakuinen, luottavainen, humoristinen realismi on paljon parempi ja vaikeampi elämänasenne - mitä se nyt tarkoittaakin. Ja nyt lievään lepoon, jotta jaksaa tarjoilla opetusta ja puhua vertauksin...

Osan matkaa olympiavoittoon - päivä 7

2010-02-19T19:36:00.000-08:00

Kukkuluuruu. Muutaman tunnin päästä pitäisi olla opettamassa kemiaa, mutta koko yön olen valvonut. Oli nimittäin pakko korjata kokeita ja tehdä viime säädöt opetusmateriaaliin. Samalla tosin pyöri kisat TV:ssä, hiihtoa, kiekkoa, taitoluistelua tällä erää. Varsin hiljainen yö siis.

Eipä tullut mitalia Suomeen vieläkään murtomaahiihdosta kuten lajia ennen kutsuttiin. Sinnikäs pistesija kuitenkin, ja puolimatkan mestaruus... Saarinen oli siis nopein 7,5 kilometrin perinteisen taipaleen jälkeen, mutta kuokka ei viuhtonut rivakkaan riittävästi. Kyseessä ei ollut ensimmäinen suomalainen puolimatkan krouvin johto, joka lipesi käsistä selkeästi ja väistämättä. Ensimmäisen tällaisen suoritteen teki Ryynänen yhdistetyn normaalimäen osuuden voitollaan, mutta hiihto tahmasi kaatumisineen. Toisen tämmöisen 'saavutuksen' sai aikaan pikaluistelun 500 metrillä Poutala: ensimmäinen luistelu koviin pohjiin, toinen horjuen ulos mitaleilta. Saattaa hyvin olla suomalaisittain näiden talvikisojen kitkerin hetki.

Huomion arvoista on se, että ainoa mitalistimme Piiroinen oli lumikourukisassa kuuluisalla neljännellä sijalla ennen kiriään kakkoseksi. Hätäisempi voisi siis laskelmoida, että suomalaisen johtaessa puolimatkan tienoilla homma hyytyy kuin kiisseli kylmässä. Tiukka takaa-ajoasema sen sijaan voisi kenties kirvoittaa maanmiehemme ja -naisemme, edes jotkut heistä kohti kotimaista olympiahistoriaa - ja Hjalliksen Urheilugaalaa. Katsellaan kisoja ja testataan teoriaa.

Kai olisi blogistin nukuttava hieman, jottei ukko sammaltaisi liiaksi luokan edessä. Oli keskeytettävä firman maksamien drinkkienkin ryystäminen, ettei tulisi demottua etanolin metabolisia vaikutuksia konkretian tasolla. Bloody bugger. Siksipä lyhyenläntä kisablogi vol. 7.

Ja jellonat vääntämään Saksan kanssa tunnin päästä. Voi olla vaikeaa, olisi se jo aiemmin yöllä Ruotsille ja Tshekille ennalta heikompiaan vastaan. Joo, britit muuten saavuttivat skeletonista kultaa. Commonwealth goes for gold second day in a row.

Loppuun korjaan itse itseäni: ei se Hurjat eli Hurajt suinkaan ole slovenialainen vaan slovakialainen.

Olympic Overdose - päivä 6

2010-02-19T03:35:00.000-08:00

Aijaijai, nyt alkaa jo BS-kisatoimitus hyytyä. Sen vuoksi tulee tämänpäiväinen editio jo reilusti väärän vuorokauden puolella, myös Vancouverin ajassa. Ukko rupesi piiputtamaan edellisen kovan lumilautailu / pikaluistelu / jääkiekkoyön jäljiltä eikä herännyt 'torkuiltaan' kuin vasta kahdeksan tuntia myöhemmin. No, penkkiurheilu vaatii yhtälailla lepoa kuin mikä tahansa muukin aktiviteetti...

Vähäiset opetustyöt hieman painavat kisaseurannan päälle, kun pitäisi opetuksia valmistella ja pitää sekä kokeita korjata. Rutiinilla rupeaa jo menemään, mutta kisat jäävät kyllä välistä toiselle silmälle. Tänä iltana pitäisi vielä lähteä valmennusfirman pippaloihin, joista tullaan kyllä ajoissa kotiin viikonlopun opetuksiin keskittymään... siis katsomaan kisoja.

Viime yö oli suomalaisittain varsin hiljainen, mitä nyt naarasleijonia pyöritettiin. Osaahan toki moni suomalainen naiskiekkoilija luistella, mutta se ei yksin riitä. Maaleja ei saada tehtyä, kun laukominen on järkyttävän kesyä. Mailaa ja kiekkoakin on osattava käsitellä jääkiekko-nimisessä pelissä. Miesten turnauksessa nähtiin ensimmäiset yllätykset, kun kanukit ja veli-venäläiset joutuivat omilla tahoillaan ex-rankkarikisaan. Mikä lie maalilaukauskisa se nyt sitten onkin. Jäi pannahinen vieköön nyt näkemättä nuo, samaten Australian olympiakulta naisten lumikourussa. Miesten taitoluistelun huimat ratkaisut kertailin koosteesta, ja oikein meni tuomarointi näin amatöörin silmin arvioituna.

Kisasisupussi päivältä kuusi oli ehdottomasti Ruotsin Pärson, joka edellispäiväisen syöksytällinsä jälkeen kapusi mäkeen ja lopulta voitti superkombista pronssia. Norjalaiset ja pari yllättäjää itäisestä Euroopasta juhlivat ampumahiihdossa, sinänsä hienoja kisoja. Suomalaisten suoritukset olivat yhtä laimean mitäänsanomattomia kuin käsittämättömät keltavalkoiset kisa-asunsa.

Taas pitää hieman kommentoida selostajien ja YLEn urheilutoimituksen touhuja. Heti kun saatiin yksi mitali sillä mehustellaan joka helkkarin välissä. Todennäköisesti se halfpipen kansansuosio unohtuu jälleen nopeasti arjen koittaessa, vaikka siitä touhusta voisi ainakin asenteen tasolla ottaa oppia perinteisissä urheilulajeissa. Lökäpöksypojatkin haluavat menestyä vaan eivät hampaat irvessä - tai hitostako minä sen tiedän. Luulen kai.

Selostajien mielenkiintoiset ääntämykset tuovat huumoriarvoa toisinaan tylsiinkin kisahetkiin. Otetaanpa pari esimerkkiä:

1. Parivaljakko Tapola&Ikola ampumahiihdossa: Sieltä tulee Slovenian Hurjat, vielä on hetken aikaa kärkeen. Ei kyllä ehdi, mutta hyvää kisaa hiihtää Hurjat. Toim. huom. Kyseessä on Slovenian Pavol Hurajt, tuttu mies mc:stä, ja nimi oikein ruudussa.
Papparaiset kyllä tietävät lajista paljon, mutta aivan liian usein ovat täysin hukassa kisatapahtumista. Montakin minuuttia voi mennä, ennen kuin ukot havaitsevat selkeästi kotikatsomossa nähtyjä asioita.

2. Vanha kunnon melutoosa Antsa Mertaranta USA-NOR -matsissa: Pärisee, Pärisee, hyvin pyörii kiekko Norjan puolustusalueella. Toim. huom. USAn Zach Parise se siellä kiekkoa pyörittää Norjan puolustusalueella.
No, tämähän on vain hauskaa eikä suinkaan typerää kuten Anteron kohdalla usein on.

Nyt pitää lopetella, koska työt painaa päälle. Ne vähätkin. Man has gotta do what man has gotta do. Kisablogi tosin jatkuu päivästä toiseen, kun niin itselleni lupasin. Ai niin, se liikuntalupaus mitaleista. Piiroinen veti hopeaa, joten menin kuntosalille treenaamaan 40 minuutiksi. Sikäli tuo oli hyvä porkkana, että punttisali ei ole minulle mikään luontevin osoite. Olenhan mallia kukkakeppi tai ehkä paremmin heinäseiväs. Bis frueher (U-umlaut puuttuu, joten tuttu kisagrafiikkakorjaus).

Olympialainen osaaminen - päivä 5

2010-02-17T21:03:00.000-08:00

Aamun sarastaessa on aika avautua jälleen. Koko pitkä yö on tullut seurattua kisoja eikä ole juuri väsyttänyt. Sen verran adrenaliinia veressä, kai. Mennäänpä kuitenkin alkuun rutisemissektorille, koska Vancouverin talvikisat ovat osoittaneet monia järjestelyn epäkohtia. Jääkoneista en muuten enää avaudu enempää kuin taannoin, se tuli jo selväksi.

Tiistai-iltana tyrittiin reippaasti ampumahiihdon miesten takaa-ajokisassa. Päästivät nimittäin kärkikymmenikön miehestä kaksi, Leguellecin (CAN) ja Teelan (USA) kymmeniä sekunteja liian aikaisin ladulle. Onneksi moinen amatöörimäinen virhe ei sentään sotkenut mitalitaisteluita.

Naisten keksiviikkoiltainen syöksylaskukisa päättyi media-arvoltaan oivasti, vaikka kisaa sävyttivät rajutkin kaatumiset. Ruotsin Pärson horjahti ja lensi kyykystä melkoisen kaatumiseen päättyneen ilmalennon dramaattisesti yleisön edessä sekuntien päässä mitalista. Tuo nyt oli lopulta odotettavaa. Toki etukäteen ei voinut arvata, kenelle noin kävisi. Sveitsin Gisin kaatui samaisesta hyppyristä ja liukui vauhdikkaasti maaliportin sivuitse, mistä seurasi ongelmia. Eivät olleet radan rakentajat tajunneet, että joku voisi hyvin kaaduttuaan liukua koneiden käyttämään lumiramppiin. Gisin liukui, lensi metrejä selälleen vaan onneksi ei loukkaantunut sen suuremmin.

Rataongelmat olivat liian dramaattisia kisojen alussa kelkkailussa, mutta myös maastohiihdossa nähtiin keskiviikkoiltana ikävä kaatuminen. Slovenian nimekäs hiihtäjä Majdic kaatui verrytellessään naisten sprinttiin kyseisen lajin radan tiukimmassa mutkassa. Siinä ei sinänsä ole mitään yllättävää, kaikissa talvilajeissa kaatuillaan. Onnettomuudekseen Majdic liukui kaaduttuaan mutkan ulkokaarteessa olleeseen rotkon poikaseen ja teloi kylkeään, mahdollisesti mursi jopa luitaan. Tuolloin näytti siltä, että yksi ennakkosuosikeista olisi poissa pelistä. Majdic oli kuitenkin varsinainen sitkeä sissi ja taisteli tiensä monien vääntöjen jälkeen pronssille saakka. Terveydellisesti tosin tuommoinen kipulääkkeiden voimalla tajunnan rajamailla vedetty taistelu saattoi olla typerää, mutta draama-arvoahan sillä eittämättä oli. Totean vain radan suunnittelusta, että nopeiden mutkien ulkokaarteiden reuna-alueiden on oltava kunnossa, mikäli halutaan turvallisia suorituksia. Tämä pätee muuallakin kuin moottoriradoilla...

Viimein päästään aina tunteita synnyttävään tuomarointiin, ja kärki kohdistuu nyt halfpipe-tuomareihin. Näin suomalaisittain miesten halfpipen alkukilpailun pisteytys herätti ihmetystä, ettenpä sanoisi suorastaan kiukkua. Arvostelu on aina mielipideasia, mutta Suomen Korven suorituksen pisteytys vedettiin kyllä varsin räikeästi alakanttiin. Myös muutama muu kisaaja sai ala-arvoiset pisteet ja vastaavasti jotkut ansiotonta arvonnousua sekä välieräpaikan. Tuomarit kuulemma kiertelivät ja kautta rantain myönsivät kysyttäessä virheensä, mutta päätyivät levittelemään käsiään. Protestia ei kuulemma voinut jättää.

Jokaisessa arvostelu- ja tuomarointilajissa täytyy toimia jämptisti sekä kyetä selkeästi myöntämään myös väistämättä ilmenevät epäonnistumiset. Alkuunsa vähintään olympialaisissa, ehdottomasti. Mikäli pisteytysjärjestelmä vaatii uusimista, suosittelen katsomaan mallia taitoluistelusta, jossa väistämätön uudistus muutti lajia urheilullisemmaksi ja tasapuolisemmaksi. Siihenkin tosin tarvittiin Salt Lake Cityn 2002 talvikisojen paritaitoluistelun skandaali. Mitä tästä on sanottavaa? No, virheitä ei yleensä korjata ennen kuin niistä alkaa tulla paskaa omaan niskaan. Toisaalta tössitään sitä reippaasti paljon merkittävämmissäkin tuomarointiympyröissä kuin urheilupiireissä. Eikä myönnetä nöyrästi virheitä, jos ei ole pakko. Surkeaa luuseriasennetta mokoma vastuunpakoilu!

Paljon oli hienoja kisatapahtumia kuluneena yönä, vaikka tunarointeja bongasinkin ja niistä edellä avauduin. Saimme lumikourusta sen ensimmäisen mitalin, josta mediassa on kohkattu aivan liiaksi. Shaun White veti sellaiset suoritukset, että en enää itsekään kyseenalaista miehen synnyttämän kohun syitä. On muuten halfpipe lajina kehittynyt railakasta vauhtia sitten viime näkymän, sen verran harvoin sitä seuraan. Tosin vauhdin ja vaikeuden kasvaessa riskit lisääntyvät ja vammat pahenevat.

Norskit tyrmättin miesten sprintissä, venäläiset asialla. Suomalaiset sammuivat puolestaan naisten kisassa. Naisten lätkästä kertoo aika paljon se, että Kanada teloi Ruotsin 13-1 viimeisen erän löysäilystä huolimatta. Leijonat ja muutkin huippujoukkueet avasivat turnauksensa vihdoin. Ehkä oli Suomelle hyväksi nukahtaa toisen erän alussa, jotta ei päästy leijumaan liiaksi näin alkuun. Melko hyvältä peli vaikutti, vaikka todellista testiä ei suinkaan vielä ollut.

Siinäpä satuilua kerrakseen, ulkona on jo valoisaa. Taitaa mennä päivä nukkumiseen. Tosin pitäisi tehdä vähän töitäkin, pannahinen. Uudet kisailut odottavat illassa, vaikka vielä vääntävät tshekit ja slovakit kaukalossa. BS-kisablogi ehdottaa vielä harkittavaksi semmoista ehdotusta, että suomalaiset voisivat panostaa kisojen järjestelyihin muiden rahoilla. Kultaiset vuodet kilpakentillä ovat enimmäkseen menneet, mutta isojakin kisoja osaamme tunnetusti järjestää toimivasti.

Ja vielä pisteet kotiin siitä, että eräässä lätkämatsissa soittivat uruilla Neun und Neunzig Luftballonsia.

Olympic Orientals - päivä 4

2010-02-16T17:15:00.000-08:00

Aasiassa on porukkaa, joten se näkyy vähitellen yhä useammassa urheilulajissa. Kiina katkaisi Venäjän/NL:n voittokulun komeasti pariluistelussa, etelä-korealaiset ja japanilaiset sprintterit jättivät Poutalan - ja kotikatsomon - harmituksen valtaan. Close but no cigar. Nuo kolme Aasian voimatekijää menestyvät talvilajeissa erityisesti luistinpuolella, sukseilut jäävät yhä enimmäkseen eurooppalaisten kontolle. Ranskalaiset muuten niittävät menestystä varsin yllättävin mitoin ampumahiihdossa, vaikka miesten hienon takaa-ajokisan veikin nimiinsä Ruotsin Ferry. Voi ryökäle, sanoisi finjävel. ;)

Kanadassa kisakuume sen kuin kohoaa, luulisin. Miesten jääkiekkoturnaus on juuri käynnistynyt, ja Kanada avasi vihdoin maalitilinsä sinnikästä Norjaa vastaan. Jää nähtäväksi, mitkä kovat kiekkomaat sortuvat suuriin odotuksiin. Kaikki eivät voi onnistua. Everybody cannot deliver, some have to be at the receiving end. Curling-kivien liu'uttelu on myös alkanut, ja Kanadan kultatili karttuu jo isännän rintaa röyhistäen. (Toim. huom. 2. infinitiivin instruktiivin raiskaamista) On se vaan kumma, että saan löydettyä mielenkiintoa ennakkoon melko yhdentekevistä lajitapahtumista.

Varsin hiljainen suomalaispäivä kisoissa kulkee kohti loppuaan. Minulle henkilökohtaisesti mennyt tiistai oli kuitenkin hyvä päivä, sillä sain tiedon pääsystä työvoimakoulutukseen nimeltä Kemikaalit ympäristössämme. Sisäänpääsyprosentti oli käsittääkseni hieman yli kaksikymmentä. Maaliskuun alusta siirryn siis takaisin selkeään päivärytmiin, joka koostuu opiskelusta ja työharjoittelusta. Yökukkumiset on siis tykitettävä nyt talviolympialaisten aikaan, ja kisojen päätyttyä pitää minun siirtymän lähemmäs tavanomaista työssäkäyvän arkihiipparin elämänrytmiä. Koulutus sinänsä ei tarkoita juuri muuta kuin työtä kenties paremman tulevaisuuden eteen, mutta sitä se ihmisen ja urheilijankin elämä on. Lausuttakoon vielä kiitos kaunis niille kaikille, jotka tavalla tahi toisella ovat tätä työasiaani muistaneet.

Ravinto on sangen tärkeää urheilijalle ja kaikkien muidenkin suoritteiden harjoittajille. Tästäpä rakennan siis vielä kehnon öisen aasinsillan siihen, että omaa kisaseurantaani ja makunystyröitä miellyttääkseni väänsin pellillisen pizzaa. Ja kyllä se pesto sopii vaihtoehtoiseksi kastikepohjaksi, kiitos vinkistä. Toiseksi totesin, että tomaattikastikkeen sävyttäjänä pizzassakin toimii mainiosti pieni määrä chilipaprikaa. Se pitää vain mielestäni käsitellä pannulla hakkeluksena sipulin kera, jonka jälkeen viritellään kastike kokoon ja ajan kanssa kasaan. Tuloksena pientä potkua ja kihelmöintiä täyteläisen, mausteisen, tomaattisen maun täydentäjänä.

Tiedän, ruoka ei nyt sopinut tuohon oriental-teemaan. Jos olet tärvännyt aikaasi näiden blogististen täytteiden parissa, saatat havaita todellisen syyn tematiikan takana. If you look closely, there is a pattern to be seen. Kaksi sakkolenkkiä, olympian ovaalit.

Kisat jatkuvat, sillä penkkiurheilun kestävyyslajista on takana vasta 4/16 etappia. Huomenissa uudet haasteet, sillä selitykset eivät selittämällä lopu. Blogia pukkaa kuin urheilujohtajalla hikeä tiedotustilaisuudessa mitaliputken alkua odottaessa...

Olympialaiset odotukset - päivä 3

2010-02-15T16:42:00.000-08:00

Reportaasia yön selästä. Nyt alkaa jälleen urheilupomojen, -toimittajien ja -fanien persuuksia kuumottaa, kun ei tule mitalia. Tosiasia on vain semmoinen, että Suomesta ei ole kisoihin lähettää juuri ketään varmaa mitalistia. Pistesijoja kyllä sataa päivästä toiseen, mutta yleensä ne tulkitaan suoraan pettymyksiksi. Ahosen neljäs, Roposen kuudes ja Koivurannan kahdeksas sija ovat juuri sellaisia, mitä kyseisiltä atleeteilta saattoi realistisesti odottaa. Osa siniristin epäonnistumisista on sinällään täysin arvattavia, niitähän tulee aina muidenkin kansakuntain urheilevan nuorison - ja comeback-köriläiden - plakkariin. Toisaalta yksikään suomalainen suksenkuljettaja tai luistimenliu'uttaja ei ole vielä onnistunut venymään parhaimpaansa. Sitä tarvitaan kiristyvässä kilpailussa kärkikolmikkoon pääsemiseksi.

Sen verran statistikon ja analyytikon vikaa minussa on, että helposti tämmöisiä isoja kisoja seuratessa alan laskea mielessäni kaikkea turhaa. Jonkun epäolennaisen mitalitavoitteen tuijottaminen ja älytön kansallistunteinen vouhkaaminen pilaavat urheilun seurantakokemukset. Manaan nyt kuitenkin sitä, että virallista mitalitavoitetta ei Suomen joukkue (hieman teoreettinen käsite itsessään) pääse hätyyttelemään. Sellaisia lajeja ja tapahtumia on toisaalta mukava seurata, joissa ei ole ainuttakaan suomalaista ainakaan median vouhkaamassa mitalijahdissa. Esimerkiksi lumilautacrossia oli hauska seurata; vielä hauskempi kuin edellisyön kumparelaskua, jossa vähäisiä kotimaisia menestystoiveita oli. Juuri hölmön nationalistissävytteisen kohkaamisen takia etenkin jääkiekon katselu voi muuttua painajaismaiseksi luolamiesörinäksi.

Me suomalaiset janoamme urheilumenestystä. Johtuuko se sitten historiasta, alemmuudentunnosta vai itsekorostuksellisesta paremmuuden todistelun tarpeesta? En tiedä. Enkä arvaile. Tällä erää. Harva meistä kuitenkaan oikeasti on urheiluihminen minkään järkevän mittarin mukaan. Lopulta on melko lailla yhdentekevää kansakuntamme tai minkään muunkaan kansakunnan elinkelpoisuuden ja menestymisen kannalta, millaista urheilumenestystä saavutetaan. Sama pätee muihinkin ihmiskunnan virittelemiin viihdykkeisiin, joita silti tarvitaan arkisen taaperruksen elävöittämiseksi. Ei minusta tule sen vähemmän työtöntä tai enemmän tyytyväistä johtajiimme ja kliseiseen paskanjauhantaan, tuohon maailman tapaan, vaikka pitäisi lähettää Antonov hakemaan koti-Suomeen kaikki ne mahtavat määrät kultamitaleita, joista sporttipomot ja himofanit näkevät märkiä unia kuin teinipojat kuumista kissoista.

Öinen kisaseuranta häiriintyi kunnolla, joten eksyin blogistiikkaan turisemaan turhia. On se vaan jännää, että pikaluistelukisat eivät onnistu, kun kanukit eivät saa Zamboniaan pitämään vettä sisällään. Toista iltaa peräkkäin. Yleensä luistelulajit halleissa sentään onnistuvat TV-yhtiöiden ohjelmakarttojen mukaisessa tahdissa. Suksimiset sen sijaan tuppaavat milloin vesittymään, milloin tuulettumaan, joskus jopa sumuttumaan.

Toivottavasti Poutala onnistuu, kun vihdoin jää saadaan kuumalle ryhmälle kuntoon. Siinäpä on suomalaisittain harvinainen urheilija, josta huokuu aitoa ja selittämätöntä luottamusta. Ehkäpä sillä on vaikutusta, että Poutala uskaltaa tunnustaa väriä eli kertoo avoimesti uskostaan. Mihin? No, siihen samaan kuin minäkin. Some things truly are important as all the others depend on them. Sanottakoon se, että sellainen monien urheilijoiden ja muiden julkisten persoonien yletön, teeskennellyn oloinen thankyoujesus-asenne kyllä yököttää minuakin. Se niistä Peukaloisen harharetkistä, taas eksyin erittelemään.

Ja nyt se Zamboni kuntoon, etten valvonut turhaan! Kanadalaiset ovat luistinkansaa, joten ei se nyt voi olla noin vaikeaa. Jos suomalainen ei saisi saunaa lämpimäksi vierailleen, niin jäisihän siitä hieman kyseenalainen mielikuva...

Olympic On/Off - päivä 2

2010-02-14T17:09:00.000-08:00

Hyvää ystävänpäivää näin suomalaisessa ajassa jälkikäteen lausuttuna kaikille niille, jotka itseään minun ystäväkseni voisivat tituleerata. Samat toivotukset myös niille, joista kenties tulee minun ystäviäni. Joo, elän sen verran Vancouverin ajassa, että sikäli olen vielä ihan ajoissa näine toivotuksineni. Laskiaissunnuntaikin on vietetty enemmän pullien kuin laskujen parissa. Laskin lähinnä vain leikkiä ja sitäkin oikeastaan varsin rajatusti.

Talviolympialaisten yhdistetyn kisa, etenkin hiihto-osuus, tarjosi jälleen hyvän esimerkin suomalaisesta heikosta suorittamisesta. En nyt tarkoita mitalitaisteluiden karkaamista, Ryynäsen kaatuilua enkä Mannisen tahmeutta. Nuo seikat olivat osin odotettavissa kuten kritiikin kärkenikin. Arvon H-P Hänninen nimittäin veti taas sellaisen suorituksen selostuspuuhissa, että alkoi meikäläistä ottaa päähän onneton suomalaistaso urheiluselostuksen saralla. Missä on Ryynänen, missä? (No, juuri tuli takaa-ajajien ohittamaksi.) Hannu tulee kovaa, enää sata metriä Demongista. (Ei tule, se on kyydistä putoava Ryynänen.) Kobayashi johtaa edelleen, kovaa menee. (Menee, menee toki, mutta kärjessä on kyllä Spillane.) Hoopi veti jälleen niin puusilmät kädessä, että oikein hävetti kuunnella moista sekoilua. Vähän yritti asiantuntija Pelkonen korjailla, mutta ei se riittänyt. Seuratkaa niitä tapahtumia, kotoa käsin näkee näemmä asiat paljon selvemmin!

H-P Hänninen on selostanut YLEssä urheilua niin kauan kuin muistan. Touhu on edelleen melkoista sekoilua varsinkin suomalaisten taistellessa sijoituksista, mutta valitettavasti Hoopi ei ole mikään yksittäistapaus. Samanlaisia verbaalikoheltajia, monotonisia toistelijoita ja havaintorajoitteisia "ammattiselostajia" on aivan liian paljon muitakin. Maikkarin formulatiimi, kuningaskotka-Uotila ja kaksmarkkaa-Nieminen, kaikki wannabe-Mertarannat, Bubi sekä monet muut tekijät häiriköivät tosissaan usean urheilulajin kunnollista seurantaa. Silmät auki ja järki käyttöön, nyt! Opetelkaa paremmiksi alallanne!

Kunnollista, ammattimaista urheiluselostusta kuullakseen on yleensä seurattava brittiläisiä tai amerikkalaisia kanavia, mutta ne eivät tietenkään seuraa monia meille suomalaisille kiintoisia marginaalilajeja. Hyvää selostusta määrittää ammattilaisten laadukas äänenkäyttö, tarkkanäköinen havainnointi ja aito innostuneisuus. Joskus vähäeleisyys toimii, toisinaan voimakas tunteenpalokin on paikallaan. Katsojille on kyettävä tarjoamaan kuvan ja grafiikan välittämän informaation lisäksi täydentävää tietoa, jotta urheilun seurannasta syntyisi mielekäs, merkityksellinen kokonaisuus. Onneksi osa YLEnkin selostajista hallitsee työnsä ainakin kohtuullisesti, jottei seuranta häiriinny vaan pikemminkin täydentyy selostuksesta. Tosin paljon on parantamista, mihinkään bbc- tai espn-tasoon ei päästä.

On kyllä ollut ilo seurata sellaisiakin lajeja, joita ei tavallisina talvina tule katseltua. Tähän mennessä siis pikaluistelu, short track ja kumparelasku, joka juuri saatiin suomalaisen lajin mitaliputken ohella päätökseen. Kanukit saivat vihdoin ensimmäisen olympiavoittajansa kotikentällään, vaikka sitä oli jo yritetty aiemmin Montrealissa '76 ja Calgaryssä '88. Sinnikkyydessä mainio esimerkki oli kuitenkin Latvian Edgars Silovs, joka eilen veti ensin 5000 metriä pikaluisteluhallissa (16:s) ja myöhemmin illalla short trackin 1500metriä (11:s). Saattoi kyllä mennä sijat hieman väärin, mutta se ei ole tässä huomiossa olennaista.

Kolmantena kisapäivänä jatketaan. Suomi on palannut menneeseen, kun kansakunnan mitalinnälkäiset kääntävät jälleen katseensa murtomaahiihtoon. Tuleeko mitaleja tai pisteitä? BS-blogi ja unentarve tulee kuitenkin.

Olympialainen onnettomuus - päivä 1

2010-02-13T14:12:00.000-08:00

Liekki on sytytetty, ja asialla olivat Väinö & kaverit. Tuo tämänkertainen tulirakennelma näytti muutaman tupakan kokoelmalta eikä siis edes täysin toiminut. Saisivat vihdoin jossakin kisoissa palata nostalgisiin, minimalistisiin tulitelineisiin. Taitaa olla tosin turha toivo, kun pitää olla nopeammin, voimakkaammin ja korkeammalle. Avajaiset olivat kyllä melko näyttävät, mutta torkahdin sohvalle ennen kuin tulet olivat pesässä.

Minun täytyy hieman kommentoida tuota ikävää kelkkailijan kuolonkolaria, joka jälleen ikävästi todisti moneen urheilulajiin liittyvän vaaraelementin. Kun kisaillaan vauhtilajeissa joko moottorin tai painovoiman vieminä, tapahtuu ennen pitkää varmasti jotakin sellaista kuin Whistlerin kelkkaradalla 12.2.2010. Tämä georgialaisen urheilijan kuolema liittyy osaksi sitä urheilun mustaa historiaa, jonka olemassaolon monet haluavat kieltää. Sama porukka unohtaa kauhistellessaan sen, että ihmiselämä on niin kovin hauras arkisissakin ulottuvuuksissaan. Lisäksi osa meistä haluaa koetella vaarantunnetta ja inhimillisen suorituskyvyn rajoja, vaikka toiset kiivaasti haluaisivat kieltää moisen tyhmyyden. Kun syöksytään kilpaa alamäkeen tai kisataan vieri vieressä terävin luistimin, saattaa milloin tahansa sattua jotakin tv-viihteeseen sopimatonta.

En ole kelkkailua seurannut tarpeeksi, jotta voisin väittää ymmärtäväni lajia. Kyseinen urheilumuoto elää kuitenkin monen muun pikkulajin tavoin olympiastatuksestaan, joka sai nyt pahan kolhun. Olen nähnyt joitakin pahoja kelkkailuonnettomuuksia, enkä niitä nähtyäni ole voinut välttyä ajattelemasta radalta sinkoutumisen seuraamuksia. Kelkkailuihmisten on nyt mietittävä, miten kyseisen lajin vaarallisuuden ja vauhdin hurman luoma jännite kyetään säilyttämään, vaikka turvallisuutta parannetaan. Kyse on samasta ilmiöstä, joka on nähtävissä selvästi etenkin moottoriurheilussa ja ehkäpä myös alppihiihdon vauhtilajeissa. Vauhteja ei voida jatkuvasti kasvattaa, ja ratojen reuna-alueita on parannettava mahdollisten surmanloukkujen välttämiseksi. Olympialaisissa halutaan koetella maailman parhaimmistoa haastavin radoin, ja samalla osallistujaluetteloon tahdotaan eksoottisiakin osallistujia vailla kattavaa kokemusta. Tämä tavoitteiden ristiriita on ilmeinen kaikille oikeasti ajatteleville urheiluihmisille.

Kelkkailijan kuolema juuri ennen olympialaisten virallista alkua jää selkeästi minunkin muistiini. Eilisiltana mieleeni muistuivat lapsuuden kokemukset vastaavista ikävistä urheiluonnettomuuksista: vahvin muistikuva on varmasti San Marinon GP:n synkkä viikonloppu 12-vuotissynttäreitteni aikoihin vuonna 1994, mutta talvilajeista mielessä on muun muassa Ulrike Meierin kuolema Garmisch-Partenkirchenin syöksylaskussa tuhatpäisen yleisön edessä. Urheiluasioissakaan emme voi työntää päätämme pensaaseen vaan saatamme joutua näkemään ja kokemaan ihmiselämän rajallisuuden. Kaikki toimemme saattavat johtaa onnettomuuksiin ja kuolemiin, vaikka yrittäisimme kuinka kovasti tahansa itsellemme muuta uskotella. Tosin voimme paljolti vaikuttaa siihen, miten vaarallisia asioita teemme ja seuraamme.

Freak accident bound to happen. Sooner or later. Me emme tunnu oppivan mitään ilman uhreja. Emme myöskään tunnu uskaltavan myöntää itsellemme tuota synkkää tosiasiaa. Enempää en tätä ikävää tapahtumaa pyörittele. Synnymme, elämme ja kuolemme eivätkä nämä tapahtumat harvoja poikkeuksia lukuunottamatta liikuta kuin melko pientä lähipiiriä.

Kisatapahtumat ovat nyt käynnissä, ja ensimmäiset mitalit on jaettu ympäri Eurooppaa. Ei Suomeen vaan ei vielä Norjaan tai Ruotsiinkaan. Normaalimäen kisa eteni muutoin varsin odotetusti, mutta itävaltalaisiin taisi paine vaikuttaa liiaksi. Ahonen oli valitettavasti taas neljäs, kolmen selkeästi paremman kilpakumppanin takana. Muillakin finskeillä meni odotetusti paitsi Ollilla, jonka ulkoiluhaalarit taisivat olla liian isot kuin pikkuveljellä isoveljen vanhat ryntteet takavuosina. En pettynyt näistä tuloksista. Swiss Potter on kova.

Ampumahiihdon avauskilpailu sen sijaan meni synkeästi penkin alle suomalaisblondeilta: pikakisan kun tössii niin ei ole takaa-ajossakaan enää saumoja kovin hääveihin tuloksiin. Monet ennakkosuosikit olivat niin ikään hukassa vesisateisessa kelissä. Toivottavasti hiihtolajit eivät mene arpapeliksi Whistlerissä kelien vaihdellessa voimakkaasti. Silloin voidaan tosin saada uskomattomia yllätysmitalisteja ja karvaita tappion kyyneleitä.

Penkkiurheilijana minun on nyt tehtävä tiukkoja päätöksiä kisaseurannan jatkosta: katsonko naisten kumpareet - siis kumparelaskun, tuijotanko short track -pyöritystä, miesten syöksy - siis syöksylasku - lykkääntyi valitettavasti. Naisten lätkää en kyllä jaksa sen suuremmin seurailla ennen loppuvääntöjä. Toivottavasti olympialaiset etenevät ilman vammautumisia ja dopinguutisia. En tosin täysin usko siihen...

Sunnuntai on ystävänpäivä ja laskiainen. Terveisiä lähtee täältä kenties. Itse leivottua pullaa ainakin survon kitusiini huomenissa. Hyvä oli yritys mutta ei mikään mitalisuoritus.

Olympic Overdose - ennakkospekuleerausta

2010-02-12T11:04:00.000-08:00

No niin. Nyt on olympialaiset avattu karsintakisan merkeissä. Tuo historiallinen kisamuoto eli normaalimäkihän on kaukana tavanomaisesta mäkihyppelystä 21. vuosisadan koitoksissa. Kun setä oli vielä lapsi, niin normaalimäki oli tosiaan normaali ja isomäki iso. Silloin ennen vanhaan hyvään aikaan, kun tornista tuli alas vielä Puikkosia, Weissflogeja, Vettoreita ja Bredesenejä. Normaalimäen, näissä kisoissa HS106, nimen voisi vaihtaa vaikkapa perinnemäeksi...

Tuon kisan voittaja on tasaisissa olosuhteissa todennäköisesti Morgenstern tai Schlierenzauer, vaikka ainakin Ammann, Malysz ja Kofler tunkevat suksensa ilmeisesti mitalitaisteluun. Suomalaisilta en mitalia odota, mutta pistesijat ovat haarukassa etenkin Ahosella ja Ollilla. Happonen ja Keiturikin ovat vertyneet siihen kuntoon, että sijat 10-20 ovat täysin mahdollisia. Mikäli nelikko löytyy huomisiltana kahden hypyn jälkeen loppusijoilta 6-20, on sitä pidettävä mainiona joukkueonnistumisena.

Ensi yönä hassataan taas vaihteeksi rahaa näyttäviin avajaisiin, joiden kliimaksina on liekin leimahdus. Kuka kuuluisa kanukki saa kunnian kiskaista tulet takkaan? Itse veikkaan, että jälleen kerran Väinö 99 vetää kisat liekkeihin takatolpalta. Ei ole kyllä Kurri nyt tarjoilemassa... Joku povasi leikillään jopa Ben Johnsonia viimeiseksi tulittajaksi, mutta niin rankkaa ratkaisua eivät järjestäjät kyllä taida tehdä. Muita nimekkäitä vaihtoehtoja riittäisi kyllä Kanadassa varsinkin kiekkopiireissä pitkäksi listaksi saakka. Esimerkiksi Lemieux tai Roy. Silti Gretzky on ilmeinen liekitysmestari. Joku Crazy Canuck rinteistä voisi olla myös mahdollinen.

Katsotaan nyt, jaksaako setä katsoa nuo lippu- ja liekkijuhlat suorana. Suomen piskuista, tai talviseuduilla vähän suurempaa, kisajoukkuetta johtaa hampaaton seniorileijona Peltonen. Siis dentaalisessa mielessä, ei henkisessä. Keppi kourassa areenaan, mikä tuttua lätkäjätkille lieneekin. Ajan kulun huomaa hyvin siitä, kuinka yhä useammat maailman huippu-urheilijat ovat nuorukaisia meikäläiseenkin verrattuna. Mitaliporukkaakin on syntynyt jopa myöhäisellä 90-luvulla, joskin 70-lukulaisia jermujakin on vielä mukana hillumassa.

Olympilaiset talvikisat tunkevat väkisin tajuntaan täällä Suomessa tästä illasta eteenpäin, vaikka suurin osa maailmasta on autuaan tiet..., no ei, vain tietämätön koko touhusta. Elämä jatkuu, vaikka skabat ryöppyää suoraan suo-n/m-een. Huomenna olisi tarkoitus käydä huiskimassa palloja, koska vielä enemmän kuin talviurheilumies olen kuitenkin golfmies. Ja sitten kisojen ja muunkin elämän turvaamiseen: piikkiä, piikkiä, H1N1-piikkiä.

Siinäpä BS-kisablogin koekierros. Huomenna uudet voiteet suksiin ja teroitukset hokkareihin! Check out unless you've just arrived to that motel of yours!

Suorituskyvyn parantajat

2010-02-11T14:22:00.000-08:00

Kuulkaa tuota saapuvaa ääntä. Mikä se on? Ilmassa on jälleen tuo hurskastelun vire, kun typerykset syyttävät toisiaan valheellisten idolien kaatuessa sumeasilmäisten fanien niskaan. Eihän tässä mitään uutta ole; muut tekevät virheet, minä en. Mestarit ja voittajat kiehtovat typerää ihmismieltä halki historian eilen, tänään ja huomenna. Lajista riippumatta. Kun haaveet pettävät ja ihmiset sortuvat, alkaa kivi lentää. Itse kunkin suorituskyky ei riitä loppuun asti, mutta ehkä pidempään kuin muiden jos hieman oikaisee. Paranna vajavainen tallaaja, olitpa henkeä tai ainetta, ruisku tai pilleri, neste tai jauhe, voide tai vaate, ravinto tai harjoite, mielikuva tai valepuku, statussymboli tai elämänkatsomus!

Niin, kukapa meistä ei parantelisi suorituskykyään toisinaan. Useat eivät edes vaikuta tuntevan minkäänmoisia tunnontuskia. Energiajuomia, dieettejä, kuntoklubeja, vitamiinivalmisteita, lääkkeitä, kahvia, alkoholia. Kosmetiikkaa, kaiken maailman hilavitkuttimia moottoroituna ja ilman, vaatteita. Pyhiä kirjoituksia, musiikkia, taiteita, ihmisfysiikan palvontaa. Rahaa, lain venytystä. Kryptistä kieltä, omahyväisyyttä kenties.

Muistakaa siis olla hurskastelematta, kun jotkut urheilijat kuitenkin kärähtävät eli jäävät kiinni kielletyistä aineista. Nyt on kisat edessä, pian on purkki kädessä ja kusi purkissa, sitten ehkä lopulta housut kusessa. No, joiltakin jää kisat käymättä, kun testit ovat eriteltyinä liian väkeviä.

Me kaikki parannamme suorituskykyämme moninaisin tavoin, sitä ei käy kieltäminen. Paitsi luusereilta, raukoilta tutisevin puntein. Ratkaisevaa on se, miten me parannamme suorituskykyämme. Voimme kyetä upeisiinkiin saavutuksiin laillisin ja rehdein keinoin, mutta emme missään nimessä koko ajan. Jatkuva suorituskyvyn kohottaminen hätäisin, ahnein konstein johtaa henkilökohtaisiin tragedioihin. Kaikilla inhimillisen toiminnan tasoilla. Ei tarvitse olla Myllylä tai Nykänen todetakseen teeskentelyn turmiollisen vaikutuksen.

En kannata dopingia, paitsi tietyillä kemian aloilla materiaalien muokkauksessa. Huijaaminen on luuseroiden touhua niin huippu-urheilussa kuin missä tahansa muussakin ihmismielen ja -ruumiin koitoksissa. Suorituskykyä voi parantaa paljonkin ilman vilppiä, mutta muutos on harvoin nopeaa ja tuskin koskaan helppoa. Jokainen miestä tekee työtä, palkintorahat jäävät usein harvoille. Monet työelämän voittajat, jos häviäjätkin, ovat todellisuudessa kuin douppaavia urheilijoita. Kova työ ei vie huipulle tai se polku on olevinaan liian pitkä, joten oikoreiteille on menijöitä.

Ihailkaa huippusuorituksia, mutta yrittäkää ymmärtää niiden vaatima hinta. Jos oma kisasi on siinä, kuinka ehtiä mainoskatkolla hakemaan lisää kaljaa ja perunalastuja, niin sinulla ei oikein ole pohjaa sanoa mitään urheilusaavutuksista!

Jos yritätte minun tavoin seurata viiden renkaan ohjelmaa reilut pari viikkoa, niin välttäkää nyt hyvät ihmiset kotidopingia penkkiurheilun huipputulosten saavuttamiseksi. Yritän itsekin kuulla järjen ääneen jossakin tuolla maailman tuulissa. Keho vinkkaa, milloin se tarvitsee lepoa, milloin työtä, milloin tankkausta. Ei kuitenkaan veritankkausta!

Say no to caffeine overdose! Avoid olympic overload! Faking is losing!

Toim. huom. BS-toimitus pahoittelee mahdollista sormen heristelyyn viittaavaa sävyä. Se sormi herisee aivan yhtä paljon tänne päin kuin pois päin. Ehkä jopa enemmän, mistä on turha hurskastella yhtikäs ollenkaan. Siihen ei kantaa oteta, onko tuo sormi kenties keskisormi, peukalo tai jokin muu synnynnäisen työkalupakin osanen. Syy - lähdesuoja.

Viimeisimmät kokeilut keittiössä

2010-02-03T14:13:00.000-08:00

Pitäähän miehen syödä ja mieluusti paremmin kuin huonommin. Jos tekee itse ruokansa, voi syyttää tai kiittää vain itseään (sekä ruokaketjun muita jäseniä tässä putkittuneessa maailmassa). Hyvä ruoka, parempi mieli, sanovat mainoskampanjassa. Ovat oikeassa ajatuksineen, mutta enpä ole juuri ostellut heidän tai muidenkaan valmisruokia.

There just is no challenge in going along that straight road. It sure is fast but I ain't in a hurry.

Vuosi vaihtui itse valmistetun tortilla-aterian merkeissä. Omin kätösin nykerretyt tulinen salsa ja guacamole, broilerin maksapalat timjamin kera sekä itse veivatut ja paistetut tortillat antoivat aivan toisen tyytyväisyyden tunteen kuin kaupan fast food -versiot. No, nykyvehnäjauhojen sitko sekä tunarointi Justiinan leipälajissa ynnä ehkäpä liian monta uutta ruokalajia samaan kokkaussessioon kävivät kyllä hiukan hermoon. Sittemmin sain uusia näkökulmia kyseisen aterian valmistamiseen, muilta voi ja pitääkin oppia paljon.

Sittemmin olen suunnannut kohti arkisempaa murkinaa. Keräkaalista saa halvalla maittavaa ruokaa. Itse olen kokeillut muun muassa kaalimakkarapataa, joka maistui perunamuussin ja vihreiden papujen kera mainiolta. Todellista duunarisapuskaa menneiltä vuosilta! Hyvä tapa muuten hämätä itsensä syömään vähemmän makkaraa kerralla. Hapan kaali-porkkanalisäke tuli myös kokkailtua, mutta se vaatii vielä kehittämistä. Ja silakkaa on syötävä vähintään kerran kuussa...

Kylmään talveen sopii mainiosti tulinen punainen chilipaprika, josta innostuin tuon itse tehdyn salsan kautta. Olen lisännyt kyseistä huultenkihelmöittäjää muun muassa kalakeittoon, broilerikastikkeeseen ja risottoon enkä usko kokeilujen vielä päättyneen. Toinen alkuvuoden löytöni oli risottoriisi, josta saa helposti kehiteltyä maukkaita risottovariaatioita. Jutun lopussa yksi kokeiltu resepti hyvän tahdon eleenä tai pätemisen tarpeesta, mistä sitä ikinä tietää.

Hieman olen sotkenut itseäni taas leipomisen saloihin, en kumikiekon vaan jauhon, rasvan, kananmunien ja sokerin maailmassa. Marjapiiras ei aivan onnistunut, ei-niin-sopiva taikinavalinta. Paremmin onnistui perussämpylät: pellillinen täynnä vastapaistettuja, tuoksuvia, melko ilmavia äijäkoon leipiä oli kaiken vaivan arvoista. Räiskäleet ovat niin ikään aina yhtä hyviä. Ei muuten ole paistaminen tyypillisellä isolla teflonilla sittenkään liian vaikeaa, liesi täysille ja rivakat liikkeet kunnon lastalla.

Pieni ote ruoanlaittoajattelustani: puolikas sitruuna käytettävä pian ja pakasteessa lehtitaikinaa leftoverina muutama levy. No, sitruunanpuolikas ja omena paloiksi kattilaan, sokeria päälle ja hillokkeeksi. Levyt sopiviksi paloiksi, siis kahdesta kolmeksi tortuksi. As if anyone knows what that means. Hilloke sisään ja sakarat keskeltä kiinni, tortut uuniin ja hetken päästä suu makiaksi (Marja Tyrni -kanava). Mukava hapokkuus ja taikinan rapeus tummapaahtoisen kahvin kera - simple and effective.

Hyvän ruoan ei tarvitse olla kallista tai aikaa vievää, vaikka saa se sitäkin olla välillä. Itse asiassa sen pitääkin olla ihan vain vaihtelun vuoksi. Aina ei kokkailut onnistu edes ammattilaisilta. Kun välttää happaman naaman, turvottavan olon ja ruokamyrkytykset, on jo oikealla tiellä. Ja vielä se lupaamani reseptintapainen kehitelmä.

Suppilovahverorisotto:

Mitä tarvitset: teräskattila, leikkuualusta, keittiöveitsi, puuhaarukka ja ehkäpä mittoja sekä risottoriisiä, pieni sipuli, yksi kynsi valkosipulia, ruokalusikallinen rasvaa, ripaus suolaa, kasvis- tai kanalientä ja tietenkin kuivattuja suppilovahveroita.

1. Sulata rasva kattilassa, ja lisää 3 dl risottoriisiä kuullotettavaksi.
2. Lisää sekaan 8-9 dl kasvislientä. Itse käytin kaaliporkkanalientä, joka jäi yli aiemmista keittiöaskareista. Jatkoin lientä vedellä ja kasvisliemikuutiolla, jotta riisi oli tarpeeksi nesteessä. Lisää suolaa mieltymysten mukaan (n. 1 tl).
3. Keitä hiljakseen ja vähän väliä sekoitellen 15-20 min.
4. Lisää kuutioitu sipuli reilun kymmenen minuutin kuluttua keittämisen alusta. Liian aikaisin lisättynä sipulista tulee löysää, ei napsakkaa. No, maun mukaan.
5. Lisää hieman sipulin jälkeen hienonnettu valkosipulinkynsi sekä noin kourallinen kuivattuja suppilovahveroita pehmenemään.
6. Risotto on valmista, kun irrallista vettä ei ole ja rakenne on kermainen.

Ohje on mitä on, mutta ruoanlaitto ei saa olla liian vakavaa. Se ei ole tarkkaa kemiaa, minkä itse olen vuosien varrella oppinut. Itse risotto on helpohko valmistaa, maidoton ja lihaton vaan ei suinkaan mauton. Vatsa tulee täyteen eikä ruoka ole mitään semmoista mättöä kuin opiskelijaruokaloiden iäiset, korvista pursuvat lisäkeriisit. Kun teki mieli jälkiruokaa, väsäsin vielä veriappelsiinikiisselin sitruunakiisselin ohjeen mukaisesti. Moni on tuon ruokalajin varmasti keksinyt, itse nautin siitä ensi kerran tietysti äitini tekemänä. Kun sinulle jää puolikas, älä heitä sitä pois. Anna mielikuvituksesi juosta kuin Bolt tai Bekele konsanaan!

Yhdessä kuussa kaikki tämä yhdeltä työttömältä diplomi-insinöörin rentulta, ei hassumpaa. Kun on vähän rahaa, paljon aikaa, elämän nälkä ja villi mielikuvitus, oppii maailmaa katsomaan aivan uudesta näkökulmasta. Moninaiset vivahteet jäävät aistimatta, jos ei ole aikaa makustella elämää.

Not even close to the top but far above the average.

Keep on cooking in the free world.

Vankkurit Vancouveriin

2010-02-01T15:28:00.000-08:00

Puolentoista viikon kuluttua se käynnistyy - reilun kahden viikon rankka penkkiurheilurupeama maailman parhaiden talviurheilijoiden suoritusten parissa. On siis aika tarjoilla vihdoin Talviolympialaisten BS-ennakkopaketti kaikkien kaupallisten ja julkisten versioiden kylkeen! Mitään kattavaa breakdownia ei ole kuitenkaan luvassa, koska substanssiosaaminen tai myyntitaidot ja röyhkeys eivät kanna tässä toimituksessa moiseen suoritukseen. Joka tapauksessa siellä kotisohvilla syyhyää jo monella satunnaisemmallakin penkkipungertajalla muukin kuin päänahka ja varpaanvälit. On siis aika katsoa tulevaisuuteen eli mitä Me Suomalaiset voitamme tai ne hermoheikot urheilijat häviävät noissa talvisissa turnajaisissa...

Suomen olympiakomitea asetti peräti raamatullisen luvun kaksitoista mitalitavoitteeksi. Menestys on mukavaa ja pessimismi ikävää, mutta uskon tuon tavoitteen jäävän haaveeksi. Suomesta lähtee kisoihin monia mitalikelpoisia urheilijoita, mutta kyllä niitä suuntaa Brittiläiseen Kolumbiaan muualtakin. Profetoinkin tulevaa talvikisasesonkia siten, että voittoja ja tappioita tulee päämaun ollessa pistesijoissa. Olympialaisia ei kannata seurata vain ja ainoastaan hampaat irvessä suomalaisten menestys- ja menetysmahdollisuuksia mielessä pyöritellen. Tulevat kisat ovat ehdottomasti talvista urheilujuhlaa, jossa kanadalaisittain päähuomion saavat ehdottomasti miesten jääkiekko sekä curling.

Minun suositukseni on, että itse kukin penkkiurheilusta edes hieman pitävä seuraa kerrankin kisoja laveamman väripaletin mukaan. Keskittyminen pelkkään jääkiekkoon tai hiihtoon ja mäkihyppyyn osoittaa selkeää ajatusmaailman rajoittuneisuutta talvisten kisailujen tiimoilta. Jos menet hienoon ravintolaan syömään ja valitset pääruoaksi taas sen saman hyvän, varman pihviannoksen, sekä jätät alku- ja pääruoat vähälle makustelulle, et ymmärrä hyvän ruoan päälle. Mikäli kuuntelet aina poppia tai iskelmää, katselet toistuvasti actionia ja komediaa, vaan jätät muut tyylilajit kokemusmaailmasi ulkopuolelle, ei sinua voi sanoa todelliseksi musiikin tai elokuvien ystäväksi. Well, you get the point. And if you don't, it's not my but your bad.

Toki useimpien on käytävä töissä myös kisojen aikana, joten öiset lätkämatsit ja iltamyöhän sukseilut voi jäädä vähille. No, toimikaa niissä raameissa mitä saitte! Itse mehustelen sillä aatoksella, että työttömälle yökukkujalle nämä talviolympialaiset tulevat niin otolliseen aikaan! Käykää te työlliset töissä, kun meikäpoika valvoo ja penkkiurheilee koko sielunsa syvyydestä! No joo, ei se niin matala ole, että tällä pohjaan pääsisi... Jutun opetus taitaa kuitenkin olla se, että pas...kakat kortit eivät aina olekaan niin kovin pas...kakat. Vähästä on riemu revittävä.

Ja nyt viimein hieman katsausta Vancouverin olympialaisten lajivalikoimaan sekä maamme mahtaviin edustajiin.

Murtomaahiihto. Suurin osa mitaleista tulee murtsikkasukset jalassa. Viestejä on kaksi sekä miehillä että naisilla ja henkilökohtaisia lajeja neljä kumpaisellakin. Naiset saavuttavat 3-5 mitalia ja miehet 1-3 mitalia, kulta tullee todennäköisimmin naisten viestistä. Lisäksi pistesijoja ropisee, osa yllätyksinä, toiset pettymyksiä. Saarinen ottaa mitalin, Roposellakin on omaan mitaliin vihdoin saumat. Kuitusesta ei tiedä: kestääkö selkä, mitä tekee Jari? Muranen ja ikuinen varajäsen Sarasoja varmistanevat joukkuemenestyksen. Miesten puolella kuluneen talven nimi on ollut Heikkinen. Voi tulla jopa kultaa, voi päättyä myös romahdukseen. Siis yksittäinen kisa. Nousiaisella ja Jauhojärvellä on pienet saumat mitaliin, mutta toiveet lepäävät paljolti joukkuekisoissa.

Mäkihyppy. Suomalaisten eniten arvostama laji, jostakin ihmeen syystä, kulkee itävaltalaiskomennossa yhden Ammannin kera. Ahonen on ilmeisesti pistesijoilla, mutta mitaliin on omat mahdollisuutensa. Muilla kotkilla ailahtelee niin paljon, että pistesijat ovat tiukassa. Toki Mr. Olli voi olla kolmen joukossa tai vastavuoroisesti karsiutua. Joukkuekisasta ehkä pronssia, muutoin pistesijoihin on tyytyminen. Mieluusti olen kyllä väärässä.

Yhdistetty. Onneksi on Manninen. Ilman häntä ei joukkuekisasta tulisi varmasti menestystä, nytkään ei välttämättä. Koivurannalla ja Mannisella on saumoja mitaleille, mutta pistesijoille jääminen ei olisi iso yllätys vaan itse asiassa odotettavaa. Seuratkaa kovia paluita: Mannisen ohella Gottwald ja Lodwick. Veikkaan yhtä pronssia.

Ampumahiihto. Suksilajien nykyinen kuningas, ehdottomasti. Seuratkaa ihmeessä, jos ette vielä ole tajunnut tämän lajin vetovoimaa! Mäkäräinen päässee pisteille, mitali vaatii kovan onnistumisen. Jälleen yksi comeback, Puurunen voi yltää lähelle kymmenen joukkoa, jos natsaa. Naisissa Saksa ja Ruotsin kaksikko vievät kotiin kaulakoruja, miehissä Norjan tykit ja Itävalta ovat seuraamisen arvoisia. Venäläisistä ei voi sanoa mitään varmasti.

Alppihiihto. Poutiaisen varassa mennään, muiden pistesijat olisivat mieluinen yllätys. Yksi mitali tai pari pistesijaa tulossa, Suomeen siis. Kuka on kisojen 'nistitykki: Raich, Hirscher, Cuche vai Miller; Vonn, M. Riesch vai Zettel? Ainakin miesten syöksy on pakollinen rasti ja vieläpä heti kisojen alussa.

Lumilautailu. Miesten halfpipessa on kova kilpailu, joten varmaa mitalia odottavat vain typerykset. Piiroisen ja Korven johdolla päästään pisteille, mutta laatat ovat tiukassa. Toivottavasti onnistuu kuten Torinossa. Paripujottelusta ja naisten kisoista en osaa sanoa mitään, kun en ole niitä lainkaan seurannut.

Freestyle. Miesten kumpareissa suomalaiset ovat olleet kovia, mutta nyt menee putki poikki. Hienoa, jos pisteille pääsevät, lähinnä Luusua tai Ronkainen kokemuksen turvin. Skicross uutena lajina voi tarjota mielenkiintoisia taisteluita miesten sarjassa, jossa on suomalaisedustuskin.

Pikaluistelu. Suomen menestystoiveet ovat Poutalan varassa, 500 metriä kannattaa katsoa. Kenties jopa mitali, mutta ainakin pisteille päästään. Koskela on kaukana parhaastaan. Pidempiä luistelumatkoja ei ole tullut seurattua ennen kisoja, ehkä korjaan tuon epäkohdan.

Short track. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Etelä-Korean menestyslaji, jota ei juuri näy olympialaisten välissä.

Taitoluistelu. Kisojen taiteellisin laji, jota kannattaa katsoa vaikkapa jääkiekon vastikkeena. Itseäni kiinnostavat eniten naisten ja miesten yksinluistelut. On muuten aivan turha odottaa mitalia Suomeen, vaikka Lepistö ja Korpi ovatkin tavattoman taitavia ja tietysti kauniita nuoria urheilijanaisia. Aasiasta ja Pohjois-Amerikasta tulee sellaisia naisluistelijoita, jotka väistämättä vievät korut kotiin. Suomalaiset tavoittelevat sijoja 6-10. Miesten puolella kovat paluut värittävät kisaa.

Jääkiekko. Suurimman huuman ja toiveiden laji. Viime kisoissa kaikki sujui liiankin hyvin finaaliin asti, nyt ei taida olla asiaa semifinaalia pidemmälle. Katselin viime viikonloppuna rostereita, ja seitsemän on edelleen suurta. Pienemmistä pyrkivät kiusaamaan isompiaan Sveitsin johdolla. Suomen vahvuudet, maalivahdit ja joukkuepelaaminen, voivat auttaa neljän joukkoon, mutta viimeistelyn ontuminen voi tärvellä monen penkkiurheilijan riemun ja perhe-elämän pariksi viikoksi. Kanukit odottanevat vesi kielellä kisojen päättyvän riemuvoittoon venäläisistä. Nämä kaksi ovatkin pelaajistoltaan muiden yläpuolella ja luultavasti Final Fourissa. Amerikkalaisilla on nyt hyvät mahdollisuudet estää Ruotsin, Tshekin ja Suomen toiveiden toteutuminen. Slovakia kaatunee puolustuspäähänsä. Suomi sijoilla 3-6.
Niin, pelaavathan naisetkin toki kiekkoa. Veljeni sanoi sen, minkä moni muukin vahvistaa. Ei se naisten lätkä vaan kiinnosta. Ainoastaan Kanadan ja USAn välinen mittelö kuulunee varmasti omiin valintoihini, ja kanukit vienevät sen. Suomi voi hyvin olla taas neljäs, tietysti Ruotsin takana.

Curling. Ei tulla näissä kisoissa nänniin suomalaisittain, mutta lajin ratkaisut täytyy seurata kuitenkin. Curling on ymmärtääkseni käsittämättömän suosittua Kanadassa, joten hallissa riittää tunnelmaa.

Kelkkailu. Olipa se ohjas-, ratti- tai skeletonkelkkailua, niin enpä osaa sanoa asiasta juuri mitään. Ei ole ollut seurantaa päällä koko talvena, joten ainoa exposure tullee olympialaisissa. Suurin menestys mennee Keski-Eurooppaan.

Mitä siis jää käteen? Suomen saldo tullee mitaleissa olemaan 8-10, ja saanemme vihdoin uuden talvikisojen olympiavoittajan Samppa Lajusen 2002 menestysten jälkeen. Se on varmaa, että mitaleita ei tule Torinon kisoista poikkeavasti laajasta lajikirjosta. Maastohiihto on taas huomion keskiössä, vaikka suurimmat jutut kirjoitetaan lätkästä. No, reilun kahden viikon kisarupeama on yövalvomisineen kova koetus karaistuneillekin penkkiurheilijoille. Teen nyt pari lupausta, jotta saadaan seurannasta henkilökohtaisesti hieman jännittävämpää.

1. Jokainen suomalaismitali sysätköön minut liikkumaan: 40 minuuttia kullasta, 30 hopeasta ja 20 pronssista. Liikun toki muutenkin eli en lähde tyhjästä ähkimään. Huono menestys pakottaa minut myös kuntoilemaan.

2. Pyrin kirjoittamaan tässä osoitteessa henkilökohtaista kisaseurantaani päivittäin. Ei tule näin pitkää juttua, ei riitä aika siihen.

Lämäistään tähän loppuun vielä muutama seuraamisen arvoinen, erityisesti olympialaisiin ja suurkisoihin liittyvä seikka:

Varsinkin suksilajeissa voi bongata varsin eksoottisia edustajia. Muistissa ovat muun muassa kenialaiset hiihtäjät, senegalilaiset syöksylaskijat, jamaikalaiset kelkkailijat ja grönlantilaiset ampumahiihtäjät. Monille jo osallistuminen on voitto.

Itävalta ja Norja ovat pieniä, suuria talviurheilumaita reilusti Suomen edellä.

Kisojen kliimakseja: miesten syöksylasku, curlingfinaali, jääkiekon semifinaalit ja loppuottelu. On niitä toki muitakin, mutta Kanadassa kun ollaan...

Kisojen mahdolliset antikliimaksit: miesten 50 km hiihto, sovussa sujutellaan ja Northug voittaa loppukirin; Kanada kokee yllätystappion lätkässä ennen finaalia; Wada nousee valitettavasti keskiöön, kun kusessa on ekstroja; joku teloo itsensä alppirinteissä pahasti. Ennakkosuosikkien epäonnistuminen yleensäkin lässäyttää tunnelman kannattajien parissa.

Kisojen mälli ja tälli: Herman Maierin voltit 1998, Ruutu vs. Jagr 2006, short trackin joukkokolari. Kuka tai ketkä kaatuvat tai törmäävät itsensä osaksi olympiahistoriaa?

Talviolympialaiset ovat joka tapauksessa hieno tapahtuma, jota kannattaa seurata muutoinkin kuin suomalaismenestystä uhoten tahi surkutellen. Kesäkisoihin verrattuna talvikisat ovat vielä paremmin käsityskyvyn rajoissa, mutta toki niitä seurataan verrattain harvoissa maissa tosissaan. Kisoista saa enemmän irti, jos on mahdollista vetää itsekin hokkarit tai monot jalkaan sen sijaan että vetäisi herneen nenään. Oma innokkuuteni talviolympialaisia kohtaan juontuu pitkälti lapsuuden kokemuksista, kun porukalla matkittiin milloin ketäkin huipputekijää sukset tai luistimet jalassa tai maila kourassa.

Nyt täytyy koettaa saada reilusti vastinetta tv-lupamaksurahoilleen. Toivottavasti liian moni YLEn selostaja ei mesoa liiaksi (Hannula, Mertaranta prkl) tai touhua puusilmineen siellä selostamossa (Teronen, Hänninen prkl). Antakaa selostajat katsojillenne lisäarvoa, älkääkä vain selittäkö fiksuille katsojille jo kuvasta ja äänestä selviäviä asioita! Satusetä Wallenius taitaa puuttua remmistä...

Kisakuume kohoaa. Onko sinut jo rokotettu?

Go, Crazy Canucks! And yes, how appropriate. We are in Vancouver!

Aallon Alumnit

2010-01-28T14:47:00.000-08:00

Olin tuossa viime tiistai-iltana ottamassa osaa uuden Aalto-yliopiston ensimmäiseen alumnitilaisuuteen. Siis ensimmäiseen, jossa kolmen osapuolen alumnit hyppäsivät samaan petiin, vertauskuvallisesti. Miksi hitossa minä olen ylipäätään alumni? No, kun kerran viime syksynä metsästivät alumnitoimintaan jäseniä, niin päätin liittyä. Eipä siitä haittaakaan ole, tuumasin. Heti kärkeen siis pikkutakkia kaapista esiin ja Helsingin kaupungintalolle. Ei tosin ollut helppoa lähteä, melko lailla ulkopuolinen kun satun olemaan. Läksin lopulta kuitenkin, tutkivaa sosiaalista toimintaa.

Katsotaanpa niitä meikäläisen kannalta hyviä puolia tässä evenemangissa listan muodossa:

1. Sain triplan täyteen: Presidentinlinnan, Pääesikunnan ja nyt myös Helsingin kaupungintalon suurissa saleissa olen seikkaillut kuin sormuksen ritarit Moriassa konsanaan. Tai jotain muuta muka sukkelaa. Maan vähäisissä on toivo...

2. Tulipa pestyä ja osin silitettyä kauluspaidat. Tuo silittäminen on jäänyt kovin vähälle, kun ei ole naista saati kissaa. Kauluspaitapolot, suorat housut parat.

3. Pääsinpä kättelemään itseään arvon hra kaupunginjohtaja Pajusta, idän valloittajaa ja nyt myös toveri alumniveljeä.

4. Kykenin taas tarkkailemaan muutaman arvostetun johtajan puhe- ja esiintymistaitoja.

5. Kuulin visioita ja missioita ynnä muuta kivaa Aalto-yliopiston haasteista, jotka olisi varmaan selvinneet netistä. Ei vaan jaksanut googlettaa sitäkin...

6. Kengät on muuten taas hyvässä lankissa, nuo uskolliset Goretex-Ecco-poposet. Vievät miestä kuin viina ja villit naiset, ainakin isot pojat urhoolliset väittävät moista. Kuulemma, keksimmä.

7. Ilmainen cocktail-tarjoilu: kuohuviiniä, savuporotuulihattuja, tomaattibruschettoja ja saaristolaislohileipäpaloja. Jonoa oli vaan tuskin yhtä paljon kuin Hurstin ruokajakelussa.

8. Pieni teoreettinen mahdollisuus tutustua johonkuhun merkittävään tai ainakin hyödylliseen tai edes mukavaan ihmiseen. Ei tärpännyt. Tosin brieffasin tilaisuuden kokkariosuudessa eräälle nuorelle tietotekniikan DI-naiselle, joka myöhästyi reilusti. Erehtyi muuten luulemaan minua aluksi TaiKkilaiseksi. Varokaa taideihmiset, elämäntapataiteilija O. Lavi on nähnyt päivänvalon! Have you seen the light, fatties?

9. Pääsin pois neljän seinän sisästä. Yllättävän tärkeää masennustaustaiselle, päähänpotkitulle, pohdiskelevaisluonteiselle, yksinäiselle, työttömälle, länsimaisin mittapuin köyhälle nuorelle miehelle. Hidas käynnistys, loppurutistus!

10. Top ten täyteen eli bonussektori. Olivat juuri avanneet valokuvanäyttelyn kaupungintalon ala-aulaan, en tosin tiedä tarkalleen ketkä. Miten Suomessa pitkään olleet diplomaatit näkevät kauniin maamme eli näyttely heidän valokuvistaan. No joo, tiirailin sen livakasti läpi ennen poistumistani kylmään pakkaseen. Enpä olisi ilman tämmöistä synergiaa sitä vaivaa taatusti nähnyt...

Herra kaupunginjohtaja Pajunen esitteli tietysti ylpeänä vuoden 2012 rutistusta. Helsinki Resign... Design Capital 2012. Voihan se olla hyväkin juttu, mutta näitä kaiken maailman kilpailu-, promotus-, säätö-, politikointi-, pinnankiillotus- ynnä muita tapahtumia on jo perin turkasesti. Olen näemmä unohtanut suurimman osan esittelyn sisällöstä, valitan veli Jussi. Sen muistan, että Helsingin kaupungin Powerpoint-pohja muistutti Eniron puhelinluettelon kantta. Jussi suosi myös erästä fraasia: hänelle oli tärkeää, että tämä projekti ei ole näyttänyt virittävän käyntiin perisuomalaista hampaiden narskutusta. Lycka till. En lynkkaa ideaa, josta tiedän liian vähän toimiakseni tuomarina.

Aalto-yliopiston rehtori Tuula Teeri oli tietysti paikalla ja puhujana. Pätevän oloinen esiintyjä, vaikka viesti olikin paljolti itsekorostuksellista organisaatio- ja visiojargonia. Ah, jargon, tuo klingonin sukulaiskieli. Unohtanut olen suurimman osan tästäkin puheesta. Uutta kuitenkin yritetään rohkeasti Aallon kanssa, mikä onkin sangen suotavaa. Hyviä painotuksia rouva rehtorin viestissä oli muun muassa nuorten tutkijoiden aseman merkittävään parantamiseen tähtäävä toiminta. Lisäksi tavoite saada kaikki professorit sekä opettamaan että tutkimaan on vihdoin sitä mitä pitäisi jo olla. Tosin pelkkä opettaminen ja tutkiminen ei tee kenestäkään huippua. Tarvitaan muun muassa nykyistä enemmän pedagogisia taitoja todellisen oppimisen implementoimiseksi ja fasilitoimiseksi. Tahallista, typerää briljeeraamista, huuhaa!

Kolmas puhuja oli Toni-Matti Karjalainen, johtaa vissiin IDBM-ohjelmaa eli ei IMDB-ohjelmaa. Kyseinen ohjelma on ollut erään sortin pilottina asianomaisten korkeakoulujen toiminnan nivomisessa yhteen jo vuodesta 1995. Olikohan se peräti Newsweek, joka oli rankannut tämän uraauurtavan ohjelman johonkin yliopistojen maailmanlaajuiseen Top Ten -listaan. Pätevä kaveri tietysti, kaikkien koulujen kasvatti. Selkeä esiintyjä, edellisiin verrattuna uutta koulukuntaa, siisti parta ja ponnari. Slideshow tietysti trendikkäämpi kuin edellisillä. Bloggaa blogspotissa.

Tärkeimpään arvosteluun eli cocktail-tarjoiluihin. Kuohuviini oli maultaan jotakin perusvarmaa, vähän kuin Ballet. Hieman hapokas, melko makea. Joo, en tiedä aiheesta paljon roskaakaan, mutta toimi. Suolaiset tarjoilut olivat aika hyvät paitsi ne bruschettat. Sellainen cocktailpala ei toimi, joka on liian suuri yhteen sivistyneen tahdikkaaseen suupalaan ja hajoaa palasiksi puolivälistä haukatessa. I fall to pieces. Makukin oli ihan ok, ei enempää. Savuporotuulihatut olivat varsin oivallisia, täyteläinen ja kermainen maku, ehkä aavistuksen liian suolainen. Savu olisi saanut tuntua kielellä mielellään ripauksen voimakkaammin. Saaristolohileivät tikun nokassa olivat niin ikään osuma makuhermoon; tummaa leipää, välissä erään sortin lohiterriiniä kai ja koristeena päällä lohenmätiä. Kyllä ma näitä popsin, olenhan kalastajan tyttären poika.

Jos nyt joku nassupossu närkästyi tämmöisestä ruokarutinasta, kun nyt sai sentään ilmaiset tarjoilut, niin tiedoksi: pitää opetella tavoille, jotta voi vääntää niistä hersyvää huumoria. Se maku istuu kielellä kuin karhu mättäällä!

Minähän liikun kokkareissa kuin kala ui vedessä. Kuin silakka Intian valtameressä, kuin tonnikala Suomenlahdessa, kuin barracuda tunturipurossa. Ui kun ei muutakaan voi. Joka tapauksessa alumniväestö oli luonnollisesti enimmäkseen kultivoituneita ja menestyjiä yhteiskunnan, osa kenties ahavoituneitakin. En siis ollut kuitenkaan nuorin osallistuja, sillä ainakin minua TaiKkilaiseksi epäillyt neiti oli nuorempi. Todennäköisesti. En tehnyt kuolemansyntiä, naiset hyvät, päättelin. Epäilen vahvasti, että kukaan toinen osallistuja ei ollut työtön. Ei ainakaan työmarkkinatuen varassa. Ei löytynyt vielä mulle rahakasta taustatukijaa. Daddy Warbucks, were are thou?

Ei se tarjoilu kyllä ilmainen ollut. Salainen hyväntekijä alumnien joukossa oli kustantanut lystin, ja viestinään oli Aallon kasvattaminen lahjoituksin. Sävellahjan hengessä kaikki mukaan sopivaksi katsomallaan summalla! Minä voisin antaa vaikka kirstun saati sen täytteiden puutteessa sanallista tukea ja keksiä joitakin hienoja sloganeita paljon halvemmin kuin alan ammattilaisvärkkärit. Tästäkin lystistä onnistuin turisemaan taasen melkoisen runsaahkosti. Komiikkaan, politiikkaan, ohoi!

Tällaisissa kuvioissa siis käynnistyi uusi AA-kerho tai ehkäpä oikeammin A!A?-kerho. Siis A#All"on A&lu?mn;it! Mystistä tuo uusi markkinointimatsku. Toivottavasti suurin osa Aallon porukasta osaa kirjoittaa paremmin kuin Uuno Turhapuro armeijassa ja käytetyt graafiset suunnittelijat... Adjö.